Tekeillä olevasta piirusteluun idea

Hamehan tuli tehtyä jo aiemmin. Eilen leikkasin, ja osittain jo ompelinkin, liiviä. Vaan liian pieneksipä se liivi kokeiltaessa osoittautui. Täytyy  kehitellä jotain levennystä siihen... Ja onhan siinä vielä muitakin ratkaistavia seikkoja edessä. Edessä niin. Sananmukaisesti. Joku kiinnityssysteemi. Mutta myös reunat vaativat jonkin kaitaleen.

Kuvan "mallilla" onkin poikkeuksellisesti ihan paljaat koivet. Koipien piirtely ei meinannut onnistua, monta kertaa sain pyyhkiä viivojani. Kun koivissa alkoi olla tarpeeksi pituutta, jalkaterät tuottivat vaikeuksia. Lopulta jotkut viivankiehkurat alkoivat näyttää varpailta ja päätin, että olkoonkin nyt paljain varpain. Itseasiassa minun pitäisi tehdä tuommoisia varvasharjoituksia. Vaan enpä sitä yleensä muutoin muista, kuin kuikuillessani keittiön ikkunan ääressä ja yrittäessäni nähdä mahdollisimman kauas metsään. Silloin on seisottava varpaisillaan.

Nuotiotulilla

Oli kylmä yö. Kukko oli äsken laulanut, joten oli jo aamuyö. Kalastajan käsiä paleli ja niinpä hän rohkaisi itsensä ja meni nuotion ääreen. Hän oli oudossa paikassa; pihassa, jonne hän oli onnistunut pääsemään vain ystävänsä myötävaikutuksella. Hän ojensi nyt kätensä kohti nuotiota ja tunsi kuinka nuotion lämpö alkoi lämmittää hänen kohmeisia käsiään. Hän oli hieman varuillaan, sillä joku oli jo ehtinyt sanoa tunnistavansa hänet. Hänhän oli muutoinkin järkyttynyt tämän yön tapahtumista. Kohta tapahtuikin jotain, joka sai hänen huomionsa vielä enemmän pois käsien lämpenemisestä. Hänen sydäntään alkoi suorastaan kylmätä, sillä hän huomasi erään lähellä seisovan katsovan häntä tarkkaan ja tokaisevan sitten, että oli nähnyt hänet... sen opettajan seurassa. Hänen oma, kieltävä vastauksensa suorastaan livahti hänen suustaan. Hän siirtyi nyt syrjemmälle siitä nuotion äärestä, mutta se ei enää auttanut. Joku keksi, että kuuleehan sen jo hänen puhetavastaankin, mitä miehiä hän on. Ja eikö hänet sitäpaitsi oltu nähty äsken siellä puutarhassa miekka kädessä heilumassa? Nyt hän suorastaan kirosi ja huusi ettei tunne sitä miestä eikä ymmärrä mistä he puhuvat. Ja sitten lauloikin kukko - toisen kerran... Ja hän muisti Herransa ja opettajansa sanat hänelle vain muutamaa tuntia aiemmin. Tuolla hänen opettajaansa nyt vietiin. Ja Opettaja katsoi minua kohti, tuumi pihalta pois pyrkivä itkevä mies, unohtaen täysin ulkona olevan kylmyyden. Opettajan katseessa oli ollut vain surua, ei vihaa...

......

Nyt ollaan jälleen nuotiolla, ihan toisaalla. Tarkemmin sanottuna sopivalla hiilloksella, sillä rannalla ollut  mies oli paistanut kalaa. Hän  tarjosi sitä ja leipää näille väsyneille kalastajille, jotka olivat huhkineet koko yön. Vasta aamun tullen he olivat saaneet kaloja, kun mies rannalta huusi heille ohjeita siihen. Nyt nämä hämmentyneet kalastajat istuivat siinä nuotion äärellä ihmetellen, suuret kysymykset mielessään. Hehän tunsivat tuon miehen. Mutta silti - voisiko se niin olla, kyti heidän mielessään. Ja kuitenkin, kukaan muukaan se ei voinut olla, sen he tajusivat. Kuitenkaan kukaan heistä ei rohjennut niitä mielessä pyöriviä kysymyksiä ääneen esittää. Yksi kalastajista on jopa niin häpeissään, ettei uskalla katsettaan nostaa tuohon kokkina häärineeseen mieheen, heidän opettajaansa. Sehän hän todellakin on, vaikka se niin uskomatonta onkin.  Kuitenkin tuon kalastajan sydämessä oli valtava halu saada tietää, mitä tuo arvoituksellinen mies, heidän opettajansa,  hänestä ajattelee. Yht'äkkiä hän havahtuu siihen, että hänelle itselleen osoitetaan kysymys; vain hänelle, ei muille: "Rakastatko sinä minua? Enemmän kuin nämä toiset?" Vastaus tuli helposti. Mitä muuta hän oli halunnut  niin kiihkeästi, kuin voida sanoa, että tuo opettaja on hänelle niin rakas, vaikka hän olikin heikkona hetkenä mennyt kieltämään hänet! Mutta kun kysymys esitettiin toisen ja vielä kolmannenkin kerran, vastaaminen ei ollutkaan enää niin helppoa. Se tuntui vaativan enemmän kuin mitä hänellä oli. Lopulta oli vain sanottava: "Sinä tiedät kaikki." Häneen luotiin tutkiva katse. Siinä oli kuitenkin nähtävissä lempeys ja kalastaja tajusi, ettei häntä ollut hylätty, vaikka hän oli itse kieltänyt opettajansa joitakin päiviä aiemmin. Häntä rakastettiin silti. Se  rakkaus oli yhä voimassa, vaikka hän oli tehnyt väärin. Se rakkaus oli kestävämpää kuin mikään, mitä hän oli aiemmin kokenut.

Tällä kertaa  - tällä nuotiolla  -  oli jotain paljon lämmittävämpää kuin nuotion lämpö. Oli myös jotain parempaa kuin nälkäisen saamat leivät ja kalat. Se oli osallisuus Jeesuksen rakkauteen. Se säilyy, vaikka lämmittävät nuotiot sammuvat, ja eväätkin tulevat syödyksi. Siihen rakkauteen sisältyy kaikki tarpeellinen.


---
Kalastaja kieltää tuntevansa Jeesusta: Johanneksen evankeliumi luku 18 myös Luukkaan  evankeliumi luku 22.
Mies rannalla: Johanneksen evankeliumi luku 21

Jaakob - paljon kokenut. Kun toivo ja luottamus alkoi vertyä.

Jaakob oli kaksosveljeksistä se nuorempi. Hän oli kotona viihtyvä, toisin kuin veljensä Eesau. Eesau oli isänsä suosikki, Jaakob äitinsä.

Jaakob riitaantui veljensä kanssa niin pahoin, että joutui lähtemään pakomatkalle äitinsä suvun luo. Pakomatka tosin nimettiin vaimonhakumatkaksi. Syy koko matkaan oli kuitenkin se, että Jaakob onnistui, äitinsä avustuksella, järjestämään itselleen isänsä siunauksen, joka olisi kuulunut esikoispojalle, eli Eesaulle. Tämän tapahtumasarjan alkuun liittyi Jaakobin keittämä keitto, jota Eesau nälkäisenä halusi. Vaan lienee Jaakobin ajatuksissa kytenyt jo kauan ennen sitä kateus veljensä esikoisasemaa kohtaan.

Pakomatkalla Jumala ilmaisi kuitenkin olevansa Jaakobin kanssa. Jaakob näki unen enkeleistä tikapuilla.

Enonsa luona Jaakob joutui tämän pettämäksi. Eno lykkäsi hänelle ensin vaimoksi vanhimman tyttärensä, kun Jaakob nuoremman oli ilmoittanut haluavansa. Se nuorempikin hänelle sitten annettiin, mutta nyt hänellä oli kaksi vaimoa yhden sijasta.

Jaakobin lempivaimolle ei kuulunut lapsia. Se vanhempi vaimo kylläkin sai. Sekä kummankin vaimon orjattaret. Vuosien odotuksen jälkeen lempivaimokin sai lapsen. Ja toisenkin, mutta toinen synnytys vei hänet hautaan.

Jaakob rakasti kuolleen vaimonsa esikoista kaikkein eniten. Se aiheutti vihaa kaikissa muissa Jaakobin pojissa. Pojat laativat katalan juonen ja uskottelivat Jaakobille, että lempipoika oli joutunut pedon suuhun. Todellisuus oli kuitenkin se, että nuorimies (17 v.) oli myyty orjaksi Egyptiin.

Jaakob joutui nyt opettelemaan elämää ilman lempilastaan.

Sitten tuli maahan nälänhätä. Se oli niin kova, että Jaakob lähetti kaikki poikansa, nuorinta lukuunottamatta, pitkälle viljanhakumatkalle Egyptiin. Toiselle viljanhakumatkalle Jaakobin oli annettava nuorinkin poikansa mukaan. Nyt hänellä ei ollut kotona yhtään poikaa...

Odotus oli varmaan tuskainen ja kaikki pelot varmaan läsnä koko ajan. Tulisiko kukaan heistä koskaan takaisin? Menettäisikö hän kaikki poikansa? Kaikki... Nekin joita hän oli väheksynyt...

Pitkän odotuksen jälkeen tulee sekin päivä, että joku tuo tietoa, että hänen poikansa palaavat. Se ilahdutti. Varmaan suuri helpotuksen huokaus kuului hänen suustaan, ja samalla kiitos Korkeimmalle.

Mutta kun poikansa sitten alkoivat kertoa reissustaan ihmeellisiä asioita: mm. hänen ammoin pedon suuhun joutuneesta pojastaan, joka muka olisi elossa, ei Jaakob halunnut kuulla. Hän oli kuin jäässä. Hän ei halunnut, että vanhoja haavoja revittäisiin auki. Mitä pojat oikein yrittivät moisilla puheilla, että Joosef muka olisi elossa?

Vaikea sitä oli muidenkaan uskoa, mutta pakkohan se aikaa myöten oli, kun mukana oli  vielä kaikenlaista tavaraa ja kerrotut asiat sellaisia, ettei sellaisia voinut keksiäkään. Mutta pojat ja koko Jaakobin kotiväki saivat tehdä olan takaa työtä, että tämä vanha isä, mielessään jo kaiken luovuttanut, saatiin uskomaan, että se, mistä puhuttiin, oli totta.

Vähitellen Jaakobin toivo ja luottamus alkoi vertyä. Lopulta hän oli niin iloa täynnä, että tunsi ihan nuortuvansa. Sen myötä hänestä tuli innokkain odottaja muuttoa ajatellen; hän halusi päästä pian näkemään rakkaan poikansa Joosefin.

Vaikea kuvitella, millainen se kohtaaminen isän ja pojan välillä oli...

Ehkä se oli kuin aurinko olisi noussut!

---
Jaakobin elämästä löytyy paljon jakeita. Niihin pääset tästä.

Aamuyön unikuvan tunnelmaa

Aamuyön unikuvasta: Lähes kaikki ovat jo menneet. On kiire, pitää mennä.  Muutamia tavaroita on joiltakin jäänyt; mm. kahdet lasten kengät. Mietin molempia, mutta otan vain toiset. Muoviset jätän, mutta nahkakengistä ajattelen, että ne ovat kuitenkin arvokkaammat. Otan ne mukaani. Jos joku sattuisi niitä kaipaamaan. Oma laukkuni on poissa, toivon oman väkeni ottaneen sen mukaansa.

Päivän aineksista ne unet usein muodostuu.

•  Kengät: Citymarketissa aikaa kuluttaessani katselin eilen nahkakenkiä.
•  Muoviset kengät: Meillä on viime aikoina kiinnitetty enemmän huomiota muovijätteeseen ja kun sitä on melko paljon kertynyt, on sitä muutamia kertoja viety muovinkeräykseen sen sijaan, että olisi laitettu omaan jäteastiaan. 
• Ankean näköinen paikka: Yle Areenasta katselimme sarjaa Tuntematon perillinen, jossa oikeasti etsitään joillekin ihmisille perillisiä. Jaksot ovat olleet hyvin mieliinpainuvia, ja  ajatuksia herättäviä, koska on kyse todellisista ihmisistä ja tapahtumista. Viimeisin katsomamme jakso kertoi vuosikymmeniä sitten lastenkotiin jätetystä pojasta. Kävi ilmi, että vanhemmat olivat kokeneet kovia juutalaisvainoissa. Siitä tuli myös aineksia uneeni, kun joissakin arkistokuvissa ihmisiä marssitettiin laukkuineen... 

Kuvassani yhdistyy oma arkeni ja menneiden vuosikymmenten ihmisten kohtalot. Mietin piirränkö kuvaani vaalean vai tumman tukan? Piirsin tumman, niiden ammoin eläneiden muistoksi.

Oikeastaa minun ei pitäisi lähellä nukkumaanmenoa katsella mitään, minkä tiedän jäävän mieleeni pyörimään. Kyseistä jaksoakin katselimme hyvän aikaa ennen sitä, ja muutakin ehdittiin ennen nukkumaanmenoa katsella, mutta niin vain se nähty jakso jäi mieleen hyvin vahvasti.

Voisivat olla myös merkkinä keväästä...

Meillä on yhdessä ikkunassa rivi  tällaisia. Tytär oli ostanut ne joulun alla niiden tekijältä, niin ymmärsin. Minusta nuo on  tosi kivat. Ja vaikka ne olivat joulukoristeiksi tarkoitetut, mieluusti saavat olla esillä yhäkin. Pidän siitä, kun valo paistaa kauniisti niiden läpi.

Kahdenlaista evästä

Olemme muutamia kertoja käyneet hakemassa niitä jaossa olleita ruokapusseja. Muutama päivä sitten totesin, että ne on vähän niinkuin se muinoin tullut manna, jota piti ottaa vain päivän tarve kerrallaan. Niin näidenkin kanssa olisi parhain tehdä, mutta usein saatua on ollut yhden päivän tarvetta paljon enemmän. Ja toisaalta, mehän emme käy kaupassakaan joka päivä täältä etäältä. Saimmepa siis viime viikolla muun muassa riisipuuroja, jotka ajattelin tulevan syödyiksi ihan sellaisenaan. Päiväystä niissä oli niin hyvin, ettei sen vuoksi ollut tarvis kiirehtiäkään. Mutta kun muutakin makeaa on saatu, ovat riisipuurot vielä jääkaapissa. Keksinpä sitten, että nythän karjalanpiirakat saisi ainakin hyvän puuron (jollaista minulta ei yleensä tule) ja piirakoiden leipomisessa pääsisi helposti alkuun. Ostin sitten viime kauppakäynnillä vehnäjauhojen lisäksi myös ruisjauhoa. Ehkä tänään voisin ajatella niitä piirakoita tekeväni.

Mutta sitten niihin toisenlaisiin eväisiin. Ruonjakotilaisuuden aluksi on aina lyhyt hartaushetki. Aina en kuule kunnolla mitä puhutaan, mutta viime kerralla luettiin niin kuuluvalla äänellä, että minunkin korvani enimmän tavoittivat. Luettiin Johanneksen lukua 19 ja  myös Jesajan lukua 53.  Molemmat kertovat Jeesuksen kärsimisestä; Johannes tapahtuneesta tosiasiasta, Jesaja aiemmin eläneenä profeettana ennusti tulevaa. Näitäkin eväitä olen makustellut. Niillekin on ollut tarvetta. Aina ei kaikki tunnu samalla tavoin omalle kohdalle tarpeen olevalta. Välillä pitää kerrata ihan perusasioitakin ja uskoa ne omalle kohdalle aina uudestaan ja uudestaan. Ja mielenkiintoista on, että toisinaan joku tuttu teksti voi kolahtaa paremmin, kun sen kuulee toisen lukemana, kuin että itse sen kirjasta lukisi. Minua puhutteli niissä luetuissa juuri se, että täysin ilman omaa syytään Jeesus kärsi sen kaiken, ihan meidän takiamme. Sinne ristille kannettiin meidän syntitaakat. 

Tänä aamuna lueskelin itse kirjasta noita kohtia. Huomasin senkin nyt Johanneksen kertomasta, että Pilatus joutui jopa kolme kertaa toteamaan, ettei löydä Jeesuksesta yhtäkään omaa syytä. Niin piti tapahtua, jotta meillä olisi rauha. 

"Minä en löydä hänessä yhtäkään syytä." Joh. 18:38

"...tietääksenne, etten minä löydä hänessä yhtäkään syytä."  Joh. 19:4

"...sillä minä en löydä hänessä mitään syytä." Joh. 19:6

Hyvää keskellä olevaa, 

sekä loppupuolle kääntyvää viikkoa!

Ps. Nyt menen siihen piirakantekoon... mutta ensin keitän kahvia:)

---

Lisäys juttuun iltapuolella: Kuinkas se piirakanteko sujui? Sanoisin että tällä kertaa melkoisen kehnosti!  Ensinnä taikinastani tuli liian lötköä. Tein taikinan 40 kpl ohjeen mukaan ja siihen kuului vettä 4 dl. En tiedä laitoinko sitten ajatuksissani 5 dl, vai mikä oli, mutta jauhoja vaati lisää. Eikä ne laittamani riittäneet, sillä pulikkatouhuillessani taikina tuppasi tarttumaan pöytään jauhotuksesta huolimatta. Rypyttäessä taikina oli liian haurasta ja murtui vähän väliä. Olisi kannattanut varmaan ainakin vehnäjauhoja laittaa taikinaan jo alunperin, kuten vielä isompaan satsiin oli ohjeessa merkitty. Ja lopulta kun otin uunista ekan pellillisen, olivat ne aivan liian tummia, vaikka olivat sen pienimmän ajan ja pienimmässä lämpötilassa mitä ohje suositteli. Mutta pahinta oli kuitenkin se, että puuro ei ollut "paistonkestävää". Piirakat olivat siis hirveän näköisiä. En ole kamalamman näköisiä piirakoita ennen nähnyt. Se puuro oli levinnyt  osittain piirakoiden päältä pellille lähes kaikisssa. Näin oli myös myöhemmissä pellillisissä. Ja koviakin piirakkani olivat, kuten ovat aina olleet, voitelusta huolimatta. Onneksi vähän pehmenivät liinan alla oltuaan. 

Mutta yksi hyvä puoli sentään näissä luomuksissa oli: niiden maku oli hyvä. Sanoisin, että parempi kuin monissa kaupan piirakoissa, jotka saattavat olla melkoisen mauttomia joskus. Isäntä tykkäsi mausta, samoin minä itse. Ja kun yksi koululainen tuli koulusta, ilmoitti hän piirakoiden olevan hyviä:) Sehän se pääasia on. Ei silti kelvollinen ulkonäkökään olisi pahitteeksi...

Marginaalielämää

Yksin armosta -blogissa oli juttu elämästä marginaalissa. Moni ihminen saattaa olla tavalla tai toisella syrjässä, siinä marginaalissa. Itsekin koen sellaisessa jotenkin olevani. Tuo mainittu kirjoitus oli lohdullinen kaikille marginaalissa eläville, joista joillakuilla sitä elämää on voinut olla hyvin pitkäänkin. Silloin ei ole mukana menossa toisten lailla. Lohdullista on  kuitenkin juuri se, että Jumala ei ole meitä unohtanut sinne. Hän on hyvin tietoinen missä tilanteessa ollaan.

Tästä linkistä pääset lukemaan tuon lohdullisen tekstin: https://yksinarmosta.fi/2019/02/04/oletko-marginaalissa/

Tylsyyden karkotukseen: piirros liivihameesta

Eilinen oli jokseenkin tylsä päivä. Eräänä hetkenä päätin vähän piirtää. Olin saanut päähäni mielikuvan ruudullisesta kokohameesta, siis mekosta. Ja jälleen kerran piirroksessani ei ole muuta yhtäläisyyttä mielikuvaani, kuin se, että se  sentään on ruudullinen. Tästä tuli liivihame, ja väreiltäänkin  ihan erilainen kuin aikomus oli.

Mutta tykkään itse lopputuloksesta sen verran, että olisi  ehkä kiva  joskus kokeilla tehdä tuontapainen liivihame.

"Villahousupakko" - pieni elokuvavinkki 70-lukulaisille

Satuinpa eilen Yle Areenasta löytämään sellaisen puolen tunnin elokuvan nimeltä "Villahousupakko" vuodelta 1977. Se on hauska katsottava vaikkapa ruoan valmistumista odotellessa. Katselimme sen eilen tyttöjen kanssa.

Siinä sai nähdä miten lapset silloin pukeutuivat. Muistatko vielä vaikkapa ne häntälakit? Ja voi myös muistella miten sen ikäisten ajattelu toimii.  Ja näinpä myös tutunnäköistä kuviota ainekirjoitusvihon kannessa. Minulla oli  - ja on yhä - se sama kuvio nähtävissä 70-luvun lopun kotsanvihossani. Tästä pääsee halutessaan näkemään tomaattilihapiirakan ohjeen kyseisestä vihosta.

Ajankuvan lisäksi elokuvassa oli jotain niin muuttumatonta, kysymys siitä, että pukeeko ne mukulat tarpeeksi päälleen:)  Eilen juuri bongasin yhden meidän neitokaisista kuljeskelemassa paljain päin ja paljain käsin kaupungilla siirtyessään tunnilta toiselle.

Tänään on onneksi niin lämmintä, etteivät villahousut ole tarpeen. Tuulista tosin tuntuu olevan.

Mukavaa viikonloppua:)

Lumiset oksat

Ja taas oli tullut lunta, joten laitanpa tämän lumisen kuvan nyt.  Minulla on tapana usein kuvan taakse  kirjoittaa päivämäärä ja vähän selitystä. Niin tähänkin olin tehnyt: "18.1.19. Aamupimeässä seisoin pihan lumisten puiden alla lunta kolatessani. Sitä tunnelmaa yritin tavoittaa. En ihan sitä tavoittanut, mitä halusin."

Eikä skannaaminenkaan mennyt ihan niinkuin piti. Kuvaan tuli siihen kuulumattomia harmaita alueita reunoille, koska kuva oli skannatessa liian isokokoinen siihen koneen lasilevylle. Ja samasta syystä kuvasta jäi sivujen valkoiset osuudet pois.

Kun kerran nuoremmatkin, niin äiteekin uskaltautui...

Isäntä meni pudottelemaan lumia katolta. Olisin halunnut osallistua siihen hommaan hänen avukseen, mutta se aie tyssäsi - kuten olin jo vähän uumoillutkin.  Yritin yhdesti, yritin kahdesti, ja laskeuduin tikkailta takaisin alas. Vaikka meidän tönömme on hyvin matala ja katto loiva,  en meinaa uskaltaa sinne kiivetä. Tytötkin sitten jo sinne kiipesivät. Kolmannella yrittämällä minäkin sinne lopulta uskaltauduin. "Hivutusmenetelmä" sopii joihinkin juttuihin; jokaisella yrittämällä aina vähän edemmäs... Sitten siellä katolla mietin, kuinka uskallan tulla alas. Jo vanhastaan muistin, että alastulo voi olla vielä pelottavampaa. Mutta nytpä ei tarvinnut tikkaita siihen käyttää, sillä katolta saattoi hypätä alas. Hanget ovat jo muutoinkin aika paksut, ja kun katolta oli tullut lisää pehmikettä, hyppäsin minäkin. Ensin oli tosin tarkistettu, ettei lumikasa ole liian pehmeä, jolloin siihen olisi uponnut liikaa. Sopivan kiinteäksi oli pudonnut kostea lumi. Siihen hyppäämiseenkin minun tosin piti ensin kerätä hetken verran rohkeutta.  Mutta kylläpä minua olisi harmittanut, jos en olisi uskaltanut sinne katolle kivuta - ja hypätä. Kun kerran nuoremmatkin:)

Uusia kuvia minulla ei  ole. Kasat ovatkin joka vuosi samankaltaisia. Ulottuvat likelle räystäitä niillä kohdin, joihin lunta eniten on tiputeltu.  Tässä lumien pudottelua neljä vuotta sitten, josta jutusta alla oleva kuvakin on peräisin: https://vaaranlaella.blogspot.com/2015/02/lumi-teettaa-monenmoista.html 

Kuva vuodelta 2015

Jumalan "puhelinnumero": Psalmi 50:15

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, 

niin minä tahdon auttaa sinua,

ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Psalmi 50:15

Hänelle voi "soittaa". Kiitos jää meidän kontollemme.

"Etsikää Herrraa silloin, kun hänet löytää voidaan;

huutakaa häntä avuksi, kun hän läsnä on."

Jesaja 55:6

"Jumalaton hyljätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa

 ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä,

 ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta."

Jesaja 55:7

Joillekin sana "uskova" lienee kuin kirosana. Luullaaan, että uskovat pitävät itseään pyhimyksinä tai ainakin muita parempina. Miten väärin luultu se onkaan. Ihan samanlaisia ihmisiä  uskovaiset on, kuin  muutkin; kaikki samat virheet löytyy kyllä. Mutta onko Jumala heille ankara tuomari? Ei, vaan Isä. Ja samalla myös tuomari, joka vapauttaa syytetyn. Syytetyn rangaistushan kärsittiin jo. Sen teki Jeesus ristillä. Monelle  Jeesuskin on kirosana. Ja sana armo sitä samaa. Sehän on vastikkeetta saatua. Haluaisimme selvitä itse. Vaan velkaa on kertynyt jokaiselle niin paljon, ettei ihmisikä riittäisi sen kuittaamiseen omin voimin. Itseriittoinen saattaa sitäkin silti yrittää johonkin asti...

"...niin hän armahtaa häntä... sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.". Sitä se uskovaisuus on, että uskoo olevansa armahdettu ja anteeksiannon saanut.   Joka ei myönnä mitään tarvitsevansa, ei hänelle väkisin mitään anneta. Mutta "... jokainen anova saa, ja etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan." Matt. 7:8.

 Pätee pitkin matkaa, eikä vain matkan alussa...

Hyvää loppuviikkoa itsekullekin!

---
Ps. Tästä löytyy minun mielestäni hyvä teksti siitä, millaista se armo oikein on: https://yksinarmosta.fi/2019/02/07/jeesus-sanat-tuovat-ilon/

Arkea: Kadonnut... ja löytynyt

Tämänaamullista. Lunta oli tullut kamalan paljon. Menin aamulla laittamaan auton lämmitykseen ja samalla huiskin lumet auton päältä pois.  Kun siinä auton ympärillä häärin, mittasin sitä lumen paksuutta kätösilläni auton katolta ja rystysiin asti sitä oli, eli noin kymmenisen senttiä. Kun olin huiskinut ne lumet siitä, otin vielä kolan ja työntelin lumet auton ympäriltä kauemmas.

Sisällä sitten toinen neito rupesi minulle puhumaan, että häneltä oli yksi pussukka hukassa. Oli siskonsa kanssa eilen illalla ollut ulkona ja oli pulkkamäkeen mennessään muistanut, että pussukka, jossa hänellä on mm. linja-autokortti, ynnä muita tarpeellisia kortteja, oli jäänyt takin taskuun. Hän ajatteli, että on viisasta ottaa se sieltä pois ennen lumitouhuihin menoa ja oli laskenut sen auton takaluukun päälle...  No, just! Ja juuri tänä aamuna minä huiskin niin perusteellisesti ne lumet siitä auton päältä. Minähän en sitä tee suinkaan aina. Eikä vielä riittänyt se, vaan kolasin ne lumetkin siitä ympäriltä sinne pihan sivustoille. Jossain siellä se pussukka nyt sitten mahtoi olla.

Sanoin neitokaiselle, että hänen täytyy nyt vaan sanoa kuskille, että sitä korttia etsitään. Ja mielessäni näin jo, kuinka ne lumihanget täytyy pöyhiä ja miten sitä voisi isoista lumikasoista mitenkään löytää. Kun ei edes ollut tietoa, kummalla puolelta pihaa olevassa kinoksessa se olisi.  Isäntä puolestaan ehti jo ajatella, että keväällä se sitten löytyy... Menimme sitten kumpikin ulos. Aloin potkiskella portaita lähinnä olevaa kasaa siihen tyyliin, että toivotonta puuhaa. Isäntä huitaisi koivillaan viereistä lumikasaa ja sieltähän se tuli heti esiin!  Siinäpä oli kiitosaihetta tälle päivälle!

Tällainen pussukka sieltä hangesta kaivettiin. Neito on sen joskus itse koululla ommellut:)

---
Samainen kortti oli aiemminkin hukassa: Kadonneen bussikortin arvoitus 

Arkea: Näinkin voi käydä...

Tämä rouvashenkilö laitteli aamupäivällä pahveja ja kartonkeja tiiviimpään olomuotoon, jotta mahtuvat paremmin siihen muovipussiin, jolla niitä sitten kaupungissa olevaan keräysastiaan kiikutetaan. Meillä on keittiössä pahvilaatikko, jonne laitetaan huuhdotut ja kuivatellut maitopurkit, mehutölkit, ynnä muuta pahviosastoon kuuluvaa. Usein siihen samaan pahvilaatikkoon päätyy muutakin sellaista, josta ei kenties tiedetä heti, mitä sille tehdään. Tai jos jokin on kovin isokokoinen tavalliseen roskikseen meneväksi, niin sellaisetkin jäävät siihen odottamaan isoon roskikseen kuljetusta. Samaisessa pahvilaatikossa säilytellään myös muovipusseja. Eli laatikko on sellainen sekalainen tapaus. No, kun nyt olin aikani litistellyt niitä maitopurkkeja, ynnä muuta, ja pussittanut ne, noukin siitä laatikon ja seinän välissä olevasta pienestä väliköstä vielä muutamia sinne joutuneita roskiksi luokiteltavia asioita. Kaksi niistä päätyi heti roskiin. Sitten sieltä tuli näppeihini vielä yksi sellainen pieni läpinäkyvä kaupan kassoilta jaettava pikkupussi. Siinä oli jotain sinistä.... seteli. Kahdenkympin seteli!

Yleensä meillä ollaan erittäin hyvin tietoisia joka killingistä joka taloudessa on. Mutta joskus voi näinkin käydä. Lienee joku meistä tehnyt joskus jonkin ostoksen ja laittanut jääneet rahat siihen pussiin ostosten kanssa. Kotona sitten ostokset on otettu siitä heti ja pussi päätynyt pyörimään ehkä johonkin, josta joku sitten on sen enempiä katsomatta kiikuttanut sinne laatikkoon. Onneksi ei roskiin:)

Oli kyllä ilahduttava löytö tälle päivälle! On kuin olisi lahjan saanut. Käytiin kaupugilla ja osalla rahasta ostettiin kahviakin, joka oli jo päässyt loppumaan:) 

Hyvää jo alkanutta viikkoa itsekullekin!

Blogiystävän vinkistä

Blogiystävä Kirsti lähetti minulle linkin, jolla pääsee kuuntelemaan Suomen Raamattuopiston jumalanpalveluksia, Ne ovat olleet kuunneltavina Radio Deissä. Laitan linkin tähän jakoon, että siitä voi halukkaat kuunnella niitä. Siellä voi useista valita haluamansa.

https://sro.fi/ohjelmat-radio-deissa/jumalanpalvelukset/jumalanpalvelusten-saarnat-2019

Hylätystä hyväksytyksi

Sen naisen tekemisissä täytyi olla hyvin paljon muille ihmeteltävää ja puhuttavaa. Viisi miestäkin hänellä kuulemma oli ollut. Ja juuri sen Jeesus naiselle ilmaisi hyvin tietävänsä.

"Monet sen kaupungin samarialaiset uskoivat Jeesukseen naisen puheen tähden, kun tämä todisti: "Hän on sanonut minulle kaiken, mitä olen tehnyt." Joh. 4:39 JKPR*

Sen naisen sanan, että joku tuntematon oli ottanut puheeksi naisen kanssa hänen tekemisensä, täytyi olla kaupunkilaisille valtava ihmetyksen aihe. Se sai monet heistä uskomaan Jeesukseen. Mutta kun Jeesus viipyi siinä kaupungissa sitten vielä kaksi päivää, uskoivat vielä paljon useammat, kuultuaan Jeesuksen itsensä puhuvan. Kaupungin väki sanoikin sitten naiselle: "Emme enää usko sinun puheesi tähden, sillä olemme itse kuulleet ja tiedämme, että tämä totisesti on maailman Vapahtaja." Joh. 4:42 JKPR

Siinä kaupungissa halveksitut saivat siitä eteenpäin tuntea itsensä arvokkaiksi. Samarialaiset olivat väheksyttyjä, sillä heidän jumalanpalveluksensa ei täyttänyt mittaa. Ja tuon kaupungin asukasten joukossa, tuo mainittu nainen oli varmaankin eräs väheksytyimmistä. Mutta Jeesus hyväksyi hänet ja heidät. Ja ihan ensimmäisenä juuri se nainen sai kohdata Jeesuksen hyväksynnän ja rakkauden. Sillä oli niin suuri vaikutus, että se vaikutti muihinkin. He lienevät kysyneet itseltään, kuka on tämä outo mies, jolle ei ollut liian vähäistä puhua tuolle naiselle?

Sen kaksipäiväisen Jeesuksen  vierailun aikana lienee muuttunut ilmapiiri kaupungissa. Kaikki eivät siltikään uskoneet, mutta useista alkoi varmasti säteillä hyväksyntä toisia ihmisiä kohtaan. Ja nainenkin varmaan hyväksyttiin "meihin" kuuluvaksi ihan uudella tavalla. Olihan tuo suuri Vapahtaja puhutellut ensimäisenä juuri häntä. Ja varmaankin naisesta itsestään tuli armon sanojen välittäjä toisille hylätyille.

Kukaan meistäkään ei täytä mittaa. Mutta juuri sentähdenhän Jeesus tuli. Hän täytti sen, mihin me emme pysty. Jossakin kohtaa Jeesuksesta sanotaan tähän tapaan, että "kaikki ihmettelivät niitä armon sanoja, jotka hänen suustansa lähtivät." Jeesus näki kyllä synnin ja tuomitsi sen, mutta ihminen oli Jeesukselle rakas. Ja on yhä. Ei hänen nimensä turhaan ole Vapahtaja.

---

* Jumalan kansan Pyhä Raamattu/Uusi Tie

Naisen ja Jeesuksen kohtaaminen. Johanneksen evankeliumi luku 4 (Koivuniemen Raamattuhaku)