Verhot Löytöpuodin ikkunassa

Vihdoin sain otettua tuollaiset kuvat, jossa ne taannoin ommellut verhot ovat paikalleen laitettuina. Ovat siis seurakuntamme kirppiksen, eli Löytöpuodin ikkunassa. Tuossa pienessä huoneessa on pelkästään lasten leluja, yms.

Ulkoapäinkin sihtailin kameralla.

Leirillä

Illalla kun työt olivat loppuneet, en malttanut heti  mennä nukkumaan, vaan hyödynsin aikaa piirusteluun. Olin päivällä ottanut valokuvan malliksi yhdestä rakennuksesta. Kun kuva valmistui, oli kello muutamaa minuuttia vaille keskiyön.

Lieksan kristillinen opisto. Rakennus "Toivo".

Oli kyllä niin mielenkiintoinen kirja! Ja olipa kirjan lopussa lieksalaistakin...☀️

Sain ystävältä taannoin lainaan kirjan, joka oli gospelmuusikko Pekka Simojoen kirjoittama Keikkamiehen hartauskirja 2., Ihmejuttuja. Kirja on Päivän kustantama, 3. painos v. 2022.

En minä osaa mitään hienoja kirja-arvosteluja kirjoittaa, mutta mainitsen mm. sen, että kirjassa oli seuraavanlaiset osiot: 1. Armollista menoa, 2.Muilla mailla, 3. Polun päitä. 

Kirjan kirjoitus alkoi näin: "Niinhän siinä kävi, että yhtäkkiä tulikin korona ja muutti suunnitelmat. Kun keikat loppuivat, istuin kiltisti alas ja aloin taas kirjoittaa."  Pekka Simojoki

Oli kyllä niin kiinnostava kirja luettavaksi! Vaikka kirjan nimi on hartauskirja, niin Simojoki siinä kertoilee tapauksia keikka/-ym. matkoiltaan - omaan hauskaan kirjoitustyyliinsä - kun on saanut olla kuulijan paikalla ihmisten kertoillessa elämänsä sattumuksia. Monenlaista hän onkin saanut kuulemassa ja kokemassa; niin isoja iloja, kuin surujakin. Mutta jännästi niistä kaikista kohtaamisista on tullut näkyviin Jumalan kädenjälki! Kohtaamisia on kotimaastamme, mutta myös kaukomailta.

Viimeisessä jutussa oltiin kuitenkin Lieksassa, ja saatiin tutustua pastorimme Renaud Lomban tarinaan. Hänhän on kotoisin Kongosta... Hieman minua huvittanut asia liittyy siihen päivään, eli eiliseen, jolloin kirjan viimeisen luvun luin. Olin tehnyt pakastimen viimeisestä pienestä marjapussista, tuosta rotkon pohjalla olevalta suolta kerätyistä lakoista tortun, jota eilen syötiin. Ja sitten tuli lieksalaiset lakat esiin siinä kirjan viime jutussakin, kun Simojoki oli saanut täällä Lieksassa käydessään satsin Renaudin keräämiä lakkoja🙂

Vain se viimeinen pala meidän lakkatortusta ehti kuvaan...:)

Arkilauantai

Se oli minulla nyt vähän erilainen kuin yleensä. Yleensä se kuluu minulla ihan vain kotona. Mutta täksi lauantaiksi minua oli kysytty seurakunnan keittiölle yhdeksi apulaisista. Oli nyt leipäkirkkolauantai, joka tarkoittaa sitä, että tavan ruoanjaon lisäksi ruoanhakijoille laitetaan ruokatarjoilu. Se näytti olevan valtavan suosittu. Syömässäkin kävi paljon väkeä, mutta osa kävi vain hakemassa jaossa ollutta ruokaa, jota eri tahot lahjoittavat. Onneksi niitä tahoja on! Hommani oli kevyttä tiskitouhua. Sellainen iso tiskikonehan sen nopsasti hoitaa, kun tiskit sinne ladotaan. Mutta tänään sain sen touhun lomassa oppia ilokseni himpun verran uuttakin. Keittiössähän on siellä sellainen suurtalouspata, tai miksi sitä nyt nimitetäänkään, mutta nyt tiedän, kuinka sellainen saadaan pestyä. Näin ensin pääemännän aloittelevan padan puhdistusta, ja kun olin joutilas siinä vaiheessa, kysyin josko voisin tehdä sitä. Ihan tiskiharjalla sitäkin ensin putsattiin. Ja letkulla sujui sen huuhtelu. Mutta jännintä oli veden poisto padasta, se kun sujui niin, että napista painaen padan pystyi kallistamaan kaatoasentoon. Mutta siinä oli hyvä olla kumisaappaat jalassa, koska lattialla oli padan edessä vedenkaatoa varten iso ritilämallinen lattiakaivo, jonne vesi mennä loiskuu🌊 Vähästäpä sitä joskus saa huvia, kun elämä on yleensäkin melko hiljaista🙂

No, on sitten se kotihuvi, jota hellan päällä voi tehdä, enkä tarkoita ruoanlaittoa - vaan piirustelua! Nämä metsäiset kuvat on eiliseltä, vai olikohan se  toissapäivänä🤔 - ja toinen tänään tehty. 

Ikkunanäkymistä, eli metsästä, eri puolilta taloa saadut kuva-aiheet. Kuin vähän viittettä vaan siitä, minkätapaista kulloinkin voi nähdä. Ylempi oli olohuoneen ikkunasta ihasteltuja auringon valaisemia,  latvasta kimaltelevia koivuja. Alempi on toiseen suuntaan näkymää lumisesta metsästä, jossa on värit vähäiset, ja päänäkymänä puiden rungot - vaikkakin aina sitä yrittää kurkistella, että mitä niiden välistä, siellä kaukana, näkyy.

Poissa kotoa muutaman päivän

Olin omalla paikkakunnalla kyllä, leirillä keittöapulaisena. Olosuhteet olivat tosi hyvät. Leiri pidettiin Lieksan kristillisellä opistolla. Paikkaa pitävät varmaan muutkin hyvänä,  sillä heti meidän leirimme jälkeen oli seuraavana päivänä alkamassa joku muu leiri. 

Muutokseen on mahdollisuus

Olimme seurakuntamme jumalanpalveluksessa pitkästä aikaa. En ollut katsonut etukäteen mitä on meneillään ja yllätys olikin suuri ohjelman ja paikalla olleen väenkin suhteen. Sinne oli nimittäin tullut naapurikaupungin seurakunnastakin väkeä, sillä tilaisuus oli samalla aloituksena Mahdollisuus muutokseen  -kampanjalle täällä meidänkin alueellamme. Kampanjaan kuuluvat kirjat  oli jaettu jo perjantaina ja  meidänkin postilaatikkoomme sellainen oli tullut. Siinä kirjassahan on hyvin erilaisten ihmisten elämän muutostarinoita. Tästä linkistäkin niitä voi lukea: Mahdollisuus muutokseen.

Ja olihan siellä rukoushuoneella muutakin tavanomaisesta jumalanpalveluksesta erottuvaa, sillä samalla oli kastetilaisuus. Paikalla oli kaksi kastettavaa, joista toinen oli maahanmuuttaja.

Tilaisuudessa esiintyi myös seurakuntamme jäsenistä koostuva Tervastulet-yhtye, jonka esityksiä oli mukava kuunnella. Puhujavastuussa ollut henkilö puhui siitä, että mahdollisuus muutokseen on aina olemassa. Jotenkin koin sen puheen sellaisena, että näkökulma oli sellainen toivoa antava uskovallekin.  Puhuja otti esimerkkejä raamatun henkilöistä, joiden elämässä oli erilaisia käännekohtia. Yksi mainituista raamatunhenkilöistä oli Pietari. Puhuja totesi myös sen, ettei Jumala ketään väkisin vie...

Ja vähän aihetta sivuten, sain vinkin parista uutisesta koskien seikkailija Bear Gryllsiä. Hänhän on kolunnut maapallon eri kolkkia vaarallisissa seikkailuissaan. Kun meillä ensimmäisiä kertoja katsottiin kirjastosta lainattuna dvd:llä  hänen seikkailuistaan tehtyjä jaksoja, kiinnitin huomioni siihen seikkaan, että hänellä oli tapana tehdä ristinmerkki aina kun hänet oltiin pudottamassa helikopterista... Ja myöhemmin näin erään tv-ohjelman, jossa hän oli Barack Obaman kanssa. Siinä hän kysyi presidentiltä luvan, saisiko hän rukoilla tämän puolesta. Ja luvan saatuaan myös teki sen. Näistä jo saattoi päätellä jotain. Ja nyt on sitten luettavissakin Gryllsin sanomana, että usko on hänen elämänsä suurin seikkailu! Allaolevista linkeistä voit itse katsoa. Hän on nyt mainoskasvona Alfa-kursseille, jotka tutustuttavat kristinuskoon.

Bear Gryllsin suurin seikkailu

Bear Grylls Alfa-kurssin mainoskasvona

Hyvää sunnuntai-iltaa!

Sunnuntai-aamun rauhaa

Tyhjä pöytä, kahvikuppi ja tietokone. Ja aamun hiljaisuus. Se voi olla mahdollisuus - tai uhka. Alku hyvälle päivälle, tai huonolle. Raamattu kehottaa ajattelemaan hyviä asioita. Entäpä kun ne hyvät asiat (mietteet) eivät pysy pinnalla päällimmäisinä, vaan ikävät mietteet ponnahtavat pinnalle kuin korkki... Ja jos yhden saat noukittua pois, toinen on kohta siinä edessäsi. Jatkuva ikävien asioiden vatvominen vie voimat. Vie luovuuden. Vie ilon...

"Iloitkaa aina Herrassa" sukeltaa sitten mieleeni. "Kiittäkää joka tilassa." Siinä  seuraava ajatus. Niinpä. Näine hyvineni - tai huonoineni - olen Herrani oma - ja Hänen hoidossaan!

Vielä alkaa mielessäni soida laulunpätkä: "Joka päivä eteeni avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet... Ja voimaa ei tule puuttumaan... Sinä kannat, sinä viet. Sinä kannat, sinä viet..."  Ja kaivoin sitten hengellisen laulukirjankin esiin löytääkseni tuon laulun sanat. Löysinkin sen ja huomasin kuinka vähän siitä muistin. Huomasin myös, että nuo muistamani kohdat ovat vanhemmalla sanoituksella. Ja liekö laulunpätkäkin vaikuttanut, mutta käytin tämän päivän mahdollisuuden ja  lähdin oikein  pikalähdöllä rukoushuoneelle vaikka lähtö oli onnettoman myöhäinen.


Mitä siellä sitten puhuttiin, mitä sain?  Kokouksen (siis jumalanpalveluksen) aloittaja puhui Daavidista ja hänen sotapäälliköstään Jooabista. Kuinka tuo sotapäällikkö ei ollut Daavidille mieleen ja hän yritti välillä hankkiutua tästä eroonkin,  mutta  kuitenkin tuo sotapäällikkö pysyi siinä hommassa koko Daavidin ajan. Puhuja totesi, että meilläkin saattaa olla omat "Jooabimme" joista haluaisimme eroon; joko ihmisiä tai muita asioita. Olemme Paavalin tavoin saattaneet rukoilla siitä eroon pääsemistä, mutta turhaan. Ehkäpä se onkin jotain sellaista, joka onkin meille aivan välttämätöntä, vaikka se ei meitä miellytäkään.

Toinen puhuja luki Raamatunkohdan, jossa Jeesus kysyi Pietarilta rannalla kolmasti, että "rakastatko sinä minua?" Lopulta Pietari joutui vastaamaan, että "sinä tiedät kaikki..."
Hän puhui myös  rakkaudesta ja sanoi, että ihmisessä jota rakastamme, on jotakin johon kiinnymme. Sitten hän kehotti miettimään, mikä Jeesuksessa on sellaista, johon me hänessä kiinnymme...?  Onko se uskollisuus vai mikä? Hän esitti myös sen ajatuksen, että Jumalakin näkee meissä jotain, johon Hänen katseensa on kiinnittynyt. Kun Stefanusta kivitettiin, Jumala näki vainoajien joukossa miehen nimeltä Saul ja hänessäkin Jumala näki jotain. Saulista tuli Paavali.
Kun ruvetaan liittoon, se on matka, josta ei tiedetä, mitä matkan varrella tulee olemaan. Silti sitoudutaan kulkemaan yhdessä toisen kanssa. Pätee matkaan Jumalan tai puolison kanssa.

Tässä näin vapaasti muisteltuna ja kerrottuna näitä. Ja nyt onkin jo sunnuntai-ilta.

Uskovaisena ihmisenä

Uskovainen ihminen, siinäpä sanapari, joka voi tuoda mieleen hyvin erilaisia ajatuksia. Riippuen siitä millaisia uskovia ihmisiä tunnet, tai tunnetko ensimmäistäkään...  Voipi tulla mieleen sellaisia ajatuksia kuin: tiukkapipoja...  yrittää olla pyhimyksiä tai enkeleitä... hihhuleita... nössöjä... ja jokainen voisi sitten lisätä tähän sen oman sanansa.

Minut voi nyt sitten halutessaan kategorioida johonkin nimitysten lokeroon. Ihan miten vaan. Päättele itse.

Lapsuuskodissani äiti oli uskovainen ja isä ei. Äiti rukoili, isä joi. Näin yksinkertaistettuna... Jos äiti ei olisi ollut se tasapainottava tekijä kotona ja se, joka ohjasi parempaan päin (lue taivaallisiin), voisin olla vaikka mikä "tunnelianneli" tahansa. Olisin varmasti ruvennut juomaan itsekin. Joko elämän ankeuteen, tai sitten johonkin iloon...

Onneksi se oli juuri äidin esimerkki, joka tarttui. Äidin vaikutuksesta päädyimme käymään pyhäkouluissa ja kerhoissa sekä lastenleireillä, joissa nämä hengelliset asiat olivat esillä. Kuljimme hänen mukanaan hyvin ahkeraan myös hengellisissä tilaisuuksissa (kokouksissa). Tuosta sanasta "kokous" pieni selitys. Äiti ja isä olivat luterilaisista kodeista. Sitten joskus joku oli kutsunut isää "kokoukseen" ja hän oli siellä ollutkin. Koulussa eräs helluntaikodista oleva tyttö sitten kertoi minulle, että isäni oli ollut "kokouksessa". En tiennyt millaisesta jutusta oli kyse. Mieleeni tuli joku kunnankokous:) Isän myötä äitikin lähti kokoukseen. Hän tuli uskoon ja kävi kasteella. Me lapset jäimme isän myötä kirkon jäseniksi.  Isälle nämä hengelliset asiat jäivät kyllä tärkeiksi, mutta hän jäi kiinni siihen pulloon... oikeastaan koko elämäkseen. Silti, ollessani lapsi, hän luetti minulla raamattua ääneen itselleen. Kyseinen kohta oli Joh. 14: "Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa...". Uskon, että uskon liekki lepatti hänen sisällään, vaikka ulkonainen elämä olikin ihan muuta. Jumala sen tietää kuinka asiat olivat.

Lapsuuteeni siis kuului helluntaisrk:n toiminta ja nuorena, kai rippkoulun myötä, olin enemmän kirkon piirissä. Ja jossain vaiheessa nämä hengelliset asiat olivat aikalailla taka-alalla, mutta eivät täysin poistuneet sydämestäni kuitenkaan. Usko elpyi - tai alkoi - versoa lapsuuteni siemenistä jossain vaiheessa. En osaa mitään tarkkaa päivää nimetä siihen. 25-vuotiaana kävin kasteella ja liityin helluntaiseurakuntaan.

Ja tässä olen. "Ei täällä ole sankareita..."  Ei todellakaan. Ei myöskään enkeleitä, ei pyhimyksiä... hihhuliksi ja nössöksi voisi joku nimittää. Ja kaipa uskovia voi oikeutetusti sanoa joskus tiukkapipoiksikin, kun olisi tarkoitus tiukasti polulla pysyä...

Kun ihminen tulee uskoon (siis löytää tien Jumalan yhteyteen, saa syntinsä anteeksi) hänestä ei tule enkeliä tai pyhimystä. Tulee armahdettu syntinen,  joka näkee entistä selvemmin sen, millainen hän on. Ja millainen Jumala on.

Ei ehkä kovin selkeä esitys, mutta en sitä sen paremmin osaa esittää.

---

Tästä voit lukea Sessen kiinnostavan kertomuksen, kuinka hän löysi tien Jeesuksen yhteyteen (klikkaa tästä).

Ihana ilta!

Joskus saa oikein erityisen lahjan.  Koin eilen saaneeni selllaisen.  En kovin usein innostu ihanaksi mitään kehumaan, mutta nyt oli sellainen hetki.  Mitä eilen sitten tapahtui?  No, oli se Viktor Klimenkon konsertti! Ehdin jo luulla moneen kertaan, ettei sinne menosta mitään tulekaan. Autoa ei juuri nyt ole ja eilen oli vielä omat hankaluutensa,  vaikka kyytkin oli järjestynyt ihanien ystävien toimesta.

Mitä sanoisin...  Kun kuulee Klimenkon laulavan, se saa väreet kulkemaan pitkin selkää...  Mikä tahansa tavallisempikin laulu muuttuu aivan kuin juhlavaksi, kun sen kuulee hänen esittämänään. Joka on kuullut häntä, tietänee mitä tarkoitan.

Nythän oli siis kyseessä joulukonsertti.  Konsertti oli Hellluntaiseurakunnan rukoushuoneella ja se  oli ilmainen.  Sali oli ääriään myöten täynnä väkeä. Lieksan lehden toimittajakin näkyi paikalla olevan, joten kaipa siitä juttukin lehteen on tulossa. Useimmat laulut olivat tuttuja entuudestaan, mutta oli joukossa muutama jota en ollut ennen kuullut. Laulujen lisäksi saimme kuulla myös puhetta, joka ei ollut tylsää!  Hän on huumoritajuinen puhuja. Hän nauratti yleisöä mm. kertomalla kuinka hän lapsena ihmetteli kovasti erään tutun joululaulun yhtä kohtaa. Miksi siinä eräässä laulussa "... kaks vain valveill on puol...isoa...". Kun äidinkieli ei ollut suomi ja laulettaessa sana kuulostaa tuolta, niin opettajalta piti sitten kysyä, mitä se tarkoitti. Sen lisäksi hän on myös rohkea puhuja. Hän puhuu sen, minkä tietää oikeaksi. Illan viimeiseksi kappaleeksi hän lauloi Finladia-hymnin alkuperäisin sanoin. Sitä ennen hän oli lausunut varoituksen sanan. Ei ole hyvä tehdä päätöksiä jotka ovat Jumalan sanan vastaisia.

Penkissä istuessani toivoin, että  saisimme hänestä kunnon kuvan. Istuimme aivan takana ja sieltä ei kovin hyvää kuvaa saanut. Tilaisuuden loputtua odottelimme kyytiämme ja isäntä  menikin kuvaaamaan esiintyjää läheltä, koska siellä muitakin oli. Sitten hän ehdotti minulle,  että hakisin ohjelmalehtiseen nimikirjoituksen, koska  muutkin niin  tekivät. Ja minähän menin.  Jahkalijakin osasi toimia heti... Sain nimmarin ja samalla kysyin luvan, että saanko julkaista isännän ottaman kuvan blogissani. Siihen ystävällisesti myönnyttiinkin. Isäntä olikin sitten ottanut kuvan  siitä hetkestä.

Kun sitten vielä odottelimme kyytiämme, saimme tällaisia kuvia rukoushuoneen eteisessä. Olimme pienemmän neitokaisen kanssa rekiajelulla:) Reki on sen tuttavapariskunnan, jolta kyydinkin saimme. Tämä reki ei olekaan pelkkä koriste, vaan sillä ihan oikeasti ajellaan talvisaikaan. Ei tosin hevosen kanssan vaan moottorikelkan vetämänä.

En osannut tätä juttua kirjoittaa siten kuin olisin halunnut. Päässäni pyörii erinäisiä ajatuksenpätkiä, enkä nyt saa niistä oikein sujuvaa esitystä. Mutta yksi asia on selvä: kiitollisin mielin iltaa muistelen. Kiitän Taivaallista Isää ja kyseistä ystäväpariskuntaa kun saimme tämän ihanan illan!

Kettu ja konitohtori

Tämä ei ole satu. Päinvastoin muutama sananen eilisestä. Nuorimmaiset olivat eilen koulusta käsin Lieksassa. Kävivät helluntaiseurakunnassa katsomassa Matka ensimmäiseen jouluun - esityksen ja kirjastossa myös. Kun sitten kotiin olivat tulleet, toinen sanoi, että hän käy varastossa. Hän toi sieltä keppihevosen. Ei tuonut ostettuja versioita, ei minun vanhaani, vaan nimenomaan sen oman tekemänsä. Sen jonka "päänahka" on isännän vanha sukka. Heti sen nähdessäni arvasin, mitä ainakin oli kirjastosta lainattu: keppihevoskirja. Ja niin olikin. Ja muutakin askartelukirjaa ja elokuvia näkyi olevan.

No keppihevoskirjan lainaamisesta on tietysti se seuraus, että taas aletaan värkätä yhtä heppaa talliin. Alkoi sukan kinuaminen. Minä sitten muistin, että mulla ainakin oli yksi joutava sukkapari. Sitä kaapilla pönkiessäni,  keskimmäinen neitokainen yht´äkkiä huudahti: Katsokaa" ja osoitti viereistä ikkunaa. Ulkona, parin metrin päässä ikkunasta, oli kettu! Yleensä siinä kohdalla olisi auto.

Kettu kääntyi sitten ja hiippaili varaston takaiselle alueelle. Isäntä keksi, että se on varmasti tullut hajujen perässä, koska ihan äsken oli viety kompostoriin satsi. Tempaisin kameran käteeni ja kamera kuvauskuntoon. Hiippailin varovasti ulos, enkä pamauttanut ovea voimalla kiinni. Pääsin varaston ohi ja siellähän se oli kompostorin takana, jonkin matkan päässä. Sekin näki minut ja lähti juoksemaan kallioille. Yritin napata kuvan ja sain vain pelkkää metsää. Nuorin neitokainen juoksi metsään siihen suuntaan mihin kettu meni ja ehtikin nähdä vielä vilauksen karkuun juoksevasta ketusta. Minä sitten yritin vielä jälkiä saada kuvattua, mutta olimme säntäillessämme sotkeneet niitä tietenkin.

No kettuepisodin jälkeen jatkui se sukanhaku. Etsimäni löytyi ja neidot kävivät ulkoa etsimässä kepin. Multa ja isännältä ensin vaadittiin sen etsimistä, mutta sanoin, että heillä itsellään on ulkona varmasti sopivia keppejä. Ja niin olikin. Se vain oli niin pitkä, että siitä olisi riittänyt kahteenkin heppaan. Neidoilla on itsellään pieni työkalusarja ja siihen kuuluu myös pikku saha (siis oikeita työkaluja kumminkin). Kumpikin sahasi sitä ja minä sitten ihan viime vedot. Sitten he värkkäsivät sen hevon pään ja multa kysyttiin lankaa harjaksi. Hiukan mietin, kun näin mimmoisesta kerästä sitä harjasta oltiin ottamassa - samaaa lankaa kuin se hiljakkoin mainitsemani tylsä työ - mutta ruskeaa. Annoin luvan, kun tuumin, että kait siitä kuluu touhuun aika vähän. Kun hepo sitten oli valmis minua vaadittiin tohtorointiin. Vaativa toimenpide - asettaa keppi hevon pään sisään. Eivät oikein saaneet sitä itse, koska täyte oli aika mökkyistä (vanhaa vaatejämää silppusivat). Mutta kiva hevonen siitä tuli ja heti niillä tänäkin aamuna leikittiin.

Musiikkiherkkua luvassa

Satuin eilen huomaamaan jotain erittäin kiinostavaa, jota en voinut olla heti kailottamatta isännällekään joka väsyneenä tuli metsästä: Viktor Klimenko tulee Lieksaan!  Tämmöisestä oon haaveillut, että hän tai joku muu suosikkini tulisi tännekin. Olen kyllä pitänyt sitä lähes turhana toivona, mutta ainahan haaveilla saa. Näitä muita toivottujani olisivat Petri Laaksonen ja Samuli Edelman.

Klimenkoa olen vuosia sitten kuullutkin ihan livenä Porissa. Petri Laaksonen oli Joensuussa jokunen vuosi sitten ja tarkoitus oli mennä kuuntelemaan. Reissusta ei kuitenkaan tullut silloin mitään. Toivon todella, että nyt pääsisimme Klimenkon konserttiin. Onhan meillä levyjä, mutta kyllä se on jotain erityistä kun ihan paikanpäälle pääsee.  Meidän huushollissa minä olen varmaan kaikkein innostunein tästä... Harvoin sitä mistään oikein innostuu, mutta tämä oli nyt sellainen.

Ilmoituksen luin Lieksan Helluntaiseurakunnan facebook-sivulta. Se on siis joulukonsertti  sunnuntaina joulukuun 14. päivä ja klo 15.

14.11.14 korjaus kellonaikaan: näkyi olevan kellonaika muuttunut. Se onkin klo 18.)