Onneksi on hartauskirjat!

Ai, minkä vuoksi? No, niillä voi olla sellainen asema, kuin tarjoilisi kukkia taivaallisesta puutarhasta!

Jos Raamattu olisi se puutarha, niin se on niin laaja, ja sisältää paljon kaikkea. Mutta puutarhan omistaja, Jumala itse, joka on samalla myös se ylin puutarhuri; on antanut puutarhatyöntekijöilleen luvan jaella kukkia siellä kulkeville. Niinpä sitten minäkin sain tänä aamuna kaksi kukkasta, hyvin yhteen sopivaa,  jotka nostattivat selvästi mieltäni! Muuten en tässä edes kirjoittelisi mitään.

"Kukka" nro 1, kuiskaa meille, että Jumalalla on meille salainen lempinimi! Hän kertoo sen meille itsellemme sitten joskus. Niitä voisi olla vaikkapa tyyliin: "Prinsessa, Villikko, Kultapieni, Höpönassu, Enkeli",  joita Max Lucado oli kirjassaan: Päivittäin armon kantamana/Päivä 2005, keksinyt sanoessaan, että "isillä on hinku antaa lapsilleen erityisiä nimiä." Ja niinpä meillekin on sellainen olemassa. Mikähän se oma on? Riemastuttava ajatus...:)  "Elämässäsi on enemmän kuin olet ajatellutkaan."

"Sille, joka voittaa, minä annan ... valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi." Ilmestyskirja 2:17 KR-92

"Kukka" 2: Jumalalla on aarrekammio! Ja siellä saa käydä!: "Ovet ovat avoinna ja sinä iloitset siitä, että otan itsellenikin runsaasti aarteita.", puhuu Fredrik Wislöff  Jumalalle kirjassaan: Rukouskirjani/Kirjaneliö 1981. Tuosta alla olevasta Raamatun jakeesta hänen aamurukouksensa oli saanut aihetta, ja hän iloitsi siitä, ettei sinne aarrekammioon tarvinnut pääsylippua. Armahdetuille syntisille pääsy on vapaa. "Uskossa saan käydä sen jokaisessa huoneessa."

"Herra avaa sinulle rikkaan aarrekammionsa, taivaan, antaakseen sinun maallesi sateen aikanansa ja siunatakseen kaikki sinun kättesi työt; sinä lainaat monelle kansalle, mutta sinun itsesi ei tarvitse lainaa ottaa." 5. Moos. 28:12 

 

---

Ja vielä eräs oma huomio. Tuon ensimmäisen kirjan teksti oli otsikoitu: "Paras on  vielä edessäpäin." Se tuo mieleen erään jo edeltämenneen Kaija-nimisen ystäväni. Hän sanoi ja/tai kirjoitti niin; kenties useammankin kerran, koska se niin on jäänyt mieleeni häneen juuri liittyvänä. Mutta kun tuo toinenkin kirja toi mieleeni hänet. Hänhän juuri minut tutustutti siihen kirjaan. Ja hänen ansiostaan sitä kirjaa meillä yhä luetaan!  Tuli mieleen:

 

"... uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu." Hebr. 11:4

Luulenpa, että Kaijaa riemastuttaa tuo...:) Ja vielä tuli nyt mieleen tämä: hänellä oli tapana aina kirjeisiin ja kortteihin tai muistilappusiin, laittaa isolla käsialalla  -  osoitteiden yms. lisäksi - isot kukkaset! 

He olivat Jeesuksen ystäviä - ja uskalsivat olla sitä mitä olivat.

Minulla oli eilen ja tänään lukuvuorossa jakeita Johanneksen evankeliumista jakeeseen 44 asti. Siinä esiintyy Jeesuksen ystäviä nimeltä mainiten: Tuomas, Martta, Maria ja Lasarus. Kolme viimeksimainittua olivat sisaruksia keskenään. Tuomas puolestaan yksi Jeesuksen opetuslapsista. On hieman vaikea kuvitella sitä heidän arkista olemistaan Jeesuksen kanssa, joka ei ollut ihan tavallinen tyyppi. Miten hänen kanssaan läheisesti oleilevat ihmiset kokivat hänet. Hänhän oli aivan erityinen tyyppi ystävänä. Hänen seurassaanhan tapahtui varmaan lähes joka päivä jotain erikoista. Ja entäpä Jeesuksen puheet sitten. Jeesus ei siloitellut sanojaan. Eivätkä hänen ystävänsä lähimainkaan aina tajunneet, mistä hän puhui. Mutta sen käsittivät, että Hän oli aivan erityinen. Ja että Jumalan valta ja voima oli hänessä. Mutta merkillepantava seikka on, että kaikesta tästä huolimatta, hänen ystävänsä osasivat ja uskalsivat olla omia itsejään. Mielestäni se käy hyvin selväksi tuosta mainitusta lukukappaleestakin. Se tulee ilmi joidenkin sanomista ja tekemisistä. Tai oikeastaan tekemättä jättämisistäkin.

Kun velipoika oli sisaruksilta kuollut, lähettivät siskokset Jeesukselle viestin: "Herra, katso, se joka on sinulle rakas, sairastaa." He uskoivat viestin tehoavan ja Jeesuksen tulevan.

Mutta Jeesus viivytteli. Veli ehti sitten kuolla... Silti Jeesuksesta sanotaan, että "Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan ja Lasarusta. Kun hän siis kuuli hänen sairastavan, viipyi hän siinä paikassa, missä hän oli, vielä kaksi päivää." Siis ei mitään kiirettä, vaikka toinen oli kuolemansairas...

Mutta sitten Jeesus sanoi: "Menkäämme taas Juudeaan." Tarkoitti Lasaruksen  luo.

Tähänpä hänen kaverinsa, ne opetuslapset, tarttuivat, ja rupesivat varoittelemaan häntä: "Rabbi, äsken juutalaiset yrittivät kivittää sinut, ja taas sinä menet sinne?"

Mutta Jeesus antoi ymmärtää mm. (minun käsittääkseni), että on eri aikoja... ja nyt oli sopiva hetki mennä sinne. Ja sitten hän lisäsi, että Lasarus nukkuu ja hän aikoo herättää hänet.

No tämän tietysti kaveripiiri tulkitsi omalla tavallaan: Antaa nukkua, sittenpähän paremmin paranee. Mutta Jeesus oikaisi sen luulon ja sanoi suoraan Lasaruksen olevan kuollut. Sanoipa vielä olevansa iloinenkin siitä, ettei ollut ollut siellä silloin. Ja tämä näiden kaveriensa tähden varsinkin... jotta he uskoisivat!

Niinpä hän tokaisi vielä: "...mutta menkäämme hänen tykönsä."

Mutta nyt Tuomas, mielenkiintoinen tyyppi tässä kaveriporukassa muuten, ei epäröi heittää omaa sarkastista kommenttiaan tähän reissuehdotukseen: "Menkäämme mekin sinne, kuollaksemme hänen kanssaan." Voi ihan mielessään nähdä ja kuulla tämän kommentin esittämisen. Miten hullua olikaan Tuomaksen mielestä mennä sinne ns. kerjäämään verta nenästään, kun oli jo tappouhkaus päällä.

Mutta sinne vain mentiin. Ja Lasaruskin annettiin sieltä haudasta takaisin sisarilleen:)

Mutta sitä odotellesssa, ja Jeesuksen ollessa jo ihan lähellä, Martta lähti  Jeesusta vastaan. Maria ei. Hän tuli paikalle vasta erikseen kutsuttaessa. Sisaret uskalsivat kumpikin sanoa Jeesukselle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä..."

Ja entäpä Jeesus itse sitten. Lasaruksen haudalla Jeesuskin itki. Vaikka tiesi, että kohta Lasarus tulee sieltä ulos...


---
Jos kiinnostaa lukea nuo yhden Jeesuksen kaveripiirin jäsenen kertomana, niin tässä on, eli sen Johanneksen:

Joh. 11. v. -33/-38 Raamattu.

Joh. 11. v. 1992 Raamattu.

Mukavaa päivää itsekullekin!

Missä ystävyys alkoi 49 vuotta sitten...

Kävimme Pomarkussa heinä-elokuun vaihteessa. Tapasin myös ystävääni perheineen. He tulivat myös Pomarkkuun käymään. Teimme perheinemme yhteisen kävelyretken minun ja ystäväni entisen koulun pihapiiriin. Istahdimme hetkeksi kivelle, jolla olimme istuneet vuonna 1970 ja jossa ystävyytemme alkoi. Olimme näet siinä kivellä istuen sopineet, me ennen toisillemme tuntemattomat,  että olemme ystäviä sitten kun koulu syyskuussa alkaisi...

Ja niin me sitten ystäviä olimme! Voi sanoa vieläpä niin, että erottamattomat. Olin varmaan oikein "maanvaiva" kun olin varmaan lähes joka viikonloppu Marja-Leenan kotona. Äiti vähän yritti joskus topputellakin, ettei liian usein pitäisi... ettei minuun kyllästytä. Usein sitten syksy- ja talviaikaan kotiinlähtöni vielä viivästyi pimeälle, vaikka kuinka olin aikonut ajoissa lähteä kotiin. Mehän emme missään vaiheessa olleet todellakaan naapuruksia, vaan matkaa oli muutamia kilometrejä, jolloin toisen kotona ei voinut ihan noin vain piipahtaa.

Olisimme kyllä olleet lapsina pahoillamme siitä, jos olisimme tienneet, että sadat kilometrit meidät aikuisina kylläkin erottavat, emmekä voi kuin hyvin harvoin toisiamme tavata, mutta ystävykset olemme edelleen:)

Kerronpa vielä tämän: Kun kouluaikana oli valokuvauspäivät, sovimme usein mahdollisimman samanlaisen vaatetuksen kuvauspäiväksi. Joistakin luokkakuvistamme sen kyllä havaitsee, että yhtenäiseen vaatetukseen on pyritty:) Kun näin, että Marja-Leenalla oli tämän kuvan ottamisen päivänä mekko yllä, minua harmitti, ettei minullakin ollut. Vaan eipä tätä kuvaa etukäteen ollutkaan suunniteltu. Se tuli eteen yllättäen.

Sain luvan julkaista tämän ystäväni perheenjäsenen ottaman kuvan. Rajasin kuvaa ylä- ja alareunasta. Kiitos kuvasta:)!

Koiranhoitopalkkioita vuosikymmenten takaa

Nuori ollessani olin muutamia kertoja erään tuttavan koiranhoitajana heidän matkoilla ollessaan.  Hoitamani koiran nimi oli Rekku. Nämä tapahtuivat siis joskus 70-luvun lopulla/80luvun alkupuolella. Aina sain jotakin siitä. Tässä muutama, joita silloin sain.

Beetlehemistä muistelen tuodun tuon riipuksen. Rannekorusta en muista mistä se oli, mutta hänelle oli sanottu sen olevan meripihkaa, jota hän kylläkin epäili. Kaunis mielestäni silti. Mustassa samettipussissa olevien helmien tuontipaikkaa en myöskään muista. Helminauha on jo hieman rikki, mutta siitä huolimatta se oli tyttärellä käytössä, kun hänellä oli juhlan aika.

Samalta äitini ikäiseltä ystävältä sain joskus myös punaisen huopahatun. Olen säilyttänyt tuota hattua, joka on mielestäni kaunis, mutta on ollut minun päähäni kuitenkin liian pieni. En vain ole raskinnut sitä antaa poiskaan.

Ja tällaisen lasilinnun sain häneltä myöskin joskus. Tämä ei ollut koiranhoitopalkkana saatu, vaan erään merkittävän tapahtuman muistoksi sain.

Tuo samainen ystävä tarjoutui opettamaan minulle ruotsiakin. Minulla oli kauppikseen mentyäni vaikeuksia ruotsin kielen kanssa, koska en ollut sitä  ennestään laisinkaan lukenut. Niinpä sitten olin tuon ystävän kotona muutamia kertoja ruotsia opettelemassa ja pääsin hommassa paremmin alkuun.

---

Jännä miten yhden asian miettimisestä voi rönsytä kaikenlaista. Ensinnä  sain kimmokkeen juttuni tekemiseen Sessen blogissa taannoin olleesta jutusta. Kun sitten rupesin omia koiran satunnaisena hoitajana olemisiani muistelemaan, muistin samalla koiran emäntää. Häntä muistellessani muistin häneltä saamiani tavaroita. Tavaroita muistellessani, tuli tuosta linnusta mieleen se, mitä varten muistaakseni sen häneltä sain. Ja siitä sitten jonkin hetken päästä tajusin kyseisen päivän ajankohdankin olevan taas ihan muutaman päivän päässä, eli tänään... (15.10.1989.) Kävin silloin kasteella. Olin asiaa kypsytellyt päiväkirjamerkintöjeni mukaan parisen vuotta. Se tapahtui Porissa ja kun sinne äiti mukanani ajelin, oli vähällä, ettemme törmänneet hirveen. Kotona isä ei tykännyt yhtään kasteellakäynnistäni. Siitä sain kuulla natinaa jälkeenpäin. Mutta jotkut olivat iloissaan, sillä löysin postikorttien joukosta sellaisenkin, jossa eräs vanha tuttava iloitsi, kun oli nähnyt minut "Eelimin lavalla". Ja luulisin tosiaan tuon linnun saaneeni saman asian tiimoilta siltä tuttavalta, jonka koiraa joskus hoitelin.

---

Tämmöistä täältä tänään. Nyt on lapsilla loma ja kävimme Joensuussa. Siellä nuorenmiehenkin saimme mukaamme pienelle kaupunkikierrokselle. Vanhin neito on isommalla kaupunkikierroksella. Eilen kuvautin itseni tyttären toimesta kotipihan lehtimatolla. Ylläni ei ole mitään uutta, mutta se on ehkä vähän erikoista, että tässä vaatetuksessa kaikki on minun tekemääni: neuletakki, pusero, hame ja koru. Ja tätä kirjoittaessani on sama vaatetus yllä. Kaupungilla olin kylläkin ihan farkuissa.

Hyvää viikkoa itsekullekin!

"Missä on Turre?"

Tuommoinen otsikon kysymys minulle esitettiin joskus joulukuussa. Vastasin, että "Mikä on Turre?" Tiesin, että joku lelukoira tietysti, mutta enhän minä muista mikä nimi milläkin on. Sain sitten kuulla selostuksen "Turren" ulkonäöstä.

Minulle tuli kuitenkin mieleen ystäväni koira, Turre, joka hänellä oli kauan sitten. Turrella oli kaverikin, nimeltään Odette, ja se oli minun koirani.

Turre ja Odette

Turre ja Odette olivat hyvin erikokoisia, mutta tulivat varsin hyvin toimeen keskenään.

Retkellä koirien kanssa

Kun kerroin mietteistäni lapsille, sain kuulla, että on heillä leikeissään Odettekin. Niilläkin on kokoeroa, mutta se on toisinpäin, kuin oikeilla koirilla aikanaan. Ja ihan erinäköisiäkin ne leikkikoirat ovat.


Mutta tähän vielä muutama kuva, jotka ystäväni hyvinkin tunnistaa:)

Ja alla vielä suosikkikuvani Turresta:)

Turre kotitanhuvillaan

---
Minun piti tehdä tämä juttu jo heti silloin, kun Turre tuli puheeksi, mutta en löytänyt silloin näitä kuvia.

Pari jouluista asiaa

Ihan ensiksi vinkki juttuun kahden tytön joulukuusenhakumatkasta muutaman vuosikymmenen takaa: https://aarnioska.blogspot.fi/2017/12/kuusen-haku-ystavan-kanssa.html. Jutun kirjoitti ystäväni Marja-Leena ja jutun tyttöjä ovat minä ja hän:)

Sitten se toinen asia,  käsityöhommeli.

Kaivelin eilen laatikoitani. Yhtä sukkaohjetta etsimään aluksi rupesin  ja sen löysinkin. Mutta... ei noin työlään näköistä nyt sittenkään... Mitäs siitä kansiosta muuta löytyy? Ai, niin! Tuommoinenkin paperi. Siinähän onkin nuo monta vuotta sitten piirtämäni suunnitelmat jouluisesta patalapusta ja toinen samassa paperissa on vaikka kevääseen sopiva pikkulaukku. No, jos tekisinkin sen patalapun nyt.

Rouva sitten ottaa sopivanväriset langat ja käy ohjeestaan poiketen virkkuuhommiin. Tekeleestä näyttäisi  tulevan aika kookas patalappu...

Lopulta hän tekee siihen mustan reunuksenkin, josta tulee ihan mieleen sellainen, kuin jonkin punaisen pikkumökin seinät olisivat reunoilta hiiltyneet... Sopii olla varovainen kyttilöiden kanssa!

Ajatus muuttuukin laukuksi. Ja niin hän kaivaa mustat farkunraadot esiin ja leikkelee niitä, ompelee välillä. Ja kun on kulunut aamupäiväisestä työn aloitttamisesta (virkkuusta) jotain 6-7 tuntia, (siinä välissä laitettiin ruokaakin ja tehtiin turha reissu kirjastoautolle, josta myöhästyttiin...) niin hänellä on uusi laukku. Toiselta puolelta omituinen jouluaihe, toinen puoli käy kesäänkin.

Mutta tyytyväinen sopii olla, kun sai jotain valmista!

Mutta... mikähän se mahtoi olla tuo valmis nauha, jonka  laatikostani löysin ja kantohihnaksi laitoin? Toivottavasti ei ilmene, että se vaikka jonkun repusta puuttuukin...:)

---
Ja tällä jutuntekijällä meinasi illalla "käämit kärähtää", kun tätä juttua aamua varten naputteli. Niin monta keskeytystä tuli tällä aikaa. Nuorin teki suklaapaistosta. Ensin ei löytynyt koko ohjetta. Onhan se minun vanhassa kouluvihossa kyllä, mutta se on kamalasta käsialastani johtuen selkokirjoitettu muidenkin luettavaan kuntoon erilliselle paperille. Sitten toinen muisti, että on ottanut siitä kuvan kännykällä, joten saatiin siis ohje sillätavoin näkyviin. Uudestaan en olisi nyt ruvennutkaan sitä kirjoittamaan. No, leipomatouhu alkoi. Vaikka sitä on tehty ennenkin, niin olihan siinä kysymys toisensa perään, joihin tämä äiti aika äreänä vastaili. Lopuksi sain vielä hoidella paistonkin, ensin välillä kääntää peltiä paiston alussa, ettei se vänkyrällä pellillä pala yhdestä kulmasta. Jonka se jo olikin ehtinyt tehdä, kun kääntöpuuhiin marssin. No, tulihan se paistos syötäväksikin asti lopulta.  Vaikka vaalea tuli paistoksesta, kun kaakaojauhekin oli päässyt loppumaan. Ja varmaan sen kaakaojauheen puutteesta johtuen, oli paistos tavallistakin makeampaa.

Mitä näistä syntyi?

Mitä alla olevista  kuvista ystäväni Marja-Leenan  mielikuvitus loihti?  

Katsokaahan tästä: aarnioska.blogspot.fi/joulusatu ja ystävän kuvat 

Kiitos Marja-Leena:)

Omat kuvitelmani olivat taannoin tässä: Karvaliiviäijä ja toisesta kuvasta juttua tässä: Sammalkattoinen kivitalo

Pari käsin tehtyäkin joukossa

Meillä on tänä vuonna useampi kalenteri. Tyttöjen kaupasta valkkaamat  suklaakalenterit... (kuinkas muuten:) ja  tätinsä lähetti heille pienen kuvakalenterin, jossa kuvitus on todellisen joulun sanoman sisältämä. Ja vielä  kirppikseltä  löytynyt kuvakalenteri Martta Wendelinin kuvin, jonka vanhin neito halusi itselleen. Mutta nyt haluan esitellä pari käsintehtyä. Toinen on jo viidentoista vuoden takaa, ystäväni minulle aikanaan lähettämä ja toinen tämänvuotinen, nuorimmaiseni tekemä.

Ystäväni tekemä sisältää 24 kirjekuorta ja niissä sisältönä joka päivälle omanlaisensa asia. Näitä ovat vaikkapa joku ruoka- tai leivontaohje tai askartelu. Tälle päivälle, eli 12. joulukuuta, oli Aprikoosi-valkosuklaanamit. Muutama päivä sitten oli ohje Kirjolohikepakoille. Erään päivän ohje on koristeltu jäälyhty.

Tämän päivän ohje
Aprikoosi-valkosuklaanamit:

2 dl kuivattuja aprikooseja
1 rkl tuoretta inkivääriä
1/2 dl appelsiinimehua
30 g voita
150 g valkoista suklaata
2 rkl kermaa
1 tl vanilliinisokeria
3 dl riisimuroja

Pilko aprikoosit ja raasta inkivääri. Anna niiden marinoitua appelsiinimehussa noin tunti. Sulata vesihauteessa voi ja suklaa. Lisää tilkka kermaa ja sekoita. Mausta vanilliinisokerilla. Jäähdytä seosta hetki. Sekoita sulatettuun suklaaseen aprikoosi-inkivääriseos ja riisimurot. Ota seoksesta teelusikalla nokareita leivinpaperin päälle. Jäähdytä keot ja tarjoa.

Mutta kaikkien kivojen ohjeiden ohella, parasta oli varmaankin se ihana saatekirje, jonka ystäväni oli siihen kirjoittanut! Se ei kuitenkaan kuulu tänne julkaistavaksi. Mainittakoon vielä, että kuorissa oli punaisten, vihreiden ja muutaman valkoisen joukossa,  yksi sininen ja se oli itsenäisyyspäivälle:)

Ja sinivalkoisin värein on tämä seuraavakin esiteltävä. Tänä vuonna meillä nuorin halusi värkätä kalenterin ihan itse.

Hän leikkasi vanhaan postituslaatikkoon luukut, päällysti ne numeropapereilla ja sisälle aukkoihin teippasi paperipäällysteiset karkit. Ne ovat sitä Fazerin  sekoitusta, jota minunkin ikäluokkani lapsena söi.

 Siinä Rex-karkki tuloillaan 5. päivä.

Kiva jännätä kelle tulee kissakarkki tai jääkarhun kuvalla varustettu ja niin edelleen... Molempia on saatu jo.  Kalenteri on tarkoitettu koko perheen käytttöön, joten vuorotellen kaikki luukkuja availemme, eli nuoriso silloin, kun sattuu täällä olemaan.

Alla tämän päivän karkki, eli 12. päivä:

 Ja sen karkin sai tänään tekijä itse:)

Ystävyys on joskus mutkikasta

Olen tässä sivusta seurannut pienten tyttöjen ystävyyssuhteiden kiemuroita. Usein ollaan ihan sovussa, mutta seuraavassa hetkessä ystävyys voikin olla katkolla, mitä erilaisimmista syistä. Joskus esimerkiksi siitä syystä, että osa porukasta haluaa leikkiä jotain tiettyä leikkiä, toiset taas haluavat laskea mäkeä. Kun yhteisymmärrystä ei synny, joku sanoo: "Meidän ystävyys on sitten poikki!"  No, toinen vastaa: "Selvä", ja toimii oman halunsa mukaan... Samana päivänä oli taas ystävyyden langat onneksi uudelleen solmittu.

Joskus tulee epäsopua kun ei ymmärretä oikein toisen tarkoitusperiä. Nähdään toisen tekemiset vain ärsyttämishaluna ja taas syntyy meteli. Tänä ystävänpäivänä (2015) sain aihetta hiukan muistutella neitokaisia, ettei toinen aina välttämättä tarkoita ärsyttää. Ja toinen osapuoli voisi, huomatessaan toisen ärsyyntyneen, sanoa: "Anteeksi, ei ollut tarkoitus ärsyttää."  Oli aihetta muistuttaa mieliin  myös sekin vanha sananlasku: "Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan." Yritin sanoa, että yrittäisivät miettiä asioita siltä kannalta, että mikä toisesta tuntuu kivalta. Mitä haluasi itselleen tehtävän, niin samoin voisi tehdä toiselle. Jos kohtelee toista hyvin, saa luultavimmin itsekin hyvää kohtelua osakseen. Pätee tietysti muuhunkin kuin ystävyyteen. 

(Kirjoitin tämän tekstin vuosi sitten ystävänpäivän aikoihin. Silloin se jäi julkaisematta, mutta aika sopiva se lienee nytkin luettavaksi.


                                                                         

            Ystäviä ei niin
 vain oteta, heidät annetaan! 

   Ollaan kiitollisia heistä,
          joita meillä on!

Minulla oli mopo

Itseasiassa niitä oli kaksikin. Olin 13-vuotias kun isä opetti minut ajamaan. Siitä touhusta en muista yhtikäs mitään, mutta sen on täytynyt tapahtua sillä isän Jupiterilla. Tästä näet jutun: Isä ja   mopo (klikkaa tästä) . Löysinkin vanhasta päiväkirjastani merkinnän 20.5.1977: "Illalla isä tuli kotiin ja mä opettelin ajaan sen mopoa. Mä ajoinkin sillä vähän matkaa ihan yksin, meidän portilta Rossin suulin työ ja takaisin."  Seuraava mopomerkintä, noin puolentoista vuoden päästä onkin seuraavanlainen: "28.10.78: ...Siitä on jo muutama päivä kun pollarit pysäs mun ku mä ajoin isän mopoo ku mä hain sen Vallin pihasta sen  takia ne mun pysäs ku siinä ei ollu valot päällä. Täytänhän mä onneksi pian 15 vuotta."  Vuonna 1979 ihmettelin kuinka pojat uskaltaa ajaa talvella mopoa liiraillen kahta puolta tietä...

Minulle isä osti jostain oman kulkupelin. Se oli mopoksi oudon näköinen, käytetty, sininen Crescent. Siitä teki kumman näköisen se, että bensatankkia ei näkynyt missään. Se oli piilotettu putkimaisen rungon sisään ja tankin korkin sai esiin kun käänsi satulan ylös. Nämä käytetyt mopot olivat yhtenään rikki jollain tavalla. Isäkin osasi niille jotain tehdä, mutta yleensä ne silloin vietiin saman tien varrella sijaitsevaan korjaamoon. Kiilholmantien alkupäässä oli Koivusen kauppa ja sen piharakennuksessa oli kyseinen korjaamo.

Kuvassa paras ystäväni päryyttelee sillä. Kauheat savut näkyy tulevan, ei ehkä ollut ajopeli ihan  kunnossa tuolloinkaan.

Kun sitten tienasin kenkätehtaalla rahaa, saatoin ostaa uuden mopon.Päiväkirjastani luin se tapahtuneen syyskuussa 1979. Tästä en nyt ole aivan varma, mutta mielikuvani on, että mopon hinta olisi ollut jotain 3000 mk:n luokkaa. Ostopaikka tuo yllämainittu kauppa, jossa myytiin polkupyöriä, mopoja, yms. Se ei siis ollut mikään ruokakauppa. Uusi mopo oli metallinhohtosininen Tunturi Super sport. En ollut aiemmin ajanut sellaista mopoa ja minun piti siis pikku harjoituslenkki tehdä siinä kaupan ympäristössä, että opin vekottimen hallinnan. Sitä ei poljettukaan käyntiin samalla tavalla kuin entisiä mopoja, polkupyörän tapaan pyöräyttämällä.  Siinä oli vipu, jota polkaistiin ja vaihteetkin olivat jalkavivulla toimivat, kun ne vanhoissa mopoissa olivat käsikahvasta pyöräytettävät. Aikaa on kulunut niin paljon, etten enää osaisi niitä käyttääkään...

Kuvassa näkyy ystäväni kodin pihan upeat kukkivat omenapuut. Näkyy myös mopon omituisen näköinen pakoputki. Siinä oli tuollaisia hyvin kapeita kohtia välillä. Isä nimitti tuonaikaisten mopojen melko ylhäällä olevia pakoputkia "liepeenpolttajiksi". Minulla on päälläni koulussa tehty riihipaita. Mukavasti mopolla ajeli niin ystäväni luokse, kauppareissulle ja töihin. Kesällä tuuli kivasti vilvoitti ja saattoi ajaa tukka liehuen. Silloin ei vielä käytetty kypärää. Kylmällä säällä oli ajaessa melkoinen viima. Silloin ymmärsi, miksi motoristeilla on se ajopukunsa. Se on ihan välttämättömyys. 

Tässä olen ruokakauppaan lähdössä. Kuvassa mukana äidin keinonahkainen kauppakassi.  Takkini on mustaa sileää samettia ja siinä oli hieman motoristihenkeä, sillä siinä oli kivoja vetoketjutaskuja. Siksi siitä tykkäsinkin, vaikka se oli minulle hiukan turhan väljä.  Erään serkun vanha takki se oli.  Jalassa sammarit ja ilmeisesti paikallisen kenkätehtaan pehmikset, joita minunkin käsieni kautta kulki erinäisiä pareja.

Asuimme kerrostalon uusimmassa osassa ja siinä pääsi maantasalta pyörävarastoon. Asuimme toisessa kerroksessa tuon oven kohdalla. Matto on siis alapuolellamme asuvan naapurin.  Mulla on muuten nyt hyvin samantapaiset talvikengät käytössä. Vintagea ovat nekin mielestäni.  Ostin ne joskus Kontista.

Jossain vaiheessa ystäväni osti vaihdepyörän, sinisen. Minunkin rupesi tekemään sellaista mieli. Olin jo hieman kyllästynyt mopon huoltamiseen ja ravaamiseen huoltoasemalla (Union). Jos ei muuta, niin tankkia sai ainakin käydä täytättämässä. Siihen aikaan sellaista ei tarvinnut itse tehdä, sillä aina kun joku tuli autonsa tai moponsa kanssa tankkaamaan, sisältä riensi mies tekemään sen. Lopulta minä sitten ostin sen vaihdepyörän. Se oli oranssi ja luulen, että ostin sen osuuskaupasta.

Kuvassa mainittujen polkupyörien lisäksi, ystäväni ja siskoni. Siniset kassit on kenkätehtaalta saadut mainoskassit, jotka olivat meillä myös kauppakasseina. Toinen pikkuneitokaisista sai muuten viime kesänä tuttavilta täsmälleen samanlaisen, puna-vaaleansiniraitaisen vintage-hameen,  kuin siskollani on tuossa kuvassa.

Isä ei ymmärtänyt  polkupyörähankintaani. Ja eihän se kovin järkevä siinä vaiheessa ollutkaan, sillä ajokortinhan hankin heti kun se oli mahdollista. Isän kanssa käytiin sitten Porista ostamassa auto. Mopo jäi käytöstä ja koska sisko ei ollut siitä kiinnostunut, myin sen paikallisen taksiautoilijan pojalle. Sai varmasti hyvän mopon.

Niin lähtemättömän vaikutuken se lyhyt mopoaika minuun teki, että aina kun  näen nuorison ajelevan kaupungilla mopoillaan; tai tarkemmin sanottuna skoottereillaan, mieleeni tulee oma mopoaikani.  Silloin olisi tuntunut oudolta ajatus, että skoottereista tulee joskus nuorison suosikkeja.

Tämä juttu on ollut minulla luonnoksena jo jonkin aikaa. Sen julkaiseminen sopinee oikein hyvin tänään, kun olisi isäni syntymäpäivä. Hänen syntymästään tulee tänään kuluneeksi 85 vuotta.

Virsi- ja lauluhaaste

Ystäväni heitti tässä taannoin tälläisen haasteen ja lupasin tarttuakin siihen. Luulin, että se olisi ihan helppo nakki, vähän väliähän sitä joku virsi tai laulu päässä soi. Mutta just nytpä ei sitten olekaan niin soinut, eikä vanhoistakaan oikein ole saanut otetta, vaikka aihe onkin hyvin mieluinen.

Toissapäivänä sitten heti aamulla soikin päässäni Pekka Simojoen laulamana:  "...ei täällä ole sankareita, hävinneitä on niin monta, kerjäläisiä vain uupuneita...".  Se on lohdullinen laulu ja se lienee tarttunut nuppiini taannoiselta automatkalta, jolla laitettiin Simojoen levy soimaan.

Niinhän se tietysti on, että kun musiikkia kuuntelee, sitä jää myös päähänkin soimaan. Aina ei tosin tarvi sellaista "etukäteisvalmistelua" olla. Monet hengelliset lauluthan on kuin rukouksia. Eilen aamullakin ulkona kävellessäni alkoi  mielessäni  rukouksena soida: "Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamun varhain, tule vielä kun joutuu yö...".  Se oli myös yksi ystäväni suosikkivirsistä:) Jatkoa tähän haasteeseen seurannee taas jonakin päivänä. Tämähän voisi olla vaikka sellainen pidemmän ajan haaste.

Raamattuhaaste 1/5

Ystävälläni oli facebook-sivullaan raamattuhaaste. Kun sain kuulla siitä, halusin myös nähdä sen ja tyttäreni näytti sen minulle oman sivunsa kautta. Haasteessa  oli mietitty viitenä päivänä jokin itselle tärkeä jae ja kerrottu  miksi se oli niin merkityksellinen. Kun luin niitä tekstejä olin suorastaan kade, kun en ollut facebookissa... No, "osallistun" siihen näin. Ystäväni oli haastanut aina jonkun nimetyn henkilön mukaan. Minä heitän haasteen nyt mietittäväksi teille kaikille, joita tämä kiinnostaa.

Tässä minun jakeeni: "Mutta minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan, Herraan, kertoakseni kaikkia sinun tekojasi."  Ps 73:28

Vuonna 1991 eräs nainen sanoi rukoilevansa minulle puolisoa. Jonkin ajan päästä hän lähetti minulle kirjeen, johon oli jäljentänyt erään Askel-lehdessä olleen kirjeenvaihtoilmoituksen. Minua  ärsytti. Olin joskus kokeillut kirjeenvaihtoa ja päättänyt, ettei semmoista enää ikinä. Ilmoitus oli kuitenkin hyvä ja pohdin asiaa. Mietin, että jos se kuitenkin on Jumalan suunnitelma, vaikka itse olin päättänyt toisin... Kirjoitin kirjeen, mutta en lähettänyt sitä. Odotin ikäänkuin jotain vahvistusta asialle, vaikka en tiennyt mitä se olisi. Sitten eräässä tilaisuudessa kuulin jonkun rukoilevan ääneen ja hän sanoi: " ...minä olen avannut sinun eteesi oven...". Se oli siinä. Lähetin kirjeen, joka ei ollut kummoinen. Asia ei ikäänkuin ollut minun kädessäni.  No, sain vastauksenkin sitten aikanaan ja siitä se lähti:)  Jokin minun vaatimattomassa kirjeessäni, jossa mietin Jumalan tahtoa, oli vedonnut häneen. Sen mieheni kirjeenvaihtoilmoituksen nimimerkki oli Ps 73:28. Siitä tuli ikäänkuin meidän jakeemme. Se on kaiverrettu myös vihkisormukseen.

Käkikelloja

Joskus meillä käyneet vieraat ovat ihmetelleet meidän seinillämme olevien kellojen määrää...  Jotkut niistä ovat kylläkin vain kauneutensa takia esillä. Osa on ollut ihan ajannäyttäjänä meillä joskus ja toisten emme ole koskaan nähneet käyvän aikaa. Esittelen näistä seinäkoristeista nyt kaksi, jotka olivat huushollissamme ensimmäisinä.

Kun aikanaan ajelimme täältä sukulaisiiin Kouvolaan, pysähdyimme toisinaan pitämään taukoa Parikkalassa kivaan paikkaan nimeltä Kägöne. Se sijaitsi aivan ison tien vieressä, joten sinne oli helppo poiketa. Rakennus oli komea hirsirakennus. Joskus siellä oli täytetty susi matkustavaisten ihmeteltäväksi. Erään kerran puolestaan oli esillä  jonkun taiteilijan piirroksia. Niistä jäi erityisesti mieleeni eräs: Lähtö Jääskestä. Kuvassa oli evakkomatka alkanut. Hevosilla evakot tulivat ja kylä jäi taakse. Se puhutteli minua erityisesti sen tähden, että eräs ystävä Pomarkusta oli Jääskestä kotoisin. Hänen evakkomatkansa alkoi vauvana. Jos olisin voinut, olisin mielelläni ostanut sen taulun hänelle.   Siellä oli myös mielenkiintoinen sivuhuone, johon aina toisinaan menimme kahvittelemaan ja jätskiä syömään. Siinä huoneessa oli katonrajassa paljon käkikelloja. Oli puunvärisiä, kirjavia ja valkoisia. Meillä itsellämmekin oli jo siihen aikaan pari käkikelloa.

Toinen on isännän joskus kauan sitten hankkima ja uudemman hankimme länsirannikolla asuessamme. Tuota vanhempaa eräs lapsistamme joskus pelkäsi. Hän kiersi sen taaperona kaukaa. Nämä kellot ovat olleet meillä ajannäyttäjinä ihan yhtäaikaakin. Näissähän  siis käki tulee puolen tunnin kohdalla ulos tuosta yläluukusta kukkumaan yhden kerran ja sitten luukku napsahtaa taas kiinni.  Täysien tuntien kohdalla käki käy kukkumassa  sen määrän tunteja kuin kellonaika on... joten... kun kellot eivät aina minuutilleen olleet samassa ajassa ne kello 12 saattoivat siis kukkua jopa 24 kertaa! Siis yölläkin. Tämmöinen kukkumisen määrä oli joskus yövieraille liikaa, jolloin kellot oli pysäytettävä.

Nyt nämä kumpikaan ei valitettavasti enää ole kunnossa. Ja pölyisiä ovat... Hetkeksi ne voi saada raksuttamaan ja käet kukkumaan, mutta kohta on taas hiljaista. Ja vaikka olisivat kunnossakin, niin niiden käymiselle ei olisi nyt tilaa. Nämähän pidetään käynnissä noista käpypunnuksista vetämällä. Punnuksilla  on oltava tilaa laskeutua, mieluiten vaikkapa lattialle asti. Toinen punnus laskeutuu nopeammin. Kun käki kukkui, toinen punnuksista tipahti aina hieman alemmas samalla. Toinen laskeutui verkkaisempaan tahtiin.

Nuoremmat lapset eivät ole näitä päivittäin kukkuvina kuulleet. Joskus heidän pyynnöstään olen viisareita kiertänyt ja saanut kukkumista kuulumaan. Vieraita lapsia nämä myös ovat toisinaan kiinnostaneet ja kukuttamisoperaatio on ollut silloinkin paikallaan:)

Silloin aikaisempina vuosina, siis siihen (nyt jo toimintansa lopettaneessa) Kägösessä käyntien aikaan, aloimme haaveilla, että meilläkin olisi paljon käkikelloja. Olimme niin innostuneita, että ongimme jostain jonkun käkikellovalmistajan osoitteen ja saimmekin sitten saksasta aikanaan postia. Tuli esite käkikelloista ja muuta tietoa. Jossain varaston kätköissä nyt ovat. Tilaamatta se kello kuitenkin jäi, vaikka ei kiinnostuksen puutteen vuoksi.  Myöhemmin jossain paikallisessa kelloliikkeessäkin muistan bonganneeni valkoisen käkikellon.  Vaikka meillä muuten on seinäpintaa kovin vähän, niin keittiön ja olohuoneen välillä on sellainen hirsipalkki, johon niitä kyllä rivi mahtuisi... Katsoin äsken netistä, että nyt niitä käkikelloja on näköjään patteriversionakin! Koristeena semmoinen menisi, mutta muuten kyllä aito vedettävä on ehdoton ykkönen, mutta  kalliitahan ne toimivat ovat.

Tyttö turkissaan

Alaluokilla ollessani, siis 70-luvuna alkupuolella, ystäväni oli saanut uudet ulkovaatteet. Hänellä oli  hieno marjapuuron värinen villakangastakki ja sen kruunasi valkoinen, hieman erikoisen mallinen  karvalakki. Minä olisin halunnut samanlaiset. Minulla oli varmasti  tarve uusille ulkovaatteille, koska jossain vaiheessa menimmekin äidin kanssa Poriin ostoksille. Ja millainen reissu se olikaan... Itselleni väsyttävä ja äidille taatusti hermoja kiristävä, mutta rauhallinen kun on, niin en muista kuin oman väsymykseni. Kiersimme nimittäin monessa paikassa sen takia, että mulle ei meinannut kelvata mikään!  Olisin halunnut  saada samanlaisen yhdistelmän kuin ystävälläni oli. Muistan, että suostuin jotain oranssia takkia kokeilemaan, joka ei ollut ollenkaan samaa tyyliä eikä materiaalia. Liekö se ollut joku enstex-kankainen. No, ei sitä kuitenkaan otettu. Ehkä halusin vielä jatkaa etsimistä. En muista kumpi löytyi ensin, lakki vai takki. Aivan täsmälleen samanlaista lakkia ei ollut, mutta riittävän samanlainen kyllä. Samanlaista tötterötyyliä. En muista nähneeni vastaavanlaisia muilla.  No, sitten se takki. Jostain liikkeestä löytyi takki, joka kelpasi erilaisuudestaan huolimatta minulle. Se oli valkoinen tekoturkki, jossa oli keinonahkaiset yksityiskohdat. Ihmettelen, että äiti suostui ostamaan sen, koska väri oli niin arka ja takki hankalasti pestävä. Hänkin lienee kyllästynyt jo ravaamaan Porin katuja yhden ipanan takin ja lakin vuoksi. Isä sitten kotona kuulemma moitti, että sellainen ostettiin...

Kuvassa olen neljäsluokkalainen ja toipumassa korvatulehduksesta. Käsissä vanttuut tai tumput, kuten aiemmin niitä nimitin. Jaloissa siihen aikaan tavalliset tyttöjen talvikengät, joissa oli pitkä nyöritys. Noissa paleli varpaat. Äiti selitti, että ovat kylmät, koska kengät ovat niin usein kastuneet. Jostain saadut oli nuo jalkineet. Tämä kuva on aikanaan ollut pystymallinen, mutta olen joskus saksinut sen sopimaan albumiini.

Takki oli ihan arkikäytössä minulla. Kerran tulin kotiin ystäväni luota ja reittiini kuului ylittää Pori-Kankaanpää valtatie. Kieriskelin "pikitien" varressa likaisessa lumessa ja sitten se turkki oli tosi likainen. Mahtoi siinä äidillä olla kova työ pestä se. Sitä ei voinut varmasti kauheasti jynssätäkään, mutta jotenkin hän sen puhtaaksi sai.

"Puutarhaterveiset" Ukiin

Meillä ei ole puutarhaa. Meillä on vain muutama rehu siellä täällä. On vain kiva käyttää sitä sanaa ja kuvitella omistavansa sellaisen.  En ole viherpeukalo.  Onnistun sisälläkin pitämään hengissä vain sitkeimmät kasvit (niiden on siedettävä pitkää kuivuutta toisinaan...).  Ja ulkona... siellä nyt on kasveilla muitakin huolenaiheita kuin minun olematon huolenpitoni. Niistä yksi on ne jäniksiksi nimetyt sopöt ilonpilaajat.

Aikomus oli etten laita kasvamaan mitään tänä vuonna. No, tytär laittoi retiisejä. Niille laitettiin kunnon multaakin kasvualustaksi ja kaikki meni hyvin - kunnes karvakorvatkin keksi tykätä niistä. Tämä kuva toissapäivältä. Eilenaamulla tuho oli jälleen edennyt ja kaivoin kaikki ylös - ja vein kompostiin. Jotenkin en tykkää syödä "samalta lautaselta" niitten kanssa. Enkä myöskään kasvattaa niille herkkuja.

 Ja sitten ne Leena-ystävältä muutama vuosi sitten saamani maa-artisokat.  Tätä en kai ole muistanut kertoa vielä. Alkukesästä sain  sellaisen tarmonpuuskan, että päätin ottaa ne ylös ja istuttaa uudelleen. Sitä ei kai olisi pitänyt tehdä.  Nimittäin eräänä päivänä sen jälkeen ihmettelin, että jätinkö maan noin epätasaiseksi. En ollut jättänyt. Joku päivä myöhemmin näin uusia kuoppia ja tajusin mistä oli kyse, kun näin mukulan maan pinnalla. Karvakorvat olivat käyneet kaivuutöissä ja jatkoivat sitä uutterasti muina päivinä. Luulin jo kaikkien kasvien menneen, mutta onneksi löysin nuo kolme. Ne odottavat nyt tässä ämpärissä korkeammalle nostettuna pääsevänsä  verkkohäkkiin kasvamaan. Verkko on jo ostettuna. Sinne häkkiin pitäis kyllä laittaa ne karvakorvat! Maa-artisokat kasvoi joku vuosi sitten tosi korkeiksi. Olivat todella upeita silloin. 

Tytär sai eräältä tuttavalta samettikukan taimia. Ne ilahduttavat kukillaan nyt. Ja niistä tykkäävät näköjään muut kuin mekin.

.

Kaikki ei onneksi ole jänisten herkkua. Meillä on muutama pieni ruusupensas, jotka yleensä jokusen kukan kasvattaa joka vuosi. Näistä yksi on Leenalta-ystävältä saatu. Häneltä sain myös vuorenkilpiä. Nekin ovat jo antaneet jakaa itseään.

Ja  vielä pikku muistelo lapsuudesta. Isä laittoi minut porkkanamaata kitkemään. Inhosin sitä, mutta yritin kumminkin tehdä sen kunnolla. No, mitä siitä seurasi: isä luuli, että olin tahallani nyppinyt kaikki porkkanantaimet pois! Äiti sitten yritti selittää hänelle, etten kenties tunnistanut taimia...

Varis

Kerran isä tuli kotiin muovipussi moponsarvessa. Sisälle päästyään hän arvuutteli meitä, että mitä pussissa on. En muista mitä äiti arveli siellä olevan.  Minusta näytti, että siellä voisi olla kala. Siskoni taisi olla samalla kannalla.  Pussin läpi kuulsi jotain tummaa.  Kävi kuitenkin ilmi, että sieltä löytyi varis! Aivan, elävä variksenpoikanen. Isä oli tuonut sen joko erään kaverinsa luota tai sitten urheilukentän laidalta. Urheilukentän laidalla oli siihen aikaan pusikkoa ja lentotaidottomia variksenpoikia. Moinen tuominen herätti tietysti kovaa hämmästystä. Tulijalle annettiin nimeksi Jaska. En muista kuka sen keksi, vai oliko se annettu jo aiemmin.

Koska Jaska ei osannut tullessaan lentää, isä yritti opettaa sitä. Hän vei Jaskan talon katolle ja tiputti sieltä alas. Ei tainnut sillä opetuksella oppia, mutta oppipahan aikanaan itsekseen. Jaska tykkäsi sitten istuskella katolla piipun reunalla. Kerran äiti ja isä pelästyivät, että nyt se on pudonnut hormiin, kun raakkuminen kuului sisällä hormista. Kun rynnättiin ulos katsomaan, todettiin, että siellähän se istuu piipun reunalla edelleen. Ääni vaan kantoi niin hyvin. Piipun päällä istuessaan Jaskan varpaat tietysti nokeentuivat. Mustia  varpaanjälkiä oli sitten aina toisinaan isän punaisella moponsatulalla.

Joskus lähtiessämme pihasta vaikkapa polkupyörällä, tai isä mopolla, saattoi variksemme lentää vähän matkaa perässä. Yleensä se kuitenkin hätisteltiin palaamaan kotiin. Oli se joskus kävelylenkillä mukana lähitienoolla. Eräällä kerralla se istui ystäväni olalla kävelylenkin ajan :)

Meillä oli silloin ulkorakennuksessa vessa. Samassa rakennuksessa oli myös sauna ja liiteri. Kun meni vessaan, Jaska saattoi lentää suhahtaa talon katolta ulkorakennuksen katolle aivan pään vierestä.  Joskus Jaska vei sinne saunan katolle jonkun meidän pienen kumiötökän. Kerran taisi viedä sukankin.

Yllä olevassa kuvassa Jaska on käsivarrellani ja kuvassa on myös siskoni sekä serkkujamme.


Siihen aikaan meillä pestiin varsinkin  isompi lakanapyykki, mutta myös muuta pyykkiä,  ulkona pulsaattorikoneella. Sellaisina päivinä varsinkaan äiti ei ollut  innostunut Jaskan touhuista. Joskus Jaska laitettiinkin silloin kanikoppiin. Se saattoi nimittäin istua pyykkinarulle laitettujen puhtaitten lakanoitten päälle nokisilla koivillaan. Ja kävihän se joskus tunkiolla ja huussin allakin... Toinen Jaskan pyykkipäivän touhu huvitti erityisesti isää. Jaska saattoi jostain ämpäristä kiskoa esiin rintaliivit ja  vetää niitä sitten pitkin pihaa. Ämpärissä Jaska olisi halunnut myös kylpeä räpistellä. Oli vain liian iso ämpäriin. Sai pelätä, että hukkuu sinne kun ei pääse pois.

Jaska söi mm. puuroa.Kun sitä vietiin ulos, se keräsi sitä suuhunsa, "kaulapussiinsa" ja pulputti sen kohta pois johonkin lähistölle ruohikkoon. Sitten nyppi ja asetteli nokallaan ruohoa päälle. Kätki siis ruokaansa. Mahtoiko kätköjänsä muistaa myöhemmin. Herneistä se tykkäsi myös. Kun olimme hernemaalla, Jaska saattoi istua olalla odottelemassa saalista. Kun joku avasi herneenpalon, niin eräs nokki siitä herneet. Makkara oli myös sen herkkua. Kerran Jaska suuttui jostain siskolleni ja tarttui koivillaan tätä sormista kiinni. Suostui irroittamaan otteensa vasta kun sisältä haettiin makkaransiivu. Ja kävi se naapurienkin pihoissa. Lähimmän naapurin koiranruokakuppi sitä kiinnosti, mutta naapuri ei ollut asiasta kovin hyvillään. Eräs toinen naapuri oli kerran ihmetellyt pelotonta varista pihallaan, kunnes oli keksinyt, että sehän on tietysti meidän varis.

Kerran Jaska oli vähällä joutua jonkin petolinnun, ehkä haukan, saaliiksi. Olimme siskoni kanssa ulkona. Sisko huomasi petolinnun havittelevan Jaskaa saaliikseen. Jaska kyyristyi polkupyörän satulan päälle ja siitä näki, että se oli peloissaan. Sisko oli neuvokas ja otti haravan käteensä ja hätisteli sillä petolinnun tiehensä.

Joskus harvoin se otettiin sisälle.  Erään kerran äiti oli hellan ääressä paistamassa paistinperunoita. Jaskakin tahtoi saada osansa ja lensi paistinpannusta nappaamaan palasta. En muista onnistuiko se siinä, mutta äiti antoi sille äkkilähdön hellan luota.

Tuossa kuvassa näkyy keittiön ikkuna ja vanha omenapuu.  Eräänkin kerran sateella Jaska kyyhötti tuossa puussa. Vesi vain valui niskaa pitkin. Ja ikkunasta se oli kiva ottaa sisälle joskus.

Syksypuolella muut varikset kävivät Jaskaa houkuttelemassa mukaansa. Kun se sitten hävisi, jäi arvoitukseksi mitä sille lopulta tapahtui.

Pienenä loppuhuomautuksena seuraava: Kun irrottelin vanhasta muovitaskualbumistani näitä kuvia skannausta varten, ne olivat siinä tiukasti kiinni. Niiden taustapuolia en siis ollut nähnyt vuosikausiin. Ja kas, molempien kuvien taustalla oli tekstiä. Ne kumpikin oli aikanaan (70-luvulla) annettu isälle syntynäpäivälahjaksi. Toinen oli minun kirjoittamani ja toinen oli siskoni käsialaa.