Aamun kuva

Ensin kun heräsin, taisi olla joskus kuuden aikoihin, tuntui tympeältä se tummanharmaa pimeys. Ei vielä täysin musta aamu, mutta silti. Kohta sekin aika on. Mutta kun sitten pääsin keittiön ikkunan ääreen ja kuikuilin ikkunan näkymiä, havaitsin siellä sivulla sen ilonaiheen: tuolla jossain sen auringon täytyy olla, koska tuolla on oranssia. Siitä se lähti, se piirustushinku.

---

Nyt tätä kirjoittaessa klo on 9, ja näkymät on aurinkoiseen päivään. Meillä on keittiön ikkunasta kuin vaihtuva taidenäyttely, kun näkymät valon ja varjon mukaan vaihtelee. Ehti jo hieman sumuisen harmaatakin olla sen "oranssin" jälkeen.

28.9.1994, Estonia. Entinen Viking Sally

Sinä päivänä Luvialla käveltiin kauppaan; isäntä, minä, ja taapero rattaissa. Oltiin ihan tuoreita asukkaita Luvialla, ja samalla omakotitalon omistajia. Pomarkusta sinne muutettu vuokra-asunnosta.  Ihmeteltiin puolitangossa olevia lippuja. Mietittiin, että onko presidentti kuollut. Ja kun asian oikea syy selvisi, ei sen mittaluokkaa varmaan käsittänyt ensin ollenkaan oikein. Sehän oli kuin "Suomen Titanic". Estonia upposi  käsittämättömän nopeasti, vain alle tunnissa! Sitä en olisi muistanutkaan, mutta tuosta jutusta luin:

https://www.aamulehti.fi/kotimaa/art-2000010725638.html

Nyt on moniakin uutisjuttuja luettavissa tästä asiasta. Eilen luin jonkun jutun, jossa kerrottiin yhden virolaisen kaupungin, käytännössä  koko johdon, olleen sillä matkalla, eikä kukaan tullut takaisin. Kaupunginjohtajan  perheestä perheen nuoret jäivät vaille vanhempiaan. Eräs matkalle aikonut, jo ihan asemansakin puolesta kaupungin johdossa, oli saanut ennen matkaa omituisen tunteen, ettei sille reissulle pidä hänen lähteäkään. Tunne oli niin voimakas, että hän lopulta jäi matkalta pois, vaikka päätös oli vaikea. Lippukin jo maksettu. Yksi hänen ystävänsä sitten matkusti sillä... Kuka olisi voinutkaan ikinä arvata tämmöistä juuri omalle tai läheisten kohdalle tapahtuvaksi, tai kenellekään, juuri silloin🚢 🌊😥

Kyllä sen tapauksen jälkeen - ja Titanic myös mielessä, on laivareisuilla joskus miettinyt, että mitä mikäkin on;  joku hälytysääni vaikkapa. Nyt on mennyt muutama vuosi, ettei olla risteilyllä oltu.

80-luvulla Turun ja Tukholman väliä seilasi Viking Linen Rosella ja juuri se silloinen Viking Sally. Molemmilla tuli risteiltyä. Se laivahan nyt oli, kumpi nyt kulloinkin sattui juuri omana aiottuna matka-ajankohtana olemaan meno- ja tulovuorossa. Riippui siitäkin, että lähtikö  illalla vai aamulla, tai tekikö miniristeilyn vai sellaisen päivä Tukholmassa -risteilyn.

Meitä odottava uusi asunto!

"Päästetään päivä sisään", tuumin äsken mielessäni, kun nostin kaihtimet ylös täällä meillä. Päästetään, vaikka se olisi vielä hämärä. 

---

"Me tiedämme, että vaikka tämä maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme," 2. Korinttolaiskirje 5:1-2   v. - 92 käännös

Me saatamme kokea ja sanoa, että on vaikea uskoa, kun ei ole nähnyt, ei kuullut; että hyvä niiden oli puhua, jotka oli kokeneet yliluonnollisia; niinkuin Paavali, ym. Paavali tosiaan oli niitä kokenut. Mutta meidänhän olisi uskottava niitä todistajia, jotka on meille kertoneet. Meidänhän on vaellettava tulevaa kohti uskossa, ei näkemisessä. Aabraham on meille uskon esimerkki: "...lähti tietämättä, minne oli saapuva."

"Uskon kautta oli Aabraham kuuliainen, kun hänet kutsuttiin lähtemään siihen maahan, jonka hän oli saava perinnöksi, ja hän lähti tietämättä minne oli saapuva." Hebrealaiskirje 11:8  

"Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy."  Hebr. 11:1

Siellä se sinisenä näkyvä taivas kuitenkin on, vaikka pilvet sen näkymän siihen heti peittäisi☀️

"Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden." 2. Kor. 4:17  KR-92

---

Löysin oman juttuni kirjoittamisen jälkeen vielä tämän rohkaisevan ja lohdullisen kirjoituksen, jonka uskaltaa lukea epäkelvoksikin itsensä kokeva❤️ Teksti on luterilaisen papin kirjoittama:

https://mikatuovinen.net/olenko-jumalan-silmissa-ookoo/

Kellon kilkatusta... Karhukellon.

Meillä ostettiin jo vuosia sitten karhukellot. Ei enää muisteta, että oliko se kenties Valamon luostarin myymälästä, vai mistä lie ostos tehtiin. Aika vähäiseksi käyttö on jäänyt. Ne on olleet nyt kauan varaston kätköissä, mutta tänään isäntä löysi toisen niistä. No ajattelin heti tänään hyödyntää sen postinhakureissulla. Arvelin, että kuitenkin kävelen näin kauniilla säällä pidemmäksikin. Niinkuin teinkin. Mutta se karhukello!  Tavallaan minun piti jo muistaa, ettei sitä kilkatusta ole ennenkään tykätty kuunnella. Mutta kuvittelin, ettei se minua nyt enää niin häiritse. Kyllä häiritsi... Siltikin, vaikka otin sitten lopulta ne kuulolaitteetkin pois, niin silti se kuului, vaimeana tosin. Mutta sitä ei halua kävelyllä kuunnella ollenkaan, koska se pitää huomion koko ajan siinä äänessä. 

Eka video näyttää kyllä kellon heiluttelun..., mutta kun se äänikin olisi pitänyt muistaa ottaa mukaan siihen... 

Mutta toinen video paikkaa sitä äänen puutetta... Siinä reipas kävelijä mennä pompsottelee, ja karhukello kilkkaa kävelyn tahtiin rinnuksilla. 

Alkuun oli tarkoitus kotipihasta lähtiessä roikottaa kelloa kädessä, mutta se ei oikein toiminut, ei juuri kilahdellut. Kaulalla roikkuen paras - jos ääntä siis kunnolla haluaa ...🙄

Onneksi on hartauskirjat!

Ai, minkä vuoksi? No, niillä voi olla sellainen asema, kuin tarjoilisi kukkia taivaallisesta puutarhasta!

Jos Raamattu olisi se puutarha, niin se on niin laaja, ja sisältää paljon kaikkea. Mutta puutarhan omistaja, Jumala itse, joka on samalla myös se ylin puutarhuri; on antanut puutarhatyöntekijöilleen luvan jaella kukkia siellä kulkeville. Niinpä sitten minäkin sain tänä aamuna kaksi kukkasta, hyvin yhteen sopivaa,  jotka nostattivat selvästi mieltäni! Muuten en tässä edes kirjoittelisi mitään.

"Kukka" nro 1, kuiskaa meille, että Jumalalla on meille salainen lempinimi! Hän kertoo sen meille itsellemme sitten joskus. Niitä voisi olla vaikkapa tyyliin: "Prinsessa, Villikko, Kultapieni, Höpönassu, Enkeli",  joita Max Lucado oli kirjassaan: Päivittäin armon kantamana/Päivä 2005, keksinyt sanoessaan, että "isillä on hinku antaa lapsilleen erityisiä nimiä." Ja niinpä meillekin on sellainen olemassa. Mikähän se oma on? Riemastuttava ajatus...:)  "Elämässäsi on enemmän kuin olet ajatellutkaan."

"Sille, joka voittaa, minä annan ... valkoisen kiven, ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi." Ilmestyskirja 2:17 KR-92

"Kukka" 2: Jumalalla on aarrekammio! Ja siellä saa käydä!: "Ovet ovat avoinna ja sinä iloitset siitä, että otan itsellenikin runsaasti aarteita.", puhuu Fredrik Wislöff  Jumalalle kirjassaan: Rukouskirjani/Kirjaneliö 1981. Tuosta alla olevasta Raamatun jakeesta hänen aamurukouksensa oli saanut aihetta, ja hän iloitsi siitä, ettei sinne aarrekammioon tarvinnut pääsylippua. Armahdetuille syntisille pääsy on vapaa. "Uskossa saan käydä sen jokaisessa huoneessa."

"Herra avaa sinulle rikkaan aarrekammionsa, taivaan, antaakseen sinun maallesi sateen aikanansa ja siunatakseen kaikki sinun kättesi työt; sinä lainaat monelle kansalle, mutta sinun itsesi ei tarvitse lainaa ottaa." 5. Moos. 28:12 

 

---

Ja vielä eräs oma huomio. Tuon ensimmäisen kirjan teksti oli otsikoitu: "Paras on  vielä edessäpäin." Se tuo mieleen erään jo edeltämenneen Kaija-nimisen ystäväni. Hän sanoi ja/tai kirjoitti niin; kenties useammankin kerran, koska se niin on jäänyt mieleeni häneen juuri liittyvänä. Mutta kun tuo toinenkin kirja toi mieleeni hänet. Hänhän juuri minut tutustutti siihen kirjaan. Ja hänen ansiostaan sitä kirjaa meillä yhä luetaan!  Tuli mieleen:

 

"... uskonsa kautta hän vielä kuoltuaankin puhuu." Hebr. 11:4

Luulenpa, että Kaijaa riemastuttaa tuo...:) Ja vielä tuli nyt mieleen tämä: hänellä oli tapana aina kirjeisiin ja kortteihin tai muistilappusiin, laittaa isolla käsialalla  -  osoitteiden yms. lisäksi - isot kukkaset! 

Yksi kuva poikii helposti sitten toisen...

Tämä eilen. Vaihteeksi ikäänkuin vähän omakuvaa. Vaikka en liene tänä kesäkautena juurikaan heiniä silitellyt. Mutta tuossa on se mekko, mikä nytkin on yllä. Ja maisemaksi jotain edes vähän aineksia siitä tiestä tavoittelin, jolla aina kuljetaan.

Sama mekko yllä tänäänkin.

Arkea. Päivä vain - kerrallansa!

Minulla on viime päivinä ollut jotensakin vaikeata se, millaiselta oma arki näyttäytyy. Ja myös se, mitä kaikkea mielessään kuvittelee ja pelkää tulevan. Eilen illalla nukkumaan mennessä havahduin kuitenkin kiittämään Jumalaa niistä tavallisista arjen asioista, jotka kuitenkin on ihan hyvin. Yksi niistä siinä oli, että pystyy nyt pyykkiäkin pesemään omalla koneella kuitenkin, vaikka se ei täydellisesti kunnossa olekaan. Autolla pystyy ajamaan, vaikka sekään ei täydellisessä kunnossa ole. On ruokaa ja vaatteita. On terveyttäkin, pystytään kävelemään, ym. Tavallisia asioita. Niinkuin oma kotiväkikin, kiitoksen aihe. Mutta tajusin siinä, että hyvin paljon on sellaista tulevien päivien murehtimista ja pelkäämistä. Usein arjessani unohtuu se Jeesuksen ohje, ettei murehdittaisi tulevia päiviä, vaan voisi elää, ajatella, ja iloitakin siitä päivästä, mikä juuri nyt käsillä on.

"Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa." Jeesuksen sanat, Matt. 6:34 

Siis ovat - "riittävät sen omat murheet", sanoo  v. -92 käännös. Vanhempi käännös on tuonut minulle joskus mieleen ajatuksen, että ikäänkuin olisi oltavakin joka päivälle oma vaiva. Uudempi käännös puhuu, että sen käsillä olevan päivän vaivan pohtiminen on ihan riittävää sille päivälle. Mulloin voi pohtia niitä muita.

Edeltävät jakeet 25-34, ovat Jeesuksen puheessa myös sitä asiaa, että voisimme ottaa vähän rennommin - eli murehtia vähemmän arkisia, tulevien päivien asioita. 

Omalla hätäilyllä ei usein mitään saavutetakaan, muuta kuin hermostumista. Jumala on luvannut pitää meistä huolen. Se pätee silloinkin, kun kaikki "vikavalot" palaa, emmekä itse ymmärrä mitään, tai osaa mitään. Hän lähettää taivaasta avun, tavalla tai toisella. Ja omalla aikataulullaan.

Aamut on minulle yleensä vaikeampia kuin illat. Ja päivällä on omat hetkensä kulloinkin. Mutta palatakseni vielä siihen eilisillan nukkumaan menoon; tuumin mielessäni silloin, että näkisinpä edes jotain hyvää unta. En nyt muista, että olisin nähnyt, mutta sain kuitenkin nukuttua riittävän pitkään. Sekin hyvä, sillä viime päivinä unet on jääneet kovin lyhyiksi.

Nyt sitten tämän päivän arkeen. Kohta lähden antamaan sitä ns. karhukyytiä pysäkille menoon yhdelle kouluun menijälle. Välillä isäntä, välillä minä. Nyt ainakin on vielä ajeltu näitä. Ulkona asteita vaivaiset +3,5. Mutta ei ihan pakkasta sentään.

---

Näköjään kyydittävä kerkesi linja-autoon... kun vähän jäi turhan tarkalle se sinne meno. Jätin hänet ison tien lähellä olevaan pikkutien liittymään, niinkuin yleensäkin, sillä ison äärellä on inhottava käännellä autoa.

Tässä vielä kuvitukseksi eilisen mielenvirkistyskuva". Kun oli kova tarve saada väriä levittää "paperille", vaikka ei olisi oikein jaksanutkaan paneutua hommaan...

Laitan vielä tämän, kun aamun luettavissa oli:

"Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista." 2. Kor. 5:4 KR-92

Mennäkö vai eikö mennä? Ollako vaiko ei? Aamun mietintää

Tänään olisi Vuonislahdessa silakkamarkkinat. Ei kun siis Muikkumarkkinat ne on! Aina ajattelen sen väärin. En ollut ennen tätä aamua edes harkinnut sinne menoa, vaikka tyttäriä on sinne kuitenkin tänään meidän kyydittävä. Mutta nyt aamulla tuli mieleen, että niin, jos sinne vaikka saattaisi tulla kirjailija Heikki Turunen, ja häneen saattaisi siellä törmätä, niin yrittäisin kyllä päästä puheille. Haluaisin kysellä häneltä tämän Pykäläkorven alueesta, että mitä hän tämän alueen historiasta mahdollisesti osaisi minulle kertoa. Hän on jossain kirjassaan maininnut "Pykäläkorven mummon". 

Mutta muuten, en osaa oikein kuvitella oloani siellä muikkumarkkinoilla. Kun itsellä ei ole yhteyttä siellä mihinkään, on kuin erillinen osa siellä muiden joukossa. Sitä kun elää vain tätä omaa pientä elämäänsä täällä... Ja kuitenkin, tuli mieleen kyllä sitten sekin, että Jumala on luonut minutkin. Samoin kaikki muut. Sitä pitäisi arvostaa, sitä omaakin elämää; vaikka niin vähäistä onkin.

Minulla alkoikin muuten jo hieman aiemmin tänä aamuna soida mielessä Seppo Kohvakan esittämä laulu: Taivaan isä pitää huolen. Sen sanoissa on mm. näinkin: "Mä riemuitsen, vaik vähäinen, oon kaikessa mit eloon tähän tulee... Taivaan Isä pitää huolta lapsistaan, ja antaa voimaa päivään uuteen." Kyseinen laulu löytyy YouTubesta kuunneltavaksi. Se on ollut sen kasetin nimilaulu juuri. 

Maksettu leipä

 

Liittyy muutaman päivän takaiseen juttuun, johon linkki tuossa alla. Olin kuvan jo silloin aloittanut, mutta homma jäi kesken. Tänä aamuna olen tässä  aikaa kuluttanut tuota värittäessä.

https://vaaranlaella.blogspot.com/2024/09/valmiiksi-maksettu-rahattomalle.html

Lisään kuvan sinnekin, mihin se kuuluu. Vaikka tuon tyypin kuvasin tuollaiseksi - niin jokainen meistä voi sovittaa siihen niinkuin itsensä; kun kerran Jeesus sanoi olevansa elämän leipä. ☀️❤️✝️

Siinä kuuluu tämä ihana ääni: Ottakaa vastaan, suostukaa nyt, nyt just se sopii:)

Tämä oli aamun luettavista, ja halusin sen itselleni ihan ensin vihkoon kirjoittaa, koska se on minusta niin ihana suostuttelu; kuule itse sen "ääni":

"Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle. Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä  on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo: - Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä."  2. Kor. 5:17-21, 6:1-2. KR-92

Se oli Korintton kaupunkiin lähetetystä 2. kirjeestä, vuoden 1992 käännöksen mukaan. 

Sen kirjoitti Paavali, entisessä elämässään kristittyjen vainoja Saul, joka itse koki Jumalan kysyvän häneltä: "Saul, Saul, miksi vainoat minua?" 

(Kuva on paranneltu versio samasta kuvasta, joka on myös alla olevan linkin jutussa. Siinä on siitä, millainen mies se Saul ennen tuota tilannetta oli.)

https://vaaranlaella.blogspot.com/2019/03/talle-paivalle.html

Näkyikö silmäluomien läpi jokin valo?!

Kenties hän havaitsi sen ensin unensa läpi. Ehkä tuli mieleen ajatus enkelistä, joka johdattaisi hänet ulos. Mutta nyt hän kuuleekin äänen, joka käskee hänen nousta ja samalla häntä töytäistään kylkeen. Kun Pietari nousee, hän havaitsee enkelin siinä olevan, aivan kuin äsken hänen mielessään olikin. Siinä hän nyt on. Mutta nyt tuo enkeli patistaa häntä pukeutumaan kiireesti. Ja hyvä siinä onkin pukeutua, sillä vaikka on yö, on nyt kuitenkin siinä niin valoisaa. Sehän valo minun silmiini juuri tuli, sen näin, vaatteita päälleen kiireesti pukeva tuumii. Nyt enkeli vielä käskee laittamaan kengät jalkaan. Ja viittakin vielä ylle, ja sitten lähdetään. Siitä vain kaikkien ovien ja vartioiden läpi vaikeuksitta! Näin se kävisi, kun Jumala asioihin tarttuu, ajattelee Pietari. Nyt ollaan jo kaupungissa kujalla. Mutta mihin se enkeli hävisi? En näe häntä missään! Täällähän on pimeääkin. Mitä tapahtui, olenko minä nyt oikeasti ulkona vankilasta?! Eikö se ollutkaan unta eikä mikään näky?! hän ihmettelee. Ja tajuaa sitten, että se oli totta! Olen tässä oikeasti! Kiitos Jumalan!!! Nyt kiireesti toisten luokse...

---

 "Sen päivän vastaisena yönä, jona Herodes aikoi asettaa Pietarin oikeuden eteen, Pietari nukkui kahden sotilaan välissä. Hänet oli sidottu kaksin kahlein, ja lisäksi vankilan ovella oli vartiomiehet. Mutta yhtäkkiä hänen edessään seisoi Herran enkeli ja huone oli täynnä valoa, ja enkeli töytäisi Pietarin hereille sanoen: "Nouse kiireesti." Kahleet putosivat Pietarin käsistä. Enkeli sanoi: "Vyötä vaatteesi ja pane kengät jalkaasi." Pietari teki niin, ja enkeli sanoi: "Heitä viitta harteillesi ja seuraa minua." Pietari lähti enkelin mukaan. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, että se, mitä hänelle tapahtui, oli totta, vaan luuli sitä näyksi. He ohittivat ensimmäisen vartion, sitten toisen ja tulivat rautaportille, joka vei kaupungille. Se aukeni heille itsestään, ja niin he astuivat ulos ja lähtivät kulkemaan kujaa pitkin. Yhtäkkiä enkeli oli poissa. Silloin Pietari tajusi, mistä oli kysymys, ja sanoi: "Totisesti, nyt tiedän, mitä tapahtui! Herra lähetti enkelinsä ja auttoi minut Herodeksen käsistä, pelasti minut kaikesta siitä, mitä tämä kansa toivoi minulle tapahtuvan." Kun tämä oli valjennut Pietarille, hän lähti kohti Johanneksen äidin Marian taloa, sen Johanneksen, jota kutsutaan Markukseksi. Siellä oli paljon väkeä rukoilemassa." Apt. 12:6-12 KR-92

(Ja vielä voi halutessaan vaikkapa lukea Raamatusta muutaman jakeen lisää siitä, kuinka hänen tulonsa aiheutti siellä suurta ällistystä... :)

"Valmiiksi maksettu" - rahattomalle!

Ennen ylösnousua mieleen tullut ajatus, kuin kuvana; vai lienenkö nähnyt unta, mutta tällainen se oli: Ruokapaikan, ehkä kahvilan, pöydässä istuu ihminen. Kohta hänen eteensä tuodaan tarjolle leipä; täytetty sellainen, sillä sen kanssa tuotiin myös lautasliinaan kietaistut aterimet. Pöydässä istunut ikäänkuin vähän hätääntyen sanoo: "Enhän minä ole... (tilannut mitään)"  Mutta tarjolle tuoja sanoo rauhoittaen: "Minä tiedän... Se on jo maksettu." Hän oli jo heti nähnyt, että tällä ei ole itsellä, millä maksaa.

Minulle itselleni tuli tästä mieleen se, kuinka Jeesus maksoi meille tarjottavat. Näki heti päältä jo, ettei meillä ole millä maksaa - yhtään mitään.

---

Erikoista tässä oli, ettei esim. eilen käyty Joensuussa missään kahvilassakaan. Mistä tuo mielikuva sitten tuli? Ehkä sekin annettiin tilaamatta:)  No itseasiassa tuli mieleen, että eilen illallahan meillä katseltiin elokuva: Poika raidallisessa pyjamassa. Se onkin varmaan antanut "tilaamatta" aineksia, vaikka siinä ei todellakaan kahvilassa käyty. Mainittiin kyllä, ja unelmoitiinkin siitä. Se elokuva kertoo kahdesta pikkupojasta, joista toinen on "raidallisessa pyjamassa" keskitysleirillä. Toinen on keskitysleirin johtajan poika. He ystävystyvät. Se elokuva on todella hyvä -  koskettava, mutta ei lasten kuva. Se katsottiin meillä nyt jostakin suoratoistopalvelusta. Mutta oltiin nähty se ennenkin kirjastosta lainatulta dvd:ltä. Se kertomus on olemassa myös kirjana. 

Ja ehkä jollain lailla on vaikuttanut myös eilen silmääni osunut jutunpätkä sanomalehti Karjalaisesta. Siinä kerrottiin Joensuuhun avautuvasta uudesta itämaisesta ruokakaupasta. Kaupan nimi on Onni. Siinä omistaja sanoo sanat, jotka minun mielestäni oli vaikuttavat. Hän nimittäin sanoi, ettei kaupasta ole pakko tulla ostamaan mitään, vaan sinne saa tulla vaikka bussia odottamaan! Se oli minusta niin hieno ajatus. 

https://www.karjalainen.fi/maakunta/ktad0r6xo5

Jotenkin armollista suorastaan.

Kuva valmistui ja lisätty tänne  19.9.24. Jokaisen meidän paikka on tuossa sen maksetun Taivaallisen Leivän - Jeesuksen - saajana❤️✝️☀️

Uusi liina pöytään pikavauhtia

Tänään käytiin Joensuussa. Huomasin Kontin kangastarjonnassa kangaspalan joka miellytti minua. Tiesin heti mitä siitä haluaisin tehdä: liinan keittiön pöydälle. Kotiin tultua aika äkkiä pesin kankaan käsin. Kun se oli jonkin aikaa ollut  kuivaustelineellä, silittelin sitä kuumalla raudalla, jotta saisin sen kuivaksi. Niin kova hinku minulla oli päästä liinan tekoon käsiksi. Ennen pesua olin jo siksakannut reunat, ettei riisty. Nyt kun se oli jo suunnilleen kuiva, käänsin reunat silitysraudalla painellen, varsinkin kulmien takia; mutta helpottihan se muutenkin ompelua. 

Liina on kokoa 68 x 34. Nyt se olisi valmis pöytään. Mutta pöytä ei ole ihan vielä valmis liinaan.

Siinä on kaikenlaista sälää; ja entinen liina, jonka joskus vuosia sitten olen virkannut; joka ei  kovin onnistunut tekele ole, reunat vinkuraiset, mutta malli sinänsä on ihan kiva ruusukori. Saa olla nyt pöydällä ainakin tämän päivän, kun vasta muutama päivä sitten sen siihen laitoin. Virkattu liina on vaaleankeltainen, väri ei niin tuossa erotu.

Tämä virkattu liina on vain vähän isompi kuin ommeltu  uusi liina. Sopivan kokoisia kummatkin ruokapöytäämme.

Nyt loppui kävelyt äkkiä, kun karhu...

Tytär oli kävelyllä. Sitten jonkin verran myöhemmin lähdin minäkin tuulettumaan.  En päässyt kovin pitkälle, vain tuonne vaaran alle, kun isäntä tuli autolla mäkeä alas ja käski minut äkkiä kyytiin. Ihmettelin, että mikä on? Sain kuulla, että kävelyllä ollut tytär oli nähnyt karhun ja sen takia siis oli kiire häntä noutamaan. Onneksi tyttärellä oli ollut puhelin mukana. Minulla ei ollut. Tytär oli nähnyt karhun meidän postilaatikon lähellä. Se oli tullut metsästä, murahdellut, ja mennyt tien toiselle puolelle metsään. 

Eilen meillä kävi pihassa sähköpylväiden kuntoa tarkastanut mies. Hänkin kertoi kuulleensa jotain ja miettineensä, onko karhu. Toissaaamuna tytär oli jo kuullut metsästä jotain ääntä. Sinä aamuna saikin sitten kyydin isolle tielle, kun palasi viisaasti äänten takia kotiin. Mutta ollaan sitten kävelty tuolla sen jälkeen kuitenkin... 

Että semmoista. Nyt ei sitten tosiaan kävellä linja-autolle eikä käydä muutenkaan kävelyillä...

Virsistä kertova kirja tuo mieliin myös Lieksalaista historiaa lähes 70 vuoden takaa

Lieksan Viekissä on ollut Pyhäkoulukurssit maaliskuun alkupuolella v. 1955. Meillä on kirja, johon aikoinaan  käsin kirjoitetusta merkinmästä asia käy ilmi. 

Siitä on säilynyt tänne asti ainakin yhden osanottajan kurssiantina säilyttämä virsien taustoista kertova kirja: "Laulava seurakunta, kertoelmia uuden virsikirjan virsistä".

Kirjan teksti on Aarni Voipion, ja muutaman yksittäisen virren "kertoelman" kirjoittajat oli mainittuna alkutekstissä, eli "alkulauseessa". Suomen Pyhäkouluyhdistys ja WSOY mainitaan kustantajina. Sanoma Oy:n nimi puolestaan esiintyy sisäkannessa painovuoden seurana. Kirja oli uudistettu laitos, joka oli ilmestynyt v. 1948. Alkulauseessa kerrotaan kirjan ilmestyneen aiemmin kolmiosaisena vuosina 1927, 1929 ja 1940.

Kirja on ollut mieheni tädin, Annikki Nykäsen. Hän toimi nuorena jonkin aikaa opettajana Viekissä. Ja sen jälkeen vuosikymmenet Juankoskella. Annikin elämään kuuluivat virret myöhemminkin vahvasti, sillä hän lauloi Juankosken kirkkokuorossa. Meillä on ollut tallella useampiakin hänen virsikirjojaan.Tuo kirja on nyt pöydälläni odottelemassa omaa lukuvuoroaan. 

Nyt kun varastoja on pöyhitty, sieltä on tullut kertymää pöydälleni - kirjoja, jotka jo aikoja sitten on todettu kiinnostaviksi ja sen takia niitä säilyteltykin.... Mutta jotain pitäisi osata perata poiskin. Ja se tarkoittaa paljon muutakin kuin kirjoja. Positiivista on se, että saatiin minunkin puoleltani varastosta vähän kaaosta kesytettyä sentään😊 

---

Suomen Pyhäkouluyhdistyksen historiaa voi lukea hieman vaikkapa tuosta alla olevasta linkistä. Siinä mainittiin pyhäkoulun olevan erityisen suosittua juuri 50-luvulla. Mutta nykyään pyhäkoulu voi olla myös vaikkapa "nettipyhis", eli ei tarvitse välttämättä lähteä minnekään, vaan voi kotoa käsin olla mukana pyhäkoulussa. 

https://tampereenseurakunnat.fi/kirkko_tampereella/uutiset_ja_media/artikkelit/tampereella_pyhakoulua_130_vuotta.30608.news#d9c47cf1

"Aitoa hämäläistä" - talkkunajauhoa🙂

 

Osui silmään  "uutuutena" S-marketin hyllyllä. Se on ollut vuosia pois tarjonnasta siellä, mutta nyt näköjään palannut. Nyt sitten ostin pitkästä aikaa. Ja piimäpurkki tietysti tarvittiin sitten myös.

Talkkunoita/talkkunajauhoa on monenlaisia, ihan erilaisia ja eri tavalla käytettäviä. Tämän hämäläisen minä tunnen: lapsuuteni makeaa, joka sekoitetaan talkkunajauhosta ja piimästä löysäksi seokseksi, ja sokeria maun mukaan. Se on sen aikoinaan opitun tuntuman mukaan, millaista sen pitää olla maultaan/koostumukseltaan. Pitkästä aikaa laitoin ensin jauhoja liikaa ja piti piimää lisätä, ja sokeria vielä. 

Tuon pussin kyljessä on sitten hienostuneenpia käyttötapoja, mutta tuo vellimäinen makea seos on minulle se mieluisin - (sitä ei pussin kyljessä neuvota) ja jonka vuoksi tuon jauhopaketin aina ostan.

Nuoremmat ei meillä tähän ole innostuneet. Eikä isäntäkäään:) Minä vain hämäläisenä hämäläistä näin suosin:) Monet ruokajutut onkin varmaan katoavaa kansanperinnettä. Tätä onneksi vielä valmistetaan. Tätä "Rantasen talkkunajauhoa" valmistaa nykyään Laihin mallas. Tätä on alettu valmistaa vuodesta 1908 alkaen.

"Kaksi ruokalusikallista talkkunajauhoa sisältää 20% koko päivän kuitutarpeesta." - lukee pussin kyljessä. Ja pussin kyljestä löytyy marjapiirakka- ja peltileipäohje. Sekä mustikka-talkkunarahkan ohje ja puolukka-talkkunahyve. Se sopii myös sekoitettavaksi jogurttiin, rahkaan tai viilin... Ym.

Verhot Löytöpuodin ikkunassa

Vihdoin sain otettua tuollaiset kuvat, jossa ne taannoin ommellut verhot ovat paikalleen laitettuina. Ovat siis seurakuntamme kirppiksen, eli Löytöpuodin ikkunassa. Tuossa pienessä huoneessa on pelkästään lasten leluja, yms.

Ulkoapäinkin sihtailin kameralla.

Uittotoistä lentolevitykseen...

Tänään tulin napsineeksi muutaman kuvan Lieksan Uittojätkä -patsaasta, ihan muuten vaan.

No illallapa olin kävelemässä omalla tiellä, kun alkoi kuulua kova ääni. Kohta tajusin sen helikopterin ääneksi. Ääni koveni ja kohta se jo ihan kunnolla näkyviinkin tuli: kirkkaan punainen helikopteri, joka roikotti allaan jotain metallisäiliötä. Sitten se kääntyi ja etääntyi jonnekin. Mutta palasi taas pian. Se oli niin lähellä että näin nyt oikein hyvin sen metallisäiliön pohjankin. Siinä pyöri jokin osa, eli jotain levitettiin. Kotiin palattuani - (aikomani kävely tyssäsi siihen epämiellyttävään ajatukseen, että saakohan sieltä niskaansa jotain, jos pidemmälle lähtee vaan kävelemään) - etsin tietoa, ja lannoitelevitys se käsittääkseni oli.  Meidän pläntille ei ole tilattu semmoista, mutta se teki  pienen "rajaloukkauksen" kun meidänkin metsäisen kotitien yllä käväisi kääntyessään, melkoisen lähellä minua.  No eipä se sinänsä muuten mitään haitannut - sen jälkeen; kun sain ongittua kotona netistä sen tiedon, ettei niistä levityksistä  kuulemma haittaa ole, vaikka sattuisi juuri silloin metsässä olemaan.

Tähän tapaan...

... tilanteesta kuvaa piirustelin.

Tänään 73 vuotta näistä

Nämä muistovihkoset on saanut diakonissa Aune Hääsi,  äitini täti,  5.9.1951; eli juuri tänään tuli  73 vuotta siitä! Vihkoset tulivat hänelle pyhäkoulu- sekä tyttökerhon lapsilta Sammaljoella. Sammaljoki on nykyisen Sastamalan alueella.

Ja juuri viime viikonloppuna on vietetty Sammaljoen kirkossa 100-vuotisjuhlaa! Jonka tiedon vähän niinkuin sattumalta bongasin sillä seudulla ilmestyvästä Alueviesti -lehdestä. Sitä voi netissä ihan vapaasti näköislehtenä lukea; ja joka onkin ihan hatunnoston arvoinen asia mielestäni👒☀️

Näissä muistovihoissa on sisällä kiiltokuvia, ym. kuvia sekä muistovärssyjä. Toisessa ovat lapset nimensäkin kirjoittaneet värssyjen alle. Kiva muisto nämä muistokirjat! 

Aune on ollut kyseisessä seurakunnassa jo v. -49, sillä toisen vihkon sisällä oli virkatodistuskin tallella.

---

Mutta tänään oli Lieksassa 80-vuotisjuhlallisuuksia! Rautatieaseman pihassa oli paljon autoja, kun kaupunkiin asioille ajelimme. Juhlallisuudet olivat sodan päättymisen muistoksi. Netistä bongasin sen tiedon, että sinne oli tultu Nurmeksesta oikein museojunalla🚂

Eilen ja toissapäivänä katsoimme YLE Areenasta Tuntematonta sotilasta....

Toisen blogini tämänpäiväinen...

... on tuosta linkistä luettavissa sille joka mahdollisesti tahtoo sitä silmällä☀️

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2024/09/olennaltaan-kuin-ihminen.html

---

Kissamuistoja: Ville-kissan konnankoukut, osa III

Eräänä päivänä Ville huomaa että komeroita siivotaan. Se on Villestä hauskaa. Se huomaa lattialla ison kasan pehmeitä muovipusseja ja asettuu makuulle yhteen niistä. Kohta emäntä vain ajaa sen pois siitä, kun muovipussissa nukkuminen on kuulemma vaarallista. Emäntä lähtee keittiöön pitämään taukoa. Kohta sieltä kuuluu, kun jääkaapin ovi aukeaa. Ville hyppää tiskipöydälle jälleen juuri oikeaan aikaan. Se oli arvannut oikein. Emäntä avaa juuri viilipurkin kantta. Emäntä päivittelee, miten kissa voi olla aina paikalla kun viilipurkki aukeaa; mutta antaa kuitenkin Villen nuolla kannen puhtaaksi. Miten hyvää se onkaan!

Valitettavasti se hyvä loppuu niin pian.  Ville päättää livahtaa salaa ulos, kun ulko-ovi aukeaa. Se aikoo metsästää herkkuja itselleen. Tällä kertaa se tuumii, että oravapaisti olisi poikaa. Oravia on niin houkuttelevan näköisenä pyörinyt lintulaudan lähettyvillä. Sinne Ville siis suunnistaa. Kohta yksi orava tulee paikalle, ja juuri kun Ville on saamaisillaan sen kiinni, emännän ääni kuuluu taas. Onko sillä silmät selässäkin, Ville tuumii. Nyt se emäntä on taatusti pahalla päällä. Se kun on kieltänyt monesti lintujen ja oravien pyydystämisen. Ville menee tottelevaisesti sisälle, kun huudetaan.

Emäntä kuitenkin motkottaa niin paljon, ettei sitä jaksa kuunnella. Ville päättää etsiä jonkin rauhallisen paikan. Se menee kylpyhuoneeseen ja huomaa avoimen pesukoneen. Se kurkistaa pesukoneeseen ja toteaa, että siellä on hyvä piilo. Sinne se puikahtaa.

Äkkiä se herää. Sen päällä on jotain vaatetta. Emäntä kuuluu  kolistelevan koneen luukkuja kiinni. Ville naukaisee, mutta emäntä ei kuule. Nyt emäntä käynnistää koneen, ja vesi alkaa kohista  ja kone jyristä. Kohta kone alkaa pyöriä. Hei, miksi äänet yht'äkkiä loppuvatkin? Emäntä avaa koneen luukut ja pöyhäisee pyykkejä, ja hänen kätensä osuu kissan turkkiin. Hyvänen aika, emäntä sanoo, kun nostaa Villen koneesta. Jos en olisi vahingossa heittänyt koneeseen väärän väristä paitaa, en olisi huomannut Villen olevan siellä. Huh, huh; hän sanoo, ja halaa ja silittelee Villeä kovasti. Antaapa herkkujakin tavallista enemmän Villelle. On tämä elämä ihan mukavaa, Ville tuumii. Saisi vain tuo emäntä otttaa asiat vähän rauhallisemmin, mutta jospa se siitä rauhoittuu, Ville tuumii käpertyessään nukkumaan emännän syliin. Pian kuuluu tyytyväisen kissan hyrinä.

Tyytyväinen ei sen sijaan ollut naapurin rouva seuraavana päivänä. Ville oli nimittäin käynyt rouvan parvekkeella ja pissannut matot. Emäntä ihmetteli mitä meteliä naapurin parvekkeelta kuului. Kun hän meni katsomaan, naapurin rouva roikotti Villeä niskasta ja nosti se omalle puolelle juuri kun emäntä tuli parvekkeelle. Ville luikahti sisälle ja se kuuli kun emäntä pyyteli anteeksi ja lupasi pestä naapurin matot. Motkotus laimeni vähitellen, onneksi. Olihan Ville siellä ennenkin käynyt, mutta minkä sille voi jos hätä yllättää.

--- 

Ja siihen nyt päättyivät nämä kissajutut. Nämä oli jotensakin jääneet kesken. Kirjan välissä oli muistiinpanolappu, johon olin listannut erinäisiä tapauksia, ja sitten merkannut ne, jotka oli jo otettu kertomuksen osaksi. Yksi täytekakkujuttu oli ainakin jäänyt vielä kirjoittamatta. Siinä kissa oli vetänyt tassulla täytekakusta kermaa...:)  Mutta en minä tätä enää jatka. En olisi monia näistäkään muistanut, ellen aikoinaan olisi innostunut niitä kirjoittamaan. Joihinkin kohtiin olin sommitellut luonnoksia kuvistakin. Mutta ei niitäkään oltu koskaan kunnon kuviksi edes yritetty. Mutta valokuvia on  olemassa joistakin jutun hetkistä olemassa. Esim. tilanteeseen kylppärissä, kun kissa istuu lavuaarin reunalla ihmettelemässä tippuvaa vettä. Ja komeron siivouksen aikaan muovipussiin asettautumassa oleva kissa. Että semmoista. Miauu🐈 

Kissamuistoja, eli Ville-kissan konnankoukut, osa II

Aamulla Ville havahtui siihen kun emäntä haki jotain kylpyhuoneesta. Näytti olevan joku kumma lauta. Lauta se olikin, nimittäin silityslauta. Niin emäntä sitä nimitti. Ville päätti lähteä keittiöön katsomaan mitä sen kanssa tehdään. Se olikin kiintoisan näköistä puuhaa. Laudalle levitettiin noista emännän verhoiksi nimittämiä kankaita. Ne roikkuivat lattialle niin houkuttelevasti, että niihin oli suorastaan pakko rynnätä leikkimään. Emäntä ajoi sen kuitenkin pois. Sanoipa vielä, että tuollainen olisi vaarallista ja verhotkin menisi pilalle. Eihän Ville aikonut kuin vähän leikkiä, eikä se ymmärtänyt lainkaan, mitä vaarallista tuossa nyt oli. Eihän lähettyvillä ollut edes yhtään vaarallista koiraa. Jotain kuumasta emäntä puhui, muttei sitä oikein käsittänyt, mitä se tarkoitti.

Kun verhot oli silitetty ja lauta tyhjä, Ville hyppäsi sen päälle. Täytyihän sitä tutkia vähän lähemmin. Siinäpä oli sopivan korkea paikka. Siitä näki hyvin pöydällekin, oliko siellä herkkuja. Pian emäntä tuli laittamaan silityslaudan takaisin kylpyhuoneeseen. Kohta kuului kauhea huuto: "Ville! Tämähän on ihan pilalla." Ville arvasi, mistä oli kyse. Se oli vähän kokeillut kankaan kestävyyttä ja kas, siihen olikin tullut muutama reikä. Eihän noista nyt kannata tuollaista meteliä nostaa, tuumi Ville.

Päivällä taloon tuli vieraita. Ville ei enää pelännyt kovasti vieraita ihmisiä, mutta ei se aikonut tehdä kyllä tuttavuuttakaan. Kun emäntä ei nähnyt Villeä missään, hän päätteli kissan olevan vakiopaikassaan. Emäntä meni keittiöön laittamaan vieraille kahvia ja silläaikaa vieraat asettuivat olohuoneeseen. Yht'äkkiä emäntä kuuli kummeksuen erään vieraan kehuvan heidän hienoa pöytäkoristettaan. Oli kuulemma niin aidon näköinen. Juuri kun emäntä aikoi mennä katsomaan, mitä vieras tarkoittaa, olohuoneesta kuului: "Iik, sehän on oikea kissa." Vieras selitti sitten, että  kissa oli maannut lipaston päällä aivan hievahtamatta. Hän oli luullut että se on pehmokissa. Sitten kun hän aikoi koskea siihen, kissa karkasi!  Pehmokissa muka, jupisi Ville omassa piilopaikassaan. Emäntä kuului selittelevän jotain villistä kissasta.

Eräänä iltana isännän ja emännän lähtiessä lenkille, Ville päätti keksiä jotain uutta puuhaa. Ensin se kokeili sohvaa. Siinä oli mukava lekotella kun se oli niin pehmeä. Taidanpa vallan siirtyä nukkumaan tähän, se tuumi. Mitenkähän tässä onnistuu kynsiminen? Sitäpä kokeilen, se päätti. Ja niin se kynsi. Vetipä itseään kynsillä pitkin sohvan kylkeä. Tämähän on hauskaa, en tiennytkään että näin pääsee nopeasti sohvan ympäri, se tuumi. Kun se kyllästyi kiskomaan itseään pitkin sohvaa, se huomasi verhot.

Ville päätti kokeilla kuinka korkealle verhoihin voi hypätä. Se otti vauhtia ja hyppäsi kiinni verhoihin. Hyvin piti kynsien ote, mutta verho mokoma putosi alas. Kuinka se olikin niin huonosti kiinnitetty. No, nythän ikkunasta tulee paremmin valoakin. Siitä kuulemma kukat tykkäävät. Kukkiahan se emäntä aina varjeli. Niitä ei olisi saanut yhtään edes maistella. Aina emäntä myös pelkäsi Villen pudottavan kukkaset ikkunalaudalta alas. Nyt kuului avain kiertyvän lukossa, isäntäväki tulee kotiin.

 Olipa virkistävä lenkki, isäntä sanoo. Niin, oikein mieltä rauhoittava, emäntä vastaa; mennessään olohuoneeseen. Kohta sieltä kuuluu huuto: "Ei voi olla totta! Ville on repinyt verhot alas." Ei tuo emäntä kovin rauhoittuneelta vaikuta, Ville ihmettelee emännän huutoa, ja luikahtaa  saunan lauteille. Sinne ei niin kuulu emännän meteli. Lauteille Ville nukahtaa, kunnes se pian herää kauheaan kuumuuteen. Joku hyväkäs on laittanut saunan lämpiämään. Villelle tulee kiire pois saunasta.

Se päättää etsiä jonkin sopivan vilpoisan paikan. Se suunnistaa yläkertaan ja huomaa avoinna olevan tuuletusikkunan. Täällä ikkunassa ei ole sitä ärsyttävää verkkoakaan. Ville astuu varovasti ikkunalaudalle ikkunan ulkopuolelle. Siinä on kyllä vähän hankala tassutella. Miksi se onkin tehty niin kapeaksi? Tässähän ei näytä pääsevän  edes kääntymään, Ville huomaa kohta. No, ei hätää, voihan tässä peruuttaa takaisin. Kohta Ville kuulee jo tutuksi tulleen huudon emännän suusta. Miten tuo emäntä huutaakaan, Ville tuumii. Nyt emäntä on huolissan, että Ville putoaa laudalta alas. Emäntä avaa ison ikkunan ja sieppaa kissan syliinsä. Hauska sylissä on tietysti olla kun silitellään, mutta eihän tuossa nyt mitään hätää olisi ollut, tuumii Ville emännän sitä paijatessa. 

Eräänä päivänä...

---

(ja kertomus ei vielä päättynyt tähän) Jatkuu... Miau 🐈‍⬛🐈

Kissamuistoja kertomuksen muodossa: Ville-kissan konnankoukut (jatkokertomuksena)

Saatesanat tähän ensin. Tätä olin käsin kirjoittanut yhteen kirjaan enkä parikymmentä vuotta sitten.  Tässä kertomuksessa on muistelukset useammasta taloudesta, ja useamman todellisen veijarin toilailuja,  koottu yhden kissan kontolle ja punottu kertomuksen muotoon. 

---

Ville-kissa oli harmaa kissaveijari. Kuinka se oli taloon taloon tullut, sitä ei kukaan enää muista. Mutta se kyllä muistetaan, että se oli villi! Sen äiti olikin näet villikissa. Ville pelkäsi ensin ihmisiä. Se sähisi kovasti ja pörhisteli häntäänsä, kun ihmisiä tuli lähelle. Se aikoi ensin asettua asumaan seinän ja kirjahyllyn väliin. Se näytti sopivan turvalliselta paikalta. 

Pian se kuitenkin huomasi, että se oli liian ahdas paikka. Se siirtyi tv-pöydän hyllylle. Siellä oli tilaa. Ja mikä parasta, sieltä saattoi huomaamatta seurata ihmisten touhuja. Villen uuden asumuksen, eli hyllyn, edessä riippui pöytäliina. Se oli hyvä näkösuoja, jonka raoista kelpasi kurkistella. Hyllyltään se näki kuinka sen isäntäväki joka ilta asettui nojatuoliin TV:tä tuijottamaan. Tai niin se luuli, mutta todellisuudessa isäntäväki seurasikin sitä. Isäntäväki toi Villelle ruokaa ja vettä hyllylle. Nam! Ruoka sille maittoi.

Eivät nuo ihmiset taida kovin pelottavia ollakaan, se tuumi eräänä päivänä - ja kömpi hyllyltä alas. Emäntä istui silloin taas nojatuolissa ja katsoi sitä silmät ymmyrkäisinä. Ville teki pienen tutkimusmatkan olohuoneessa ja meni sitten lepäämään hyllylleen rasittavan reissun jälkeen. Seuraavana päivänä se uusi reissunsa ja ulotti sen nyt myös muihin huoneisiin. Emännän varpaita se nuuhkaisi pikaisesti keittiössä. Eihän tuosta vaaraa taida olla, se tuumi; kömpiessään takaisin pesäpaikkaansa.

Yksi Villen mielipaikka oli olohuoneen ikkunalla. Siitä näki kuinka lintuja pyrähteli ikkunan takana. Ah, mitä herkkupaisteja ne olivatkaan. Kunpa niihin vain pääsisi käsiksi. Kerran se taas istui  ikkunalla, noita lentäviä herkkuja tarkkailemassa. Yht'äkiä se huomasi, että pieni tuuletusikkuna oli auki. Haa, tuostapa livahdan, se tuuumi. Tuumasta toimeen. Kävi vain niin, että se kiireissään ei huomannut, että ikkunassa oli verkko. Eihän siitä päässyt mihinkään ulos. Villen täytyi siis vain tyytyä nuuhkimaan lintujen sulotuoksua. Jonkin ajan päästä emäntä tuli ja laittoi tuuletusikkunan kiinni! Koska ikkunan edessä riippui verho, hän ei huomannut että Ville jäi verkon ja ikkunan väliin! Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin ihmetteli, että missä ihmeessä kissa oikein on. Sitten ikkunan ohi kulkiessaan hän kuuli jotain kummaa ääntä. Hän veti verhoa sivuun... Ja ihmeekseen näki kissan tuuletusikkunan takana. Kun hän avasi ikkunan, kissaa loikkasi sieltä vihaisena ja meni hyllylleen. 

Illalla, isännän ja emännän mennessä nukkumaan; Ville päätti myös mennä makuuhuoneeseen. Se halusi tarkistaa näkymät ikkunastaa. Ikkuna oli kuitenkin niin korkealla, että sen oli noustava takajaloilleen jotain nähdäkseen. Emäntä kielsi sitä raapimasta ikkunaa. Kun Ville kuitenkin joka ilta tuli ikkunalle, emäntä keksi tuuuman. Hän otti kaksi todella paksua kirjaa ja asetti ne lipaston päälle. Kirjojen päällä istuessaan Ville näki hyvin ulos.

Eräänä iltana Villeä harmitti kun jo käytiin nukkumaan. Se olisi halunnut valvoa ja leikkiä. Niinpä se päätti tehdä vähän kiusaa isännälle ja emännälle. Se istui ensin kaikessa rauhassa ikkunalla kuten muinakin iltoina. Sitten kun isäntäväki oli nukahtanut, se alkoi toimia. Se loikkasi korvat luimussa ja silmät viiruina emännän sänkyyn. Tietysti emäntä heräsi. Ville loikkasi sängyn alle. Kun taas kuului nukkuvien tuhina; Ville suuntasi kulkunsa isännän sängyn alle. Sieltä se päätti vähän "kutitella" isännän varpaita. Se kurkisti sängyn ja seinän välistä ja käpsäisi varpaita tassullaan. Nyt heräsi isäntä. Taas Ville luikahti sängyn alle. Kohta Ville ojensi tassunsa ja kurkotteli taas isäntää. Nyt isäntä jo suuttui. Ville puolestaan pääsi vauhtiin. Nyt se alkoi hurjan juoksun. Se juoksi ikkunalle, siitä emännän sängyn kautta lattialle, sieltä isännän päälle. Villellä oli tosi hauskaa. Isäntä ja emäntä sen sijaan alkoivat olla raivoissaan. Emäntä nosti Villen eteiseen ja sulki oven. Se ei kyllä nukkumista helpottanut, sillä Ville raapi ovea niin ettei nukkumisesta tullut nytkään mitään. 

Nyt makuuhuoneesta tuli hurjan näköinen emäntä ja nosti Villen kylppäriin. Suihkauttipa vielä vettä Villen päälle. Karmeata, turkki kastui. Ville inhosi vettä. Toisaalta, se oli myös kiinnostavaa. Ville huomasi, että vesihanasta tippui vettä. Se istahti lavuaarin reunalle ja katseli veden tippumista. Yrittipä peräti pyydystääkin tassuihinsa noita karkuun juoksevia pisaroita. Kummallista, kun niitä ei saa kiinni; Ville tuuumi. Nyt sitä alkoi kuitenkin väsyttää kaikki illan touhut ja se kävi nukkumaan pyykkikoriin.

Aamulla... 

---

(Ja kertomus jatkuu  vielä jonain toisena päivänä, sillä ainakin saman verran oli vielä sitä käsinkirjoitettua tekstiä.)

Miauu🐈🐈‍⬛🐈(tarkoittaa: palataan asiaan)☀️