perjantai 29. toukokuuta 2020

Kun pihaan pölähti yllättäen pakettiauto...

Meille ei kovin usein yllättäen autoja pihaan tule. Mutta joskus kuitenkin. Kuten eilen. Pakettiauto tulla pölähti vaudilla pihaan. Isäntä oli jo ehtinyt ihmetellä siellä ulkona ollessaan, että mikähän katto-, ikkuna-, putki-,  tai jonkun muun myyntifirman auto sieltä niin reippaasti pihaan ajaa? Minä olin sisällä ja minulle käytiin sanomassa, että pitäisi tulla ulos. Vilkaisin ikkunasta ensin ja näin pakettiauton. Auton kuski näytti viittoilevan minulle, että tulla nyt sieltä... Ja meni hetken, kunnes tajusin, keitä sinne pihaan oli tullut: meidän nuoret aikuiset. Heillä oli pakettiauto vuokrattuna, ja sen kyydissä erikoinen lähetys: Iso musta rautaportti! Sen olimme alkuvuodesta nähneet eräässä paikassa, jossa sen ilmoitettiin olevan myytävänä. Innostuimme isännän kanssa siitä silloin kovasti, mutta erinäisistä syistä portti jäi sinne, missä se olikin. Mutta nyt nämä meidän nuoret aikuiset olivat järjestäneet yllätyksen meille!






Tämä on se sama portti, joka joskus oli esiintyvinään yhdessä jutussa piirustukesssanikin, jonka silloin alkuvuodesta innostuksessani tein.



Portti on jo, mutta hametta ei ole vielä aloitettukaan:) Nyt meillä on mietittävänä se seikka, mihin paikkaan pihassa portti laitetaan, ja kuinka se laitetaan.


He olivat Jeesuksen ystäviä - ja uskalsivat olla sitä mitä olivat.

Minulla oli eilen ja tänään lukuvuorossa jakeita Johanneksen evankeliumista jakeeseen 44 asti. Siinä esiintyy Jeesuksen ystäviä nimeltä mainiten: Tuomas, Martta, Maria ja Lasarus. Kolme viimeksimainittua olivat sisaruksia keskenään. Tuomas puolestaan yksi Jeesuksen opetuslapsista. On hieman vaikea kuvitella sitä heidän arkista olemistaan Jeesuksen kanssa, joka ei ollut ihan tavallinen tyyppi. Miten hänen kanssaan läheisesti oleilevat ihmiset kokivat hänet. Hänhän oli aivan erityinen tyyppi ystävänä. Hänen seurassaanhan tapahtui varmaan lähes joka päivä jotain erikoista. Ja entäpä Jeesuksen puheet sitten. Jeesus ei siloitellut sanojaan. Eivätkä hänen ystävänsä lähimainkaan aina tajunneet, mistä hän puhui. Mutta sen käsittivät, että Hän oli aivan erityinen. Ja että Jumalan valta ja voima oli hänessä. Mutta merkillepantava seikka on, että kaikesta tästä huolimatta, hänen ystävänsä osasivat ja uskalsivat olla omia itsejään. Mielestäni se käy hyvin selväksi tuosta mainitusta lukukappaleestakin. Se tulee ilmi joidenkin sanomista ja tekemisistä. Tai oikeastaan tekemättä jättämisistäkin.

Kun velipoika oli sisaruksilta kuollut, lähettivät siskokset Jeesukselle viestin: "Herra, katso, se joka on sinulle rakas, sairastaa." He uskoivat viestin tehoavan ja Jeesuksen tulevan.

Mutta Jeesus viivytteli. Veli ehti sitten kuolla... Silti Jeesuksesta sanotaan, että "Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan ja Lasarusta. Kun hän siis kuuli hänen sairastavan, viipyi hän siinä paikassa, missä hän oli, vielä kaksi päivää." Siis ei mitään kiirettä, vaikka toinen oli kuolemansairas...

Mutta sitten Jeesus sanoi: "Menkäämme taas Juudeaan." Tarkoitti Lasaruksen  luo.

Tähänpä hänen kaverinsa, ne opetuslapset, tarttuivat, ja rupesivat varoittelemaan häntä: "Rabbi, äsken juutalaiset yrittivät kivittää sinut, ja taas sinä menet sinne?"

Mutta Jeesus antoi ymmärtää mm. (minun käsittääkseni), että on eri aikoja... ja nyt oli sopiva hetki mennä sinne. Ja sitten hän lisäsi, että Lasarus nukkuu ja hän aikoo herättää hänet.

No tämän tietysti kaveripiiri tulkitsi omalla tavallaan: Antaa nukkua, sittenpähän paremmin paranee. Mutta Jeesus oikaisi sen luulon ja sanoi suoraan Lasaruksen olevan kuollut. Sanoipa vielä olevansa iloinenkin siitä, ettei ollut ollut siellä silloin. Ja tämä näiden kaveriensa tähden varsinkin... jotta he uskoisivat!

Niinpä hän tokaisi vielä: "...mutta menkäämme hänen tykönsä."

Mutta nyt Tuomas, mielenkiintoinen tyyppi tässä kaveriporukassa muuten, ei epäröi heittää omaa sarkastista kommenttiaan tähän reissuehdotukseen: "Menkäämme mekin sinne, kuollaksemme hänen kanssaan." Voi ihan mielessään nähdä ja kuulla tämän kommentin esittämisen. Miten hullua olikaan Tuomaksen mielestä mennä sinne ns. kerjäämään verta nenästään, kun oli jo tappouhkaus päällä.

Mutta sinne vain mentiin. Ja Lasaruskin annettiin sieltä haudasta takaisin sisarilleen:)

Mutta sitä odotellesssa, ja Jeesuksen ollessa jo ihan lähellä, Martta lähti  Jeesusta vastaan. Maria ei. Hän tuli paikalle vasta erikseen kutsuttaessa. Sisaret uskalsivat kumpikin sanoa Jeesukselle: "Herra, jos sinä olisit ollut täällä..."

Ja entäpä Jeesus itse sitten. Lasaruksen haudalla Jeesuskin itki. Vaikka tiesi, että kohta Lasarus tulee sieltä ulos...


---
Jos kiinnostaa lukea nuo yhden Jeesuksen kaveripiirin jäsenen kertomana, niin tässä on, eli sen Johanneksen:

Joh. 11. v. -33/-38 Raamattu.

Joh. 11. v. 1992 Raamattu.


Mukavaa päivää itsekullekin!


keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kutsu juhliin

"Mutta kaiken armon Jumaala, joka on kutsunut teidät
 iankaikkiseen kirkkauteensa Kristuksessa..." 
1. Pietarin kirje 5:10

Sinut on kutsuttu...




"Kutsunut". Kuka vastaa? Saitko kutsun?  Aiotko mennä juhliin? Vastaa ja valmistaudu.


---

Nämä ajatukset juhliin saadusta kutsusta sain mieleeni tuosta jakeesta, joka yllä on. Mutta sama jae on merkittävä kokonaan kirjoitettuna myös toisenlaisissa ympyröissä: Mukana koko matkan!



sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Kotiseutukierros - Rannalla ja ajelulla lähitienoon teillä

Astu lankulle... ja kävele. Älä tipu veteen. Tosin ei siinä syvää ole. Saarekkeella on tulentekopaikka.



Katse ja zoomaus Pielisen vesien yli... Kolin rinteissähän on lunta.


Katse saarekkeelta kauempana näkyvälle uimarannalle.


Ja sitten jatkui matka muualle.

Vanha mylly Läpikäytävän tien varrella. Olisin mieluusti jäänyt enemmänkin katselemaan ja kuvailemaan, mutta en kehdannut, kun läheisen talon kohdalla oli joku asukas puuhailemassa jotakin. Kyseisen tien varrella oli jäljellä monta maitolavaa, (tai maitolaituria, jos niin tahtoo sanoa:)  Ja koko ajelullamme niitä laskin kai ainakin seitsemän nähneeni, ellei jäänyt vielä joku alkumatkasta huomioimattakin. Kahdestihan ajoimme kierroksellamme traktorin perässäkin. Onneksi vielä on maaseutu asuttuna ja on maalaistaloja vielä näillä seuduilla!


Vornan museotie Kelvällä. Talonpoikien jo 1700-luvulla tekemä. Tien varressa on myös sodittu 1800-luvulla.



Mitähän vuotta lienee tuo TVH:n kyltti...


Museotien kesyimpiä kohtia. Jyrkimmillä ja mutkaisimmilla paikoilla katselin vain tietä tai vierellä olevaa pudotusta... Ja sopi toivoa, ettei vastaantulijoita ole.


Museotie on osittain Joensuuta, osittain Lieksaa.


Hanhet rannalla

Hiippailin aina vain lähemmäs ja lähemmäs... Kun eivät kerran lehahtaneet lentoon heti rannalle saavuttuamme.















Ja vielä rannalla kiertelymme jälkeenkin, kun olimme auton jo tielle kurvanneet ja näiden kohdalle vielä pysäyttäneet, ne siinä tyynesti vain olivat.


Kiitos poseerauksesta:)


No, oli niitä kuvia tietty liikaa, mutta en osannut ruveta valkkaamaan, mikä otetaan, mikä jätetään.

Wikipedia/Valkoposkihanhi 


lauantai 23. toukokuuta 2020

Utran vanhalla kanavalla

Kanavan yli johtava vanha kääntösilta. Ja kuvassa myös isäntä ja vanhin tytär.


Ericsson & Cowie Åbo 1864



No, olinhan siellä minäkin. Tuolla olisi viipynyt pidempäänkin, mutta aikaa oli vain pikakäyntiin.



Vähän lisäkuvia ja tietoa paikasta näkee täältä toisesta blogistani.


torstai 21. toukokuuta 2020

Yksi Raamatun ihanimmista kertomuksista

"Mutta Jeesus meni öljymäelle. Ja varhain aamulla hän taas saapui pyhäkköön, ja kansa tuli hänen luoksensa; ja hän istuutui ja opetti heitä. Silloin kirjanoppineet ja fariseukset toivat hänen luoksensa aviorikoksesta kiinniotetun naisen, asettivat hänet keskelle ja sanoivat Jeesukelle:

"Opettaja, tämä nainen on tavattu itse teosta, aviorikosta tekemästä. 
Ja Mooses on laissa antanut meille käskyn, että tuommoiset on kivitettävä. 
Mitäs sinä sanot?"

Mutta sen he sanoivat kiusaten häntä, päästäkseen häntä syyttämään. Silloin Jeesus kumartui alas ja kirjoitti sormellaan maahan. Mutta kun he yhä edelleen kysyivät häneltä, ojensi hän itsensä ja sanoi heille:

 "Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä".
 Ja taas hän kumartui alas ja kirjoitti maahan.

Kun he tämän kuulivat ja heidän omatuntonsa todisti heidät syyllisiksi, menivät he pois, toinen toisensa perästä, vanhimmista alkaen viimeisiin asti; 

ja siihen jäi ainoastaan Jeesus sekä nainen,
 joka  seisoi hänen edessään.

Ja kun Jeesus ojensi itsensä eikä nähnyt ketään muuta kuin naisen, sanoi hän hänelle:

 "Nainen, missä ne ovat, sinun syyttäjäsi?
 Eikö kukaan ole sinua tuominnut?" 

Hän vastasi: "Herra, ei kukaan".

 Niin Jeesus sanoi hänelle: "En minäkään sinua tuomitse; mene, äläkä tästedes enää syntiä tee"." 

Joh.  8:1-11

---
Tämä oli minulla tänä aamuna luettavana. Mitä siinä oikein tapahtui? Järkyttynyt nainen seisoo siinä Jeesuksen edessä. Kun syyttäjät yksi toisensa jälkeen häviävät ympäriltä, oli tällä yhdellä miehellä valta tuomita hänet. Mutta nainen sai armon. Hän sai elämän. 



tiistai 19. toukokuuta 2020

Melkein valmis liina

Muutama vuosi sitten piirtelin lyijykynällä viivoja kankaalle, ja aloin kirjoa. Harmi, ettei ole vastaavaa sanaa tekemiselle, kuin on puhumiselle: "mitä sylki suuhun tuo".  Sellaisella periaatteella ikäänkuin piirustelin, mihin silmät ja kynä vei. Sitten aloitettu kirjontahomma jäi pitkäksi aikaa. Viime kesänäkään en tehnyt tälle kai mitään, vaikka juuri kesä  varsinkin on tämän tekemisen aikaa. Mutta taannoin, kun kotikoulukkaat tekivät käsitöitään, joista toisella vieläpä kirjontahommaa, niin minäkin sain innon kaivaa tämän jälleen esiin. Nyt tämä on melkein valmis. Reunoille on vielä tehtävä jotain, mutta en ole vielä varma millaiset reunat. Langat nurjalta on myös pääteltävä.


Annoin tälle nimeksi "Villiintynyt puutarha". Tässä on liinan joka kulmakunta erilainen. Kirjominen omin kuvioin on eräänlaista hidasta piirtämistä. Jos joku kohta ei miellytä, sen voi muuttaa joksikin muuksi. Näin esimerkiksi allaolevaan kuvaan ilmestyi perhonen, alkuperäisistä lyijykynäviivoista poiketen.



En tiedä saako tästä nyt mitään tolkkua, kun kuvatkin "on, mitä on". Ja onhan tämä aika outo kuvioinniltaankin. Mutta villiintynyt saa olla, sitä mitä on:) Mielestäni kokonaisuus on riittävän sopusuhtainen kuitenkin.






maanantai 18. toukokuuta 2020

Vaiveronkukkia - ja vähän jotain muuta

Niin, niitä vaiveronkukkia varsinkin halusin muutama päivä sitten kuvaan saada, mutta surkeita olivat otokseni. Joistakin sain vähän muokkaamalla ensin muka jotain... Mutta sitten näin tyttären upeita otoksia ja laitoin juttuni silloin jäihin. Mullahan se kuvaustouhu on jo noin vuoden verran toiminut sillä näppäinkännykällä, joka minulla muutoinkin käytössä on. Mutta löysinpä tänä aamuna pari aiempina vuosina otetettua kuvaa. Niitä nuo kaksi ensimmäistä. Muut niitä parin päivän takaisia, joissa jokin muu on vaiveron sijaan pääosassa...  Mutta niistä tyttären kuvista, olisin varmasti saanut häneltä kuvia, mutta jotenkin sitä vain mieluusti käyttää ensisijaisesti omaansa, jos jotakin on. Mutta ei sitä tiedä, vaikka vielä niitäkin pyytäisin saada näyttää...:)


Vaivero, Wikipedian mukaan:  Ruotsiksi "finnmyrten", "suomenmyrtti".


Suopursut tunkee itsensä kaveriksi joka kuvaan vaiveroiden kanssa...


Tässäkin ylimmäksi tahtonut...


Tämä on osa yhdestä kuvasta. Mikä tässäkin nyt on, että tällainen piti tänne laittaa? No, joku viehätys se tuossa harmaassakin on...


Tuo näpeissäni oleva on myös niitä vaiveronvarsista. Näyttivät siellä luonnossa niin kauniilta minun silmääni ne kuivat oksien osatkin. Mutta kuten nuo muutenkin oli vaikeita saada kunnolla kuvaan, oli sitä tämäkin. Piti jotain vaaleaa laittaa alle, eli oma käsi, että jotenkin sain ne erottumaan edes taustastaan. Eikä välillä varsia heilutellut tuuli yhtään ainakaan parantanut asiaa.


Ja sitten se "jotain muuta". Nuokin allaolevat oli niin hauskan näköisiä palleroita, etten malttanut niitäkin olla sihtailematta. Nämä olivat kallioilla, kuten nuo vaiverotkin. Vaiverot kallioiden soisilla kohdilla.


Nämä taas kostealla, ihan soisella paikalla meidän piha-alueella.




Tallella kaikki... maahan pannut!

"Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki." Joh. 6:39 KR-92

Nekin, joista olemme joutuneet luopumaan, ja me itsekin aikanaan, maahan mentyämme, emme joudu hukkaan. Emme ole hävinneet; me nukumme, hyvin talletettuina. Ja ajallaan kaikki tulemme herätetyiksi.

"Minun isäni tahtoo, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on ikuinen elämä. Viimeisenä päivänä minä herätän hänet." Joh. 6: 40 KR-92

"Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka minut on lähettänyt, vedä häntä. Sen, joka tulee, minä herätän viimeisenä päivänä." Joh. 6:44 KR-92


Eikö englanninkielisissä Raamatuissa asia sanota ikäänkuin jotenkin vielä vahvemmin: "raise it up again", "raise him up" ..."at the last day".

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Vettä ja leipää

"Sillä Jumalan leipä on se, joka tulee alas taivaasta ja antaa maailmalle elämän." Niin he sanoivat hänelle: "Herra, anna meille aina sitä leipää". Jeesus sanoi heille: "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa* ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa." Joh. 6:33-35  *(ole nälissään)

Tämä oli samantapaista keskustelua, jota Jeesus kävi samarialaisen naisen kanssa Sykarin kaivolla. Siellä Jeesus lupasi elävää vettä, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.

Ihmisen elämälle täällä ajassa on elintärkeää vesi ja "leipä". Ihmiset joiden kanssa Jeesus keskusteli, ajattelivat näitä maallisia tärkeitä; leipää ja vettä. Mutta Jeesus puhui paljon enemmästä; vielä tärkeämmästä: iankaikkisen elämän leivästä ja vedestä. Ilman niitä ei voi olla iankaikkista elämää. Jeesus on se iankaikkisen elämän leipä ja vesi.

Me puhumme "vedellä ja leivällä" olemisesta usein halveksivaan tyyliin, tarkoittaen sillä vankilamaisia oloja. Emme ehkä arvosta riittävästi vettä ja leipää - aterian pääosana ainakaan.

Jeesus naiselle kaivolla: "mutta joka juo sitä vettä, jonka minä hänelle annan, se ei ikinä janoa; vaan se vesi, jota minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään." Joh. 4:14

perjantai 15. toukokuuta 2020

Painolastimaasta

Painolasti oli maata, jota purjelaivat kuljettivat paikasta toiseen, satamasta toiseen. Se ei ollut se varsinainen lasti, josta maksut saatiin. Mutta kun laivat lähtivät hakemaan sitä lastia, josta niille maksettiin, oli tyhjiin laivoihin saatava jotain tasapainottavaa, ja siihen lastattiin sitten ihan maata, jota otettiin sataman läheltä jostakin. Ja sen väliaikaisen lastin kanssa sitten oli mahdollista vakaammin purjehtia hakemaan sitä varsinaista kuljetettavaa.

"...Purjelaivakaudella siihen suhtauduttiin lähinnä kiusantekijänä, koska sen käsittely oli kallista ja fyysisesti raskasta. Kuitenkin se oli purjelaivoille välttämätöntä, koska ne eivät voineet purjehtia tyhjillään tai liian kevyessä lastissa.  ... laivojen oli tulomatkalla korvattava lastin paino maa-aineksella, joka usein oli edellisen sataman läheisyydestä. 
Perillä se sitten purettiin satamavoudin osoittamiin paikkoihin, joihin vuosien kuluessa saattoi syntyä huomattavasti uutta maa-alaa..."  Anssi Riihiaho/esitteessä "Reposaari ja painolastimaa"

Tästä Reposaaren omille sivulle, jossa myös painolastista, ja sen myötä saarelle tulleista kasveista kerrotaan.

Tietoa Reposaaresta Wikipediassa.

Tässä juttuja, joissa minulla on ollut Reposaari esillä.

Miksi nyt tulinkin tästä ottaneeksi jutun aiheen? Isäntä on käynyt läpi kaikenlaista talteenottamaansa. Välillä hän jakaa siitä minulle maistiaisia, joista tietää minun olevan kiinnostunut. Tänä aamuna minua odotti keittiön pöydällä mainittu esite, josta sitaatinkin tuohon laitoin. Jotenkin se painolastiajatus puhutteli minua, erityisesti uskonelämää ajatellen. Mekin purjehdimme erästä tiettyä satamaa kohti. Mutta emme mekään voi välttyä siltä painolastilta,  vaikka emme sitä tahtoisi mukana kuljettaa. Ajatus kevyesti tuulen mukana kulkemisesta toi tuntua kivalta, kun ei purjehtimisesta mitään tiedä.  Mutta jos sitä painolastia ei olisi, tuuli ja aallot heittelisivät ja voisivat kaataa aluksen.

Tässä muutama kuva Reposaaresta kesältä 2016. Tuossa eka kuva on varmasti lähellä sitä 90-luvun asuinpaikkaamme. Alue oli kiva, kun oli meri aivan lähellä, mutta lapsiperheille varmasti myös stressaava, juuri tuollaisen lähistön vesialueen tähden.  Muistan nähneeni erään naapurissa asuvan miehen yhtenään  joutuneen juoksentelemaan pienen lapsensa perässä.


Tätä pytinkiä ei ollut meidän Reposaaren asumisaikana vielä. Jos olisi ollut, olisimme varmaankin käyneet siinä usein kahvilla.


Tässä meidän nuori väki, joista yksi on paljasjalkainen "Räpsööläinen".



Jotkut asiat elämässä jättävät pienestä vaikutusajastaan huolimatta ison jäljen. Reposaari oli meille yksi sellainen.