Satu muurahaisista

Muurahaiset muuttavat polkunsa

Mäntymetsässä, Palovaaran laella, siellä se on. pesä. Nimittäin muurahaisten pesä. Jossain keltaisen hirsitalon alla. Ihmiset arvelevat, että se olisi jossain keittiön ja vessan vaiheilla, mutta eivät tiedä varmasti. Ihmisten keittiössä niitä varsinkin pyörii, siis muurahaisia.

Muurahaiset itse tuumivat, että heillä on oikein lokoinen pesä. Se on turvallisessa paikassa talon alla. Eivätpä ole nuo jättiläismäiset olennot, joita ihmisiksi kutsutaan, sitä löytäneet. Vaikka kovasti ovat yrittäneet. Paikan valitsi aikanan heidän iso-iso-isoisänsä Alfons Muur. A. Hainen. Hän oli kuulemma tullut jostain kaukaa. Sanovat, että matkusti ison karhun turkissa näihin metsiin. Tiedä häntä miten asia mahtaa sitten olla.

Nyt pesää hallitsee itseoikeutetusti - nuorempien mielestä vähän pelottavakin - Alfred Wilhelm  Muurahainen. Sukunimi on muokkaantunut ajan kuluess kotoisampaan asuun ulkolaisesta asustaan. Hyvä hänen on ollut hallita, kun rauhaisaa on ollut - yleensä. Muutama vuosi sitten tosin kauhea myrkyttäjä kävi kylvämässä litkujaan talon ympärille. Se oli koitua pesän kohtaloksi, mutta selvittiin siitä kuitenkin. Paljon pesän väkeä kyllä kuoli silloin. Sen jälkeen olikin pitkään rauhallista. Kunnes sitten taloon muutti perhe kaksi vuotta sitten. Nyt ihmisiä oli monta vaanimassa Alfredin väen touhuja. Tänä kesänä varsinkin Alfredilla on ollut heistä huolta.

Eräänä päivänä Annastiina Muurahainen juoksi pesälle ihan sekopäisenä. Annastiina on muuten Alfredin 50. pojan vaimo. Tai niin Alfred ainakin muistelee. On niin vaikea aina muistaa kuka kukin on. Annastiina huohotti kovasti eikä meinannut saada sanaa suustaan. Vasta kun Tilda-Miina, Alfredin vaimo, antoi hänelle rauhoittavaa mustikkajuomaa hän saattoi kertoa mikä häntä vaivasi. Hän kertoi, että oli ollut matkalla peräniitylle. Siellä on nimittäin ihanan pehmeää puuta. Ollessaan keittiön seinän vierellä olevalla polulla, näki hän erään työläisen  makaavan maassa. Tutkiessaan asiaa, hän kauhukseen huomasi työläisen olevan kuollut. "Kuollut?",  karjaisi Alfred. "Nii-in", niiskutti Annastiina.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Hän kertoi, että sitä ihmetellessään siihen ilmestyi kohta toinen, kuin tyhjästä. "Eihän niitä tyhjästä tule. Mitä oikein höpötät tyttö?" Alfred sanoi.  "En minä mitään höpötä", kivahti Annastiina. "Se vaan tipahti jostain, ikäänkuin taivaalta." Silloin Tilda-Miinalla sytytti. Hän kysyi, oliko jättiläisiä ollut lähettyvillä. "Oli niitä. Kaksi isointa",  vastasi Annastiina.

Tilda-Miina supatti Alfredille, että jättiläinen varmasti pudotti sen taivaalta pudonneen. "Minä olin niin typertynyt, etten osannut tehdä muuta kuin pyöriä paikallani", ulvoi Annastiina nyt täyttä kurkkua.  "Rauhoituhan nyt tyttö", Alfred sanoi. "Yöllå haemme heidät pois sieltä. Jättiläiset ovat silloin horroksessa, joten saamme toimia rauhassa", hän totesi. "Aapo ja Kusti", hän sanoi kahdelle vahvalle muurahaiselle. "Te saatte hakea heidät. Ottakaa vartioväkeaä mukaanne."

Yöllä kun työläiset oli haettu, heissä huomattiin jotain kummaa. Heissä oli jotain kellertävää jauhetta. "Mitä ihmettä se on?", kaikki tuumivat. "Kusti ja Aapo, heittäkää vettä heidän päälleen, että saadaan tuo yököttävän hajuinen aine pois." Niin tehtiin, ja kas kummaa, kuolleiksi luullut alkoivatkin heräillä.

Kaikki huusivat innoissaan. Alfred määräsi kaikki hiljaisiksi. Hän kysyi vironneilta, mitä heille oikein oli tapahtunut. He kertoivat, että jättiläiset olivat levittäneet heidän polulleen  jotain ainetta. He heittivät sitä meidän päällemmekin ja se pökerrytti meidät. Ennen kuin pökerryin, kuulin, että he sanoivat sitä karriksi. "Ahaa", tuumi Tilda-Miina. "Tuttu nimi. Mummoni kertoi siitä", hän sanoi. ".Se on jokin ihmisten mauste. Kuulemma kauhean hajuinen. Saa vahvankin muurahaisen pökertymään." , Yhdessä kaikki päättivät, että polku oli parasta siirtää, ainakin loppukesäksi johonkin turvallisemmalle reitille.

Katsotaan sitten ensi kesänä, miten asiat silloin ovat, he tuumivat ja kävivät nukkumaan. Loppu.

Tämä satu on samoille lapsille ja suunnilleen samoihin aikoihin satuiltu kuin edellinen jänissatukin. Pontimena tarinalle oli muurahaisongelma. Se  jokavuotinen riesa.

Kuvien laitossa oli kauhea työ. KIITOS TYTTÄRELLE se ei olisi ilman häntä onnistunut!











.

Satu jäniksestä joka rakasti herneitä

Kirjoitin sadun jäniksestä v. 2001 vanhemmille lapsillemme. Aiheen sain tietysti siitä kun jänikser silppusivat herneenvarret...

Näin se alkaa: Olipa kerran jänis, jonka nimi oli Uho-Jussi. Se rakasti yli kaiken herneitä. Niitä se halusi aina vain saada. Toiset jänikset sitä vähän ihmettelivät.  Ne kun pitivät paljon enemmän vaikkapa tuoreesta puun kuoresta.

Uho-Jussi selitti, että on jännittävää käydä ihmisten hernemaalla.Siitä oli hauskaa silputa myös herneenvarret. "Olisittepa nähneet miten silppusin viime kesänä erään hernemaan", se kehuskeli. "Ihmiset eivät saaneet siitä mitään", se vielä lisäsi naureskellen. Toiset jänikset pudistelivat päätään niin, että pitkät korvat heilahtelivat puolelta toiselle. Vanhin ja viisain jäniksistä totesi kohta,että "onko tuo sinusta viisasta? Etkö käsitä, että se on vaarallista? Sitä paitsi, ihmiset voivat kyllästyä koko herneenkasvatukseen, koska käyt pilaamassa sadon. Voi olla, että ensi vuonna he eivät kasvata niitä". Toiset jänikset nyökyttelivät päätään, korvat jälleen heilahdellen.

Uho-Jussi sensijaan vain nauroi ja kehui taas ensi yönä menevänsä hernemaalle. "Ålä hyvä poika, mene sinne",toiset varoittelivat sitä. "Sinne on laitettu verkko", joku tiesi kertoa. "Pyh, mitäs verkoista", Uho-Jussi sanoi ."Loikkaan mokomien verkkojen yli".

Vanhin ja viisain heristi sille tassuaan ja sanoi: "Poika, etkös ole kuullut, että joka verkkoon koskee , saa pitkän nenän ja lyhyet korvat?" Olihan Uho-Jussi sen kuullut, mutta hänestä se oli pelkkää höpötystä. Ja vaikka olisi tottakin, mitäs väliä sillä oli? Hänhän aikoi loikata verkon yli. Hän oli hyvä loikkaamaan,

Niin Uho-Jussi taas yön tullen hiipi hernemaalle, kielloista huolimatta.Verkko siellä tosiaan oli. Se ympäröi koko hernemaan. Uho-Jussi hiipi verkon lähelle. Se tuumi, ettei sen tarvitse edes vauhtia ottaa, kun verkko ei tuon korkeampi ole. Sitten se ponnisti jalkansa loikkaan. Mutta voi surkeus. Sen jalka juuttui kiven väliin ja se tupsahti maahan. Ja kuinka ollakaan, sen korva osui verkkoon! Siinä samassa se tunsi, että sen korvat alkoivat lyhetä. Ne lyhenivät aivan olemattomiksi. Samalla nenä alkoi kasvaa ja kasvaa. Siitä tuli kauhean pitkä. Muutenkin  se tunsi olonsa jotenkin oudoksi. Se aikoi lähteä loikkimaan pois, mutta se ei onnistunut loikkimaan. Jotain kummaa oli nyt tapahtunut.

Jostain lehahti paikalle pöllö, joka huusi sille: "Hei, muurahaiskarhu! Pesiä on toisella suunnalla". "Muurahaiskarhu!", ihmetteli Uho-Jussi. Niin se oli muuttunut muurahaiskarhuksi, jolla on pitkä nenä ja lyhyet korvat. Ilmankos sen alkoikin tehdä mieli niin kovasti muurahaisenmunia. Niitä se nyt lähti etsimään pöllön neuvomasta suunnasta.

Tälläinen oli satu jäniksestä, joka liikaa halusi herneitä. Tässä sadussa jänis muuttui muurahaiskarhuksi, mutta oikeasti Jumala on luonut jänikset, muurahaiskarhut ja kaikki muutkin eläimet, "KUNKIN LAJINSA MUKAAN".