torstai 18. lokakuuta 2018

Ompelua: Lepakkohihainen pusero yhdestä palasta




Lähtökohta oli sifonkikangas, jonka ostin Joensuun Kontista sillä ajatuksella, että teen huivin. Kotona ajatus muuttui. Rupesinkin haluamaan siitä puseroa. Minulla on yksi Espritin lepakkohihainen pusero ja siitä sain vähän mallia kankaan leikkuuseen. Tuo Espritin pusero on tehty useammasta palasta ja siinähän on rypytystä kaula-aukon ympäryksessä, mutta tähän minun versioonihan ei sellaisia tullut. Silti on väljyyttä ihan riittävästi. Minun puseroni on siis yksi pala. Ommeltavaa oli sivusaumat, kaula-aukon käänne ja helma. Hihansuita ei tarvinnut ommella, sillä hulpiot oli niissä.





keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Tämänaamullista: piirros juomatauosta



Luin aamulla tuollaisen jakeen. Sitten mielikuvitus loihti  siitä jo kuvaa. Joten paperillehan sitä piti yrittää. Päätinkin sitten, että tästä voisi tulla äidille synttärikortti. Tänään se pitäisi lähettää. Vielä on "kortin" sisus tyhjä, mutta kaipa sekin tulee tehtyä, kun jo tuo vaikeampi ja epävarmempi osuus tuli tehtyä.


tiistai 16. lokakuuta 2018

Kun kerran valinnanvaraa annetaan, voi sitä käyttääkin.

Tänään oli Ylen uutisissa mielenkiintoinen juttu digitaalisesta byrokratiasta otsikolla: "Digitaalisuus pakottaa ihmisen hallinnon orjaksi."

Kerrankin joku sanoo sen ääneen. Nykyään todellakin kysellään ihmisiltä monenlaista. Tietenkin kyselemisten syyksi sanotaan joku hyödylliseltä kuulostava asia, mutta onko se aina oikeasti sitä?  Ainakaan sille, jolta asioita kysellään. Jutussa mainittiin mm. koulujen viestijärjestelmä Wilma, johon en itse ole koskenut laisinkaan. Ja minkätähden? En halua olla siinä koukussa kiinni jatkuvasti kyttäämässä, onko mahdollisesti tullut jotain tietoa, joka minun pitäisi tietää, johon reagoida jotenkin. Miten ennen saatiinkin koulu käytyä ja asioita hoidettua, kun ei ei ollut näitä nykyajan viestimiä? Kyllä ne viestit  vain jotenkin kulkivat silloinkin, eikä jokaista pikkuasiaa tarvinnut kirjallisesti edes tiedottaa, ei jokaiseen asiaan ilmoitusta tehdä tai lupaa kysellä.

Jutussa mainittiin myös pankkiasiointi. Ällistyimme keväällä kun piti käydä pankissa, joka ei suinkaan ole lähellä näiden immeisten arkea, vaan yli 70 km:n päässä. Jos sinullakin on sellainen mielikuva, että pankki on suuri sali, jossa on monta ihmistä tiskin takana palvelemassa, se luulo ei pidä enää paikkaansa. Sekin aika meni jo, jolloin ihmiset opetettiin istumaan virkailijan nokan eteen asioidessa. Nyt seisoivat ne pankin työntekijätkin. Ja eipä näiden virkailijoiden pakeille niin vain menty, edes jonottamalla. Ensin oli "portinvartijalle", eli oven lähellä olevalle tiskille käytävä esittämässä asiansa, josko sitten saisi luvan esittää sen virkailijallekin siellä peremmällä. Tuo ensimmäinen vastaanottotiski olikin sitten "sopivasti" siinä odottelevien nokan edessä, joten saattoi tarkkakorvainen hyvinkin kuulla, mitä kenenkin asia koskee. Ja miten se itse asiointi sitten? No ei onnistunut hoitaa sitä siinä tiskillä loppuun. Lopulta asia selvitettiin kotoa käsin, ensin chatissa ja sen jälkeen puhelimitse asia tuli onnistuneeseen lopputulokseen.

Minua voi tietysti sanoa vanhanaikaiseksi ja varmasti ihan syystäkin. Ja änkyräksikin voidaan ajatella kenties. Mutta kun joku valinnan mahdollisuus annetaan, sellaistakin sentään vielä on, käytetäänkö sitä? Vai toimitaanko niin, ikäänkuin "kuuluisi" muka toimia? Jos sinua ei pakoteta johonkin, niin valinnan mahdollisuutta kannattaa oikeasti käyttää. Kun kysytään esim. lupaa, vaikkapa joidenkin tietojen antamisesta jollekin toiselle taholle, ei ole pakko aina "kiltisti" sitä lupaa antaa. Kun kerran voi itse päättää.

Nykyään uskotaan kovasti kovasti erilaisiin asiantuntijoihin. Monesti asiantuntijoista voi olla apuakin, mutta ei väheksytä sitä omaa järkeäkään, jos se sanoo ihan jotain muuta kuin joku toinen, joka ei sinun elämääsi tunne.

Voisin tietysti vaahdota tästä digiasiasta enemmänkin, kuinka erinäiset palvelut on laitettu "palveluksi" sillä tavoin, että itse itseään koneen ääressä jokainen saa "palvella", mutta annnanpa olla.  Mitäpä se hyödyttää. Kaikilta vain ei sellainen "omapalvelu" onnistu. Kuka näissä palvelee näkövammaisia, muistisairaita, tai vaikkapa sitä, jonka sormet eivät toimi?




maanantai 15. lokakuuta 2018

Koiranhoitopalkkioita vuosikymmenten takaa

Nuori ollessani olin muutamia kertoja erään tuttavan koiranhoitajana heidän matkoilla ollessaan.  Hoitamani koiran nimi oli Rekku. Nämä tapahtuivat siis joskus 70-luvun lopulla/80luvun alkupuolella. Aina sain jotakin siitä. Tässä muutama, joita silloin sain.




Beetlehemistä muistelen tuodun tuon riipuksen. Rannekorusta en muista mistä se oli, mutta hänelle oli sanottu sen olevan meripihkaa, jota hän kylläkin epäili. Kaunis mielestäni silti. Mustassa samettipussissa olevien helmien tuontipaikkaa en myöskään muista. Helminauha on jo hieman rikki, mutta siitä huolimatta se oli tyttärellä käytössä, kun hänellä oli juhlan aika.

Samalta äitini ikäiseltä ystävältä sain joskus myös punaisen huopahatun. Olen säilyttänyt tuota hattua, joka on mielestäni kaunis, mutta on ollut minun päähäni kuitenkin liian pieni. En vain ole raskinnut sitä antaa poiskaan.

Ja tällaisen lasilinnun sain häneltä myöskin joskus. Tämä ei ollut koiranhoitopalkkana saatu, vaan erään merkittävän tapahtuman muistoksi sain.





Tuo samainen ystävä tarjoutui opettamaan minulle ruotsiakin. Minulla oli kauppikseen mentyäni vaikeuksia ruotsin kielen kanssa, koska en ollut sitä  ennestään laisinkaan lukenut. Niinpä sitten olin tuon ystävän kotona muutamia kertoja ruotsia opettelemassa ja pääsin hommassa paremmin alkuun.

---

Jännä miten yhden asian miettimisestä voi rönsytä kaikenlaista. Ensinnä  sain kimmokkeen juttuni tekemiseen Sessen blogissa taannoin olleesta jutusta. Kun sitten rupesin omia koiran satunnaisena hoitajana olemisiani muistelemaan, muistin samalla koiran emäntää. Häntä muistellessani muistin häneltä saamiani tavaroita. Tavaroita muistellessani, tuli tuosta linnusta mieleen se, mitä varten muistaakseni sen häneltä sain. Ja siitä sitten jonkin hetken päästä tajusin kyseisen päivän ajankohdankin olevan taas ihan muutaman päivän päässä, eli tänään... (15.10.1989.) Kävin silloin kasteella. Olin asiaa kypsytellyt päiväkirjamerkintöjeni mukaan parisen vuotta. Se tapahtui Porissa ja kun sinne äiti mukanani ajelin, oli vähällä, ettemme törmänneet hirveen. Kotona isä ei tykännyt yhtään kasteellakäynnistäni. Siitä sain kuulla natinaa jälkeenpäin. Mutta jotkut olivat iloissaan, sillä löysin postikorttien joukosta sellaisenkin, jossa eräs vanha tuttava iloitsi, kun oli nähnyt minut "Eelimin lavalla". Ja luulisin tosiaan tuon linnun saaneeni saman asian tiimoilta siltä tuttavalta, jonka koiraa joskus hoitelin.

---

Tämmöistä täältä tänään. Nyt on lapsilla loma ja kävimme Joensuussa. Siellä nuorenmiehenkin saimme mukaamme pienelle kaupunkikierrokselle. Vanhin neito on isommalla kaupunkikierroksella. Eilen kuvautin itseni tyttären toimesta kotipihan lehtimatolla. Ylläni ei ole mitään uutta, mutta se on ehkä vähän erikoista, että tässä vaatetuksessa kaikki on minun tekemääni: neuletakki, pusero, hame ja koru. Ja tätä kirjoittaessani on sama vaatetus yllä. Kaupungilla olin kylläkin ihan farkuissa.







Hyvää viikkoa itsekullekin!



sunnuntai 14. lokakuuta 2018

"Puutarhurin tapaus"

Sen päivän järkytyksen suuruus oli mittasuhteiltaan käsittämätön. Olivathan nämä naiset elämässään jo monenlaista ennenkin kokeneet, mutta tämä oli tyystin erilaista. Hehän olivat uskoneet Jeesuksen olevan paljon enemmän kuin tavallisen ihmisen. Ja nyt hän oli kuollut. Ei kai Jumalaa voi tappaa? Hehän olivat uskoneet Jeesuksen olevan se tuleva, Messias. Kaikki hänen puheensa ja tekonsa puhuivat sen puolesta. Ja nyt hän kuitenkin makasi haudassa, pahimman roiston rangaistuksen saaneena, hirvittävän kuoleman kokeneena. Nyt oli sapatti, mutta ajatukset kiersivät sitä samaa kehää; miettien, kuinka näin saattoi tapahtua? Miten voisi jatkaa elämää tämän jälkeen? Naiset odottivat arkea voidakseen mennä haudalle ja tehdäkseen Jeesukselle viimeisen palveluksensa. Siihen olivat surustaan ja järkytyksestään huolimatta valmistautuneet. Tarvikkeet oli jo hankittu, mutta perjantaina ei enää ollut ehtinyt tehdä kaikkea tarvittavaa ennen sapattia.

Oli kuitenkin muitakin, joilla oli vähän samankaltaiset suunnitelmat. Arimatian Joosef oli tehnyt päätöksen: Jeesus saisi kunnollisen hautauksen. Hänen oma hautansa oli juuri äsken valmistunut. Hän hautaisi Jeesuksen mielellään siihen. Mutta  kuinka hän uskaltaisi pyytää Pilatukselta Jeesuksen ruumista? Hän puhui aikeistaan Nikodeemuksellekin, jonka hän tiesi myös sydämessään seuranneen Jeesusta. Nikodeemus lupasi tulla auttamaan häntä, jos hän saisi luvan ottaa ruumiin ristiltä. Ja sen luvanhan hän sai. Pelottavaa oli ollut kysyä lupaa. Ja pelottavaa oli ajatella, mitä muut neuvoston jäsenet nyt sanovat - ja tekevät,  heidän tekonsa tullessa julki. Siitä ei varmaan hyvä seuraisi. Mutta siltikin, Joosef ja Nikodeemus halusivat tämän palveluksen tehdä. Raskain mielin se oli tehty, ja nyt oli sapatti. Haudalle oli määrätty sotilaita vartioon. Kuulemma sen takia, ettei kukaan voisi varastaa ruumista ja väittää ylösnousemuksen tapahtuneen.





(Ylläolevat olin kirjoittanut huhtikuussa. Nyt  puolisen vuotta myöhemmin, tänä aamuna, löysin paperin, muistamatta sellaista olevankaan. Päätinpä kirjoittaa vähän jatkoa. Sitä tämänaamullista tuossa alla. Otsikon keksin nyt.)




Nyt oli viikon ensimmäinen päivä. Varhainen aamu vielä. Magdalan Maria päätti  lähteä käymään haudalla. Mutta mitä hän siellä näkikään: kivi oli pois haudan suulta! Maria lähti kiireesti kertomaan sitä Pietarille ja eräälle toiselle. Heillekin tuli kiire! He juoksivat haudalle niin nopeasti kuin pystyivät. Perillä he kurkistivat hautaan, ja menivät sinne sisällekin. Mikä ihmeellinen näky heitä kohtasi: pelkät käärinliinat, sekä hikiliina toisessa paikassa, kokoon käärittynä!  Hämmentyneenä he lähtivät takaisin majapaikkaansa. Mutta Maria oli tullut takaisin haudalle ja jäi sinne miesten lähdettyä. Hänkin uskaltautui kurkistamaan hautaan itku silmissään. Mitä hän näkikään: kaksi enkeliä valkeissa vaatteissa istui siinä, missä Jeesus oli maannut. He kysyivät Marian itkun syytä, johon Maria vastasi, ettei tiedä mihin Jeesus on pantu... Hän ei järkytykseltään vielä tajunnut asian oikeaa laitaa... Hän kääntyi poispäin, ja näki jonkun seisovan edessään. Tuo mies kysyi myös, mitä nainen itkee, mitä etsii? Maria selitti "puutarhurille", että hän halusi tietää, mihin Jeesus oli laitettu. "Puutarhuri" sanoi vain yhden sanan: "Maria" ja Maria tunsi tuon äänen: Jeesuksen ääni! Jeesus itse siinä oli, ja nyt hän antoi Marialle ohjeen mennä kertomaan se muillekin.

Toiset istuivat lukkojen takana peloissaan. Silloin ilmestyi Jeesus sinne ja sanoi: "Rauha teille" ja näytti heille kätensä ja kylkensä, joissa näkyivät ristiinnaulitsemisen jäljet. Syntyipä ilo tässä joukossa! Mutta eräs ei ollut paikalla: Tuomas. Hän ei uskonut toisten kertomaa. Kuluipa sitten runsas viikko, kun hänkin sai todisteensa. Jeesus tuli, niin että hänkin näki Jeesuksen. Hänen käskettiin jopa koskea arpiin, jotta uskoisi. Sitten Jeesus sanoi: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."


---


Kirjoittamani on puutteellista. Tarkimminhan näistä  tapahtuneista voi lukea evankeliumeista


Hyvää sunnuntaita.


torstai 11. lokakuuta 2018

Ompelua: Pikku laukku

Tämä laukku on joskus syyskuulla tehty. Minun oli tarkoitus tämä johonkin asukuvaankin yhdistää, mutta koska kyseinen asukuva on yhä ottamata, niin olkoon pelkkä laukku. Vasta kolmas yritelmäni muodostui silloin laukuksi.




Laukku on päältä ja sisältä samaa kiiltävää kangasta. Löysin varastosta vanulevyä ja sitä on kankaiden välissä tukevoittamassa tekelettä.

Tuollaisen m-kirjaimella varustetun vetoketjun olin joskus  aiemmin ostanut kirpparilta.  Viljankeltaisella muliinilangalla kirjalin  reunoja kiertävät kirjailut sekä "tähkän",  joka kylläkin  muistuttaa enemmän ehkä kaktusta...


















Tästä nyt ainakin tuli  jotenkin käytettävä. Sopii kännykkä ja lompsa mukaan, kun tarvis vaatii tämänväristä pientä laukkua. Vaikkapa tämän hameen pariksi.




tiistai 9. lokakuuta 2018

Virkkuita

Löysin tämän jutun luonnoksista kesäkuulta 2017.... Räppäistäänpä se nyt tähän esiin.

---
Kun silloin taannoin aloitin sen virkkuun kirpparilta ostamastani lankakerästä, olin kovin epätietoinen, mihin se riittää. No, ainakin näihin. Ja tuosta silityslautakuvasta puuttuu vielä pari  virkkuuta muistaakseni.


Omia hömpötyksiä




Useat minun virkkuuni ovat mallista aloitettuja ja sitten syystä tai toisesta omin päin jatkettuja. Alla valmiista mallista suurimman osan tehtynä, mutta kun tässä sitten lanka rupesi oikeasti, eikä vain luulotellusti, loppumaan, piti jättää valmis malli kesken ja sävellellä vähän sinnepäin. Siltikin tästä jäi valmiista mallista puuttumaan iso osa.



Tämä on se sama malli, jota jo aiemmin yrittelin, mutta kehnolla tuloksella. Näet halutessasi sen aiemman  yrityksen tässä: Arkihöpinää. Tässä uudessa versiossa sävelsin itse noita alkuosan isoja kaaria siten, että vähensin ketjusilmukoita. Samoin vähentelin pylväitä ylempänä. Näillä toimilla alkuosa onnistuikin nyt paremmin, ei ole niin röyhelöinen kuin aiemmassa yrityksessäni. Pitäisiköhän vielä kolmas kerta yrittää... Tykkäsin mallista kyllä niin paljon, että saatan vielä kolmannen yrityksen tehdä, kun kerran lankaakin on tullut ostettua.

Alla olevan kuvan  pieniin ketjusilmukkakaariin olisi siis  pitänyt ruveta isoja, viuhkamaisia osia rakentelemaan... mutta niihin ei lanka enää riittänyt.


Alla tuo sama malli, silitettynä ja siinä valmiudessa, mihin se minulla jäi.



Tässä sitten yksi ohjeesta tekemäni ruusumalli. Tämän olisi kuulunut olla pyöreämpi, mutta minulla siitä tuli vähän omituisen näköinen, kun siinä olisi korkeutta pitänyt olla enemmän. Joku asia meni siis vikaan. Voi olla ihan lanka-, koukku- tai käsiala syynä.




  Ja virkkuuintoa on vieläkin piisannut. Kun ostin sitä lankaakin lisää...  Mutta niistä kenties toiste:)

---

Silloin on virkkuuintoa näköjään ollut. Nyt on muunlaisia käsitöitä tehty. Taannoin esittelemäni sarvineuleen lisäksi, tekeillä on  talvisen hameen ompelu.




sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Eilen piirrettyä: Tapaus häissä...







Minulla on selvästi joku piirtelyvaihe nyt. Monesta asiasta tulee mieleen kuva, joka olisi kivaa saada paperille. Milloin se on vaikkapa ulkoa joku mielenkiintoisen näköinen maassa makaava puunrunko, milloin  joku arkinen tapahtuma, josta piirtäisin sarjakuvaa, mikäli osasin... tai sitten jostain luetusta, kuten tämä piirros nyt. Joskus taas voi olla monia vuosia, ettei piirrä oikeastaan mitään.





Mukavaa sunnuntaita!


perjantai 5. lokakuuta 2018

Pesee ja linkoaa... pitkästä aikaa

Tänään heivattiin yksi pesukone ulos - ja toinen tuli sisään. Kun pari viikkoa sitten torstaina lähdin vanhimman tyttären kanssa ystävän kyydissä länsirannikolle, olin muutamana päivänä sitä ennen pyörittänyt pesuruljanssia tavallistakin enemmän. Olihan ensin aikomus viipyä viikko reissussa ja tarvitsimme matkalle vaatetta, mutta myös kotolaisille; koska uumoilin, etteivät he siihen touhuun hevin rupea:)  Kun tulimme takaisin reissusta, joka ei viikkoa kestänyt, en heti ruvennut pyykkitouhuihin, vaikka pyykättävää olikin. Sitten muutaman päivän päästä laitoin koneen pyörimään, mutta se oli kai ottanut nokkiinsa, sillä nytpä se ei enää suostunut pyörimään... Siinä oli ollut vikaa, ylimääräisiä ääniä, jo ennen reissua.

Tenän tehnyt ja lähtöpassit saanut ulos nostettuna.



Mietittiin sitten mitä tehdään. Ei yhtään innostanut ruveta uutta ostelemaan ja osamaksuja makselemaan. Ajattelin niin, että nyt kun jostain käytetty kone  löytyisi, päältä täytettävä mieluimmin. Tuumin niinkin, että jos vaikkapa Löytöpuodista, vaikka en niitä siellä yleensä muista nähneeni.  Eräänä päivänä sitten kävimme siellä. Siellä oli kuin olikin nyt kone, päältätäytettävä; hinta 90 e. Emme heti päättäneet sitä ottaa, vaan kotona mietimme asiaa vielä. Päätöksen tuloksena oli tänään koneen osto. Tänä ensilumen päivänä se meille tuotiin ja nyt meillä  parin viikon tauon jälkeen taas kone pyörii.

Sisälle tuotu töissään.




Kiitosaihe sekin:) Saatiin mitä ajateltiin.


Ensilumi maassa.



Nyt tätä kirjoittaessani ulkona on ihan erikoinen tunnelma, harmaanvaaleanpunertava taivas, joka tekee jännän tunnelman muuallekin, vaikka lumi kuitenkin on maassa valkoisena. On se aika illasta, jolloin  aurinko alkaa laskea. Tuossa yllä olevassa kuvassa sitä tunnelmaa ei vielä ollut, vaikka ei senkään ottamisessta kovin monia minuutteja ole.

---

Tuolla se kone nyt linkoaa...:) Ei kovasti metelöi, eikä heilu. 

Noin. Nyt se luovutti sisuksistaan sinne ikäänkuin koepestäväksi laittamani toppahousut. Seuraavaksi se saa pyykättäväkseen jotain muuta:)



Mitenkäs minä tähän päädyin?




"Pieni alukseni on harhautunut reitiltä.
 En tiedä nukuinko,
 kun en nähnyt merkittyä reittiä,
vai mikä sen teki.

Nyt olen pysähtynyt. 
Pelkään lähteä liikkeelle,
koska en tiedä turvallisa reittiä;
missä on matalikkoja, missä kareja?

Enhän taida tietää, onko purteni edes oikein päin;
en tunne merkkejä, en osa purjehtia, kuten luulin.
Pelkään myös näkymättömissä olevia virtoja.

Luotsia odotan.
Vaikka olen väärällä väylällä,
osaa Hän kyllä ohjata minut satamaan,
sillä Hän tuntee reitin läpikotaisin."

(Kuvan taustapuolella oleva teksti)


---

Joskus yritän piirtää sitä, mitä sydämelläni on. Kuvan piirsin ja tekstin kirjoitin päivänä, jolloin vihkoni sai ottaa vastaan  hieman tavallista enemmän sitä, mitä mielessäni oli. Kun vihkooni kirjoitan, on se samalla sitä, että "puhun" niitä Jumalalle. Jotain niistä sitten saattaa välillä "tihkua" tännekin.

Hyvää perjantaita
ja koko viikonloppua!


maanantai 1. lokakuuta 2018

Silitysrautakaksoset 80-luvulta

Ostin nuorena silitysraudan, höyryttömän sellaisen. Sehän sitten joskus putosi minulta ja hajosi siten, että yksi pieni muoviosa meni kahdeksi kappaleeksi. Toinen niistä irtosi raudasta. No, minä (näin ei pitäisi tehdä) teippasin sen palan takaisin kohdilleen ja silittelin sillä yhä vaan. Mutta ajatus iti, että uusi rauta olisi tarpeen. Vaan kun minua ei nykyraudat oikein kiinnostaneet. Tykkäsin omastani, kun oli niin sirokin mielestäni. Vaan nytpä löytyi silitysraudalleni kaksonen: on ihan samanlainen, paitsi "päätykolmiosta", jossa on kankaiden nimiä ja "lämpötilapisteitä" niille. Tästä "uudesta vanhasta" puuttuu teksteistä suomen kieli.


Vasemmalla nyt ostamani  rauta, oikella se kauan sitten ostettu.


Mietin ihan, että on Jumalalla huumorintajua; sain samanlaisen raudan kuin entinen, kun en kerran uutta, enkä erilaista vanhaakaan, oikein halunnut ostaa. Tämä maksoi vain 1 euron. Putsaamista vaati, mutta nyt on jo silityskelpoinen ja koesilityskin tehty:)

Joskus saa mitä tilaa. Joskus taas ei saa sitä mitä tilaa.  Saa jotain muuta, tai sanotaan, että odota. Tai ei saa ollenkaan. Joskus saa, mitä ei vielä ole  tilattukaan...

Koin tämän pienen arkisen asian rohkaisevaksi. Isompien asioiden ollessa kesken, Jumala osoitti minulle, että kyllä hyvin tiedetään mitä haluan ja tarvitsenkin... joten jatketaan odotusta niiden isompien suhteen.

Hyvää levollista päivää!


perjantai 28. syyskuuta 2018

Uuden opettelua: sarvineule

Tytär osti minulle muutama päivä sitten uusimman Suuri Käsityölehden. Siitä osui silmiini kuva malliksi neulotusta tilkusta, johon miellyin. Neuleen nimi oli sarvineule. Lehden kuvassa se oli neulottu sellaisilla väreillä, että tulikin ihan poro mieleen...:)

No, minä sitten halusin kokeilla sitä. Lehdessä oli linkki ohjevideoon.  Itse halusin kirjoitettua avukseni, joten tulostin paperille ohjeen, ettei tarvitse koneen ääressä harjoitustyötä tehdä. Minulla oli Novitan Nalle-lankaa ja niistä omaa neuletilkkuani teen. Ensin aloitin punaisella, mutta  muutaman kerroksen jälkeen jouduin tekemäni  purkamaan, sillä totesin, että vaaleammalla langalla olisi aloitus kuulunut tehdä, jotta kuvio näkyisi oikeanlaisena.


Vielä en osaa ilman ohjepaperia tuota kuviota tehdä. Kuinkahan kauan siihen mahtanee minulta mennä, että oppisin  työstä muistamaan, millainen kerros kulloinkin olisi tehtävänä. Ajatukset on pidettävä koossa tuota tehdessä.  Kuviota tehdään myös nurjilla kerroksilla. Minä olen  tuosta pari kertaa joutunut purkamaan, kun oli kuvio mennyt sekaisin. Onneksi sain sotkun selvitettyä, mutta virheitä voi silti  olla. Vähäiset virheet kyllä sopivasti piiloutuu kuvioon.

Enpä tiedä, mihin tämän kokeilutilkkuni käytän. Jotain ajatusta kyllä on, mutta yleensähän ne suunnitelmani eivät toteudu ihan senkin takia, etten osaa toteuttaa niitä ja onkin keksittävä jotain riittävän yksinkertaista.


keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Lapsuuteni kiehtova puurasia


Tämä nykyään kovin kärsineen näköinen rasia oli mielestäni lapsena kovin kiehtova. Ja yhäkin pidän sen muodosta. Olisin halunnut rasian silloin lapsena vaikka korurasiakseni, mutta mahdoinkohan kysyä edes asiaa.

Muutamia päiviä sitten löysin rasian yllättäen äitini eteisen hattuhyllyltä. Kuvittelin ettei sitä enää tallella olekaan. Ja näyttipä rasian sisältökin olevan yhä samakaltainen kuin lapsuudessani, jolloin se oli isän naula- ja ruuvirasia.




Rasia on vanha. Se on äitini lapsuuskodista peräisin. Rasian saranaviritys ei ole alkuperäinen. Vanhat sarananpaikat ovat vielä näkyvissä.  Tämä nykyinen saranaviritys on nahkasuikale, joka on naulattu rasiaan kiinni ja on varmaankin isäni laittama. Hänen muistan käyttäneen samanlaista muulloinkin. Postilaatikkoonkin sai hyvin saranan samalla tavoin.






Mutkalle väännetty naula tekee sulkimen virkaa. Näytin rasiaa äitini luona ollessamme vanhimmalle tyttärelle. Hän sitä käänteli käsissään ja tuumasi sen vanerista tehdyksi. Ja minä tuumasin, että hänhän voisikin tehdä tuollaisen...



torstai 20. syyskuuta 2018

Älkää ihmetelkö...

Älkää ihmetelkö, kun tänne ei ilmaannu muutamiin päiviin mitään.



Minä ja vanhin tytär reissaamme länsirannikolle erään tuttavan kyydissä. Suurimman osan matkaa menemme hänen kyydissään ja loppumatka hoituu sukulaisen kyydissä:) Kotiin jäävät isäntä ja nuorimmat tyttäret taloa pitämään. Vähän erikoinen tilanne tällainen meillä.

Mutta tuota allaolevaa "hirvenpäätä", eli tienpielessä ollutta puupökkelöä, minä monesti ohikävellessä ihmettelin. Kun tarpeeksi monta kertaa olin sen jo ohittanut, pitipä siitä erään kerran kuva ottaa.




Ja tässä vielä muita tien pielestä löydettyjä...






Blogitouhuihin palailen sitten kotiin palattuani.  Matkalla ne hommelit ei onnistu. Mukavia syyspäiviä!



tiistai 18. syyskuuta 2018

Seppo Kohvakka - entinen 70-luvun rock-laulaja Dave

Olisin viime viikon keskiviikkona oikeastaaan halunnut kuunnella Eija Merilää, mutta en löytänyt hänen kasettiaan. Niitä etsiessäni torstaina löysinkin viisi Seppo Kohvakan kasettia. Otin niistä kuunneltavakseni yhden suosikkini: Kotitielllä. Tuo kasetti oli vuodelta 1977 ja soi edelleen hyvin. Ja musiikki itsessään oli mielestäni yhtä hyvää kuin aiemminkin, eli silloin kun olin hyvin paljon nuorempi... Mainittakoon vielä, että kaikissa noissa kaseteissa on ollut minulle mieluista musiikkia.




Rupesin sitten netistä etsimään erästä  kasetinkantta, jollainen minulla myöskin joskus oli. Ei sitä sattunut silmään, mutta kylläkin se tieto, että Seppo Kohvakka kuoli neljä vuotta sitten, ja päivä oli 18.9. Siksi päätin laittaakin tämän jutun julki juuri tänään. Hänestä tietoja etsiessäni löysin myös nekin tiedot, joista jotakin jo ennestään muistinkin. Seppo Kohvakka  oli ollut aikanaan kameramiehenä (Ylellä). Ennen uskoontuloaan hän oli  rock-muusikko, taiteilijanimeltään Dave ja yksi hänen senaikainen levynsä oli "Mitä sisälläni on" (1972).  Levynkannen kuvakin löytyy netin kuvahausta. Ja mikäli hänestä haluaa tietoa enemmänkin, niin netissä näkyi olevan jotakin haastatteluakin katsottavissa, ym.

Sain joskus kuulla Kohvakkaa livenäkin, sillä hän kävi joskus Pomarkussa ja lauloi rukoushuoneeellamme. Muistelen hänen kertoneen erityisestä tilanteesta, jolloin hän oli laulanut: hän lauloi vaimolleen laulun: "Koko tien hän kanssain kulkee",  kun lapsi oli syntymässä. Yritin etsiä muistikirjoistani muistiinmerkintää tuosta, mutta en  sitä löytänyt. Sen sijaan löysin tällaisen muistiin kirjoittamani sanomisen häneltä: 

"Isät eivät rakasta lapsiaan vain silloin tällöin, 
vaan heidän rakkautensa on kestävämpää laatua!"
Seppo Kohvakka
to 3.10.91


Ja muuten, tuon kasetin nimi, joka on toisena ylärivissä ja jonka nimi ei näy, on: "Terveisiä Isältä!"


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Jotain, jota ei vielä oltu ruvettu oikein pyytämäänkään...

Meillähän on ollut sängyssämme sellainen sininen, tilkkukuvioinen päiväpeite. Jo vuodelta 2015 olevassa jutussa on kuva, jossa näkyy peiton silloinen, korjattu versio. Sen jälkeen tein siihen uuden päälisenkin. (Luulin tehneeni jutunkin siitä, mutta en löytänyt, liekö sitten tullut mainittua jossain sivumennen edes. Siihen tuli tasan 100 palaa). No, jonkin aikaa sitten ajattelin, että se pitäisi taas ottaa korjattavaksi. Ja tuumin mielessäni, että olisi kiva saada  jo uusikin.

No, eilenhän ei ollut kauppapäivä, emmekä missään muuallakaan käyneet. Eikä meillä käynyt kukaan... mutta yllättäen uusi päiväpeite oli kumminkin illalla sänkyämme peittämässä. Kuinka se siis kävi?

Tytär kävi taannoin tädillään kylässä. Sieltä tuli viesti jossain vaiheessa, että olisiko tarvetta päiväpeitolle ja kokokin mainittiin. Vastaus viestiin annettiin tuumien, että nuorimmaisen sänkyyn se kävisi... Eilen vaihdoin nuorimmaisten sänkyyn petivaatteet. Vanhin tytär kaivoi esiiin sen mukanaan tuomansa päiväpeiton. Heti kun näppini siihen kävivät, ehdin ihmetellä, että onpa painavan tuntuinen. Sitten katsoin, että tämähän näyttää isolta... tämähän on iso.  Peitto leväytettiin auki ja kävi ilmi, että sehän olikin parisängyn peite!

Minulle oli silloin alkuun muodostunut ihan väärä kuva sen peitteen koosta. Silloin kun siitä ensi ensi kerran kuulimme, ja sitä pieneksi luulin, kysyin tytöiltä heidän mielipidettään. Molemmat olivat vähän sillä linjoilla, etteivät tarvitse, sillä olin jokin aika sitten tehnyt heille "uudet" pilkkomalla kaksi entistä parisängyn peittoa. Tytöt olivat niihin tyytyväisiä, mutta minusta nekin olisivat saaneet olla parempia, joten ajattelin, että kannattaahan se tarjottu peitto ottaa...  Todellakin. Kannattihan se!

Nyt en voi kuin kiitoksen antaa sille, joka peiton lähetti:)  Kuten myös Jumalalle, joka tuon ihmisen kautta toimitti uuden päiväpeiton meille, vaikka en ollut älynnyt sitä vielä oikein ruveta rukoilemaankaan tosissani...:)

Joten, kyllä tämäkin nyt mielestäni silti siihen "rukousvastauskategoriaan" kuuluu, koska Jumala kumminkin luki sen toiveeni.


Siunattua sunnuntaita!