tiistai 29. marraskuuta 2016

Piirakka 40-vuoden takaisesta kotitalousvihostani

Vuonna -76 alkoi minulla koulussa kotitalous, seitsemännellä luokalla. Tietenkin odotimme, että pääsisimme heti tekemään jotain hyvää, mutta eipä se ihan niin mennyt. Ensiksi oli jotain tylsää teoriaa, kodinhoitoasiaa tms. Kun sitten tuli ihan kokkaamisen vuoro, saimme kaksi vihkoa. Toiseen käskettiin kirjoittaa leipominen ja toinen oli ruokavihko. Sitten vihot päällystettiin koulusta saadulla paperilla, joka oli jotain haaleaa väriä. Minulla taisi ainakin toisessa olla joku kellahtavan värinen. Nyt minulla on tallessa alkuperäisistä vihoista leipomisvihko. Saamattomuuskin voi joskus olla hyvä asia... Nimittäin yli 20 vuotta sitten sain innostuksen kirjoittaa ruokavihon ohjeet siististi kovakantiseen, uuteen vihkoon ja se oli sitten alkuperäisen vihon tuho... No, leipomavihko jäi talteen. Siitäkin kyllä ne paperit päältä olen hävittänyt. Olin kai silloin utelias näkemään jälleen sen sinisen, vähän kuun eri asentoja muistuttavan kuvion.




Tehtiinpä sitten nuorimpien kanssa muutama päivä sitten, tuon kyseisen leipomavihon ohjeella, aivan vihon  alkuosassa oleva "Tomaattilihapiirakka".  Olen sitä joskus ennenkin tehnyt, mutta muistini mukaan se ei kovin kummoien ollut. Siitä tykkäsi kuitenkin nyt isäntä ja lapsetkin kehuivat. Ja minustakin se oli hyvä. Liekö ollut siinäkin syytä, että laitoin piirakkaan jauhelihaa enemmän kuin ohjeessa oli.

Tässä ohje halukkaille:


(Kirjoitin sen itseasiassa neitokaisia varten, koska eiväthän he saaneet selvää kamalasta käsialastani, joka vihossa oli... Alkuperäinen ohje oli siis tuo pienempi määrä, jonka satsin mekin nyt teimme, mutta useimmiten piirakat meillä tehdään uunipellille.)


Olisin ottanut piirakan ohjesivusta kuvan, mutta se aukeama oli niin kamalan näköinen, 40-vuoden vihon "retuuttamisen" jälkeen, että päädyin kuvaamaan "vähän siistimmän" näköisen kohdan vihosta. Vihkoon kirjoitettiin kolmen vuoden ajan, usein opettajan sanelun mukaan aika kiireesti. Toisinaan hän saattoi laittaa jotain taululle jäljennettäväksi.  Aluksi olin käyttänyt tusseja ja kuulakärkinää, loppuosa onkin lähinnä lyijykynällä tehty. Tuo pannunalunen piirakkavuoan alla, jossa on kaunis vihreä helmikahva,  on nuorimman koulussa tekemä.  Meillä ovat kaikki neljä tehneet koulussa omat versionsa pannunalusesta.



Nythän onkin sitten koulussa niin, että jo viidennellä luokalla on valinnaisia aineita.  Niistä kotitalous on yksi. Ja sitä omaa "kotsan" jaksoaan yksi meillä kovasti odottaa. Hänen jaksonsa osui kevään viimeiseksi. Sitä ennen on ollut muita valinnaisia aineita ohjelmassa. Meillä ovatkin olleet leipomatouhut jo pitkään ihan jäässä. Jospa se siitä taas viriää hieman nuorimpien innostuksen myötä. Meillä ei aikanaan kotitalous ollut mikään valinnaisaine, kuten ei mikään muukaan. Oma yläasteaikani meni vanhojen kansalaiskoulun opetussuunnitelmien mukaan, koska olin vielä sitä sakkia, joka ei ollut mennyt aikanaan oppikouluun. Muistini mukaan oman ikäluokkani jälkeen olisi ollut vielä yksi ikäluokka sellainen, mutta kotitalousluokka muutettiin kai jo minun ikäluokkani jälkeen ruokalaksi. Nuoremmat ikäluokathan olivat siirtyneet toiseen kouluun, joten kahta kotsanluokkaa ei enää tarvittu.


sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Sadanpäämiehen usko

Sadanpäämies käveli hermostuneena huoneessaan edestakaisin. Hänellä oli nyrkki leukansa alla ja miettiväinen ilme. Hänen luottopalvelijansa oli sairas. Tämä oli... hmm... oikeastaan ihan hänen ystävänsä. Ja nyt hän oli sairas. Todella sairas. Mikään hoito ei ollut auttanut ja nyt näytti siltä, että kuolema tulee kohta.  Sitten sadanpäämies havahtui ajatuksistaan. Hän käski vielä toisen palvelijansa tarkistaa tuon sairaan tilanteen. Eikä se suinkaan ollut yhtään entistä parempi. Eikö mitään olisi enää tehtävissä?

Olihan tietysti yksi keino. Hänen pitäisi  lähettää joku sen ihmeellisen miehen luo, joka oli parantanut todistettavasti monia. Hän kyllä voisi parantaa palvelijan. Mutta siinä oli ongelma, iso ongelma. Eihän hän, roomalainen sotilas, voinut itse mennä  tuon pyhän miehen luo. Entäpä jos pyytäisi jotakuta arvollisempaa menemään. Jospa kysyisin juutalaisten vanhimmilta. Ehkä heistä joku suhtautuisi suosiollisesti ehdotukseeni.

Vanhimmat kuuntelivat sadanpäämiehen kertomaa vakavan näköisinä.  Sitten he vetäytyivät sivummalle neuvottelemaan. Joku sanoi, ettei se sovi. Joku taas muistutti, että kenenkäpä ansiosta heillä nyt olikaan tämä kaunis synagooga... juuri tuon roomalaisen sotilaan! Vaikka roomalaisista ei yleisesti pidetty, tämä sotilas oli erilainen. Häntä voisi sanoa jumalaapelkääväksi. Joku tuhahti tuollaiselle mielipiteelle.  Voisiko roomalainen muka  ikinä olla sellainen? Toiset kuitenkin olivat sitä mieltä, että kyllä he olivat kiitollisuudenvelassa tälle roomalaiselle. Ja tunsivathan he tämän palvelijankin, joka yleensä kulki sadanpäämiehen mukana. Hyvä mies hänkin tuntui olevan. Eihän se meiltä kovin ihmeellistä vaadi, jos menemme sen Jeesuksen luo ja pyydämme häntä tulemaan katsomaan tuota sairasta. Ajatelkaa nyt, saimmehan sentään synagoogan!

Ja Jeesuksen luo lähti juutalaisten vanhimpia.  Sadanpäämies puolestaan meni kotiinsa. Sitten hänelle iski mieleen, etteihän hän voinut odottaa tuon pyhän miehen tulevan hänen kotiinsa. Hänen ystävänsä oli paikalla ja hän sai kuulla tämän uuden huolen aiheen. Tuo Jeesus ei voisi tulla tänne. Olen paljon pahuutta tehnyt ja siksi arvoton, sanoi talon omistaja. Ystävä kuunteli, ja mietti hänkin. Niin, jos tuo Jeesus oli niin pyhä kuin hänestä puhuttiin, ei kai se olisi sopivaa. Ja niin ystävä suostui lähtemään hänkin Jeesuksen luo, mukanaan uusi viesti; ettei Jeesus tulisi niin arvottomaan kotiin. Sano vain sana! Olihan Jeesuksella valta käskeä, kuten sadanpäämiehellä itselläänkin sotilaana oli käskettäviä, ja he tottelivat. Jos Jeesus sanoisi vain sanan, niin palvelija paranisi!


Jeesus ihmetteli. Että roomalaisella sotilaalla olikin niin suuri usko! Niin suuri, ettei hän ollut sellaista muilla tavannut. Tällä, joka omasta mielestään oli niin arvoton...

Ja kun asialle lähetetyt palasivat tuohon roomalaiseen taloon, he tapasivat palvelijan terveenä! Mikä ilo ja ihmetys siitä syntyikään!

---

Kertomus Kapernaumissa asuvasta sadanpäämiehestä ja hänen palvelijansa parantumisesta löytyy Raamatusta Luukkaan evankeliumista luvusta 7.  Sen voi lukea tästäkin: Luukas 7.



 Hyvää sunnuntaita:)

perjantai 25. marraskuuta 2016

Arkista varjelusta

Koin saaneeni asiasta oppitunnin. Oli lapsilla uimapäivä. Huokaisin aamulla tuonne ylöspäin, ettei mitään vahinkoja kenellekään sattuisi. Olin myös aamusella laittanut toiseen blogiini jutun, jossa oli Raamatunpaikka suurista vesistä, jotka ei upota (tästä näkee sen jutun). Sen tekstin olin kirjoittanut jo edellisenä päivänä enkä sitä tehdessäni uimahommaa suinkaan ajatellut. No, neitoset sitten tekivät reissunsa ja toinen heti iloisena kertoi, että oli kivaa. Toisellakin oli oma kertomuksensa. Hän oli vahingossa joutunut liian syvään veteen ja oli saanut vettä henkeensä. Hän oli alkanut vajota pinnan alle. Toiset eivät olleet heti huomanneet tilannetta, koska olivat jutelleet keskenään juuri silloin. Tyttö oli kuitenkin onnistunut saamaan otteen lähellä olevasta siskostaan ja sitten hänet olikin autettu tukeville jalansijoille. Ja oli paikalle tullut myös valvova aikuinenkin. Vaikka kuinka tarkkana oltaisisiin, aina on vahinkojen mahdollisuus olemassa. Mutta on myös olemassa ne näkymättömät auttajat! Rukouksellakin on väkevä voima, vaikka useinkaan sitä ei itse tajua. Se Jumalan apu on usein sellaista meidän silmiltämme piilossa olevaa "taustatyötä" tai "perustyötä".  Samaan tapaan kuin vanhempien huolenpito lapsestaan. Eiväthän vanhemmatkaan lapselle joka yksityiskohtaa selosta, mitä kulloinkin ovat hänen eteensä tehneet...


Jeesus sanoi joskus näin lapsista ja enkeleistä: "Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä; sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina  minun Isäni kasvot, joka on taivaissa." Matt. 18:10


Siunattua ja varjeltua päivää Sinulle joka tätä luet!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Arkista on

Tähän arkiseen juttuun sopinee laittaa kuvitukseksi muutama kuva, jotka auton ikkunasta nappasin lauantain Lieksan käynnillä ja jotka eivät mitenkään liity tekstiin siis.  Ekat kuvat kirjaston nurkilta. Odottelin autossa toisia ja tuijotin vesitornia. Näitä vesitornikuvia varten kylläkin nousin autosta.

















Tänä aamuna oli tosi mustaa kulkea tuolla taksia odottamaan, kun piha ja iso osa tiestä oli nyt aivan lumetonna. Kyllä huomasi eron siihen, jos on hieman lunta maata valaisemassa. Pimeää oli, vaikka oli taskulamppu mukana. Nyt voikin jo ruveta lohduttelemaan itseään sillä, että kuukauden päästä alkaa valostumaan taas...

Eilinen oli kolmen P:n päivä; pyykkiä, perunalaatikkoa ja pullaa. Ja voisihan siihen vielä neljännenkin p:n laittaa, eli postinhaku, joka sekin piti erikseen tehdä, kun ei ollut vielä koululaisen tuloon mennessä laatikoon tullut. Siinäpä sitten takaisin kävelinkin metsiä myöten huvikseni.

En ole lainkaan keittiötyyppi, mutta eilen siis tein viipaleperunalaatikon, jossa oli myös jauheliha. Mitään ohjetta sellaisen tekemiseen en enää tarvi, mutta onnistuminen on tietysti miten nyt kulloinkin... Nyt kuitenkin onnistui. Yksi neitokainenkin sanoi tykkäävänsä. Ja sitä pullaa minun oli tehnyt mieli jo loppuviikosta, mutta nyt vasta sain aikaiseksi. Nekin olivat vain veteen tehtyjä, kuten useimmiten nykyään ne taidankin tehdä. Tämä siis sen tähden, että useinkaan ei maitoja ole laskettu mihinkään pullan tekoon, koska sitä niin harvoin tehdään. Vesi käy ihan hyvin siihen, kuten lätytkin voi tehdä veteen. Niille tietysti, jotka ovat ruoanlaitossa ja leivonnassa taitavia, ei kenties tuollainen versio maistu.












Näin Lieksassa.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Kuihtuneita ja lumen alle jääneitä

Kuihtuneissakin on oma viehätyksensä.



Minun ei pitänyt kävelylläni kuvia ottaa lainkaan. Ei ollut edes kameraa mukana. Mutta kun kuitenkin silmiin osui yhtenään kauniita yksityiskohtia, niin pitihän se kamera hakea.


Noissa allaolevissa viehätti niiden osittainen läpikuultavuus. 




Tämän tien varrelta useat tämän jutun kuvat.


Jonkun ison eläimen jäljetkin siellä oli. Suorana jonona tien yli kulkivat jäljet ja menivät ojan yli metsään. Siellä päätyivät samalle polulle jota minäkin kuljin.


Vielä löytyi näinkin kirkasta väriä luonnosta.



Tästä kävi kulku ja osin teitä myöten.


Ja sitten vielä uudestaan tälläinen...


Nimittäin... tuleekohan  kenellekään muulle mieleen tästä soitin?  Lähes samanlaisia kuvia oli tuolla ylhäällä tietysti, mutta se on juuri tämä kuva, joka tuo minulle mielikuvan soittimesta.
 Kuin viulu vaikkapa...
 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Pihapiirin lintusia

 Siinä niitä jälleen on, vähän isompia lintuja pihassa käymässä. Nämä olivat pihassa parisen viikkoa sitten.





Muuten ne pihan lintuvieraat ovatkin olleet ihan pikkulintuja enimmäkseen. Joskus odotetaan omaa vuoroa ihan rauhassa, mutta usein on kiire päästä syömään ja ajetaan toinen ruokapaikalta pois.


Kun talipallot saatiin nuorimmaisten toimesta paikalleen, on lintuja riittänyt seurattavaksi. Itse olen aivan onneton lintuja tunnistamaan, mutta nuorimmaiset ovat niin kiinnostuneita, että ottavat selvää niistäkin, joita eivät ennestään tunne.

Tämä hömötiainen on ihan haamun näköinen puussa kököttäessään.




 Tässä jo sopu antoi sijaa, että sovittiin yhdessä syömään.





Hyvää keskiviikkoa:)

(Olisi tehnyt mieli toivottaa ihan lennokasta keskiviikkoa, mutta  ehkä vähän rauhallisempi on  sittenkin parempi:)
 

 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kaksoiskekkereitä tässä pidetty

Eilen jo iltasella pidimme pientä juhlintaa  kaksoiskekkereinä isäinpäivän tiimoilta ja siihen yhdistettiin minun "vuottenvaihtumisjuhlintakin".


Lapset sitten lahjoivat meitä; saimme kortteja, karkkeja ja muutakin. Kakkupohjan tein minä ja tytär teki sen muuten ja koristeli sen.


Miksi sitten jo eilen juhlimmekin? Tänään nuorison on taas lähdettävä omilleen, joten eilisilta oli siten "ehjä".

Minun päiväni on oikeasti vasta huomenna. Minulla tulee silloin täyteen "riemukuplaikä".  Ai mikäkö?  No... jos olette katsoneet elokuvia Riemukuplasta; autosta, jonka kyljessä on numero, niin tiedätte:)  Sain nuorimman tekemänä sellaisen kortinkin, jossa on kyseinen ajopeli:)

Ja jännä juttu muuten, perjantaina, kun olimme kaupungilla, siellä näimme liikenteessä sellaisen nykymallisen, valkoisen kuplan, johon oli todellakin maalattu ne Riemukuplan raidat ja numero kylkeen! Liekö auton omistaja sitten oikein Riemukuplafani...

lauantai 12. marraskuuta 2016

Mitä kuuluu?

Tuollaisen kysymyksen kun saa vastaansa, siihen yleensä vastaa, ettei tänne mitään ihmeempiä... Mikä usein onkin ihan paikkansapitävää. Ja jos jotain erikoisempaa sattuisikikin olemaan, niin eipä sitä välttämättä ruveta selvitystä tekemään, mitä oikein on meneillään. Tulipa tässä vain joku päivä mieleeni, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään ihan arkipäivistämme. Useinhan meillä on elo aikamoista hiljaiseloa. Lapset koulussa, nuoriso omillaan ja me isännän kanssa kaksistaan kotona.


Nyt kun tuli talvi ja kylmä, niin ei ole juuri tehnyt ulos mieli mennä. Minä aamulla saatan nuorimmat taksiin tuttuun tapaan. Nyt on voinut reput vetää pulkalla postilaatikolle, kun on sitä lunta. Eilen aamulla oli  hieman yli nilkkojen. Meillä oli eilen  iltapäivällä kirppistavaroiden haku. Aura ei ollut käynyt, joten vähän jännitti päästäänkö takaisin tänne ylös iltahämärissä kaikkien kauppaostosten, kirppistavaroiden ja kirjastolainojen kanssa. Onneksi sitten päästiin. Olisi ollut aika tylsää kävellä ylös vaaralle, ensin hakemaan pihasta pulkkaa ja sitten palata takaisin rahtaamaan tavaroita pulkalla pihaan. Ja itseasiassa pulkkia olisi siihen touhuun saanut varata useampiakin, koska eiväthän ne olisi yhteen tai edes kahteen mahtuneetkaan.

Mitä muuta sitten tällä viikolla? Yksi silmiinpistävävin juttu on ollut nuorimpien lintuinnostus:) He vaativat jo joitakin aikoja sitten, että pitäisi ostaa talipalloja linnuille. Niitä ostettiin, mutta ruokintaa ei heti aloitettu, kun arveltiin, että vielä sapuskaa löytyisi muutenkin. Viime viikolla tytöt saivat sitten luvan laittaa talipallot ulos. Ja kyllä siellä lintuja onkin riittänyt. Ja me sitten sisällä ikkunan ääressä  niitä tuijottamassa. Jopa minäkin, vaikka en mikään lintuintoilija ole, olen häärännyt ikkunoissa kamera kädessä. Mitään kunnollisia kuvia linnuista on aika vaikea saada, koska ne eivät kovin paikallaanpysyviä ole ja sitten yrittää metsästää aina parempaa kuvaa... Tytöt ovat selvittäneet niidenkin lintujen nimet, joita ei ole ennestään tiedetty. Yksi sellaisista oli harmaapäätikka. Muita kävijöitä talitiaiset, sinitiainen, hömötiaiset, töyhtötiaiset.


Mitä kirppistouhuun tulee, niin meillä oli kahden viikon myyntiaika. Oli tarjous, että yhden hinnalla sai kaksi viikkoa. Isäntä niitä kirppistavaroita on lähinnä viime vuosina jaksanut laittaa. Minä sitten jotain vaatteita saatan laittaa ja yleensähän niistäkin saa suurimman osan laahata takaisin kotiinpäinkin.  Yksi hame ja jakku meni nyt vaatteista kaupaksi. Ja ne myin yhteishinnalla. Olisi ollut ärsyttävää, että toinen olisi mennyt ja toinen jäänyt. Vaikka ne oikeasti eivät olleet yhteenkuuluvia, ihan eri materiaalikin, niin ne olivat silti minulle yhteenkuuluvat.

Mitäs muuta sitten? No, keskiviikkona oli vähän jännittävämpi päivä. Tyttärellä inssiajo... Se tapahtui autokoulun autolla, koska sillä meidän autolla, jolla isäntä ajo-opetusta antoi, ei voinut enää ajaa. Muutaman opetustunnin tytär autokoulussa jo aiemmin ajoi. Nyt sitten keskiviikkona oli ensin yksi ajotunti ja sitten heti sen jälkeen inssi. Ja ajokortin haltijahan siitä neitokaisesta tuli:)  Tuntuu kummalta, että isommat on jo niin isoja... Joskus aiemmin jo mietin, kun olin nuorison kyydissä, he etupenkeillä ja minä takapenkillä, että on osat vaihtuneet... ennen oli lapset takana ja vanhemmat edessä, nyt jo välillä toisinkinpäin, että äiti onkin siellä takana:)



torstai 10. marraskuuta 2016

Onhan se ihan hullua...

Onhan se ihan hullua väittää, että vanki katoaa, vaikka nukkuu kaksilla kahleilla sidottuna, kahden vartijan välissä  ja vielä ovilla ja portilla on vartijat!  Eipä ihme, jos vartijoille tuli aika hätä, kun heräsivät... Millainenhan säpinä siitä alkoikaan. Mutta kuinka kaikki oikein kävikään...

Herodes oli saanut tarpeekseen niistä, jotka julistivat sen  "yhden" nousseen kuolleista. Sitä hillitäkseen, hän otti yhden heistä kiinni ja antoi mestata hänet. Se näytti olevan kansalle mieleen ja hän otatti kiinni vielä toisenkin. Tälle asetettiin niin tiukka vartio, neljän nelimiehisen vartijan voimin, ettei taatusti ole mitään mahdollisuuksia sen poppoon yrittää mitään. Pääsiäisen jälkeen tämä pääsisi hengestään varmasti.


Tuli sitten se viimeinen yö. Vanki nukkui kaksilla kahleilla sidottuna kahden vartijan välissä  ja ovellakin seisoivat vartijat. Tiukka oli siis vartio kaikinpuolin. Yön pimeydessä selliin tuli kuitenkin joku!  Sinne tuli myös valo ja  se "joku" tyrkkäsi vankia kylkeen herättääkseen hänet.  Vanki heräsi ja hänen käskettiin nopeasti nousta. Silloin putosivat kahleet hänen käsistään.  Millainenhan melu siitä mahtoikaan tulla... mutta vartijat vain nukkuivat.  Vangin käskettiin vyöttäytyä sekä laittaa kengät jalkaansa. Sitten hänen käskettiin vielä heittää viitta yllensä ja seurata... sitä, joka sinne selliin oli tullut.


Vanki luuli näkevänsä näyn, kun hän lähti sellistä herättäjänsä jäljessä. He ohittivat ensimmäisen vartion... ja toisenkin... ja tulivat rautaportille; sille, joka vei kaupunkiin. Portti aukeni itsestään... ja he kävelivät siitä ulos. He lähtivät kävelemään katua pitkin ja yhtäkkiä enkeli jätti vangin siihen kadulle! Nyt vasta vanki, eli Pietari, tajusi, että hän oli aivan oikeasti tullut enkelin vapauttamana siihen.


Siitä hän lähti kohti tuttua taloa. Siellä portille saavuttuaan, se ei auennut  enää itsekseen... vaan palvelustytön olisi  pitänyt avata se.  Kun tuo palvelustyttö kuuli ulkopuolelta Pietarin äänen, hän oli niin iloissaan, ettei hoksannut päästää Pietaria sisälle! Tyttö jätti Pietarin odottamaan sinne ovelle ja juoksi itse sisään kertomaan muille, kuka ovella on. No, häntähän ei uskottu. Ensin hänen sanottiin olevan järjiltään ja sitten, kun hän yhä vakuutteli  kertomuksensa olevan totta, joku keksi, että sen täytyi olla Pietarin enkeli...  Ja sillävälin Pietari itse joutui kolkuttamaan yhä oven takana. Vihdoin tultiin avaamaankin ja he hämmästyivät nähdessään Pietarin ilmielävänä edessään. Oli varmaan aika pälpätys siinä, mutta Pietari halusi vaientaa heidät ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja kun hän oli sen kertonut, hän lähti jonnekin toiseen paikkaan. Näin sanoo Raamattu. Minne hän meni ja mitä varten? Voi vain arvailla. Voihan olla, että hänen täytyi vain mennä olemaan kaksin Herransa kanssa....



Mitä muualla tapahtuikaan sillä aikaa, kun Pietari oli vangittuna: ."...Pietaria pidettiin vankilassa, mutta seurakunta rukoili lakkaamatta Jumalaa hänen puolestaan."  Seurakunta sai rukousvastauksen, jota se ei ehkä osannut oikein odottaakaan!


Ja niin joutui Herodes kuulemaan vartiosotilaiden onnettoman kertomuksen, joka kuulosti varmaankin aivan naurettavalta yritykseltä hänen korvissaan. Kun Herodes oli kuullut tuon kertomuksen ja rangaissut sotilaita, hän lähti oleskelemaan muille maille. Ehkä tapahtumat kuitenkin olivat hänelle liikaa... Ja mitä mahtoivat miettiä sotilaat, jotka tulivat rangaistuksi teosta, jota eivät tehneet?  Mitä tuumivat vankinsa katoamisesta? Mahtoikohan joku heistä joskus kuulla asioiden oikean laidan...

---

Käytin tässä pohjana Motoristiraamatttua, joka on Raamattu Kansalle -käännös. Nämä mainitut tapahtumat löytyvät Apostolien teoista, luvusta 12. Voit lukea tästä linkistäkin mainitun luvun: Apt. 12 (kirkkoraamattu 33/38)

Minua on aina ihastuttanut tämä kertomus Pietarin vapauttamisesta. Sama Jumala meillä on yhä. Hän voi vapauttaa kenet hyvänsä, mistä tahansa, jos Hän niin hyväksi näkee!