Muisteluksi meni... moottorillisista "pyöristä"

33-vuotias Janita pitää ajotarvikeliikettä naisille - siis niille, jotka moottoripyörällä ajavat. No siinäpä taas juttu, joka sai minut muistelemaan, kun olisin itsekin halunnut moottoripyörän. Jutun Janita ei kuulemma saanut mopoa, vaikka olisi halunnut:

https://www.is.fi/menaiset/tyo-ja-raha/art-2000010703032.html

Itse olisin halunnut moottoripyörän, mutta en sitä  saanut, kun kotona vastustettiin. Ei tukenut isäkään sitä hinkua, vaikka oli itsellään ollut moottoripyörä; ja oli opettanut minut kyllä mopolla ajamaan ja hankkinut minulle myös sen ekan mopon. Toisen ostin itse, ihan uutena paikallisesta pyöräliikkeestä. Mutta se motskari... Ymmärrän kyllä nyt, että siinä oli vanhemmilla se  vaaran huomioiminen takana. Ja varmaan se silloin minulle ihan ääneenkin  sanottiin. Ja sitten oli se näkökanta, että kohtahan voisin auton ajokortin hankkia 18 täytettyäni. Niinkuin sitten teinkin. Sain ajokortin 10 päivää synttäreideni jälkeen. Ja isä oli tukena auton ostossa, vaikka hänellä itsellään ei koskaan ollut auton ajokorttia. Auton oli kyllä silti nuorena miehenä omistanut... Mutta mopo oli siis se hänen varsinainen kulkuneuvonsa jonka muistan;  kunnes siirtyi sitten ihan polkupyörään.

Alla kuvia ja juttuja joita on ollut aiemmin. Ekassa kuvassa isä ja minä v. 1970.

https://vaaranlaella.blogspot.com/2014/09/isa-ja-mopo.html

https://vaaranlaella.blogspot.com/2016/07/vanha-mopokuva.html

https://vaaranlaella.blogspot.com/2016/04/entinen-kotikunta-koskaan-et-muuttua-saa.html

Minulla oli mopo

Itseasiassa niitä oli kaksikin. Olin 13-vuotias kun isä opetti minut ajamaan. Siitä touhusta en muista yhtikäs mitään, mutta sen on täytynyt tapahtua sillä isän Jupiterilla. Tästä näet jutun: Isä ja   mopo (klikkaa tästä) . Löysinkin vanhasta päiväkirjastani merkinnän 20.5.1977: "Illalla isä tuli kotiin ja mä opettelin ajaan sen mopoa. Mä ajoinkin sillä vähän matkaa ihan yksin, meidän portilta Rossin suulin työ ja takaisin."  Seuraava mopomerkintä, noin puolentoista vuoden päästä onkin seuraavanlainen: "28.10.78: ...Siitä on jo muutama päivä kun pollarit pysäs mun ku mä ajoin isän mopoo ku mä hain sen Vallin pihasta sen  takia ne mun pysäs ku siinä ei ollu valot päällä. Täytänhän mä onneksi pian 15 vuotta."  Vuonna 1979 ihmettelin kuinka pojat uskaltaa ajaa talvella mopoa liiraillen kahta puolta tietä...

Minulle isä osti jostain oman kulkupelin. Se oli mopoksi oudon näköinen, käytetty, sininen Crescent. Siitä teki kumman näköisen se, että bensatankkia ei näkynyt missään. Se oli piilotettu putkimaisen rungon sisään ja tankin korkin sai esiin kun käänsi satulan ylös. Nämä käytetyt mopot olivat yhtenään rikki jollain tavalla. Isäkin osasi niille jotain tehdä, mutta yleensä ne silloin vietiin saman tien varrella sijaitsevaan korjaamoon. Kiilholmantien alkupäässä oli Koivusen kauppa ja sen piharakennuksessa oli kyseinen korjaamo.

Kuvassa paras ystäväni päryyttelee sillä. Kauheat savut näkyy tulevan, ei ehkä ollut ajopeli ihan  kunnossa tuolloinkaan.

Kun sitten tienasin kenkätehtaalla rahaa, saatoin ostaa uuden mopon.Päiväkirjastani luin se tapahtuneen syyskuussa 1979. Tästä en nyt ole aivan varma, mutta mielikuvani on, että mopon hinta olisi ollut jotain 3000 mk:n luokkaa. Ostopaikka tuo yllämainittu kauppa, jossa myytiin polkupyöriä, mopoja, yms. Se ei siis ollut mikään ruokakauppa. Uusi mopo oli metallinhohtosininen Tunturi Super sport. En ollut aiemmin ajanut sellaista mopoa ja minun piti siis pikku harjoituslenkki tehdä siinä kaupan ympäristössä, että opin vekottimen hallinnan. Sitä ei poljettukaan käyntiin samalla tavalla kuin entisiä mopoja, polkupyörän tapaan pyöräyttämällä.  Siinä oli vipu, jota polkaistiin ja vaihteetkin olivat jalkavivulla toimivat, kun ne vanhoissa mopoissa olivat käsikahvasta pyöräytettävät. Aikaa on kulunut niin paljon, etten enää osaisi niitä käyttääkään...

Kuvassa näkyy ystäväni kodin pihan upeat kukkivat omenapuut. Näkyy myös mopon omituisen näköinen pakoputki. Siinä oli tuollaisia hyvin kapeita kohtia välillä. Isä nimitti tuonaikaisten mopojen melko ylhäällä olevia pakoputkia "liepeenpolttajiksi". Minulla on päälläni koulussa tehty riihipaita. Mukavasti mopolla ajeli niin ystäväni luokse, kauppareissulle ja töihin. Kesällä tuuli kivasti vilvoitti ja saattoi ajaa tukka liehuen. Silloin ei vielä käytetty kypärää. Kylmällä säällä oli ajaessa melkoinen viima. Silloin ymmärsi, miksi motoristeilla on se ajopukunsa. Se on ihan välttämättömyys. 

Tässä olen ruokakauppaan lähdössä. Kuvassa mukana äidin keinonahkainen kauppakassi.  Takkini on mustaa sileää samettia ja siinä oli hieman motoristihenkeä, sillä siinä oli kivoja vetoketjutaskuja. Siksi siitä tykkäsinkin, vaikka se oli minulle hiukan turhan väljä.  Erään serkun vanha takki se oli.  Jalassa sammarit ja ilmeisesti paikallisen kenkätehtaan pehmikset, joita minunkin käsieni kautta kulki erinäisiä pareja.

Asuimme kerrostalon uusimmassa osassa ja siinä pääsi maantasalta pyörävarastoon. Asuimme toisessa kerroksessa tuon oven kohdalla. Matto on siis alapuolellamme asuvan naapurin.  Mulla on muuten nyt hyvin samantapaiset talvikengät käytössä. Vintagea ovat nekin mielestäni.  Ostin ne joskus Kontista.

Jossain vaiheessa ystäväni osti vaihdepyörän, sinisen. Minunkin rupesi tekemään sellaista mieli. Olin jo hieman kyllästynyt mopon huoltamiseen ja ravaamiseen huoltoasemalla (Union). Jos ei muuta, niin tankkia sai ainakin käydä täytättämässä. Siihen aikaan sellaista ei tarvinnut itse tehdä, sillä aina kun joku tuli autonsa tai moponsa kanssa tankkaamaan, sisältä riensi mies tekemään sen. Lopulta minä sitten ostin sen vaihdepyörän. Se oli oranssi ja luulen, että ostin sen osuuskaupasta.

Kuvassa mainittujen polkupyörien lisäksi, ystäväni ja siskoni. Siniset kassit on kenkätehtaalta saadut mainoskassit, jotka olivat meillä myös kauppakasseina. Toinen pikkuneitokaisista sai muuten viime kesänä tuttavilta täsmälleen samanlaisen, puna-vaaleansiniraitaisen vintage-hameen,  kuin siskollani on tuossa kuvassa.

Isä ei ymmärtänyt  polkupyörähankintaani. Ja eihän se kovin järkevä siinä vaiheessa ollutkaan, sillä ajokortinhan hankin heti kun se oli mahdollista. Isän kanssa käytiin sitten Porista ostamassa auto. Mopo jäi käytöstä ja koska sisko ei ollut siitä kiinnostunut, myin sen paikallisen taksiautoilijan pojalle. Sai varmasti hyvän mopon.

Niin lähtemättömän vaikutuken se lyhyt mopoaika minuun teki, että aina kun  näen nuorison ajelevan kaupungilla mopoillaan; tai tarkemmin sanottuna skoottereillaan, mieleeni tulee oma mopoaikani.  Silloin olisi tuntunut oudolta ajatus, että skoottereista tulee joskus nuorison suosikkeja.

Tämä juttu on ollut minulla luonnoksena jo jonkin aikaa. Sen julkaiseminen sopinee oikein hyvin tänään, kun olisi isäni syntymäpäivä. Hänen syntymästään tulee tänään kuluneeksi 85 vuotta.

Isä ja mopo

Isällä kulki mopolla. Hänen moponsa oli merkiltään Jupiter. Sellainen, jossa molemmin puolin moottoria (Sachs) oli polkimet (kuten polkupyörässä) ja joilla se polkaistiin  käyntiin. En ole varma, oliko mopo sama koko minun muistoissani olevan ajan, mutta samanmallinen ainakin. Alunperin se oli vaalea, kait vaaleansininen. Eräänä kesänä isä päätti maalata sen. Vihreää ja keltaisia yksityiskohtia. (Myöhemmässä kuvassa ei näy keltaista vaan sinistä. Isä maalasi ne myöhemmin uudelleen tai toinen mahdollisuus on, että muistan vain väärin). Ja ainakin jossain vaiheessa hän värkkäsi siihen punaisesta keinonahasta uuden satulanpäällisenkin. Oli siis räväkät väriyhdistelmät. Minä tahattomasti vielä lisäsin sitä räväkkyyyttä. Sain nimittäin osallistua mopon maalaamiseen. Siinä halusin olla niin ahkera, että maalasin enemmän kuin oli tarkoituskaan. Maalasin nimittäin mopon vanteetkin. Siinä oli hankala työ pinnoja väistellessä. Kun isä sitten tuli katsomaan maalaustouhuni edistymistä, hän kauhistui.  Ei hän ollut tarkoittanut vanteita maalattavaksi, mutta tehty mikä tehty. Vihreät ne sitten olivat.  Maalaustouhua tehdessäni olin arviolta 10 - 12 vuotias.

Kuva Kiilholman koulun pihalta,  jossa  asuimme jonkin aikaa. Mopo tässä vielä vaaleassa asussaan

Sillä mopolla isä vallan kulki kaikki reissunsa. Hän ajoi mopolla myös veljiään tapaamaan yli sadan kilometrin päähän Lempäälään. Sai siinä jonkinaikaa körötellä. Siihenaikaan nykyaikaisemmissa mopoissa (ne nyt pappa-Tuntureiksi nimitetyt) saattoi olla edessä sellainen tuulisuoja. Isän mopossa ei sellaista ollut. Kerran hän osti kuitenkin jonkinlaisen, kai tuulisuojan tai sadesuojan.  Se oli kummallisen näköinen tötterö, joka oli siis päähänlaitettava. Miten sen nyt selittäisi... siis vähän niinkuin kukkapurkin (en nyt muutakaan sanaa keksi)  muotoinen, molemmista päistä avoin ja läpinäkyvää muovia ja jollain remmisysteemillä päähän laitettava. Se siis sojotti kasvoilla ja en kyllä oikein käsitä, kuinka se oikein saattoi olla hyödyllinen kapistus. Jotenkin on sellainen mielikuva ettei se paljon olisi käytössä ollutkaan. (Sain tekstarin, jossa Leena-ystäväni vielä muistaa, että se oli tosiaan sadesuoja. Isä oli sanonut sen uittavan vedet kenkiin, jos ei ollut saappaat jalassa. Se päätyikin sitten meidän majaleikkeihimme. Kiitos Leena!)

Isän hoidossa oli silloin myös pikkusiskoni, joka ei vielä ollut koulussa. Hän sai sillä tietenkin kyytiä mopon perässä istuen. Ja minä sain toisinaan haeskella sitä mopoa kaupan tai huoltoaseman edestä, kun isä ei ollut sopivassa ajokunnossa sitä itse ajamaan kotiin. Eräänkin kerran, 14 vuotiaana, se piti hakea erään kaupan pihasta. Ja kas, juuri kun olin sitä siitä ottamassa, siihen tuli poliisiauto. He tietysti heti kysyivät, että en kai aio  sillä ajaa. No en aikonut. Taluttaa se piti ja se oli aika raskaskin työnnettävä, mutta eipä onneksi matka ollut ylettömän pitkä. En enää muista, että mahdoinkohan lasketella vapaalla sen viimeisen mäen alas  kuitenkin.

Tästä äidin mekosta sain idean siihen äskettäin tekemääni vanhantyyliseen raitamekkoon

Isä halusi opettaa minutkin mopolla ajamaan ja minä  halusin sen oppia! Halusin kai jotenkin käydä pojastakin siinä samalla... Isä olisi toivonut hänellä olevan pojankin, vaikka hän meitä tyttöjäkin rakasti. Hänelle olisi ollut tärkeää, että hänen sukunimensä olisi jatkunut. No, isä opetti minut todella ajamaan. Ehkäpä joskus kirjoitan lisää mopoista.

Varis

Kerran isä tuli kotiin muovipussi moponsarvessa. Sisälle päästyään hän arvuutteli meitä, että mitä pussissa on. En muista mitä äiti arveli siellä olevan.  Minusta näytti, että siellä voisi olla kala. Siskoni taisi olla samalla kannalla.  Pussin läpi kuulsi jotain tummaa.  Kävi kuitenkin ilmi, että sieltä löytyi varis! Aivan, elävä variksenpoikanen. Isä oli tuonut sen joko erään kaverinsa luota tai sitten urheilukentän laidalta. Urheilukentän laidalla oli siihen aikaan pusikkoa ja lentotaidottomia variksenpoikia. Moinen tuominen herätti tietysti kovaa hämmästystä. Tulijalle annettiin nimeksi Jaska. En muista kuka sen keksi, vai oliko se annettu jo aiemmin.

Koska Jaska ei osannut tullessaan lentää, isä yritti opettaa sitä. Hän vei Jaskan talon katolle ja tiputti sieltä alas. Ei tainnut sillä opetuksella oppia, mutta oppipahan aikanaan itsekseen. Jaska tykkäsi sitten istuskella katolla piipun reunalla. Kerran äiti ja isä pelästyivät, että nyt se on pudonnut hormiin, kun raakkuminen kuului sisällä hormista. Kun rynnättiin ulos katsomaan, todettiin, että siellähän se istuu piipun reunalla edelleen. Ääni vaan kantoi niin hyvin. Piipun päällä istuessaan Jaskan varpaat tietysti nokeentuivat. Mustia  varpaanjälkiä oli sitten aina toisinaan isän punaisella moponsatulalla.

Joskus lähtiessämme pihasta vaikkapa polkupyörällä, tai isä mopolla, saattoi variksemme lentää vähän matkaa perässä. Yleensä se kuitenkin hätisteltiin palaamaan kotiin. Oli se joskus kävelylenkillä mukana lähitienoolla. Eräällä kerralla se istui ystäväni olalla kävelylenkin ajan :)

Meillä oli silloin ulkorakennuksessa vessa. Samassa rakennuksessa oli myös sauna ja liiteri. Kun meni vessaan, Jaska saattoi lentää suhahtaa talon katolta ulkorakennuksen katolle aivan pään vierestä.  Joskus Jaska vei sinne saunan katolle jonkun meidän pienen kumiötökän. Kerran taisi viedä sukankin.

Yllä olevassa kuvassa Jaska on käsivarrellani ja kuvassa on myös siskoni sekä serkkujamme.


Siihen aikaan meillä pestiin varsinkin  isompi lakanapyykki, mutta myös muuta pyykkiä,  ulkona pulsaattorikoneella. Sellaisina päivinä varsinkaan äiti ei ollut  innostunut Jaskan touhuista. Joskus Jaska laitettiinkin silloin kanikoppiin. Se saattoi nimittäin istua pyykkinarulle laitettujen puhtaitten lakanoitten päälle nokisilla koivillaan. Ja kävihän se joskus tunkiolla ja huussin allakin... Toinen Jaskan pyykkipäivän touhu huvitti erityisesti isää. Jaska saattoi jostain ämpäristä kiskoa esiin rintaliivit ja  vetää niitä sitten pitkin pihaa. Ämpärissä Jaska olisi halunnut myös kylpeä räpistellä. Oli vain liian iso ämpäriin. Sai pelätä, että hukkuu sinne kun ei pääse pois.

Jaska söi mm. puuroa.Kun sitä vietiin ulos, se keräsi sitä suuhunsa, "kaulapussiinsa" ja pulputti sen kohta pois johonkin lähistölle ruohikkoon. Sitten nyppi ja asetteli nokallaan ruohoa päälle. Kätki siis ruokaansa. Mahtoiko kätköjänsä muistaa myöhemmin. Herneistä se tykkäsi myös. Kun olimme hernemaalla, Jaska saattoi istua olalla odottelemassa saalista. Kun joku avasi herneenpalon, niin eräs nokki siitä herneet. Makkara oli myös sen herkkua. Kerran Jaska suuttui jostain siskolleni ja tarttui koivillaan tätä sormista kiinni. Suostui irroittamaan otteensa vasta kun sisältä haettiin makkaransiivu. Ja kävi se naapurienkin pihoissa. Lähimmän naapurin koiranruokakuppi sitä kiinnosti, mutta naapuri ei ollut asiasta kovin hyvillään. Eräs toinen naapuri oli kerran ihmetellyt pelotonta varista pihallaan, kunnes oli keksinyt, että sehän on tietysti meidän varis.

Kerran Jaska oli vähällä joutua jonkin petolinnun, ehkä haukan, saaliiksi. Olimme siskoni kanssa ulkona. Sisko huomasi petolinnun havittelevan Jaskaa saaliikseen. Jaska kyyristyi polkupyörän satulan päälle ja siitä näki, että se oli peloissaan. Sisko oli neuvokas ja otti haravan käteensä ja hätisteli sillä petolinnun tiehensä.

Joskus harvoin se otettiin sisälle.  Erään kerran äiti oli hellan ääressä paistamassa paistinperunoita. Jaskakin tahtoi saada osansa ja lensi paistinpannusta nappaamaan palasta. En muista onnistuiko se siinä, mutta äiti antoi sille äkkilähdön hellan luota.

Tuossa kuvassa näkyy keittiön ikkuna ja vanha omenapuu.  Eräänkin kerran sateella Jaska kyyhötti tuossa puussa. Vesi vain valui niskaa pitkin. Ja ikkunasta se oli kiva ottaa sisälle joskus.

Syksypuolella muut varikset kävivät Jaskaa houkuttelemassa mukaansa. Kun se sitten hävisi, jäi arvoitukseksi mitä sille lopulta tapahtui.

Pienenä loppuhuomautuksena seuraava: Kun irrottelin vanhasta muovitaskualbumistani näitä kuvia skannausta varten, ne olivat siinä tiukasti kiinni. Niiden taustapuolia en siis ollut nähnyt vuosikausiin. Ja kas, molempien kuvien taustalla oli tekstiä. Ne kumpikin oli aikanaan (70-luvulla) annettu isälle syntynäpäivälahjaksi. Toinen oli minun kirjoittamani ja toinen oli siskoni käsialaa.