maanantai 30. kesäkuuta 2014

Keskeneräisiä töitä

Meillä ihmisillä saattaa olla monenlaista projektia tekeillä. Jotkut kertovat, mitä tekevät, toiset taas pitävät suunnitelmansa salassa. Keskeneräiset työt eivät useinkaan innostusta herätä.  Joskus niitä ihmetellään, niille naureskellaan ja saatetaan niiden tekijää pitää jopa hiukan omituisena.

Eipä näytä vanha autonraato ladon seinustalla hienolta, mutta taitavissa käsissä siitä sukeutuu ihailtu ja katseet kääntävä autokaunotar. Se on vienyt paljon aikaa ja vaivaa. Osia on pitänyt odottaa. Joitakin jopa tehdä itse, kun niitä ei enää mistään saanut.

Joku puolestaan alkaa kaivaa kuoppaa pihaansa. Naapurit ihmettelevät, että mitähän tuo nyt tekee. Tuleeko siihen uusi kasvimaa, vai autotallin perustuksiako kaivetaan? Kamalalta näyttää joka tapauksessa. Siinä meni hienot istutuksetkin. No, myöhemmin samat ihmiset ihailevat ihanaa puutarhaa ja upeaa uima-allasta varsinkin.

Kuinkahan usein mekin sanomme Jumalalle, että miksi minusta tällaisen teit? Vielä ei kuitenkaan ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Olemme Jumalalan taideteoksia, keskeneräisiä ja kukin erilaisia. Joku on se autonraato, joka odottaa osia. Joku tekeillä oleva puutarha, vasta kaivettuine kuoppineen. Joku on jo kuivumassa oleva maalaus. Jostakusta tulee hyvin istuva vaate, mutta vielä on kangaskin leikkaamatta. Vasta kaavat on aseteltu.

Ei meidänkään kannattaisi niin arvostella keskeneräistä itseämme. Emmehän tiedä, mitä meistä ollaan tekemässä. Tekijä kyllä tietää, mitä on suunnitellut ja hänellä on myös taito saada suunnitelmansa valmiiksi. Sittenpähän saamme ihmetellä.

Tämän tekstin kirjoitin noin kaksi vuotta sitten, Se on ollut luettavissa myös seurakuntamme lehdessä tänä keväänä.  

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Keittiötöitä ja karhuja

Tänään oli harvinainen sunnuntai. Olin vanhimman tyttären kanssa keittiötöissä monta tuntia.  Eräs tuttava täytti pyöreitä vuosia ja meitä oli pyydetty keittiöavuksi.  Meidän lisäksemme keittiöllä oli kaksi muuta hennkilöä, jotka olivat meitä kokeneempia hommassa. Jalkapohjia pakottaa nyt, kun kengät eivät olleet parhaat mahdolliset seisomatyöhön.

Meidän kahden siellä ollessa, kotona olevat olivat olleet kävelyllä metsässä ja tavanneet erään metsästäjän. Hän oli kertonut täällä oleskelevan karhun, kahden erauspoikasensa kanssa.  Ei tunnu kovin mukavalta että ihan nurkilla sellaisia liikkuu. Jo keväällähän meidän hiekkaisella tiellämme näkyi hyvin selvästi karhun jäljet. Niistä otettiin kuviakin silloin.

Vanhin neitonen lähti keittiötöiden jälkeen tätinsä matkassa  kaupunkivierailulle. Joten  ollann kotona nyt vajaalla miehityksellä.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Satu muurahaisista

Muurahaiset muuttavat polkunsa

Mäntymetsässä, Palovaaran laella, siellä se on. pesä. Nimittäin muurahaisten pesä. Jossain keltaisen hirsitalon alla. Ihmiset arvelevat, että se olisi jossain keittiön ja vessan vaiheilla, mutta eivät tiedä varmasti. Ihmisten keittiössä niitä varsinkin pyörii, siis muurahaisia.

Muurahaiset itse tuumivat, että heillä on oikein lokoinen pesä. Se on turvallisessa paikassa talon alla. Eivätpä ole nuo jättiläismäiset olennot, joita ihmisiksi kutsutaan, sitä löytäneet. Vaikka kovasti ovat yrittäneet. Paikan valitsi aikanan heidän iso-iso-isoisänsä Alfons Muur. A. Hainen. Hän oli kuulemma tullut jostain kaukaa. Sanovat, että matkusti ison karhun turkissa näihin metsiin. Tiedä häntä miten asia mahtaa sitten olla.

Nyt pesää hallitsee itseoikeutetusti - nuorempien mielestä vähän pelottavakin - Alfred Wilhelm  Muurahainen. Sukunimi on muokkaantunut ajan kuluess kotoisampaan asuun ulkolaisesta asustaan. Hyvä hänen on ollut hallita, kun rauhaisaa on ollut - yleensä. Muutama vuosi sitten tosin kauhea myrkyttäjä kävi kylvämässä litkujaan talon ympärille. Se oli koitua pesän kohtaloksi, mutta selvittiin siitä kuitenkin. Paljon pesän väkeä kyllä kuoli silloin. Sen jälkeen olikin pitkään rauhallista. Kunnes sitten taloon muutti perhe kaksi vuotta sitten. Nyt ihmisiä oli monta vaanimassa Alfredin väen touhuja. Tänä kesänä varsinkin Alfredilla on ollut heistä huolta.

Eräänä päivänä Annastiina Muurahainen juoksi pesälle ihan sekopäisenä. Annastiina on muuten Alfredin 50. pojan vaimo. Tai niin Alfred ainakin muistelee. On niin vaikea aina muistaa kuka kukin on. Annastiina huohotti kovasti eikä meinannut saada sanaa suustaan. Vasta kun Tilda-Miina, Alfredin vaimo, antoi hänelle rauhoittavaa mustikkajuomaa hän saattoi kertoa mikä häntä vaivasi. Hän kertoi, että oli ollut matkalla peräniitylle. Siellä on nimittäin ihanan pehmeää puuta. Ollessaan keittiön seinän vierellä olevalla polulla, näki hän erään työläisen  makaavan maassa. Tutkiessaan asiaa, hän kauhukseen huomasi työläisen olevan kuollut. "Kuollut?",  karjaisi Alfred. "Nii-in", niiskutti Annastiina.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Hän kertoi, että sitä ihmetellessään siihen ilmestyi kohta toinen, kuin tyhjästä. "Eihän niitä tyhjästä tule. Mitä oikein höpötät tyttö?" Alfred sanoi.  "En minä mitään höpötä", kivahti Annastiina. "Se vaan tipahti jostain, ikäänkuin taivaalta." Silloin Tilda-Miinalla sytytti. Hän kysyi, oliko jättiläisiä ollut lähettyvillä. "Oli niitä. Kaksi isointa",  vastasi Annastiina.

Tilda-Miina supatti Alfredille, että jättiläinen varmasti pudotti sen taivaalta pudonneen. "Minä olin niin typertynyt, etten osannut tehdä muuta kuin pyöriä paikallani", ulvoi Annastiina nyt täyttä kurkkua.  "Rauhoituhan nyt tyttö", Alfred sanoi. "Yöllå haemme heidät pois sieltä. Jättiläiset ovat silloin horroksessa, joten saamme toimia rauhassa", hän totesi. "Aapo ja Kusti", hän sanoi kahdelle vahvalle muurahaiselle. "Te saatte hakea heidät. Ottakaa vartioväkeaä mukaanne."

Yöllä kun työläiset oli haettu, heissä huomattiin jotain kummaa. Heissä oli jotain kellertävää jauhetta. "Mitä ihmettä se on?", kaikki tuumivat. "Kusti ja Aapo, heittäkää vettä heidän päälleen, että saadaan tuo yököttävän hajuinen aine pois." Niin tehtiin, ja kas kummaa, kuolleiksi luullut alkoivatkin heräillä.

Kaikki huusivat innoissaan. Alfred määräsi kaikki hiljaisiksi. Hän kysyi vironneilta, mitä heille oikein oli tapahtunut. He kertoivat, että jättiläiset olivat levittäneet heidän polulleen  jotain ainetta. He heittivät sitä meidän päällemmekin ja se pökerrytti meidät. Ennen kuin pökerryin, kuulin, että he sanoivat sitä karriksi. "Ahaa", tuumi Tilda-Miina. "Tuttu nimi. Mummoni kertoi siitä", hän sanoi. ".Se on jokin ihmisten mauste. Kuulemma kauhean hajuinen. Saa vahvankin muurahaisen pökertymään." , Yhdessä kaikki päättivät, että polku oli parasta siirtää, ainakin loppukesäksi johonkin turvallisemmalle reitille.

Katsotaan sitten ensi kesänä, miten asiat silloin ovat, he tuumivat ja kävivät nukkumaan. Loppu.

Tämä satu on samoille lapsille ja suunnilleen samoihin aikoihin satuiltu kuin edellinen jänissatukin. Pontimena tarinalle oli muurahaisongelma. Se  jokavuotinen riesa.

Kuvien laitossa oli kauhea työ. KIITOS TYTTÄRELLE se ei olisi ilman häntä onnistunut!











.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Satu jäniksestä joka rakasti herneitä

Kirjoitin sadun jäniksestä v. 2001 vanhemmille lapsillemme. Aiheen sain tietysti siitä kun jänikser silppusivat herneenvarret...

Näin se alkaa: Olipa kerran jänis, jonka nimi oli Uho-Jussi. Se rakasti yli kaiken herneitä. Niitä se halusi aina vain saada. Toiset jänikset sitä vähän ihmettelivät.  Ne kun pitivät paljon enemmän vaikkapa tuoreesta puun kuoresta.

Uho-Jussi selitti, että on jännittävää käydä ihmisten hernemaalla.Siitä oli hauskaa silputa myös herneenvarret. "Olisittepa nähneet miten silppusin viime kesänä erään hernemaan", se kehuskeli. "Ihmiset eivät saaneet siitä mitään", se vielä lisäsi naureskellen. Toiset jänikset pudistelivat päätään niin, että pitkät korvat heilahtelivat puolelta toiselle. Vanhin ja viisain jäniksistä totesi kohta,että "onko tuo sinusta viisasta? Etkö käsitä, että se on vaarallista? Sitä paitsi, ihmiset voivat kyllästyä koko herneenkasvatukseen, koska käyt pilaamassa sadon. Voi olla, että ensi vuonna he eivät kasvata niitä". Toiset jänikset nyökyttelivät päätään, korvat jälleen heilahdellen.

Uho-Jussi sensijaan vain nauroi ja kehui taas ensi yönä menevänsä hernemaalle. "Ålä hyvä poika, mene sinne",toiset varoittelivat sitä. "Sinne on laitettu verkko", joku tiesi kertoa. "Pyh, mitäs verkoista", Uho-Jussi sanoi ."Loikkaan mokomien verkkojen yli".

Vanhin ja viisain heristi sille tassuaan ja sanoi: "Poika, etkös ole kuullut, että joka verkkoon koskee , saa pitkän nenän ja lyhyet korvat?" Olihan Uho-Jussi sen kuullut, mutta hänestä se oli pelkkää höpötystä. Ja vaikka olisi tottakin, mitäs väliä sillä oli? Hänhän aikoi loikata verkon yli. Hän oli hyvä loikkaamaan,

Niin Uho-Jussi taas yön tullen hiipi hernemaalle, kielloista huolimatta.Verkko siellä tosiaan oli. Se ympäröi koko hernemaan. Uho-Jussi hiipi verkon lähelle. Se tuumi, ettei sen tarvitse edes vauhtia ottaa, kun verkko ei tuon korkeampi ole. Sitten se ponnisti jalkansa loikkaan. Mutta voi surkeus. Sen jalka juuttui kiven väliin ja se tupsahti maahan. Ja kuinka ollakaan, sen korva osui verkkoon! Siinä samassa se tunsi, että sen korvat alkoivat lyhetä. Ne lyhenivät aivan olemattomiksi. Samalla nenä alkoi kasvaa ja kasvaa. Siitä tuli kauhean pitkä. Muutenkin  se tunsi olonsa jotenkin oudoksi. Se aikoi lähteä loikkimaan pois, mutta se ei onnistunut loikkimaan. Jotain kummaa oli nyt tapahtunut.

Jostain lehahti paikalle pöllö, joka huusi sille: "Hei, muurahaiskarhu! Pesiä on toisella suunnalla". "Muurahaiskarhu!", ihmetteli Uho-Jussi. Niin se oli muuttunut muurahaiskarhuksi, jolla on pitkä nenä ja lyhyet korvat. Ilmankos sen alkoikin tehdä mieli niin kovasti muurahaisenmunia. Niitä se nyt lähti etsimään pöllön neuvomasta suunnasta.

Tälläinen oli satu jäniksestä, joka liikaa halusi herneitä. Tässä sadussa jänis muuttui muurahaiskarhuksi, mutta oikeasti Jumala on luonut jänikset, muurahaiskarhut ja kaikki muutkin eläimet, "KUNKIN LAJINSA MUKAAN".

Outo otus

Olimme tänään isännän kanssa pitämässä "metsä siistiksi - päivää", eli siistimässä metsää viimesyksyisten hakkuiden jäljiltä. Tämänpäiväinen paikka oli aukio, jossa puupinot odottelivat kuljetusta. Siellä on  kaikenlaista rankaa, oksia, murskaantunutta puuta, ja isoja kantoja. Pinosimme niitä kasoihin alueen laidoille, jotta siellä olisi helpompi kulkea ja uudelle kasvulle olisi paremmin tilaa.

 Olin juuri ottamaisillani eräästä kasasta jotain, kaiketi  lepänraatoa, kun kirkaisin! Oksien lomasta näkyi jotain karvaa - ja silmä. En ensin tajunnut mikä siellä oli. Isäntä tuli myös siihen ja minä kyselin, että "onko se elävä vai kuollut?" Otus oli niin liikkumaton. Ei edes silmäänsä räpäyttänyt. Isäntä heti hoksasi otuksen jäniksenpoikaseksi. Se ei hievahtanutkaan ensin kun isäntä varovasti nosti isoimman rangan siltä kohdin pois.
Kohta se yritti reppana lähteä jonnekin karkuun kömpimään, mutta kovin hitaasti liikkuminen kävi. Ei ollut emo vielä voinut opettaa liukasta lähtöä sille. Minä jäin sitten paikalle päivystämään kun isäntä haki kameran ja kohta paikalla oli myös kolme neitokaistamme,  jotka saivat jopa silittää "Ressukkaa". Sellaisen nimen pienemmät neitokaiset poikaselle antoivat.


Kahvitauon jälkeen pikkuneitokaiset kysyivät porkkanaa mukaansa pupulle annettavaksi... Vaikka olin jo aiemmin sanonut ettei se heiltä mitään syö, kun pelkää varmasti kovasti.

Pihassa meillä lähes joka päivä jäniksiä näkee. Niitä sitten nuoriväki varsinkin käy hätistelemässä kauemmas metsään. Minun olisi oikeastaan pitänyt ihan ekaksi jänistä ajatella otuksen nähdessäni. Yllätyin vaan niin kovin, kun olimme aukiolla jo jonkin aikaa touhunneet, aivan lähellä pikkuressukkaa, ettei tullut mieleenkään siellä enää jänistä ihan lähellä olevan.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Nyt se tapahtui

Nyt se siis on tehty... Siis kaun haaveiltu blogin aloitus. Miksi?  Haluan jakaa joitakin asioita varsinkin kaukana asuvien sukulaisten ja ystävien kanssa tällä tavalla. Ja jos jotakuta muutakin kiinnostaa sitten näitä lueskella niin ok. Kummallista vain, että nyt kun tähän on todella mahdollisuus, ei ole juuri nyt mitään erityistä kirjoitusaihetta mielessä.

Mistä sitten kenties kirjoitan?  Joskus varmaan käsitöistä, vaatteista varmaankin, kirppareista, uskosta ehkä joku ajatus joskus ja tietty metsän keskellä asumisesta. Niin ja kaiketi muistelen joskus myös menneitä aikoja. Aika näyttää..

Kuviakin on tarkoitus tulla, mutta pitää saada ensin oppia siihen touhuun.