Aamuterveiset sammakolta

Heiiii.... Älä päälle kävele! Menkää nyt jo siitä, että pääsen tästä lähtemään. Ärsyttää kun työnnetään se kamerakin ihan melkein naamaan kiinni...

Eilenaamuiset terkut. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan:)

Aamusumua lammella

Hameen levennystä monta päivää...

Olen nyt kolmatta päivää tuhertanut yhden hameen leventämisen kanssa. Hame on joskus ollut esillä vaateblogissani, mutta käyttöön siitä ei ole ollut, koska oli jo ostaessa pieni. Mutta toivo eli, että siitä vielä käytettäväkin saadaan. No, nyt ehkä saadaankin. Lauantaina kyllä jo ajattelin, että pitäisikö heittää roskiin... Homma osoittautui monimutkaisemmaksi toteutettavaksi kuin olin ajatellut. Aluksi miettimäni suunnitelmat kun eivät toimineet, niin jouduin useampaan kertaan purkamaan ommeltua ja harsittua.
Nyt on jo vetoketjukin ommeltu kiinni ja se on paljon se - tässä projektissa ainakin. Vielä pitää siksakilla vetää lisäkaitaleitten reunoja, etteivät rispaannu. Ja  vyötärökaitaleen yläosa pitää viimeistellä. Ja miettiä, tuleeko siihen jotkut napit vielä ja/tai jotakin muuta.

Eilen (eli ti14.8.) kirjoitin tuon ylläolevan tekstin. Niin, sitten illalla rupesin vielä helmaa "tasailemaan". Lisätyt osat kun olivat ylipitkiä. joten ne joka tapauksessa piti sopiviksi tehdä. Helma ei todellakaan ole nyt mikään tasainen, mutta kelpaa minulle. Eilen illalla meinasi mennä hermot sen  kanssa ja harkitsin jälleen koko homman laittamista jäihin. Mutta vielä piti yrittää:) Tänään keskiviikkona sainkin hameen käyttökuntoiseksi. Se eilen mietintään jäänyt ongelma, vyötärökaitaleen yläosa, tuli ratkaistuksi. Laitoin siihen solmintanauhat. Onhan se nyt kivempi katsella rusettia, kuin niitä rumasti "viimeisteltyjä" vyötärökaitaleen päitä. Ja samalla tuli ratkaistuksi se pieni lisäkiinnitys, jota vetoketjun lisäksi kaipasin. Nappihommeleihin en halunnut ruveta.

Helmassa on leveät levennyskaitaleet. Ajattelin lisäkankaan paremmin naamioituvan laskosten kera  alkuperäisen joukkoon.

Hetki pelastuslautalla - kertomuksenpätkä

Jan heräsi hirvittävään päänsärkyyn ja hänen kättään kivisti. Tuuli kovasti ja ympärillä kuului aaltojen kuohunta. Vesi pärskyi välillä hänen ylleenkin. Ympärillä näkyi vain pimeää. Hän oli aivan pökerryksissä ja hänen sumeat ajatuksensa yrittivät ymmärtää, missä hän oli... Hän laittoi uudelleen hetkeksi silmänsä kiinni. Hänen ajatuksensa alkoivat kirkastua. Hänhän oli pelastuslautalla. Lautta pyöri ja keinahteli rajusti aaltojen kourissa. Heille oli tapahtunut onnettomuus.

Nyt hän avasi jälleen silmänsä ja yritti katsella ympärilleen. Ensin ei näkynyt mitään. Kohta hän kuuli heikkoa vaikerrusta. Sehän oli Helen! Hän hivutti itsensä äänen suuntaan. Helen makasi lautan pohjalla, nojaten päänsä lautan reunaan. Jan kysyi, oliko Helen loukkaantunut? Ei ollut, mutta hänellä oli hirvittävän kylmä. Jan otti takkinsa ja levitti sen kylmästä tärisevän Helenin ylle. Mutta missä oli Peter? Jan huusi häntä. Peter havahtui kuullessaan, että joku huusi häntä. "Täällä olen", hän vastasi. "Oletko kunnossa?", kysyi Jan. Peter oli hetken hiljaa, ennenkuin vastasi. Oli hän kai muuten, mutta oli hyvin järkyttynyt. Janin ääni lohdutti häntä hieman. Ja se, että Helenkin oli tallessa.

Mitä nyt tehdään, Jan ja Peter pohtivat yhdessä. Voimmeko tehdä mitään, he miettivät. "Hätäraketti!" Onko täällä sellainen? Olihan siellä. Sen he päättivät lähettää matkaan, ja samalla rukous kohosi heidän huuliltaan Taivaallisen Isän luo. Nyt oli vain odotettava. He torkahtelivat välillä. Jossakin vaiheessa jokin välähti Peterin silmänurkassa. "Mikä se oli?", hän huudahti. Jan ja Helen havahtuivat katselemaan ja kuulostelemaan. "Tuolla on valo!" "Siellä on joku, joka auttaa", huudahtivat he yhteen ääneen.

----

Ja siihen pääättyi  kertomuksenpätkäni. Kaipa he sitten sen avun saivat:)

Tämä kertomuksenpätkä sai alkunsa kesäkuussa. Sen alkulähde oli sama majakka-aiheinen juttu Sessen blogissa, josta sain silloin idean tuohon kuvaankin, joka tässä nyt on  kuvituksena. Mutta katsokaahan millaisen majakan Sesse oli tehnyt farkkutilkuista. Se oli hieno!

Ennenvanhaan...

Tulipa puhe muutama päivä sitten tyttöjen kanssa vanhoista puhelimista yms. En enää muista miten keskustelu sai alkunsa. Jotain multa kuitenkin kysyttiin vanhoista... Mutta alla oleva piirustelma sai alkunsa siitä keskustelusta.

Kuvan ollessa jo melkein valmis, tajusin luurin olevan väärällä puolella. Nykyään itse pidän kännyä oikealla puolella paremmin kuullakseni, joten se asetelma ikäänkuin päätyi kuvaankin.

Minulle puhelinkoppi edustaa sitä kopperoa, joka Pomarkussa oli kivisen kirkkoaidan lähellä. Ennenkuin meille omaa puhelinta tuli, siitä käytiin soittamassa, jos kopista soitettiin. Siinä ei kolikoita automaattiin syötellessä pitkiä aikoja puhelimessa lätisty! Sitten myöhemmin tuli ne puhelukortit ja kolikkotouhu jäi pois. Meilläkin tallessa joitakin puhelukortteja, mutta aika vähäiseksi niiden käyttö kuitenkin jäi.

Porin linja-autoasemasta on jäänyt mieleeni, että sielläkin aikanaan oli pitkä rivi kopperoita, joista ihmiset saattoivat soittaa. Nyt ei ole puhelinkoppeja, eikä edes niitä linja-autoasemia! Lieksastakin purettiin koko asema pois tänä kesänä! Siinäpä sitten vanhin tytär oli jokin aika sitten ihmeissään, kun sinne piti mennä siskoaan odottelemaan, että eihän täällä ole koko rakennusta enää! Ja hän oli puoli vuotta ollut poissa. Ennen lähtöään asemalla oli  ollut täysin entiset touhut täysin käynnissä; matkahuolto siinä ja sisätiloissa saattoi linja-autoa odotella. Nyt sitten tyhjällä kentällä on kolme "laituria" ja kentän laidalla pelkkä penkki. Semmoista se on nykyään. Kuitenkin nykyäänkin pitää joidenkin linja-autoa käyttää...


---
Ja mistä se puhe vanhoista puhelimista alkoikaan? Nytpä muistankin: lasten lelukännykästä:)

Romuautohomma

Viime vuonna elokuussa meillä oli romuautoprojekti. Otin siitä silloin kuvia, mutta jutuksi asti se ei silloin päätynyt. Päätyköön nyt. Meillä oli entisiä ajopelejä pihassa silloin peräti kolme: Opel, Audi ja Mazda. Tuntui hienolta, kun lopulta järjestyi niille kyyti jonnekin muualle.

Autot jonoon järjesty!

Audi ja Opel odottavat lähtöä.

Opel; ihan kelvollisen näköinen... mutta eipä ole autoa pelteihin katsomista.

Audin sisustaa

Tässä Opelia sisältä.  Kuvassa myös opetuspoljin.

Opelin penkkejä.

Koska pihamme on pieni,  tehtiin sellainen hommeli, että ajokelvottomat autot lasketeltiin vapaalla vaaran laelta alas pikkutien varteen. Siitä oli ison auton helpompi ne hakea. Minä sain olla se, joka lasketteli. Miehet, isä ja poika, työnsivät minut matkaan, ja saattoi siinä tyttäretkin olla touhussa mukana.  Minua varoiteltiin liian kovasta laskettelunopeudesta....

Ja tästä se lähtee... Rouvalla on kumisaappaat "ajokenkinä".

Ja siellä ne kohta olivat  alhaalla kaikki kolme, sopivasti pusikkoiseen tienpieleen ohjattuina.

Mazdan lisävalot. Aikanaan minusta tyylikkäät pötikät, nyt ruostepilkkuiset.

Harmaan Opelin yksityiskohdat puolestaan  tuntuivat tylsimmiltä. Aikaa myöten nekin olisivat voineet ruveta näyttämään kiinnostavilta, tarpeeksi vanhetessaan...

Audissa oli jo pelkästään värinsäkin puolesta enemmän kiinnostavuutta.

Olisin silloin kovasti halunnut olla katsomassa, kun ne nostettiin ison auton kyytiin. Se vain ei mennyt toiveeni mukaan - ja varmasti parempi niin! Lähdimme kauppaan ja näimme, että kohta tuli isolla tiellä sellainen auto vastaan, joka varmaankin tulee hakemaan niitä meidän romuja. Kaupasta palattuamme totesimme, että autot todellakin ovat poissa. Mutta onneksi en sittenkään ollut katsomassa niiden hakua, olisi tuntunut  pahalta nähdä, kuinka niistä nostovaiheessa ikkunatkin hajoilivat... Sen tiesimme siitä, kun meille jäi tienpieleen lasinmurua kerättäväksi...

Sellainen oli "kertomuksemme" tällä kertaa.