sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Edellisen jutun kuvasta syntyikin yllättäen hauska tilanne leirillä

Olin ruokasalin puolella kun yksi seurakunnan sisko kurkisti ovesta sinne muutaman tyttösen kanssa. Tajusin että jotenkin asia liittyisi minuun. Kun menin heidän luokseen, kävi ilmi, että oli ollut puhetta siitä piirustuksesta, jonka olin edellisen päivän puolella tehnyt. Kerroin että olin tehnyt sen kynävesiväreillä. Tytöthän kiinnostuivat niistä. Kysäisin että "haluaisitteko kokeilla?", ja vastaus oli  myönteinen. Ja kun se heidän kanssaan olleelle ohjaajallekin sopi, niin kävin hakemassa ne kynäni. Mutta entäs paperi... No, samankaltaista kuin se minunkin käyttämäni, eli kävin keittiön puolelta hakemassa ruokapakkauksista jääneitä kartonkeja, ja leikkasin tytöille siitä "paperit". Heiltä syntyi kivoja kuvia, eläväisemmän näköisiäkin kuin minun tekemäni. Jotkut tytöistä tahtoivat piirtää saman rakennuksen kuin minun kuvassani. Jotkut tekivät jotain muuta mieleistään aihetta. Tyttöjä oli aluksi kolme, mutta ilmaantuipa siihen pari poikaakin piirustelemaan. 

Se hetki oli kyllä kiva hetki! Olen kiitollinen sille Anja-siskolle, jonka toimesta se alkoi:) Siinä ei ollut minulla mitään jännittämistäkään kun se tuli niin yllättäen. Joku sovittu juttu olisi taatusti stressannut  minua kovasti etukäteen. 

Siinä oli vielä sekin jännä, että olen joskus ajatellut, että jos joskus joutuisin johonkin vanhainkotiin, tai yhteisölliseen asumiseen, tms., haluaisin varmaan sielläkin piirustella. Ja sen tiimoilta olen joskus ajatellut, että voisi olla mielenkiintoista jos sellaisille hoitokodissa oleville pidettäisiin silloin tällöin jotain piirustushetkiä, jos vaikka jotkut innostuisi! Monet ikäihmiset eivät kenties ole sellaista juurikaan ehtineet/halunneet/voineet tehdä, edes kokeilla, muuta kuin lapsena. Mutta jos olisi joku valmis aihe-ehdotus, sanotaan nyt vaikka että: puu, tms., niin ei tarvitsisi miettiä aihetta yhtäkkiä. Ja jos jollakin aihe olisikin itsellä, niin saisi piirustella haluamaansakin. Ja erilaisia värejä voisi olla vesivärien lisäksi,vaikka vahavärit, tms. 

Mutta nyt tosiaan sain pienen "taidehetken" pitää aivan yllättäen*, kettiömyssy päässä ja essu yllä. Sitten taas jatkui keittiötyö kun leiriläisillä alkoi joku muu ohjelma. 

---

*Niinkuin taannoin oli ihan yllättäen se tilanne, kun päädyttiin virsienveisuuseen ikäihmisten parissa. 

https://vaaranlaella.blogspot.com/2024/07/kun-yllattaen-loysin-itseni-tekemasta.html

Nämä on olleet virkistäviä poikkeuksia tavan hiljaiseen elämänmenoomne😊


lauantai 20. heinäkuuta 2024

Leirillä

Illalla kun työt olivat loppuneet, en malttanut heti  mennä nukkumaan, vaan hyödynsin aikaa piirusteluun. Olin päivällä ottanut valokuvan malliksi yhdestä rakennuksesta. Kun kuva valmistui, oli kello muutamaa minuuttia vaille keskiyön.


Lieksan kristillinen opisto. Rakennus "Toivo".



torstai 18. heinäkuuta 2024

Eilinen juhlapäivä oli arkinen

Mitään juhlallisuuksia ei meillä ollut.  Oltiin vain me "vanhat varikset" kahdestaan omassa arjessamme. Mutta illalla myöhään, oli tyttöjen haku junalta Joensuusta. Lähtiessä oli vielä valoisaa.





Junan saapumisaika oli klo 23.15. Kotoa lähdettiin tarkoituksella hyvin aikaisin. Junaakin sitten mentiin odottelemaan jo hyvissä ajoin, ettei tarvitsisi ruuhkassa autolle paikkaa kärkkyä. No nyt ei todellakaan ollut sitä ongelmaa, oli tosi hiljaista, autiota suorastaan.





Lähdimme laiturille odottelemaan, kun oli niin lämmintäkin. Nyt jouduimme kapuamaan ne korkealle, raiteiden ylle johtavat portaat, jotka taannoin sinne tehtiin, ja siitä aiotulle raiteelle. Enää ei haahuilla junien seassa maan tasalla raiteita ylitellen. Se raiteet ylittävä, lasiseinäinen "silta" oli aika hurja, jos ei tykkää korkeista paikoista. Ja portaatkin aika pitkät. Tosin hissikin löytyy, sillä kaikille ei tosiaan sovi tuo porrasversio.







Mutta olipa jännä tunne olla siellä laiturilla, kun ketään muita ei ollut alkuun. Siellä kävelimme ja ihmettelimme paikallaan seisovia, autioita, valaistuja junia, jotka ilmeisesti aikoivat nukkua yön siellä. Joku junaa siivonnut vain näkyi junasta tulevan.



Siitä autiosta laiturialueesta tuli mieleen se aikoinaan radiostakin paljon kuultu, ja meillä kasetillakin oleva, Kirkan esittämä laulu: 

"...raide kaks ja kello käy, on juna mennyt viimeinen, mut siitä viis... Nyt ollaan täällä vaan ja hengaillaan, ei mennä nukkumaan..." - jotenkin noin ne sanat meni. Se oli hauska hetki, mainio juuri  hääpäivälle:) Tämä oli nyt 32 v.❤️



No, sitten tuli odotetut tytöt:) Asemalta  lähtiessä käytiin vielä kastelemassa yhden huushollissa kukat. Sen jälkeen vielä hampurilaiset haettiin ja  niin lähdettiin ajelemaan kotiin, jonne siis noin tunnin matka. Öisen kaupungin tunnelma oli autio ja sinällään jännä. Sellaiseen ei ole tottunut, niinkuin kotoisiin metsämaisemiin. Menomatkalla saatiin ihailla öistä taivasta ja sen valon kajastusta. Ihan vielä ei ollut auringonnousun aika sentään:)








Ja niin meni se päivä❤️ On alkanut tämä uusi.

Tänään minun pitäisi saada aikaiseksi pakata huomisaamua varten tavarat, kun huomenna alkaa lastenleiri ja lupauduin sinne keittiölle apulaiseksi. Halukkaat saa mieluusti rukoilla siunausta sille leirille✨



sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Tätä "kyntökuvaa" Elisan kutsumisesta varmaan naurismaan aidatkin voisi nauraa...

Kuva on ihan vain luonnosmainen, ilman mallia kuviteltu. Mutta kun luettu juttu Elisan kutsumisesta oli niin mielikuvitusta kiehtova, että halusin kuitenkin siitä jonkinlaista kuvaa saada... Se oli varmaan ollut hyvin iso peltoaikea, jolle profeetta Elia saapui Elisaa kutsumaan; sillä sanottiin, että 12 härkäparia oli sillä pellolla; ja viimeisen härkäparin kyntäjän  päälle tulee sitten yksi ohikulkija heittämään viittansa! Siitäpä sitten seurasi muuta... Mutta tosiaan olisin itseasiassa halunnut sellaisen koko kuvan, eli koko peltoaukea kaikkine härkäpareineen ja se ohikulkija heittämään sitä viittaa myös. Nämä vaikka sarjakuvaksi sopisi. Mutta hieman työlästä... 




"Elia lähti matkaan. Hän kohtasi Elisan, Safatin pojan, kun tämä oli kyntämässä. Pellolla oli kaksitoista härkäparia, ja hän kynti niistä viimeisellä. Elia kulki hänen ohitseen ja heitti viittansa hänen ylleen. Elisa jätti härät, juoksi Elian perään ja sanoi: "Haluaisin ensin suudella hyvästiksi isääni ja äitiäni, sitten seuraan sinua." Elia sanoi hänelle: " Mene, mutta tule heti takaisin. Tiedäthän, mitä olen sinulle tehnyt." Elisa palasi profeetan luota pellolle, otti härkäparin ja teurasti sen uhriksi. Hän kypsensi lihat ikeestä ja aurasta tekemällään tulella ja antoi ne väelleen, ja he söivät yhdessä. Sitten hän lähti seuraamaan Eliaa ja ryhtyi hänen palvelijakseen" 1. Kun. 19:19-21 KR-92

Myöhemmin kyntäjä Elisasta tuli Elian lailla profeetta.

---
Lisäsin illalla vielä kuvaan sen "viitanheittäjän" - profeetan, nimeltä Elia.




Aapeli Saarisalon kirjassa - Muuttuva Pyhä maa (WSOY 1980) - jonka juuri eilen sain luettua, hän kertoo vanhoista kyntötavoista seuraavaa: "Luonnonkivet imevät itseensä päivän helteen, jotta multa ei kärsisi liiasta paahteesta, ja toimivat lämmittäjinä yöhallaa vastaan. Länsimailta tulleet siirtolaiset halveksivat arabien kyntöä, jossa härkä- tai aasipari iestetttynä vetää kevyttä puuauraa - se ei näytä kyntämiseltä, vaan kynsimiseltä. Mutta niin kauan kuin luonnonkivet ovat paikoillaan, ei raskasta kyntöä voikaan suorittaa."

Huvitti tuo "kynsiminen", sopii tuohon minunkin kuvaani...:)


torstai 11. heinäkuuta 2024

Kun ojalla oli sinisiä sudenkorentoja

Ihastuin taannoin niin siihen näkymään, kun ruskeaan ojaveteen osui aurinko; ja vedestä esiinpistävän muutaman vihreän lehden yllä sujahteli ihanan sinisiä sudenkorentoja! Sekä yksi ruskea. Näky oli niin kiehtova, että jäin pitkäksi aikaa seisoskelemaan siihen ojan partaalle. Siitä jäi halu kuva tehdä. Nyt on kuva, mutta ei sellaisena kuin toivoin. Olisin halunnut osata sen näkymän kuvata vesiväreillä, ja juuri sellaisena, kuin se itse näin.  Mutta ei voi mitään... kuin tyytyä nyt tähän, joka sentään tuo edes sen tilanteen mieleen, kun on sinisiä sudenkorentoja kuvassa. 



Jokin aika sen sudenkorentojen tanssin jälkeen, näin erään talon piha-alueella vesilätätäkössä lojuvan sellaisen sudenkorennon. Teki mieli ottaa se siitä katseltavaksi, mutta en kehdannut ruveta noukkimaan sitä siitä, kun siinä oli jotain väkeä niin lähellä.


torstai 4. heinäkuuta 2024

Kun yllättäen löysin itseni tekemästä jotain yllättävää...:)

Jälkeenpäin ajattelin: "kuin olisi heitetty suoraan syvään päätyyn" - mukavalla tavalla:) Mentiin tervehtimään äitiäni paikkaan, jossa asuu muitakin samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia. Siellä olikin juuri meneillään yhteinen lauluhetki halukkaille. Äitikin oli siellä.  Meidän väki aikoi mennä odottelemaan äidin huoneeseen. Mutta meitäpä pyydettiin mukaan laulamaan. No suostuttiinkin sitten; varsinkin kun toisen laulattajista tunnistinkin vanhastaan tutuksi.  Päädyttiin suoraan virsiveisuuhetkeen, vaikka ensin meinattiin mennä äidin huoneeseen. 

No siinäpä sitten annettiin meillekin virsikirjat kouraan. Ja minä jopa laulaa kähisin mukana! Vaikka muutoin  laulan nykyään ääneen vain metsätiellä yksikseni.  Matkaseuralaiseni eivät luvanneet laulaa, mutta lupasivat kyllä  seurata paikalla kirjoista niitä lauluja. Kaikki lauletut virret olivat minullekin tuttuja. 

Se oli kivanoloinen yllätys siihen käyntiin, vaikka jos olisin etukäteen tiennyt siihen joutuvani, niin olisin luultavasti minäkin vain kirjoista äänetönnä seurannut sitä. Niin ruosteessa ääneni oli. Ehkä siinä on sekin, että yksin ollessa voi laulaa itsevalitsemallaan, haluamallaan äänenkorkeudella; sillä mikä omaan äänialaan ja lauluun tuntuisi sopivan. Mutta eniten yllätti se, että innostuin siellä laulamaan, ja jopa yhtä, muille hieman tuntemattomattomammaksi jäänyttä ikäänkuin vedin... Mutta itsepä siinä olin juuri sitä virttä tullut toivoneeksi - hetken mielijohteesta, kun se oli virsikirjassa olleeksi silmääni osunut ja toiveita kysyttiin... Pääsiäisvirsi vaikka olikin: "Lensi maahan enkeli...".  Mutta saahan sitä muulloinkin laulaa:)

Kun sitten äidin huoneessa oltiin, nämä lauluhetken vetäneet kaksi naista yllättivät meidät vielä äidin huoneeseenkin tuoden mehua ja keksejä meille. Oli ehkä jääneet siitä lauluhetkestä ne, niin luulisin. 

Kiva oli huomata, että virsienveisuukin on vielä mahdollista! Onhan kuitenkin niin, että kovin hankalaksi on esim. kouluissa mennyt mikään uskoon viittaava. Mutta onhan tärkeää myös saada harjoittaa omaa uskoaan; ja siihen virret sopivatkin oikein hyvin. 🌿



keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Isän ilo!!!

Me saatamme toisten ihmisten edessä hävetä itseämme monista syistä. Tuhlaajapoikakin teki niin. Hän häpesi isänsä edessä; syystäkin, saatamme sanoa. Mutta isä! (Kuule into ja riemu hänen äänessään) : "Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla." Luuk. 15:22-24 KR-92

Jeesus sanoo (käyttäen vertausta kadonneesta lampaasta): "Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa." Luuk. 15:7 KR-92

 

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Olipa yllättävä kohtaaminen - eräs näyttelijä!

Kävipä eilen erikoinen tapaus eräässä kaupungissa, jossa pidimmme kahvitaukoa matkallamme. Eräänä hetkenä huomasin viereiseen pöytään tulevat henkilöt. Yksi heistä oli näöltään sellainen, että jäin heti miettimään, että miten hän näyttää niin tutulta? Kuka hän on?  Hetken mietittyäni keksin vastauksen. Teki mieli käydä kysymässä häneltä arvioni todenperäisyys, kun hän siinä viereisessä pöydässä istui. Mutta en vain saanut itseäni liikkeelle. Ja sitten hän lähtikin pöydästä jonnekin, ja ajattelin tilaisuuteni nyt menneen. Olihan meidänkin jo aika jatkaa matkaa. Mutta kävipä niin, että kun puuhastelimme poistumista, hän tuli jo takaisin ja vastakkain tullessamme sain ottaa asiani esille; jotensakin näin: "Anteeksi, mutta kun minun mielestäni te näytätte ihan siltä näyttelijältä, joka Hovimäki -sarjassa näytteli opettaja Katri Seppää." Ja hän sanoi: "Minä olen se." Vaihdoimme siinä sitten muutaman sanan. Se oli minun mielestäni kiva kohtaaminen. Toivottavasti se oli sitä hänenkin mielestään. 

Hän oli näyttelijä Kaija Pakarinen. 

Hän näytteli Hovimäki -sarjassa Sepän Katria vanhempana; eli opettaja Katri Seppää, häntä vanhempana opettajana.

Meillä on tykätty kovasti Hovimäki-sarjasta.  Se hankittiin aikoinaan meille itselle dvd-levyiltä katsottavaksi, kun oli ensin huomattu kirjastosta lainattuna se hyväksi sarjaksi. Se sarja tuo kivalla ja todenmukailla tavalla esiin historiaa. Ja myös siitä sarjan näyttelijän kanssa muutaman sanan vaihdoimme.