Minulla on viime päivinä ollut jotensakin vaikeata se, millaiselta oma arki näyttäytyy. Ja myös se, mitä kaikkea mielessään kuvittelee ja pelkää tulevan. Eilen illalla nukkumaan mennessä havahduin kuitenkin kiittämään Jumalaa niistä tavallisista arjen asioista, jotka kuitenkin on ihan hyvin. Yksi niistä siinä oli, että pystyy nyt pyykkiäkin pesemään omalla koneella kuitenkin, vaikka se ei täydellisesti kunnossa olekaan. Autolla pystyy ajamaan, vaikka sekään ei täydellisessä kunnossa ole. On ruokaa ja vaatteita. On terveyttäkin, pystytään kävelemään, ym. Tavallisia asioita. Niinkuin oma kotiväkikin, kiitoksen aihe. Mutta tajusin siinä, että hyvin paljon on sellaista tulevien päivien murehtimista ja pelkäämistä. Usein arjessani unohtuu se Jeesuksen ohje, ettei murehdittaisi tulevia päiviä, vaan voisi elää, ajatella, ja iloitakin siitä päivästä, mikä juuri nyt käsillä on.
"Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa." Jeesuksen sanat, Matt. 6:34Siis ovat - "riittävät sen omat murheet", sanoo v. -92 käännös. Vanhempi käännös on tuonut minulle joskus mieleen ajatuksen, että ikäänkuin olisi oltavakin joka päivälle oma vaiva. Uudempi käännös puhuu, että sen käsillä olevan päivän vaivan pohtiminen on ihan riittävää sille päivälle. Mulloin voi pohtia niitä muita.
Edeltävät jakeet 25-34, ovat Jeesuksen puheessa myös sitä asiaa, että voisimme ottaa vähän rennommin - eli murehtia vähemmän arkisia, tulevien päivien asioita.
Omalla hätäilyllä ei usein mitään saavutetakaan, muuta kuin hermostumista. Jumala on luvannut pitää meistä huolen. Se pätee silloinkin, kun kaikki "vikavalot" palaa, emmekä itse ymmärrä mitään, tai osaa mitään. Hän lähettää taivaasta avun, tavalla tai toisella. Ja omalla aikataulullaan.
Aamut on minulle yleensä vaikeampia kuin illat. Ja päivällä on omat hetkensä kulloinkin. Mutta palatakseni vielä siihen eilisillan nukkumaan menoon; tuumin mielessäni silloin, että näkisinpä edes jotain hyvää unta. En nyt muista, että olisin nähnyt, mutta sain kuitenkin nukuttua riittävän pitkään. Sekin hyvä, sillä viime päivinä unet on jääneet kovin lyhyiksi.
Nyt sitten tämän päivän arkeen. Kohta lähden antamaan sitä ns. karhukyytiä pysäkille menoon yhdelle kouluun menijälle. Välillä isäntä, välillä minä. Nyt ainakin on vielä ajeltu näitä. Ulkona asteita vaivaiset +3,5. Mutta ei ihan pakkasta sentään.
---
Näköjään kyydittävä kerkesi linja-autoon... kun vähän jäi turhan tarkalle se sinne meno. Jätin hänet ison tien lähellä olevaan pikkutien liittymään, niinkuin yleensäkin, sillä ison äärellä on inhottava käännellä autoa.
Tässä vielä kuvitukseksi eilisen mielenvirkistyskuva". Kun oli kova tarve saada väriä levittää "paperille", vaikka ei olisi oikein jaksanutkaan paneutua hommaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti