Aamun ajatus: Syntymisemme on on ollut ilo...

Vanhempamme ovat iloinneet. Ja jos he eivät olisikaan, on ainakin Jumala iloinnut tekemästään, eli meistä!

Me emme usein kenties koe itseämme ilon tai rakkauden arvoisiksi, mutta jos olisimme jääneet syntymättä, puuttuisi paljon. Ja jos Jumala meidät on luonut, on meidän syntymisellämme tarkoitus, vaikka emme itse kokisi asiaa niin. Ja tämä pätee niin ihmisiksi syntymiseemme, kuin myös siihen; että Jumalan lapsiksi, uskoviksi, kun olemme syntyneet. Emme ole turhia, tai sattumia, emme vahinkoja. Olemme rakastettuja sen vuoksi, että olemme; emme sillä, mitä saamme, tai emme saa aikaan. 

Olemme Jumalan lapsinakin ilo Isälle, kuin maallisille vanhemmillemme - ilo ihan vain syntymällä hänelle.  

---

Kun tuli mieleen yksi kuva, joka olisi sopinut kuvitukseksi tähän, aloin selata blogin sivupalkissa olevaa "piirustukset" -aihetunnistetta, tuuminkin mielessäni, että olkoot ne kaikki siellä kuvituksena tähän:) Jotta tuossa niitä on, ns. "joka lähtöön". Nekin olleet ilo tekijälleen ainakin:)

https://vaaranlaella.blogspot.com/search/label/piirustukset?m=0

Ja hyvää juhannusta itsekullekin🌿🌼❣️☺️

"Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?"

Niin kysyivät opetuslapset Jeesukselta. Ja mitä Jeesus siihen vastaukseksi sanoi?

"Niin Jeesus kutsui tykönsä lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja upotettaisiin meren syvyyteen."  Matteus 18:1-6

"Katsokaa, ettette halveksu yhtäkään näistä pienistä, sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa." Matteus 18:10 

Ja millainen sitten on lapsi? Millä tavoin uskoo? Lapsi ottaa sen, mitä sanotaan, vastaan totena. Hän luottaa siihen, että mitä aikuinen sanoo, se on totta ja niin asia on, rupeamatta miettimään, että mitähän epäilyttäväää tai hömppää tässä nyt on. Pienellä lapsella on ehdoton luottamus sanottuun. 

Ei siis ihme, että Jeesus näki hyväksi antaa meille esimerkiksi lapsen, ja lapsen uskon! 

Vielä tuosta Jeesuksen sanomasta lapsen tykönsä ottamisesta. Jotenkin olen aina ennen ajatellut sen eniten niin, että kun joku vaikka adoptoiden ottaa lapsen luokseen. Mutta nyt minulle tuli mieleen sekin, että ottaa luokseen omia lapsiaan. Tai antaa lapselle elämän, silloinkin jos ei voi itse ottaa lasta luokseen. Ja ajattelen, että onhan sitten niitäkin, jotka ottavat lapsia luokseen muutoin: varavanhempina, väliaikaisina kavereina,  leirilapsina, tai monin muin tavoin, kuten vaikka rukoillen lasten puolesta. 

Tämä lapsiaihe oli ihan tämän päivän luettavissa, mutta tähän päivään "osui" myös seurakuntamme lastenleirin alkaminen. Siunatkoon Jeesus kaikki leiriläiset, ja kaikki siellä työskentelevät tai muutoin olevat!

Jeesus muuten sanoi joskus myös niin, ettei saisi estää lapsia tulemasta hänen luokseen. Mitä se merkitsisi nykyaikana? Ehkäpä sitäkin, että sallittaisiin lasten kuulla Jeesuksesta, kertoa heille, että on sellainen lasten ystävä, joka heitä aina kuulee ja heitä rakastaa, ihan jokaista heistä. 

Hyvää äitienpäivää!

Hyvää äitienpäivää itsekullekin!

Pääsiäisen huvia

Eilen piilotettiin pääisiäismunia. Nämä olivat ne piilotettavat munat ja niitä oli 51 kpl.

Se on todella odotettu ohjelma, varsinkin nuorimpien keskuudessa. Minun lapsuuskodissani ei sellaista ollut ohjelmassa, vaikka suklaamunia pääsiäisenä olikin. Mieheni kodissa tapa on ollut käytössä ja nyt se kuuluu meidänkin pääsiäisenviettoomme. Kun tuollainen tapa on lapsiperheessä aloitettu, ei sitä hevin saisi loppumaan, ainakaan ilman vastalauseita. Lisäksi  meillä oli  kullekin nuoremmalle muutama isompi yllätysmuna, joita ei piilotettu.

Tuolla lymyilee yksi piilossa oleva 

Piilotushomma oli minun ja isännän heiniä. Ei ollut yhteen huoneeseen ihan helppo piilottaa tuota määrää, mutta kaikki ne piiloon kuitenkin pääsivät.  Jotkut löytyivät tosi nopeasti ja viimeisen etsintään piti jo minun  ja isännänkin ruveta. Onneksi sekin sitten löytyi lopulta. Piiloja oli katonrajasta lattianrajaan. Koska etsijöitäkin oli kouluikäisistä aikuisiin asti, niin piiloja oli tietysti kovin monentasoisia. Ja hauskaa tuntui kaikilla olevan:)

Ja lopuksi minä ja isäntä saimme tälläiset hienoudet. Vanhin tytär oli tehnyt nämä ja piilottanut niihin kummallekin kaksi suklaapatukkaa. Saatiin siis mekin suklaamme:)

 Huomatkaa pakettien koristeet:  isäntä ja emäntä tipukuosissa:)

Erikoinen onkimatka

Otanpa vanhoista varastoista... Olen kirjoittanut tämän kertomuksen monta vuotta sitten lapsille. Se sopinee näin kesällä luettavaksi. Näin se menee:

-------

Jeesus lähestyi opetuslapsineen Kapernaumia. Pietari oli tyytyväinen, olisihan hän kohta kotona. Siellä vaimo ja lapset varmaan jo odottelivatkin. Niin, ja anoppi tietysti! Anoppi piti Jeesuksesta aivan erityisesti. Olihan Jeesus parantanut hänet kuumeesta.

Heidän saavuttuaan Pietarin talon kohdalle, portista ryntäsi joukko häliseviä lapsia. Siinä olivat Pietarin lapset  ja näkyi joukossa olevan naapurin lapsiakin. Hälinä kuului taloon sisälle ja kohta sieltä riensi ulos kaksi naista. Kävi juuri niin kuin Pietari oli arvellutkin. Koko joukko kutsuttiin syömään. Toisten kiiruhtaessa sisään, Pietari jäi hetkeksi ulos. Hän halusi vaihtaa päivän kuulumisia kaikessa rauhassa lastensa kanssa. Rauhallinen juttutuokio kuitenkin lopahti heti alkuunsa. Nimittäin pihaan asteli kaksi tärkeän näköistä herraa. Heillä oli tuima ilme kasvoillaan. Ensi töikseen he tiukkasivat, että maksaako Jeesus temppeliveroa?  Pietari vastasi, että "Tietenkin maksaa."  Siihen vastaukseen temppeliveron kantajat tällä kertaa saivat tyytyä.

Pietari siirtyi lasten kanssa sisälle. Heti Jeesus kysäisi häneltä, että perivätkö kuninkaat veroa omiltaan vai vierailta? "Vierailta", Pietari vastasi. Jeesus antoi silloin selvästi ymmärtää, ettei hänen tarvitsisi temppeliveroa maksaa. Hän halusi kuitenkin suorittaa sen. Näin siksi, jottei tulisi riitaa. Pietarille Jeesus antoi ohjeen lähteä rannalle ongen kanssa. Sieltä hän saisi verorahan. Lapset kiljaisivat riemusta. Ensin kuitenkin olisi syötävä, huomautti lasten äiti topakasti.

Kohta joukko oli valmiina onkireissuun. Eväitä ei tällä kertaa tarvittu. Lapset juoksivat rannalle nopeasti. Pietari kulki miettien Jeesuksen antamaa neuvoa: Onki veteen ja ensimmäisen kalan suusta löytyisi hopearaha! Rannalla hän toimi saamansa neuvon mukaan. Kaikki katselivat jännittyneinä kun hän nosti ensimmäisen kalan rannalle. Olisiko sillä raha suussa? Kyllä oli! Kaikki riemuitsivat. Kukaan ei malttanut jäädä onkimaan, vaikka se yleensä oli mieluista puuhaa, vaan lähtivät Pietarin mukaan temppeliveroa maksamaan. Kohdattuaan veronkerääjät Pietari maksoi temppeliverot Jeesuksesta sekä itsestään, kuten Jeesus oli käskenyt tekemään. Veronkerääjien suut loksahtivat ihmetyksestä auki, kun he kuulivat mistä raha oli tullut. Harvoin lienee verojen maksamisesta tullut niin hauskaa muisteltavaa!

-----

Tälläiseksi minä olin kuvitellut kertomuksen, joka löytyy kohdasta Matt. 17: 24 - 27.

 Rakastan muuten  Raamatun kertomuksiin perustuvia elokuvia ja kirjoja. Siis jos ne on tehty mahdollisimman tarkkaan sen tekstiiin perustuen. Sellaiset elokuvat ja kirjat puolestaan ärsyttävät, joissa on aivan mielivaltaisesti yhdistelty eri kertomusten henkilöitä ja  tapahtumia. Tai keksitty juonenkäänteitä, jotka sotivat Raamatun omaa tekstiä vastaan. Hyvä kristillinen kirja tai elokuva vahvistaa uskoa.

Kolhuja

Eipä kannata keekoilla lainahöyhenissä - tai lainakengissä - kuten nuorimmainen eilen teki. Hän oli juossut siskonsa perässä minun kengissäni. (Ne ovat sellaiset helposti jalkaan sujautettavat vain. Sen vuoksihan ne juuri niin helposti otetaankin lainaan). Ja tietenkin hän kaatui ja sain sitten laastaroida häntä. Kovan huudon säestyksellä tietysti - siis hän, en sentään minä.

Siitä kaikesta tuli taas mieleeni oma toimintani tuollaisissa tilanteissa yleensä. En osaa olla niin lohduttava kuin haluaisin. Samaa asiaa on tekstissä, jonka joskus olen kirjoittanut. Löysin sen äskettäin sekaisesta laatikostani jotain ihan muuta etsiessäni.  Sen nimi oli Kipeä kohta (v. 2006):

Jätinpä tässä eräänä päivänä sormeni auton oven väliin. Ennen meillä vanhemmat lapset tekivät niin... He vain tekivät sen taitavammin kuin minä. Jouduin laastaroimaan vertavuotavan etusormeni - vieläpä oikeasta kädestä. Illalla sormi oli jonkin verran kipeä, mutta ei sentään tarvinnut särkylääkkeeseen turvautua.

Sormeni kipu sai minut miettimään, että on se lapsilla ollut monesti kurjaa. Kaikkine haavoineen ja kolhuineen ovat tarvinneet lohdutusta, mutta minä en ole ollut kovinkaan hyvä sellaisessa. Ei ole  helppo asettua toisen asemaan ja kipuihin. Hieman auttaa asiaa omakohtainen kokemus. Olen minäkin sentään osannut puhaltaa "pipiin". Se auttaa pienempiin kolhuihin. Joskus se ei auta, ja silloin nuorinkin huutaa isiä ja juoksee hänen syliinsä.

Sinne isän syliin meidänkin kelpaa juosta, kun kukaan ei kipujamme ymmärrä. Siellä saamme lohdutuksen. Kukapa meitä ymmärtäisi paremmin kuin "kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät". Jes 53:3