Oikaisin itseni iltaruoan jälkeen vähän lepäämään. Otin samalla käteeni kirjan, jota jo aiemmin päivälläkin luin. Kyseessä oli Kuopion emerituspiispan Matti Sihvosen kirja nimeltä: Toivon siivin. Se on vuodelta 2004 ja sen oli kustantanut Sley-kirjat. Se on hyvä kirja. Lyhyitä hartauskirjoituksia. Sitä on aikanaan jaettu Lieksassa syntymäpäiviään viettäville, sillä siinä on sellainen lappunen liimattuna. Löysin kirjan joskus Lieksan kirjaston eteistilassa olevasta kirjojen vaihtopisteestä.
Mutta se varsinainen asia sitten, miksi nousin ylös ja aloin kirjoittaa kirjan lukemisen synnyttämiä ajatuksiani vihkoon. Kyseessä oli kirjasta teksti nimeltä "Toivon siivin", eli sama nimi kuin kirjallakin. Kirjoittaja sanoi siinä lapsuutensa olleen sota-aikaa. Hän sanoi, että lapsilla, pienillä pojilla, oli silloin mieli olla "kelpo lapsi", ja että se ajatus "vahvisti itsetuntoa ja antoi samalla ryhtiä elämään", kun tuntui että luotettiin; ja että heistä kasvaisi ihmisiä suurempaankin vastuuseen elämässä. Ja sitten oli vielä se ajatus, että "luottamus on elämän kantavia voimia".
Näihin ajatuksiin lukemiseni keskeytyi, koska mieleen tuli oma lapsuus, ja edeltävät sukupolvetkin. Jotenkin tuntui itsestä, että minulla on enemmänkin juurettomuus. Ei ole mitenkään kelpo kansalaisen olo. On enemmänkin niinkuin sellainen irtonainen osa, joka ei oikein kuulu mihinkään. Kuuluu tietysti sukuun ja perheeseen, ja Jumalan perheväkeenkin; mutta silti, se lapsuuden kokemus "muukalaisuudesta" vaikuttaa sikäli, ettei sitä omaa sukua asunut lähimaillakaan, vaan olivat n. 100 km:n päässä. Mikä oli iso matka autottomalle perheelle. Eipä juuri tullut suku tutuksi, paitsi muutamia tätejä ja serkkuja ja setiä ja yksi eno, joita ehkä kerran kesässä, jos silloinkaan tapasi. Olen ennenkin tästä kirjoittanut; olisin kaivannut lapsuuteni kotikunnassa Pomarkussa, että olisi ollut edes joku siellä sukulainen.
No sama "juurettomuus" jatkuu yhä. Asutaan etäällä, eikä olla tultu tutuiksi niidenkään kanssa jotka lähimpänä olisivat. Tutuimpia täällä ovat muutamat harvat ihmiset omasta seurakunnasta; kuten O ja E, sekä A. He ovat niitä "sukulaisia" siitä taivaan suvusta, joihin yhteiset esi-isät on "vähän" kauempana.
Tilanne on tämä, ja todennäköisestä on, ettei se hirveästi enää muuksi muutu, kun suhteita ei ole aikoinaan luotu. Jo edeltävät sukupolvet ovat muutellessaan eriytyneet omista sukulaisistaan melko etäälle. Vanhetessa mahdollisuudet jotenkin vähenee muutenkin yleensä, jos ei vaikka enää pääse reissaamaan sitäkään vähää mitä ennen. Mutta näillä mennään, mitä on annettu. En tiedä mitä varten tämä meidän kohdalla onkin näin mennyt. Tavallaan tämä kierre on alkanut jo ennen meitä, kun ne edeltävät sukupolvet ovat muutelleet paikasta toiseen.
Mutta vielä siihen luottamukseen elämän kantavana voimana. Kirjoittaja kuvasi, mm. että "luottamuksessa on uskoa ja toivoa." Ja että "se sisältää samalla kertaa levollisuutta ja toimeen tarttumista", ja "määrätietoista kulkemista"; kuitenkin niin, ettei omassa voimassa, vaan että asiat on "suuremmissa käsissä." Niin. Siihen minäkin luotan, että asiat on todella suuremmissa käsissä, mutta tuo muu hyvä, mitä siitä elämän kantavan voiman, eli luottamuksen, hyvästä vaikutuksesta sanottiin, on minulla kuin jotenkin olisi niin vajaaksi jäänyt. Saanut sijaan ne huonouden ja muukalaisuuden tunnot; sen, ettei kuulu joukkoon. Se tunnehan minulla aika vahvasti on. Ja kun luonnekin on, mikä on; vähäpuheinen, ja että omissa oloissaan lähinnä oleilee.
Kirjassa oli siitäkin, että "ilman luottamusta on vaikea elää", ja että "luottamukseen kuuluu ajatus, että uusi päivä voi kirkastaa senkin, mikä nyt ahdistaa mieltä ja hämärtää edessä olevan tien." Niinhän se tietysti on, haavoittuneillakin. Uusi päivä, uudet mahdollisuudet, uusi valo ja kirkkaus, jonka Jumala voi antaa.
