Jos olisin ollut rohkeampi ihmisten kanssa käymään juttusille, olisin voinut joissakin näissä paikoissa naapurustossa käydä kyselemään taloista, ja niiden asukkaiden myöhemmistä vaiheista jotakin - ja samalla esittäytyä niiden tienoiden entiseksi asukkaaksi. Mutta olen vain tyytynyt kieppumaan lähistöllä. Olen kuitenkin kuvitellut, että niin voisi olla mielenkiintoista joskus tehdä. Voisi ottaa mukaan jonkun valokuvan, joka liittyy juuri kyseiseen paikkaan. Se olisi ikäänkuin todiste, että minäkin olin siellä. Muutenhan entiset asuinsijani eivät minua tunne. Enkä minä niitä; niiden tienoiden nykyisiä asukkaita.
Kun olin näitä miettinyt, tuntui lohdulliselta ajatukselta, että vaikka entiset asuinsijani eivät minua enää tunne, Jumala, Taivaallinen Isäni tuntee minun koko historiani, syntymästäni aina tähän päivään asti, jokaisen päivän, kuin olisi aina ollut paikalla. Niinkuin onkin. Hän onkin ainut sellainen, joka sen alusta loppuun tarkasti tuntee. Äitinikin sentään on pitkältä ajalta perillä elämästäni, samoin siskoni, serkkuni, ystäväni. Mutta eivät hekään tunne tätä nykyistä arkeani kovin läheisesti, koska asuvat toisella puolella maata. Tämän nykyisen arjen tuntevat mieheni ja lapseni, mutta heille taas lapsuuteni on kerrotun, ja muutamien kuvien, varassa.
"Mutta sinä, Herra, tunnet minut; sinä näet minut..." Jer. 12:3
"Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut." Ps 139:16
Se on lohdullista! Vaikka ei kukaan muu, eivätkä entiset asuinsijani minua tuntisi, sinä tunnet, loppuun saakka.
"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen
ylitsensä, eikä häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne." Ps 103:15-16
Tuo psalmi 103 on muuten hyvin lohdullinen!
Hyvää lauantaita itsekullekin:)
