Uudet koulutaipaleen aloittajat mielessä

Näinä päivinä on eri puolilla maata aloiteltu taas koulua. Yksi sellainen juttumaininta sai minut miettimään myös omaa koulun aloitustani kauan sitten. Silmiini osuneessa uutisenpätkässä pieni tyttö istui reppu selässä jossakin portailla, ja ilmeisesti ei ollut innoissaan kouluun menosta, koska totesi, ettei tarvitse koulua mihinkään... Hän osasi jo lukea. Itse en osannut lukea kouluun mennessä, mutta olin kuullut jotain juttuja koulusta... Ja niinpä olin päättänyt etten halua sinne. Suunnitelmassani olikin sitten paeta koulua menemällä polkupyörällä Helsinkiin (siis Porin lähistöltä Pomarkusta)...😃  No kouluunhan oli kuitenkin mentävä, halusi tai ei. Itse en tainnut missään vaiheessa koulusta tykätä. Mutta onneksi minulla oli oikein hyvä ystävä siellä❣️ Häneen tutustuin juuri siellä koulussa. Parasta koulussa olikin juuri hän😀

Tällaisina koulun aloitusaikoina toivoisi, että kaikki lapset saisivat mennä sinne hyvillä mielin; iloisina, pelkäämättä, ja saada hyviä kavereita, hyviä opettajia sekä rohkaisevia kokemuksia ja iloa ihan siitä oppimisestakin.

Meillä oltiin meidän omien lasten kanssa ikäänkuin koulutaipaleella (ala-asteelta lukion loppuun) tänne asti, alkaen v. 2000. Nyt se on loppu, lapset aikuisia ja opintonsa toisin jatkuvat. Mutta meidän vanhempina ei tarvi enää ajatella koulun alkamista ja aikatauluja. Aikoinaan kun ensimmäinen meiltä meni kouluun, tuntui minusta itsestäni kuin olisin joutunut kahleisiin - kun oli koulun aikataulut ja säännöt. Kaikkeen tietysti tottuu, kun aikaa kuluu.

Mutta nyt tosiaan sopii taas muistaa vaikka rukouksin kaikkia kouluun menijöitä, pieniä ja isompia. Ja niitä koulussa työskenteleviäkin. Niin myös päiväkoteja samoin.

Kosketusmuisti - miltä lintu tuntui... Ja vähän matematiikkaakin... huonolla numeropäällä🫣

Tuollainen sana tuli mieleen, kun näin variksen tien pielessä. Olimme autossa ja sanoin isännälle, että muistan vielä miltä tuntui, sen meillä 70-luvun lopulla olleen "Jaska" -nimisen variksen selän silittäminen. Jäin miettimään sitä, että jos en olisi koskaan pidellyt mitään lintua käsissäni, en osaisi kuvitella, tai tuskin tulisi mieleen edes miettiä, miltä lintu käsissä tuntuu. Sama juttu tietty muidenkin eläinten kanssa. Ennenvanhaan esim. lehmät ym. kotieläimet tulivat monille tutuiksi monella tapaa, myös kosketuksen osalta, jo lapsina. Moni vanhus saattaisi nyt ilahtua, jos pääsisi vaikka lehmää koskettamaan vuosikymmenten jälkeen.

Mutta se linnun - "Jaska" variksen, tuntu? Sileältä tuntui sulkansa silitellessä, ja samalla tunsi, ettei siinä ole pelkkää pehmeää sormien alla, vaan on siellä se kovempi "runko" alla🐦 - elävä olento.

Mutta kun tässä nyt linnuista muutenkin on juttua,  niin mainitsen, että olipa sillä samalla automatkalla myös kurkipariskuntakin taas nähtävissä, ison tien varrella olevalla multapellolla. Lieksasta palatessa olivat sitten jo häipyneet siitä.  Olisin ainakin yrittänyt kuvan saamista jos vain olisivat vielä siinä poseeranneet.

Eri ihmiset muistavat erilaisia asioita. Itse olen varsin huono muistamaan esim. mitään numerosarjoja. Ilmankos ei kertotaulu jäänyt pysyvästi mieleeni, vaikka sitä kovasti tankattiin ja hetkellisesti sen osasi. Sen verran aikaa, että opettaja uskoi sen vihdoin opitun:) 

Ai mutta, tästäpä päästäänkin vielä hieman huvittavaan aiheeseen. Yksi tyttäristä tekin minulle opiskeluihinsa liittyvänä eräänlaisen matematiikkatehtävän, jossa oli päässälaskuja. Ja joissa olen myös huono. Mutta suostuin sitten, vaikka kauhistelin tehtäviä😂 Ensin oli yhteenlaskua, sitten vähennyslaskuja, sitten sitä "iki-ihanaa" kertotaulua ja lopulta vielä muutama jakolaskukin. Kyllä minä lopulta vastaukset niihin sitten sain. Mutta esim. kertotaulun osalta eivät vastaukset tulleet ns. kuin apteekin hyllyltä. Ja tyttären tehtävä olikin sitten ottaa selkoa juuri siitä, millä keinoin vastaukset niihin kaikkiin päässälaskuihin syntyivät. Minulla oli tällaisia tapoja: "sormilla laskemalla", "pyöristämällä", "päässä alekkainlaskuna", ja tämmöinenkin: "koska 100 on helppo jakaa 4 osaan" ja "7-kertotaulusta muistelemalla" olin yhteen jakolaskuun sen vastauksen saanut. Vaikka en innolla ruvennut testihenkilöksi, oli hauska itsekin sitten nähdä millä systeemillä meikäläinen vastauksia laskuihin sitten sai😃

Nyt sitten tässä itse matikan tehtävän keksin: Montako lintua löydät rivistä + 1 = ?

🐓🐧🦢🕊️🦃🦅🦆🦉🦚🦜🪿

---

Vastaus: 11+1=12. (Nuo linnut tuossa yllä ja yksi ylempänä jutussa ollut:)

Hauskaa päivää itsekullekin🌼

Kun vanhan 80-luvun Anna-sarjan katselu on ikäänkuin pöyhinyt minussa olevia lapsuuden tuntemuksia

Heräsin tänä aamuna klo 8.45. Oli mukava vaihteeksi herätä tähän aikaan vuodesta valoisaan aamuun:) Olin mennyt "illalla" nukkumaan siinä klo 1 aikoihin, eli itseasiassa tämän  vuorokauden puoltahan se jo oli. 

Mutta sitten niihin tämän aamun ajatuksiin. Katselimme siis illalla sitä vanhaa Anna-sarjaa, johon kuuluu peräti 3 dvd-koteloa. Tämä on siis "Anna ystävämme" -sarja, joka on 80-luvulla alkanut tv-sarja, jossa pääosaa, eli Annaa, näytteli Megan Follows. Eilen meillä oli katsottavissa siitä kakkoskotelosta niitä osia. Näitä dvd-levyjä on meillä vielä eka kotelo 1. Ja 2 ja 3 ovat joskus olleet, mutta eivät kai enää ole meillä (koska ne eivät olleet yhtä mieluisia aikanaan kuin se alkuosa). Nyt oli siis kirjastosta lainattuna kotelo 2.

Mutta miten tämä kaikki liittyy tähän aamuun? En sentään liene nähnyt unta niistä, mutta tänä aamuna löysin itseni miettimästä heti herättyäni varmasti katsottujen jaksojen aiheuttamia ajatuksia sieltä lapsuuden ja nuoruuden ajalta. Eilen jo elokuvaa katsoessani ajattelin, että minua ei ole kukaan koskaan tanssittanut, kun sarjassa Annaa tanssiaisissa tanssitettiin. Joku vähän haikea "kateus/kaipaus siinä oli. No ei tietenkään ole ollut sellaista tanssikokemusta, koska se ei ole kuulunut tavoiteltaviin asioihin meillä - se tanssiminen. Mutta nyt taas tätä kirjoittaessa vihkoon, tulee mieleen se, että lapsena olisin joskus halunnut (edes) päästä kerran näkemään millaiset olisivat olleet vaikka "Romppolan suulin" tanssit. En enää muista, kysyinkö edes lupaa. Mutta ei mitään sellaista tanssijuttua meillä, minulla. En varmasti mitään tärkeää siinä liene menettänyt, paitsi sain ehkä lisäkokemuksen siinäkin tavallaan siitä, ettei ikäänkuin kuulu joukkoon (joka kokemus jo köyhyyden ja vuokramökissä asumisen vuoksi oli muutenkin.)

No, sitten siitä eilisestä Anna-sarjan osasta. Huomasin (taas?) ajattelevani, että se Anna oli siinä ärsyttäväkin (minun mielessäni): niin sanavalmis, niin osaava, koulutettu, menestyjä. Siinä oli jotain samaa tunnetta kuin minulla aikoinaan Ginger-kirjoja lukiessa lapsena. Niiden kirjojen päähenkilä Ginger-tyttö ei ollut minulle se suosikkihahmo (vaikka oli kaikinpuolin kunnollinnen) vaan koin itseni kai kirjoja lukiessa ikäänkuin olisin se kirjoissa esiintynyt väheksytty tyttö, jonka nimeä en edes muista. Meillä on onneksi ainakin joillakin tytöillä ollut parempi lukukokemus niistä kirjoista, kun ainakin yksi harmitteli, kun olin heittänyt pois joitakin risoiksi menneitä osia siitä kirja-sarjasta.  Minäkinhän tykkäsin ekana lukemastani Anna-sarjan osasta "Annan nuoruusvuodet", hyvinkin paljon; monesti luin sen! Se oli alkujaan äidin kirja, tädiltään saama. Siitä kirjasta sain parhaan kaverini kanssa jopa aiheita mielikuvitusleikkeihin:) Näyteltiin joskus kahdestaan heidän kotinsa lähellä olevassa metsässäkin jotain kohtausta joskus. Jostain radiokuunnelmastakin saatiin joskus aihetta vastaavaan näyttelemiseen.

Mutta tähän aamuun palatakseni; huomasin herättyäni miettiväni yhden naapurin pojan, samalla luokalla olleen, suhtautumista minuun. (Sekin varmaan Anna-sarjan katsomisesesta tuli, kun siinä Annallla oli se Gilbertinsä). Minulle oli se minun luokallani ollut poika joskus tokaissut, että - luuletko, että minä sinusta tykkään... 🤨Ja minä kipakasti vastasin, että - luuletko, että minä sinusta tykkään (ja pojan sukunimi tähän...) kukko!😂  Nyt tuo naurattaa. Mutta silloin harmitti, kun oikeasti olin ihastunut siihen tyyppiin. Kerrostalolla hän asui jopa ylemmillä luokilla ollessamme naapurinamme yläpuolellamme olevassa asunnossa. Koulussa silloin sain isän mopoista kuulla joskus virnuilua luokan pojilta. Ja muutakin vinoilua kuulin. Kun koulu oli loppu ja olin kenkätehtaalla työssä, ostin itselleni ihka uuden mopon: Tunturi Super Sportin. Huomasin siis tänä aamuna miettiväni sitäkin, että mitähän uudesta moposta ajateltiin? Aiheuttiko kateutta siellä kertostalon kellarin pyöräsuojassa? Vai "kunnioitusta"?  Sitäkin huomasin miettiväni, että mitä hän minusta oikeasti ajatellut muuten, pitikö minusta, vai olinko mitätön? Tällaisia ajatuksia. Lapsuus  ja nuoruus ajatuksineen voi jäädä vahvasti mieleen, ja kenties jotenkin muovata meitä hyvällä tai huonolla tavalla?🧸

Kun noihin juttuihin meni vihostani kolme sinua, niin myöhemmin tuli vielä neljäs sivu saamaan tekstiä, liittyen osaltaan niihin kolmeen, antamaan uutta näkökulmaa menneeseen😊

Tässä tuo käsin kirjoitettu vihkoteksti paremmin luettavissa, kun naputtelin se koneella toiseen blogiini:

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2025/11/kaikki-yhdessa-vaikuttaa-parhaaksi.html

Alakulon keskellä kesän alussa

Nyt voisi olla oikeinkin hyvillä mielin, kun nuoremmat on päässeet lomilleen. Vaan jotenkin ei. Tätä tekstin kirjoitusta edeltävät kuutisen tuntia ovat olleet jotenkin liian paljon kaikenlaista pientä arkista "silppua" täynnä. Oli tukkeutunutta pyttyä, vaatepulmia (kun yhden käyttöön aikomat farkut olikin pyykkikorissa, ei löytynyt ehjiä/sopivia sukkahousujakaan hameen kanssa, joten oli ilman), kiireinen aikataulu, auto* temppuili ja tuntui että matka tyssää ihan alkumatkaan, sitä jännitystä, ja sitten yhden  myöhästyminen tilaisuudesta, toisten odottelua kaupungilla, rahojen riittävyysmietintää ja ostosten pähkäilyä, ym. Ja yksi oli sairas, ettei päässyt edes lähtemään mihinkään. Eivät mitään niin isoa ja ihmeellistä, mutta kun useampi harmittava asia kertyy samoille tunneille, niin ottaa taas aikansa, että saa ajatuksia valoisammille raiteille. 

*Auton kanssa oli niin, että se sitten vain lakkasi temppuilemasta. Rukous oli lyhyt, jotenkin siihen tyyliin vain sanottu pyyntö, että Jeesus auttaisi sillä pääsemään eteenpäin. Isäntä oli myös illalla rukoillut, että auto kestäisi siihen saakka, kunnes saadaan uusi.

Aamulla olin kirjoittanut vihkoon mm. näin:

PIENIÄ YKSITYISKOHTIA/SUURIA LINJOJA 

"...taivashan on meren yllä...

... hallitsija sen..." * 

---

Vaikka oma elämä olisi seilausta pikkupurtilolla sekavalla merellä,  on sillä kaikella hallitsija silti.

* Jostain hengellisestä laulusta.

Koristelaatikoita

Eniten minua sykähdyttää lasten aikoinaan värkkäämät koristeet! Joitakin täytyisi vähän kohennellakin, on irronnut tipun nokkaa ja jänösen korvaa, tai jonkun tipusen pyrstösulat voi puuttua.

Pieni muisto 40-luvun ekaluokkalaisen yhdestä koulupäivästä

 Muistiin olin kirjoittanut tämän käsin 20.10.2005: 

"Eräänä aamuna Saima laittoi Seijan kouluun jo hyvissä ajoin. Seija oli ekaluokalla. Seijan tullessa koulun aidan viereen hän huomasi, ettei pihassa ole ketään. Hän luuli, että on myöhästynyt ja päätti ettei mene kouluun. Hänen lähtiessään siihen tuli isompia poikia, jotka sanoivat: "Hääsin likka, äläs lähde mihinkään!" Mutta kun Seija oli päättänyt jo palata kotiin, niin ei päätöstään perunut, niin itsepäinen oli. Vähän matkaa kuljettuaan, ehkä noin 200 m, tuli siihen kakkosluokkalainen tyttö, Ahosen Anja, joka sanoi myös, ettei Seija lähtisi, vaan tulisi hänen kanssaan kouluun. Mutta Seijan päätös piti. Tultuaan kotinsa kohdalle, hän näki lampaat tien vierellä valtoimenaan. Ne juoksivat pihaan Seijan nähdessään. Seija päätti ettei hän yritä näytellä kuin olisi ollut koulussa ja meni reilusti sisälle. Anna-täti asui heillä myös siihen aikaan. Äiti kysyi miksei hän mennyt kouluun? Seija vastasi, ettei hän "sinne viitsi joka päivä mennä" ja meni masentuneeena sänkyyn nukkumaan. Äiti ei kysellyt enempää. Hän varmaan luuli, ettei mennyt sen vuoksi, ettei ollut saatettu, koska hän seuraavana aamuna saattoi, kiireistään (3 pientä lasta) huolimatta Seijaa n. puoli kilometriä. Seija päätti ettei sano mitään, ettei  tartte saattaa, vaan antoi äitinsä tulla. Äiti saattoi muutamana päivänä. Eräänä päivänä Seija jäi kuulostelemaan metsästä kuuluvaa huhuilua, mikä lie pöllö ollut, ja Saima sanoi, että "mene nyt vaan sinne kouluun". Jonain päivänä isompia lapsia tuli perässä ja kun tiesivät Seijaa saatetun, juoksivat hänet kiinni ja kulkivat hänen kanssaan. Seijaa keljutti, olisi mieluummin kulkenut yksin, vaikka tuttuja olivatkin."

---

Koulumuistelus oli äitini 15 vuotta sitten kertoma tapaus eräästä hänen koulupäivästään ja koulumatkoistaan. Löysin tämän eräästä paperinivaskasta käsin kirjoitettuna. Olin silloin vuosia sitten kaikenlaisia muisteluita - niiden joukossa kouluasioitakin, kirjoittanut koneella ns. puhtaaksi, ja jonkinlaiseen järjestykseenkin laittanut. Mutta  sitten oli jäänyt homma kesken. Eikä ihme, sillä siihen aikaan taloudessamme oli muutakin tekemistä kuin kirjoitella vanhoja juttuja. No, nytpä tuli tässä  tämäkin pieni muisto ikäänkuin puhtaaksi kirjoitettua. Minun käsinkirjoitetuista muistiinpanoistani toisten olisikin vaikea ottaa selkoa, sillä toisinaan täytyy itsekin ihmetellä, että mitähän siinä lukee:)

Allaolevan kuvan sininen kermakko on äidin kotoa. Siihenkin liityy äidin koulumuisto. Joskus piti kouluun viedä  vesivärikippo, ja kun ei muuta sopivaa kippoa tuntunut kotoa löytyvän, annettiin äidille mukaan  tuo. Onneksi on säilynyt ehjänä tänne asti. Tuosta kermakosta muuten tänä aamuna maitoa kahvikuppiini kaatelin:)

Kermakko on Karhulan lasin. Pieni Arabian kynttiläkippo puolestaan on isännän suvun puolelta meille tullut.

Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin!

Koulun pihalla - viisi vuotta sitten.

Meidän pyörimisemme kyseisen koulun pihapiirissä alkoi vuonna 2000.  Ja loppui tänä keväänä vuonna 2020. Luulen, että joka vuosi on sen pihalle meiltä saattanut olla asiaa, vaikka aivan jokaisena vuotena ei meiltä koululaista ole siellä ollut. Kun isommat olivat jo yläkoulussa, eivätkä nuorimmat vielä olleet koululaisia, oli pihapiirissä kuitenkin kerho. Ja jos ei ollut keväällä asiaa, niin oli syksyllä. Tänä keväänä piti olla viimeiset äitienpäivä- tai kevätjuhlat, mutta korona muutti senkin asian. Joulujuhlat olivat viimeiset. Ja koulunkäyntikin loppui jo maaliskuussa tuolla kuin leikaten. Tänään oli yksi tytär katsellut vanhoja kuvia. Siltä jäljiltä minäkin nämä vanhat kuvat löysin. Ovat elokuulta 2015. Isäntä otti silloin kuvat ja  äitee siinä tutkii tyttöjen kanssa heidän leikkipaikkaansa koulun pihalla. Nuo kuusenjuuret olivat silloin oikein suosikkipaikka. Välillä minua ärsyttikin se tuolla tonkiminen, se maan kaivelu, sillä keväisin ja syksyisin oli aina hanskat ravassa.

Ollaan kuin argeologit muinaisjäännöksillä... Ja kyllä sieltä välillä jotain kiinnostavia juttuja löytyikin. Mitäs, kun koulu ollut sillä paikalla jo yli 100 vuotta.

Mutta nyt tälle koulunpihalle on luvassa aikaa enää vuosi.  Se siirtyy muistojen joukkoon. Koulun ovet pannaan säppiin ja koululaiset käyvät alakoulunsa siitä lähtien Lieksan keskustassa. Siitä oli Ylellä uutinenkin viime kesänä: https://yle.fi/uutiset/3-10846121

Muistelin 70-luvun koulukäsityötä - Taas uusi hame...

Eilen valmistui hame kankaasta, jonka alkuviikosta ostin. Hameeenteolla muistelin erästä ammoin koulussa tekemääni hametta. Minulla on siitä hameesta vain yksi kuva. Kuvan taakse on kirjoitettu, että se on otettu kesällä 1977. Kun otin kuvan albumista, yllätyin noinkin varhaista aikaa. Hame on voitu tehdä 7. luokalla. Ellei peräti jo 6. luokalla. Olen kuvassa seiskani käynyt, mutta vielä ei ole kasille menty.  Muistelen hameen olleen minulle mieluinen. Ja siitäkin sen voi päätellä, että olen kelpuuttanut sen sukulaisissa käyntiin. Kuva on otettu Tampereella ja sen on ottanut silloin siellä asunut serkkuni. Tässä on vain osa isommasta kuvasta. Tyttö valkoisissa on siskoni.

Ja tässä sitten se eilen valmistunut "muistelus"-versio siitä 70-luvun koulukäsityönä tehdystä hameesta. Periaatteessa sekin on mahdollista, että olisin voinut käyttää jopa samanlaista kaavaa nyt, kuin silloin aikanaan. Käyttämäni kaava nimittäin oli vuoden 1974 Suuri Käsityökerholehden numerosta 3. Mutta ehkäpä koulussa kuitenkin on ollut muita kaavoja käytössä.

Ihan käytettävä tuosta tuli ja voisin kuvitella käyttäväni samaa kaavaa muulloinkin, vaikka pientä säätöä joihinkin kohtiin olisi hyvä tehdä.

Missä ystävyys alkoi 49 vuotta sitten...

Kävimme Pomarkussa heinä-elokuun vaihteessa. Tapasin myös ystävääni perheineen. He tulivat myös Pomarkkuun käymään. Teimme perheinemme yhteisen kävelyretken minun ja ystäväni entisen koulun pihapiiriin. Istahdimme hetkeksi kivelle, jolla olimme istuneet vuonna 1970 ja jossa ystävyytemme alkoi. Olimme näet siinä kivellä istuen sopineet, me ennen toisillemme tuntemattomat,  että olemme ystäviä sitten kun koulu syyskuussa alkaisi...

Ja niin me sitten ystäviä olimme! Voi sanoa vieläpä niin, että erottamattomat. Olin varmaan oikein "maanvaiva" kun olin varmaan lähes joka viikonloppu Marja-Leenan kotona. Äiti vähän yritti joskus topputellakin, ettei liian usein pitäisi... ettei minuun kyllästytä. Usein sitten syksy- ja talviaikaan kotiinlähtöni vielä viivästyi pimeälle, vaikka kuinka olin aikonut ajoissa lähteä kotiin. Mehän emme missään vaiheessa olleet todellakaan naapuruksia, vaan matkaa oli muutamia kilometrejä, jolloin toisen kotona ei voinut ihan noin vain piipahtaa.

Olisimme kyllä olleet lapsina pahoillamme siitä, jos olisimme tienneet, että sadat kilometrit meidät aikuisina kylläkin erottavat, emmekä voi kuin hyvin harvoin toisiamme tavata, mutta ystävykset olemme edelleen:)

Kerronpa vielä tämän: Kun kouluaikana oli valokuvauspäivät, sovimme usein mahdollisimman samanlaisen vaatetuksen kuvauspäiväksi. Joistakin luokkakuvistamme sen kyllä havaitsee, että yhtenäiseen vaatetukseen on pyritty:) Kun näin, että Marja-Leenalla oli tämän kuvan ottamisen päivänä mekko yllä, minua harmitti, ettei minullakin ollut. Vaan eipä tätä kuvaa etukäteen ollutkaan suunniteltu. Se tuli eteen yllättäen.

Sain luvan julkaista tämän ystäväni perheenjäsenen ottaman kuvan. Rajasin kuvaa ylä- ja alareunasta. Kiitos kuvasta:)!

Arkea: "Öh... kuin tää ny oikein lasketaan?"

Tänään oli sitten ohjelmassa "laskentoa", kuten meillä ennen koulussa sanottiin. Nuorimmainen oli flunssansa takia vielä kotona, mutta tiedot läksyistä kulkee nykyään helposti. Nyt oli sitten matikantehtävissä jakolaskuja allekkain. Sillä tavoin tehtynä ne tulivat nyt uutena asiana hänelle, sillä olivat päässälaskuna aiemmin niitä tehneet. No, heillähän on tietysti se jakolaskujen merkintätapa; "jakokulma", aivan erilainen kuin itselläni aikanaan. Eivät kuulemma sitä sellaiseksi edes nimitäkään. Alkoipa sitten perehtymiseni hänen tehtäviinsä.  Vähän aikaa tuijottelin matikankirjan esimerkkilaskua, enkä tajunnut ensin miten siinä mitäkin on tehty. Pitipä sitten tehdä sama lasku sillä  jakokulmalla, jonka olin aikanaan oppinut. Nyt rupesi jo vähän lamppu syttymään... Mutta kyllä se minulla takkusi jatkossakin. Neuvoa piti saada isännältä. Hän se muutenkin meillä enemmän on lasten läksyjä neuvonut. Hänellä on siihen paljon enemmän kärsivällisyyttä, kuin minulla.

Minunhan piti alaluokilla laskeskella jotain alkioita ja osajoukkoja, joita vanhempani sitten ihmettelivät. Ne tuli mieleeni tuosta etsimästäni kuvasta! Ja mitä jakolaskuihin tulee, oli isäntä aikanaan oppinut ihan erilaisen jakokulman kuin minä. Ja nyt nuoremmilla on taas ihan omanlaisensa merkintätavat. Tulipa vielä mieleeni, että mitenkähän pitkään noita mihinkään "kulmaan" tai muuten paperillekaan lasketaan, sillä koneethan nykyään kaiken tuntuu korvaavan... Monenko tarvitsee niitä arjessaan osata laskea, ihan paperilla siis? Milloin olen itsekään mahtanut tarvita, 80-luvulla kauppiksessa ehkä?

Koiranhoitopalkkioita vuosikymmenten takaa

Nuori ollessani olin muutamia kertoja erään tuttavan koiranhoitajana heidän matkoilla ollessaan.  Hoitamani koiran nimi oli Rekku. Nämä tapahtuivat siis joskus 70-luvun lopulla/80luvun alkupuolella. Aina sain jotakin siitä. Tässä muutama, joita silloin sain.

Beetlehemistä muistelen tuodun tuon riipuksen. Rannekorusta en muista mistä se oli, mutta hänelle oli sanottu sen olevan meripihkaa, jota hän kylläkin epäili. Kaunis mielestäni silti. Mustassa samettipussissa olevien helmien tuontipaikkaa en myöskään muista. Helminauha on jo hieman rikki, mutta siitä huolimatta se oli tyttärellä käytössä, kun hänellä oli juhlan aika.

Samalta äitini ikäiseltä ystävältä sain joskus myös punaisen huopahatun. Olen säilyttänyt tuota hattua, joka on mielestäni kaunis, mutta on ollut minun päähäni kuitenkin liian pieni. En vain ole raskinnut sitä antaa poiskaan.

Ja tällaisen lasilinnun sain häneltä myöskin joskus. Tämä ei ollut koiranhoitopalkkana saatu, vaan erään merkittävän tapahtuman muistoksi sain.

Tuo samainen ystävä tarjoutui opettamaan minulle ruotsiakin. Minulla oli kauppikseen mentyäni vaikeuksia ruotsin kielen kanssa, koska en ollut sitä  ennestään laisinkaan lukenut. Niinpä sitten olin tuon ystävän kotona muutamia kertoja ruotsia opettelemassa ja pääsin hommassa paremmin alkuun.

---

Jännä miten yhden asian miettimisestä voi rönsytä kaikenlaista. Ensinnä  sain kimmokkeen juttuni tekemiseen Sessen blogissa taannoin olleesta jutusta. Kun sitten rupesin omia koiran satunnaisena hoitajana olemisiani muistelemaan, muistin samalla koiran emäntää. Häntä muistellessani muistin häneltä saamiani tavaroita. Tavaroita muistellessani, tuli tuosta linnusta mieleen se, mitä varten muistaakseni sen häneltä sain. Ja siitä sitten jonkin hetken päästä tajusin kyseisen päivän ajankohdankin olevan taas ihan muutaman päivän päässä, eli tänään... (15.10.1989.) Kävin silloin kasteella. Olin asiaa kypsytellyt päiväkirjamerkintöjeni mukaan parisen vuotta. Se tapahtui Porissa ja kun sinne äiti mukanani ajelin, oli vähällä, ettemme törmänneet hirveen. Kotona isä ei tykännyt yhtään kasteellakäynnistäni. Siitä sain kuulla natinaa jälkeenpäin. Mutta jotkut olivat iloissaan, sillä löysin postikorttien joukosta sellaisenkin, jossa eräs vanha tuttava iloitsi, kun oli nähnyt minut "Eelimin lavalla". Ja luulisin tosiaan tuon linnun saaneeni saman asian tiimoilta siltä tuttavalta, jonka koiraa joskus hoitelin.

---

Tämmöistä täältä tänään. Nyt on lapsilla loma ja kävimme Joensuussa. Siellä nuorenmiehenkin saimme mukaamme pienelle kaupunkikierrokselle. Vanhin neito on isommalla kaupunkikierroksella. Eilen kuvautin itseni tyttären toimesta kotipihan lehtimatolla. Ylläni ei ole mitään uutta, mutta se on ehkä vähän erikoista, että tässä vaatetuksessa kaikki on minun tekemääni: neuletakki, pusero, hame ja koru. Ja tätä kirjoittaessani on sama vaatetus yllä. Kaupungilla olin kylläkin ihan farkuissa.

Hyvää viikkoa itsekullekin!

Kadonneen bussikortin arvoitus

Torstaiaamuna neidon bussikortti oli  vielä tallessa. Iltapäivällä molemmat nuoremmat neidot menivät uimahalliin koulun jälkeen ja pääsivät meidän kyydissämme takaisin kotiin. Korttia ei siis tarvittu silloin.

Sitten koitti perjantaiaamu. Neito lähti kouluun. Kohta soi puhelin ja hän ilmoitti kortin puuttuvan. Minun käskettiin katsoa toisesta repusta, olisiko se siellä. Ei ollut. Ei ollut verkkaritakin taskussakaan. No, löytyyhän se jostain, oli ajatus. Kyytiin tyttö silti pääsi, kun sanoi kortin jääneen kotiin ja iltapäivällä pääsi takaisin samalla tavalla. Kyllä se viikonlopun aikana jostain kotoa löytyy, arveltiin yhä.

Koitti maanantaiaamu. Korttia ei ollut kotoa löytynyt. Lähdimme kaupungille aikaisin ja tyttö pääsi kyydissämme sinne. Minä kävin uimahallilla korttia kyselemässä; ei oltu siellä nähty. Tytär oli koulupäivän aikana käynyt koulun toimistossa asiaa kyselemässä. Ei ollut sielläkään korttia, mutta toiselle koululle oli  kuulemma yksi  ilmaantunut. Sieltä sen sitten joku kiikutti sinne kouluun, jossa tytärkin oli, ja hänen piti sitten käydä tiettyyn aikaan katsomassa, olisiko se hänen.

No, kortti oli sitten tuotu. Niissähän ei mitään nimeä ole, joten mistä sen tietää kenen kortti on?  Eipä siitä kukaan olisi osannut sanoa, kenen se on... mutta, tyttöpä tunsi omansa - suklaatahrasta joka siinä oli:)  Eikä kukaan muukaan ollut korttia kaivannut.

Joku ystävällinen ja rehti ihminen oli vienyt sen löytöpaikkaa lähinnä olevalle koululle, joten tuntematon löytäjä saisi tästä kiitokset!  Ja oltiinhan kortin löytymisen puolesta rukoiltukin, joten kiitos kuuluu Taivaan Isällekin tästä! Oltiinpa tyytyväisiä kun kortti löytyi!  Jotain hyötyä voi joskus olla suklaatahrastakin:)

Millaista se koulukkaana olo oli?

Ylellä on nyt ollut juttu, jossa on siitä, millaista oli koulu milläkin vuosikymmenellä.  Minäkin katsoin oman vuosikymmeneni, eli 70-luvun.

Ensin oli tyyli. Koululaukku oli minullakin. Se oli punainen, kuten piti mielestäni kaikkien vaatteideni olla koulun alkaessa. Jutussa sanottiin, että silloin tytöt tulivat enää harvoin mekossa kouluun. En pysty muistamaan miten paljon itse sitä käytin, mutta jonkin verran kuitenkin. Ja ainakin koulukuvauspäivinä alemmilla luokilla, mutta seiskalla ei enää.

Kouluviikko ja päivä. Ekaluokalla kouluviikkoni oli 6-päiväinen, eli lauantainakin mentiin kouluun. Työpäivä se kylläkään  ei silloin enää ollut, joten äitiäni harmitti, kun minut piti laittaa kouluun, vaikka itsellään olisi ollut vapaapäivä. Koulun aloitus oli silloin syyskuun 1. päivä.

Kirjoittaminen ja välineet. Ylen jutussa on kuva sellaisesta aapisesta, joka minullakin oli. Ja jota en sitten halunnut säilyttää, koska olisin tykännyt enemmän vanhanaikaisemmasta aapisesta. Meillä oli pulpetissa mustepullon reikä, mutta sitä ei tarvittu. Emme tökänneet kynää mustepulloon, mutta meillä oli kylläkin jonkinlainen mustekynä, jossa oli muste kynässä.  Penaalini, sininen ja postimerkkkikuvioinen, oli kylläkin varustettu vielä sellaisella metallisella mustekynän terällä, joka ei koulussa tarpeen ollut. Pitkään  silti säilyttelin, olihan se mukava muisto entisajasta sekin. Sillä oli myös hyvä raaputella vaikkapa vahaväriä piirustuksesta. En ole varma, onko se enää tallella. Mutta imupaperia koulussa muistaakseni käytettiin senkin säiliöllisen mustekynän kanssa. Ja vihkoon saattoi saada opettajalta jonkun hauskan leiman, jos oli tehnyt hommansa hyvin. Joskus saattoi olla puolikaskin leima...

Ruoka. Meillä ei ollut ruokalaa. Ruoka syötiin omalla pulpetilla. Opettaja sen ruoan meillä jakoi. Se tuotiin ämpärillä koulun keittolasta. Jutussa mainittiin jälkiruoat, mutta ei meillä minun muistini mukaan sellaisia ollut. Ekaluokalla piti olla omia eväitä, leivät ainakin. Mullekin Viola-juustoa  (joka ei kai ole samaa kuin nykyisin?) laitettiin leiville joskus. Pulpetilla ruokailua varten piti olla joku liina. Mulle oli ostettu muovinen pitsiliina. Koulukäsitöissä sitten tehtiin vohvelikankainen, joka minulla oli sininen. Jotkut muoviastiat oli meillä syödessä.

Todistus. Sitä varten meillä oli kirjanen, jossa ne kätevästi pysyi tallessa. Siinä on kaikki pakollisen koulun todistukseni, lukuunottamatta 9. luokan todistuksia, jotka oli erilliset paperit. Viisi vuotta nuorempi siskoni sai/täytyi vastaanottaa kaikki todistuksensa irrallisina versioina.

Tässä kirjasessa on todistukset, yhdeksättä luokkkaa lukuunottamatta.
Kansissa on ollut nuo muovit valmiina alusta asti.

Ekaluokan todistukset. Piirustuksesta numero oli huonoin, eli 6.
Välillä laittoi nimmarin isä, välillä äiti. Tokaluokka onkin sitten alkanut jo elokuun puolella,
 joten on siitä lähtien lauantait ovat kaiketi olleet vapaat.

Luokkahuone. Aivan alaluokalla opettaja tarkasti oppilaiden kynsien puhtauden; näpit piti laittaa pulpetille näkyviin.  Alaluokalla oli muuten harmooni luokassa ja sillä opettaja soitti aina aamuhartauksien virret ja milloin muutoin laulettiin. Joitakin kirjoja sai omaksi, kuten sen aapisen, mutta kun 6. luokka loppui, olisin varsinkin halunnut sen laulukirjan omakseni, vaan sitä ei saanut. Odotin sellaisen löytämistä monta kymmentä vuotta ja löysin sitten kirpparilta joskus:)  Kokeet oli opettajan tekemiä. Niitä kopioita oli sellaisia sinisellä tekstillä olevia, ja sitten myös vahapintaisella paperilla olevia. Piirtoheitin oli  ylemmillä luokilla.

Välitunnit. Narua mekin hypeltiin. Ja ruutua hypeltiin. Kiiltokuvia vaihdeltiin. Joskus myös kyniä ja koruja.

Koulujärjestelmän muutos.  Minun aikanani piti neljänneltä luokalta pyrkiä oppikouluun, ketkä sinne tahtoi. Minä en tiedä, olisinko tahtonut, mutta varaa siihen tuskin olisi ollut. Ja niinpä jäin entiseen kouluun suorittamaan oppivelvollisuuttani. Olisiko yksi vuosiluokka meidän jälkeen vielä valinnan joutunut tekemään. Kun siskoni kävi kouluansa, olivat jo kaikki samalla tavoin peruskoululaisia. Me vanhan systeemin "jäljelle jääneet" saimme aikanaan päästötodistuksen, jossa luki, että se oli "kansalaiskoulun opetussuunnitelman mukaan". Sepä sisälsi sellaisiakin aineita kuin lastenhoito ja maatalous.

Kansakoulun oppimäärähän tuossa lukee, eikä kansalaiskoulu. Kansalaiskoulukin oli nimityksenä joskus ylemmille luokille.

Tässä muutamia yläasteeni aineista...

Semmoiset muistelut. Olen laiskalla päällä, enkä tähänkään rupea kuvia värkkäämään, vaikka todistuskirjasesta olisi saanut mainion lisän. No, voinhan joskus siitä kuvan tähän lisätä, tai värkätä uuden jutun. Mikäli huvittaa. (9.8.2018: Nyt sitten nuo kuvatkin lisäsin ja linkin Sessen blogiin tuohon alle.)

Sessen blogissa muuten muistellaan myös kouluasiaa: http://iloel-sesse.blogspot.com/2018/08/koulumuistoja-ja-touhoosi-blogin-arvonta.html

---

Täällä alkoi tänään koulu. Toinen saateltiin taksiin, joka oli eri kuin ennen. Ja toinen meni tänään ensi kertaa keskustaan linja-autolla.

Hyvää viikkoa itsekullekin!

Vähän pientä, vähän suurta...ja vihreää

Näin kesäiseen aikaan on varastosta helppo (vai muka helppo, täydestä varastosta) etsiä ja/tai sattumalta löytääkin jotain. Kuten nyt vaikkapa koulukäsityö 70-luvun lopusta. Oli yläluokilla 1976-1979, joten siltä ajalta on nämä "vauvan" kuteet. Lakista tuli niin iso, että siihen melkein taitaisi mahtua pieni vauva. Ja säilytelty tietty nämäkin nukenvaatteiden virkaa välillä tehneet "tärkeät" varhaiset aikaansaannokset:)

Kun rupean tekemään jotain vaatetta, usein käy niin, että niistä tulee jotenkin isoja, yhäkin... Tein muutama päivä sitten trikoosta puseron, joka tavallaan ihan kohtuullisesti onnistui, kun sitä vain kuvassa katselee. Mutta se tuntuu isolta. Kaavakin oli kyllä kehno, kun jonkun vaatteen mukaan joskus värkkäsin.

Kun eilen laitoin puseron päälleni, en viihtynyt siinä. Ja totesin, että tuollaiset hihat ei sovi ainakaan keittiötöihin. Kenties sille on vielä tehtävä jotain. Mutta antaa asian nyt hautua.

Mitä tänään: vaatehömppää, ilmaisia kirjoja ja vanha kaunokirjoitusvihko

Aamulla päätin ryhtyä tukanpesupuuhiin. Kun sain sen tehtyä ja olin vähän aikaa oleillut märkä pyyhe harteilla, oli tietysti mekon selkämyskin märkä. Heitin märän pyyhkeen pois ja aloin etsiä jotain lämmikettä harteille vähäksi aikaa. Löysin kaapista sinisen suorakaiteen muotoisen hartiahuivin. Sovittelin sitä harteilleni ja keksin, että senhän saa kiinnittymään mekon pikkuruisiin nappeihin. Pyysin sitten isäntää ottamaan vaatekuvan, koska tykkäsin yhdistelmästä. Siinä päivän vaatehömppäosa I.

Lähdimme sitten isännän kanssa kaupungilla käymään. Siihen kuului myös kirpparikäynti. Siellä ollessamme eräs tuntematon nainen sitten kysäisi minulta  jotenkin tähän tapaan, että "ollaankos sitä tanhutyttöjä?"  Kysymys johtui supikkaistani, jotka minulla nytkin oli jaloissa. Ylläni sama mekko kuin aamulla kotosalla sekä näistä kuvista poiketen lisäksi tummat, siniset sukkahousut ja ruskea bleiseri. Minä sitten selittämään, että en, vaan feresiä varten joskus olen ostanut. Ei vain sen kanssa ole tullut käytettyä ja nyt sitten muuten käytän. Siinä sitten supikkaista muutaman sanan vaihdoimme ja hän kertoi muutamat supikkaat käyttäneensä loppuun. Ja jos oikein käsitin,  niin tanhutouhuissa.

Sittenpä siihen varsinaiseen kirppistelyyn. Sielllä oli loota, josta sai ilmaiseksi kirjoja ottaa. Minä otin muutaman romaanin, joista pari ainakin oli Raamatun aiheista. Sitten oli Aleksis Kiven kirja, jossa oli mm. Seitsemän veljestä ja muitakin hänen tekstejään. Juuri tällä viikolla katselimme tyttöjen kanssa dvd:ltä elokuvaa vuodelta 1939 Seitsemästä veljeksestä. Ja tuumin, että olisi kiva saada se ihan luettavaksikin. No, nyt sain:)  Se tuossa ylinnä pinossa.

Sitten oli vielä noita muitakin kirjoja ja yksi vanha, käyttämätön koulun kaunokirjoituksen harjoitusvihko. Minulla on tallessa äitini pari harjoitusvihkoa, joita hän on käyttänyt 50-luvulla. Tämä tänään löydetty voisi olla 30-luvultakin jos nämä tiedot ovat paikkansa pitäviä. Tässä oli se hauska asia vielä, että harjoiteltavina malliteksteinä on suomalaisten kynänikkareiden tekstipätkiä. Oli siinä Aleksis Kiveltäkin pätkä.

Mitä muuta meille kuuluu. Tyttärillä alkaa huomenna loma ja odottavat saavansa silloin jo valmiiksi ostetut karkkipussit ja sipsit naposteltavikseen. Toivottavasti ne maistuvat, sillä ovat tänään ja eilen olleet poissa koulusta kurkkukivun ja kovan nuhan takia... Huomenna kuitenkin olisi pyrkimys käydä se todistus hakemassa. Toisellahan se nyt vielä on ala-aste loppukin. Äkkiä humahti se kuusi vuotta. Toinen vielä sitä sitten meiltä jatkaa.

No, aamulla minulla ei ollut yhtään sitä tunnetta, että kesäloma olisi alkamassa. Nyt on. Jotenkin nuo kirppikseltä kantamani romaanit sen tekivät. Ja niin, olihan minulla sieltä peräti yksi ostoskin: vaaleanvihreä hapsullinen vyölaukku hintaan 0,20 euroa...  Kotona sitten huomasin, että sehän onkin lasten juttu, koska siinä oli heppakerhon merkki pienessä nepparissa...

Mitäs minä siitä, itse kyllä olisi tarkoitus sitä käyttöön joskus kokeilla, jos se jonkun vyön kanssa passaa... Ja täytyisihän sen sitten johonkin vaatetukseenkin sopia:)