Illan rauhaa Vuonislahden rannalla

Myöhäisemmän illan iltauinnilla.

 Ei auringon ole aina pakko loistaa...

 ... hämärässä valossa on oma viehätyksensä.

Pietaryrtti ja pörriäinen

Porin Reposaaressa asuessamme opin tuntemaan tämän kasvin nimen. Siellä sitä oli niin runsaasti tienpielissä, että oli pakko ottaa selvää  kasvin nimestä. Siitä asti se on ollut yksi suosikkini. Onneksi sitä on täälläkin tienpieliä sulostuttamassa.

Kasvaa tässä horsman kaverina.

Näissä oli kovin vilkasta

Taitaa olla oikein kirvafarmi...

Vanha kynänteroitin - Victory Velos

Kynänteroitin Victory Velos

Tämä painava vekotin on minun lapsuudestani. Tällä härvelillä aina välillä yritimme kynää teroittaa, vaikka jälki ei kovin kummoista ollut. Tämän käyttäminen oli kuitenkin kivaa. Jos käsitykseni lienee oikea, tämä saattaa olla peräisin isän entisestä työpaikasta 60-luvulta, eli Vehmaisten Raudasta.

Tuo veivi ei ilmeisesti ole alkuperäinen. Saattaa olla jopa jonkun auton oven veivi alunperin.

Tämä oli aika romurautaa todellakin jo minun lapsuudessani. Tästä puuttui pohja ja isä värkkäsi siihen pellistä pohjan.

Ja näin käy kynän teroitus, joka kylläkin useimmille on varmasti tuttua touhua koulusta. Opettajan pöydällähän on usein ollut, ja on kenties vieläkin, samalla tavoin toimiva teroitin oppilaiden käyttöön.

"Nipsuista" leuat auki ja kynä sinne. "Nipsullinen" etuosa vedetään johonkin kohtaan kynän vartta.

Tässä kuuluisi olla tuossa sivussa toinenkin "tanko", eli jousisysteemi, joka vetää kynää sisäänpäin ja on tarpeellinen kunnollisen tuloksen saamiseksi. Tuokin osa puuttui jo lapsuudessani. Sitten tiukka ote ja veivaamaan.

Tässä näkyy tulos: aika paha. Tuo toisen tangon puuttuminen luullakseni tekee jäljestä tuollaista. Mielestäni tällä lapsena kynän teroitus onnistui hiukan paremmin kuitenkin. Nyt oli kynäkin  kovin lyhyt, joten ei ollut varaa tuota vetoa saada siihen kovin pitkälti.

 Siinä se on, vaaleanpunainen puru, valmiina pois kaadettavaksi.

Reissu länteen: Kylässä ja kotimatkalla

Ensin menimme siskon luokse. Siellä tämä isotäti (minä siis) sai tavata ensi kertaa myös siskon nuorimman lapsenlapsen:)  Ja vähän isomman lapsenlapsen touhuja oli hauska seurata.  Meidän nuorimmaiset puolestaan viihtyivät samanikäisen serkkunsa kanssa hyvin.

Uimarannallakin käytiin, eikä näitä neitokaisia kylmä tuulikaan tuntunut haittaavan, mutta minua, joka rannalla olin heitä vahtimassa, se kyllä haittasi...

Siskon huushollissa olevat kissat kiinnostavat neitokaisia aina kovasti. Minulta välillä kysellään, mistä kissasta tykkään eniten.

Kun sitten tuli meidän aika lähteä äidin luokse naapurikuntaan, oli nuorimmilla kyllä aika haikeat oltavat. Eikä ihme, kun tietää, ettei taas vähään aikaan näe.

Siellä entisessä kotikunnassa  viivähdimme kaksi yötä. Äidin pienessä asunnossa olimme kuin sillit suolassa makuupusseinemme, mutta kyllä sopu sijaa antoi. Ja huonekalujen siirtely:)  Ruokapöytä käännettiin iltaisin toisinpäin, nojatuoli siirrettiin eteistilaan, keinutuoli makuualkoviin... ja näin jäi jopa pieni kulkuväylä keittiötilaan ja vessaan.


Päivisin kävimme useamman kerran kävelemässä. Ehdittiin kirpparillakin pistäytyä. Ystäväni perhe tuli myös käymään ja heidän kanssaan myös kävelimme ja kävimme kirkotkin katsastamassa.  Pomarkussa on kaksi kirkkoa. Vanhassa kirkossa pidetään kesäiltaisin hartauksia, jollainen olisi ollut tarjolla torstaina. Emmepä vain enää silloin olleet Pomarkussa.

Nämä kuvat on otettu sankarihautojen äärellä seisten. Sankarihautojen ääressä on yhäkin vanha omenapuu. Sitä lapsena pohti, voiko siitä omenan syödä... Omenapuun juurella, kolossa, on nyt kuin kukkaruukulle tila. Kun olin lapsi, sankarihautojen lähellä oli vanhoja hautoja. Sittemmin alue otettiin uudelleen käyttöön ja siellä se isänkin hauta on. Kun penkillä sankarihautojen äärellä istuin, saatoin kaulaani kurkottelemalla nähdä isän hautakiven.

Äidin pihapiiristä käsin otin kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kauempana häämöttävästä koulun alueesta, jossa näkyy tyhjillään oleva opettaja-asuntola. Toinen kuva puolestaan on äitini entinen työpaikka; navetta, joka oli äidin viimeinen karjanhoitopaikka.  Siellä sitä navetan vintillä tuli aikanaan leikittyä talon lasten kanssa ja juoksenneltua talon pihapiirissä. Me asuimme talon pihapiirin kauniissa pikkumökissä.

Tiistaina iltapuolella isäntä lähti vielä meidän porukan kanssa käymään Reposaaressa (entinen asuinpaikkamme sekin) sekä Yyterissä. Pitihän nuorimpienkin ne nähdä. Ja päästä oikeassa meressä uimaan, ettei tarvitse Pielistä enää mereksi nimittää... Sillä välin minä äidin huushollissa vanhoja valokuvia tutkin. Äidin kanssa meillä oli aika vähäpuheista olo. Emme kumpikaan ole kovia puhumaan ja onhan siinä muutkin vaikeutensa nykyään. Eräällä kävelyreissulla tapasin entisen koulukaverini, jonka kanssa asuimme aikanaan samoissa kerrostaloissa. Ja illalla eräs toinen ystävä tuli vielä siinä äidin asunnolla käymään.

Keskiviikkoaamuna oli sitten kotiinlähdön aika. Nyt oli nuorenmiehen vuoro mennä julkisilla kulkuvälineillä. Hän kulki paluumatkan linja-autolla. Ensin hänet vietiin klo 7 aikoihin ison tien varteen odottamaan Poriin menevää linja-autoa. Siitä hän sitten jatkoi Tamperetta kohti ja sieltä Joensuuhun.  Kun hänet oli saatu Pomarkussa linja-autoon, lähdimme me toiseen suuntaan, eli Kankaanpään kautta Parkanoon jne. Parkanossa poikkesimme Halpa-Halliin. Siitä on näköjään tullut varsinkin lasten toivepaikka. Kun sitten olimme jo iltapuolella lähempänä Joensuuta, päätimmekin poiketa Valamossa. Lintulaankin olisimme menneet, mutta se sulkeutui kohta, joten sinne ei kannattanut enää lähteä ajelemaan. Nuorimmat eivät olleet ennen luostarissa käyneetkään ja nyt kun ohi mentiin, niin käynti kävi helposti. Luostarikäynti teki sitten sen, että nuorimies ehti linja-autokyydillään ennen meitä Joensuuhun. Muuten me olimme olleet "johdossa" matkan ajan.


Joensuusta lähtiessä auto alkoi temppuilla ja tänä maanantaina se oli korjaamolla. Ja tiistaina se sieltä haettiin. Iltasella todettiin, että ei se kuitenkaan ole vieläkään kunnossa. Autovian takia piti minun maanantainen korvapoliaika Joensuuhun perua sekä tyttären samanpäiväinen hammaslääkäriaika. Samoin isännän tiistainen hammaslääkäri. Eilen, siis perjantaina, korjaamolla todettiin, että se juuri vaihdettu osa oli rikkoutunut. Menee onneksi takuuseen.

Saa kyllä olla tyytyväinen, ettei reissun päälle jääty auton kanssa! Ja vähän aihetta (entistä kotikuntaa) sivuten, laitan tähän vielä linkin vanhaan juttuun: http://vaaranlaella.blogspot.fi/2016/04/minun-sieluni-hymyt-vastaus.html

Reissu länteen: Matkavaatehöpinää

Kyllä voi sitten joillakin olla matkalle lähtö kovin vaikeeta... Kun lähtö oli seuraavana aamuna siinä kuuden tienoissa, ei minulla ollut pakattuna mitään vielä  illalla klo 21...  No, paria tuntia myöhemmin olin saanut sentään jotain katsottua valmiiksi. Minulle ei enää tuota vaikeuksia se, että pitäisi toisten tavaroita pakkailla. Lapset nimittäin laittaa itse innolla kamppeensa valmiiksi hyvissä ajoin eikä minun tarvitse edes tutkailla mitä ovat pakanneet. Mutta entäpä sitten omat roinani... Voi hyvänen aika, miten vaikealta se taas tuntui hynttyitä laittaa kassiin. Kun ei muka taaskaan ollut mitään sopivaa päällepantavaa... Sääkin oli tietysti kantona kaskessa. Ei tiennyt onko kylmää vai kuumaa.

Minä halusin matkalle mukaan mukavat vaatteet, joissa ei tunne itseänsä vaivaantuneeksi, mutta jotka myös tuntuvat mukavalle päällä. Menomatkalle valikoitui mekko, joka on kyllä oikein matkalaisen unelma, koska ei rypisty. Mutta eihän sitä yhdellä mekolla montaa päivää pärjää ja ne muut olikin sitten hankalia valkattavia. Vaatekomeron puolella minulla sitten olikin jo esillä se toinen asu, johon olin tyytyväinen. Olihan mulla vielä yksi muukin hame ja puseroita matkassa, mutta noita kahta mainittua vain käytin.

Entisillä kotinurkilla Pomarkussa

Olisin varmasti valinnut farkut matkavaatteikseni, mutta ei ole nyt oikein sopivia. Yhdet ei varmaan sopisi edes päälle, toiset on kitjakkeet ja kolmansista en tykkää, eli olisivat vaatineet jonkin tunikan kaverikseen. Housuja vähän matkalla kaupasta silmäilin, mutta vaikeata on löytää kropalleni sopivat ja muuten mieluiset. Yksien housujen kanssa menin tässä taannoin sovituskoppiin, mutta huomaa kyllä etten ole pitkiksiä aikoihin ostellut, kun en osannut ollenkaan kokoa arvioida... En saanut niitä pöksyjä kuin polviin asti... joten se siitä. Säät olivat reissulla sellaiset, että ne farkut olisivat olleet toisinaan parempi vaihtoehto.

Nyt sitten käsityölehdestä (Moda 5-6/2014) olen silmäillyt taannoin löytämääni "ukkohousujen" mallia sillä silmällä... Housujen malli on kiva, (senköhän takia, että tuo mieleen jotkut nuoruusajan housut...).  Mutta arveluttaa, sopisiko malli minulle kuitenkaan ja mikä koko sitä pitäisi valkata, kun yksi kohta on tätä kokoa ja toinen jotain aivan muuta...

MyStory.me -sivusto - ihmisten tarinoita

Satuinpa Seurakuntalainen -sivulla huomaamaan linkin MyStory.me -sivustolle, jossa otsikkona on:

"Löydä kosketettujen ihmisten koskettavia elämäntarinoita."

Tästä pääset sinäkin halutessasi näitä kertomuksia tutkailemaan:
 

http://mystory.me/

Siellä voi itsekin  halutessaan kertoa oman tarinansa.

---

Siellä Seurakuntalainen -sivulla oli juttu: http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/sanan-suvipaivilla-kannustettiin-evankeliumin-kertomiseen/ 

josta tuolla ylempänä mainitun linkin löysin. Samassa jutussa oli linkki myös sivulle, jossa kerrotaan evankeliumin ydinsanomasta: http://thefour.com/fi/.

Vanha mopokuva

Pomakussa käydessämme löysin äidin albumista kuvan, jonka luulin jo kadonneen. Nappasinpa siitä kuvan.

Minä ja Crescent-moponi 70-luvun lopussa. Bensatankin korkki oli satulan alla.

Minä olen siinä ensimmäisen moponi kanssa ystäväni kodin pihassa. Kuva lienee kesältä 1978 tai 1979, koska syksypuolella 1979 ostin jo uuden mopon kenkätehtaalla tienaamillani rahoilla.

Reissu länteen: Junamatka

Ehkä ei tämänkaltainen jutunaihe ole yleisesti kovin kiinnostava, mutta palvelee se ainakin omaa sakkia hieman, ikäänkuin pienenä matkakertomuksena.

Meitä lähti poikki Suomen kuusi henkilöä ja koska autoon mahtui vain viisi kerrallaan, oli yhden tehtävä matka julkisilla kulkuvälineillä. Ja menomatkalla se joku olin minä. Minulle oli tytär hankkinut netistä junaliput valmiiksi. Kotoa Joensuuhun asti pääsin omassa autossa, koska nuorimies tuli kyytiin Joensuusta siinä vaiheessa, kun minut oli saatu heivattua juna-asemalle, ja nähty minun junani lähtevän myös.

Ekassa junassa matkalla Pieksämäelle, tuli minua vastapäätä istumaan vanhempi rouva. Jos oikein kuulin, oli hän paluumatkalla jonkun sukulaisen luota, joka oli menettänyt puolisonsa. Jossain vaiheessa rouva mietti, että missähän vaiheessa lipuntarkastus oikein on. Hänellä ei ollut lippua valmiina ostettuna ja yleensä hänen lipunostonsa oli hoitanut joku muu.  Minä sitten mietin asiaa ja aloin olla melkoisen varma, ettei kukaan tule lippuja tarkastamaan, koska kyseessä oli samantapainen kiskobussi kuin Joensuu - Lieksa välillä, eikä lipuntarkastusta ollut näkynyt, vaikka matka oli jatkunut jo hyvän matkaa. Sitten huomattiin, että seinällä (ja jopa lattiassa) oli tekstejä, joissa kehotettiin ostamaan lippu automaatista.  Rouva meni tutkimaan asiaa ja sai sitten sen lippunsa hankittua jonkun ystävällisen nuorenmiehen avustuksella. Netistä ostettua lippua ei tarvinnut automaatissa leimata. Rouva oli sitä mieltä, että hänellä ei olisi junanvaihtoa Pieksämäellä (hän oli menossa Loimaalle) mutta kyllä hänellä kuitenkin oli, koska Tampereelle hänenkin oli Pieksämäeltä jatkettava kuten minunkin. Samoin näkyi siitä junanvaunusta tekevän moni muukin. Minulla oli ollut aika stressinaihe se junanvaihto Pieksämäellä, koska siinä oli vain 11 minuuttia aikaa löytää  oikea raide, josta lähtisi Tampereen juna. Huoli oli kyllä sikäli turha, että se raide kuulutettiin Pieksämäen junassa ennen asemalle tuloa - ja jopa minä huonokuuloinen kuulin sen myös.

Pieksämäeltä Tampereelle lähtevä juna oli IC-juna. Siihen minulla oli istumapaikkakin varattuna ikkunan äärestä. Juna oli aika täysi ja minunkin viereeni istui nainen. Se minua harmitti jonkin verran, sillä olisin mieluusti istunut ihan yksin. En varmaan olisi kehdannut ruveta eväitä kaivelemaan esiin, jollei hän olisi tehnyt sitä ensin. No hyvä, sitten minäkin tein saman tempun, eikä tarvinnut olla nälissään. Jossain vaiheessa tuli tarvis mennä vessaankin, mutta sitäkään en olisi millään viitsinyt. Siinä kohtaa olisikin ollut se käytäväpaikka parempi, niin ei olisi tarvinnut toisen väistyä paikaltaan. Lähdin sitten kuitenkin siihen wc-käyntiin. Ja en ensin meinannut hoksata, missä se wc siinä käytävällä on. Kun se löytyi, hämmästelin se pienuutta, vaikka tokihan tiesin, ettei ne suuria ole koskaan olleet. Mutta yhäkin ihmettelen, kuinka epämukavaa jollain isokokoisemmalla ihmisellä on siellä asioida. Tässä junassa oli sitten se lipuntarkastuskin. "Konnnari" (tuskin ne niitä enää onkaan, vaan jotain junamyyjiä?) tarkasti lipun osoittamalla sitä lippua  kaupan kassan tapaan koskematta lippuun ja kun kuului piippaus, oli lipppuasia selvä. Sitä piipitystä sitten kuului junanvaunusta kerran jos toisenkin.

Tampereella minulla oli Porinjunan vaihtoon ruhtinaalliset 25 minuuttia. Ja taas olin edellisessä junassa saanut kuulla valmiiksi lähtöraiteen. Kun saavuin kyseiselle raiteelle siellä seisoi juna, mutta näin siinä jonnekin muualle menevän junan. Arvelin, että kohta se siitä lähtee ja omani tulee sitten siihen. Ulkona oli kylmä tuuli ja minulla kevyesti päällä. Hetken ulkona odoteltuani päätin mennä vielä sisälle ja sinne mennessäni näin jonkun junahenkilön, jolta päätin kysäistä omasta junastani varmuuden vuoksi, että tuleeko se siihen raiteelle. Hän sittten osoitti vähän edemmäs, että siellä se on. Eli se oli jo siellä, toisen jatkona, mutta en vain ollut huomannut sitä, koska samanvärisiä olivat kummatkin. Onneksi siis kysyin ja pääsin valmiiksi istumaan lämpimään junaan. Tässä junassa sainkin istua penkissäni ruhtinaallisesti omissa oloissani. Jossain vaiheessa rupesi kahvihammasta kolottamaan ja kysäisin lipuntarkastajalta missä suunnassa se ravintolavaunu on. Lähdin oikeaan suuntaan - ja tulin kohta takaisin. Kun en kunnon opasteita nähnyt, niin jätin sikseen. Ehdin siinä käytävän päässä miettiä, että onko se siellä yläkerroksessa vai ovistako pitäisi edetä... En lähtenyt kokeilemaan ovien aukaisua seuraavaan vaunuun... Olisin varmaan tumpuloinut sen kanssa ja saanut hävetä  osaamattomuuttani. Kyllä sitä niin maalaiseksi itsensä tuntee (joka tietysti olenkin) kun ajattelee kaikkia nykyajan lipunostokiemuroita ja nykyaikaisia junanvaunuja. Tulipa ihan mieleen äsken katsomamme elokuva Rautatie,  perustuen Juhani Ahon kirjaan rautatie... Olin kuin Liisa ja Matti junamatkalla...

Kiskobussi Joensuun asemalla

Mutta Poriin kuitenkin onnellisesti pääsin. Ja siellä sitten menin sisälle asemarakennukseen kyytiäni odottelemaan. Sisällä asemalla ei ollut mitään... ei lipunmyyntiä, ei kahviota. Oli vain mainostauluja tulevista hankkeista liittyen uuteen matkakeskukseen. No, oli siellä penkkejä sentään ja  varmaan wc myös. Ja näkyi siellä juoma-automaatteja sentään entisen kahvion paikalla. Tosin en tutkinut tuleeko niistä mitään.  Eikä minun kauaa tarvinnut odotella, kun kyytini saapui, ja pääsin perille Kankaanpäähän.

Joensuun asema

Toinen osa  meidän porukastamme saapui paljon myöhemmin, mutta he olivatkin käyneet siinä välissä muuallakin kyläilemässä.

Matkalta kotiin

Länsirannikolla kävimme ja eilenillalla siltä reissulta palasimme. Matka meni hyvin. Sukulaisia ja ystäviä tavattiin.  Kotiinpaluussa oli loppumatkasta hieman ylimääräistä lisäjännitystä; auto nimittäin alkoi temppuilla loppumatkasta, eli Joensuussa. Pelkäsin, että se ei vie meitä kotiin asti, mutta päästiin kumminkin! Olihan sitä joku huokaus tuonne ylöspäin osoitettu, että kotipihaan asti päästäisiin...



Ja kun oli auto ajettu pihaan ja käännettykin  valmiiksi, perä portaita kohden tavaroiden purkua varten, noustiin autosta,  ja kas kummaa, joku musta, karvainen otus, tulee talon nurkan takaa esiin... koirahan se oli. Koira osoittautui hyvin seuralliseksi ja mukavaksi kaveriksi. Lasten kanssa palloa kuljetteli. Sittemmin selvisi, että se oli lähtenyt pikku kierrokselleen salaa, mutta kohtapuoleen se haettiin takaisin kotiinsa. Ja meillä lapset tietenkin puhui koirasta loppuillan:)

Kaupunkilaispuput ja maalaispuput

Kaupunkilaispuput lepäilee, vaikka autoja ja leirille lähtijöitä on aivan lähistöllä. Mitäs sitä turhaan hötkyilemään.

Kaveri oli vähän varovaisempaaa sorttia. 

Maalaispupu voi vaihteeksi vetäistä pikku tirsat  vaikkapa keinun alla.

 

Kun kirjoitin tätä, yksi neitokainen kysyi minulta haluanko tietää tämän nimen? On kuulemma Karvakerä.