perjantai 11. heinäkuuta 2014

Varis

Kerran isä tuli kotiin muovipussi moponsarvessa. Sisälle päästyään hän arvuutteli meitä, että mitä pussissa on. En muista mitä äiti arveli siellä olevan.  Minusta näytti, että siellä voisi olla kala. Siskoni taisi olla samalla kannalla.  Pussin läpi kuulsi jotain tummaa.  Kävi kuitenkin ilmi, että sieltä löytyi varis! Aivan, elävä variksenpoikanen. Isä oli tuonut sen joko erään kaverinsa luota tai sitten urheilukentän laidalta. Urheilukentän laidalla oli siihen aikaan pusikkoa ja lentotaidottomia variksenpoikia. Moinen tuominen herätti tietysti kovaa hämmästystä. Tulijalle annettiin nimeksi Jaska. En muista kuka sen keksi, vai oliko se annettu jo aiemmin.

Koska Jaska ei osannut tullessaan lentää, isä yritti opettaa sitä. Hän vei Jaskan talon katolle ja tiputti sieltä alas. Ei tainnut sillä opetuksella oppia, mutta oppipahan aikanaan itsekseen. Jaska tykkäsi sitten istuskella katolla piipun reunalla. Kerran äiti ja isä pelästyivät, että nyt se on pudonnut hormiin, kun raakkuminen kuului sisällä hormista. Kun rynnättiin ulos katsomaan, todettiin, että siellähän se istuu piipun reunalla edelleen. Ääni vaan kantoi niin hyvin. Piipun päällä istuessaan Jaskan varpaat tietysti nokeentuivat. Mustia  varpaanjälkiä oli sitten aina toisinaan isän punaisella moponsatulalla.

Joskus lähtiessämme pihasta vaikkapa polkupyörällä, tai isä mopolla, saattoi variksemme lentää vähän matkaa perässä. Yleensä se kuitenkin hätisteltiin palaamaan kotiin. Oli se joskus kävelylenkillä mukana lähitienoolla. Eräällä kerralla se istui ystäväni olalla kävelylenkin ajan :)

Meillä oli silloin ulkorakennuksessa vessa. Samassa rakennuksessa oli myös sauna ja liiteri. Kun meni vessaan, Jaska saattoi lentää suhahtaa talon katolta ulkorakennuksen katolle aivan pään vierestä.  Joskus Jaska vei sinne saunan katolle jonkun meidän pienen kumiötökän. Kerran taisi viedä sukankin.
Yllä olevassa kuvassa Jaska on käsivarrellani ja kuvassa on myös siskoni sekä serkkujamme.


Siihen aikaan meillä pestiin varsinkin  isompi lakanapyykki, mutta myös muuta pyykkiä,  ulkona pulsaattorikoneella. Sellaisina päivinä varsinkaan äiti ei ollut  innostunut Jaskan touhuista. Joskus Jaska laitettiinkin silloin kanikoppiin. Se saattoi nimittäin istua pyykkinarulle laitettujen puhtaitten lakanoitten päälle nokisilla koivillaan. Ja kävihän se joskus tunkiolla ja huussin allakin... Toinen Jaskan pyykkipäivän touhu huvitti erityisesti isää. Jaska saattoi jostain ämpäristä kiskoa esiin rintaliivit ja  vetää niitä sitten pitkin pihaa. Ämpärissä Jaska olisi halunnut myös kylpeä räpistellä. Oli vain liian iso ämpäriin. Sai pelätä, että hukkuu sinne kun ei pääse pois.

Jaska söi mm. puuroa.Kun sitä vietiin ulos, se keräsi sitä suuhunsa, "kaulapussiinsa" ja pulputti sen kohta pois johonkin lähistölle ruohikkoon. Sitten nyppi ja asetteli nokallaan ruohoa päälle. Kätki siis ruokaansa. Mahtoiko kätköjänsä muistaa myöhemmin. Herneistä se tykkäsi myös. Kun olimme hernemaalla, Jaska saattoi istua olalla odottelemassa saalista. Kun joku avasi herneenpalon, niin eräs nokki siitä herneet. Makkara oli myös sen herkkua. Kerran Jaska suuttui jostain siskolleni ja tarttui koivillaan tätä sormista kiinni. Suostui irroittamaan otteensa vasta kun sisältä haettiin makkaransiivu. Ja kävi se naapurienkin pihoissa. Lähimmän naapurin koiranruokakuppi sitä kiinnosti, mutta naapuri ei ollut asiasta kovin hyvillään. Eräs toinen naapuri oli kerran ihmetellyt pelotonta varista pihallaan, kunnes oli keksinyt, että sehän on tietysti meidän varis.

Kerran Jaska oli vähällä joutua jonkin petolinnun, ehkä haukan, saaliiksi. Olimme siskoni kanssa ulkona. Sisko huomasi petolinnun havittelevan Jaskaa saaliikseen. Jaska kyyristyi polkupyörän satulan päälle ja siitä näki, että se oli peloissaan. Sisko oli neuvokas ja otti haravan käteensä ja hätisteli sillä petolinnun tiehensä.

Joskus harvoin se otettiin sisälle.  Erään kerran äiti oli hellan ääressä paistamassa paistinperunoita. Jaskakin tahtoi saada osansa ja lensi paistinpannusta nappaamaan palasta. En muista onnistuiko se siinä, mutta äiti antoi sille äkkilähdön hellan luota.

Tuossa kuvassa näkyy keittiön ikkuna ja vanha omenapuu.  Eräänkin kerran sateella Jaska kyyhötti tuossa puussa. Vesi vain valui niskaa pitkin. Ja ikkunasta se oli kiva ottaa sisälle joskus.

Syksypuolella muut varikset kävivät Jaskaa houkuttelemassa mukaansa. Kun se sitten hävisi, jäi arvoitukseksi mitä sille lopulta tapahtui.

Pienenä loppuhuomautuksena seuraava: Kun irrottelin vanhasta muovitaskualbumistani näitä kuvia skannausta varten, ne olivat siinä tiukasti kiinni. Niiden taustapuolia en siis ollut nähnyt vuosikausiin. Ja kas, molempien kuvien taustalla oli tekstiä. Ne kumpikin oli aikanaan (70-luvulla) annettu isälle syntynäpäivälahjaksi. Toinen oli minun kirjoittamani ja toinen oli siskoni käsialaa.

9 kommenttia:

  1. Voih, ihana Jaska varis:) Muistan miten se roikkui nokallaan pitkissä hiuksissani, kun halusi saada makupalan makkarasta, mitä söin. Pyörin ympyrää hiukset hulmuten ja Jaska ei suostunut irrottamaan otettaan.

    Kanikoppiin kun laitettiin, niin härnäsi kaneja kunnes toinen kaneista hermostui ja nappasi Jaskaa siivestä kiinni. Mitään vahinkoa ei tapahtunut kuitenkaan kummallekaan osapuolelle.

    VastaaPoista
  2. Jaska onkin varmaan kaikkein mieleenpainuvin meillä olleista otuksista. Ja kun nuoripolvi on kuullut siitä juttuja, toivovat hekin jotain Jaskaa. Kaikki varikset on oikeastaan kuin Jaska.

    VastaaPoista
  3. minä haluan myös variksen

    VastaaPoista
  4. Ihana Jaska, muistan kun se oli kanssamme herneitä syömässä ja keräsi nokkaansa niitä tosi paljon. Nokan alla oli iso pussi ja Jaska lähti vaappuen siivet hieman harallaa tasapainoa hakien läheisen marjapensaan alle yökkäsi saaliinsa ja juoksi kerjäämään lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaska teki ison vaikutuksen melko pienellä aikaa. Aiemmin olin luullut lintuja tylsiksi. Jaska kumosi sen luulon!

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kyllä tuosta Jaskasta jäi hauskat muistot:)

      Poista
  6. Suloinen, ihana ja liikuttavakin muisto Jaskasta ❤️. Kiitos, että jaoit tämän kanssamme. Uskon, että oli teille rakas lintu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä se oli niin mieleenjäävä ja kiva. Paljon silloin aikanaan pohdittiin, että mihin se joutui. Ja kun lapsillemme olen kertonut Jaskasta, niin se kiehtoo heitäkin:)

      Poista