Minulta kysyttiin taannoin, että kertoisinko seurakuntamme tilaisuudessa, miten minä tulin uskoon. Lupauduin sitten, vaikka en ole vähääkään mikään puhujatyyppi. Kirjoitin paperille sanottavani. Tästä saatte tekin luettavaksenne sen:
Lapsuuskodissani oli uskovainen äiti, ja isä ei. Äiti rukoili, isä joi. Näin yksinkertaistettuna. Jos äiti ei olisi ollut se tasapainottava tekijä kotona ja se, joka ohjasi parempaan päin - eli taivaallisiin, olisin varmasti ruvennut juomaan itsekin. Joko elämän ankeuteen, tai sitten johonkin iloon.
Mutta: Onneksi se oli juuri äidin esimerkki, joka tarttui. Äidin vaikutuksesta päädyimme käymään pyhäkouluissa ja kerhossa sekä lastenleireillä, jossa nämä hengelliset asiat olivat esillä. Kuljimme hänen mukanaan hyvin ahkeraan myös hengellisissä tilaisuuksissa (kokouksissa). Tuosta sanasta "kokous" pieni selitys. Äiti ja isä olivat luterilaisista kodeista. Sitten joskus joku oli kutsunut isää "kokoukseen" ja hän oli siellä ollutkin. Koulussa eräs helluntaikodista ollut tyttö sitten kertoi minulle, että isäni oli ollut "kokouksessa". En tiennyt millaisesta jutusta oli kyse. Mieleeni tuli joku kunnankokous. Isän myötä äitikin lähti joskus kokoukseen. Hän tuli uskoon ja kävi kasteella. Me lapset, minä ja minua nuorempi siskoni jäimme isän myötä kirkon jäseniksi. Isälle jäivät nämä hengelliset asiat kyllä tärkeiksi, mutta hän jäi kiinni siihen pulloon - oikeastaan koko elämäkseen. Silti, ollessani lapsi, hän luetti minulla Raamattua ääneen itselleen. Kyseinen kohta oli Joh. 14:1: "Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa..." ja siitä eteenpäin. Uskon, että uskon liekki lepatti hänen sisällään, vaikka ulkonainen elämä oli vähän muuta. Jumala sen tietää, kuinka asiat olivat.
Lapsuuteeni kuului siis helluntaisrk:n toiminta ja nuorena, kai rippikoulun myötä, olin enemmän kirkon piirissä. Ja jossain vaiheessa nämä nämä hengelliset asiat olivat aikalailla taka-alalla, mutta eivät täysin poistuneet sydämestäni kuitenkaan. Usko elpyi - tai alkoi - versoa lapsuuteni siemenistä jossain vaiheessa. En osaa mitään tarkkaa päivää nimetä siihen. Lastenleirillä oli eräs tuttu pyhäkoulutäti kyllä rukoillut puolestani, ja jälkeenpäin sain aikuisilta kuulla, että olin "tullut uskoon". En ollut itse ymmärtänyt asiaa siinä tilanteessa, enkä osannut pitää sitä oikein uskoontulemisena sen takia. Minulle olikin sitten aikuisena pitkään ongelma se, etten osannut mitään tarkkaa päivää nimetä sille asialle. Kirja Siperian kierros (Juho Punkan elämästä) antoi minulle sitten esimerkin, että niinkin voi olla. Juho Punkka oli saanut sen ikäänkuin jo "äidinmaidossa". Myöhemmin olen myös merkannut vanhaan Raamattuuni jonkin päivän, jolloin tietoisesti Jumalaan sitouduin, kun olin jostain sellaisenkin ohjeen lukenut sellaiseen ongelmaan mikä minulla oli. Tosin Jumala kyllä tietää meidän hetkemme, vaikka emme itse sitä niin osaisi nimetä.
Isän vaikutuksesta vielä: Vaikka hän olikin sellainen, kuin oli; jos hän ei olisi ensin tullut kutsutuksi "kokoukseen" jo silloin, yli 50 v. sitten, ja mennyt sinne, ei äitikään ehkä olisi tullut uskoon - ainakaan silloin. Eikä kenties myöhemmin minä ja siskoni. Uskoontulo on aina jonkinlainen ketjureaktio. Siihen voi vaikuttaa erilaiset seikat, vaikkapa se juopotteleva isä, joka suostuu lähtemään kokoukseen; perhe tulee uskoon, vaikka isä itse kipuilee koko elämänsä.
Kasteelle menosta: En ollut isälle kertonut sitä kasteelle menemistä. Äidin kanssa yhdessä ajettiin Poriin. (Hyvä ettei matkalla törmätty hirveen, joka juoksi tien yli.) Kun isälle kotona sitten selvisi se kasteella käyntini, hän ei pitänyt siitä. Sen takia sitä ei etukäteen kerrottukaan. Hän oli vihainen ja oli sitä mieltä, että meillä ei kotona ollut ketään muita viisaita, kuin siskoni:) Eipä isä laskenut itseäänkään viisaiden joukkoon siinä:)
---
Tänään se sitten oli. Tilaisuuden jälkeen oli vielä kahvit, mikä olikin kiva yllätys. Siellä saatiin sitten jutellakin vähän aikaa toisten kanssa:)
