Jutun näkee halutessaan tuostakin isommaksi klikkaamalla, mutta linkkikin siihen löytyy alempaa.
Mutta oletko kuullut, nähnyt, sanaa: juhlahäpeä? Minä en ollut, enkä tiedä onko sellaista sanaa jossain esiintynyt? Mutta keksin omaa itseäni ajatellen sellaisen sanan. Siitä voi lukea myös tuosta, että mitä sillä tarkoitan.
Tämän aamuni ajatukset ovat olleet alakuloiset. Mieleen tuli sitten, että oliko blogissani erikseen hakusanaa masentuneena olevalle? No oli ainakin tuolla toisen blogini puolella. Olen usein joutunut etsimään jotain rohkaisevaa ajatusta:
https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/search/label/masentuneena
Heräsin tänä aamuna klo 8.45. Oli mukava vaihteeksi herätä tähän aikaan vuodesta valoisaan aamuun:) Olin mennyt "illalla" nukkumaan siinä klo 1 aikoihin, eli itseasiassa tämän vuorokauden puoltahan se jo oli.
Mutta sitten niihin tämän aamun ajatuksiin. Katselimme siis illalla sitä vanhaa Anna-sarjaa, johon kuuluu peräti 3 dvd-koteloa. Tämä on siis "Anna ystävämme" -sarja, joka on 80-luvulla alkanut tv-sarja, jossa pääosaa, eli Annaa, näytteli Megan Follows. Eilen meillä oli katsottavissa siitä kakkoskotelosta niitä osia. Näitä dvd-levyjä on meillä vielä eka kotelo 1. Ja 2 ja 3 ovat joskus olleet, mutta eivät kai enää ole meillä (koska ne eivät olleet yhtä mieluisia aikanaan kuin se alkuosa). Nyt oli siis kirjastosta lainattuna kotelo 2.
Mutta miten tämä kaikki liittyy tähän aamuun? En sentään liene nähnyt unta niistä, mutta tänä aamuna löysin itseni miettimästä heti herättyäni varmasti katsottujen jaksojen aiheuttamia ajatuksia sieltä lapsuuden ja nuoruuden ajalta. Eilen jo elokuvaa katsoessani ajattelin, että minua ei ole kukaan koskaan tanssittanut, kun sarjassa Annaa tanssiaisissa tanssitettiin. Joku vähän haikea "kateus/kaipaus siinä oli. No ei tietenkään ole ollut sellaista tanssikokemusta, koska se ei ole kuulunut tavoiteltaviin asioihin meillä - se tanssiminen. Mutta nyt taas tätä kirjoittaessa vihkoon, tulee mieleen se, että lapsena olisin joskus halunnut (edes) päästä kerran näkemään millaiset olisivat olleet vaikka "Romppolan suulin" tanssit. En enää muista, kysyinkö edes lupaa. Mutta ei mitään sellaista tanssijuttua meillä, minulla. En varmasti mitään tärkeää siinä liene menettänyt, paitsi sain ehkä lisäkokemuksen siinäkin tavallaan siitä, ettei ikäänkuin kuulu joukkoon (joka kokemus jo köyhyyden ja vuokramökissä asumisen vuoksi oli muutenkin.)
No, sitten siitä eilisestä Anna-sarjan osasta. Huomasin (taas?) ajattelevani, että se Anna oli siinä ärsyttäväkin (minun mielessäni): niin sanavalmis, niin osaava, koulutettu, menestyjä. Siinä oli jotain samaa tunnetta kuin minulla aikoinaan Ginger-kirjoja lukiessa lapsena. Niiden kirjojen päähenkilä Ginger-tyttö ei ollut minulle se suosikkihahmo (vaikka oli kaikinpuolin kunnollinnen) vaan koin itseni kai kirjoja lukiessa ikäänkuin olisin se kirjoissa esiintynyt väheksytty tyttö, jonka nimeä en edes muista. Meillä on onneksi ainakin joillakin tytöillä ollut parempi lukukokemus niistä kirjoista, kun ainakin yksi harmitteli, kun olin heittänyt pois joitakin risoiksi menneitä osia siitä kirja-sarjasta. Minäkinhän tykkäsin ekana lukemastani Anna-sarjan osasta "Annan nuoruusvuodet", hyvinkin paljon; monesti luin sen! Se oli alkujaan äidin kirja, tädiltään saama. Siitä kirjasta sain parhaan kaverini kanssa jopa aiheita mielikuvitusleikkeihin:) Näyteltiin joskus kahdestaan heidän kotinsa lähellä olevassa metsässäkin jotain kohtausta joskus. Jostain radiokuunnelmastakin saatiin joskus aihetta vastaavaan näyttelemiseen.
Mutta tähän aamuun palatakseni; huomasin herättyäni miettiväni yhden naapurin pojan, samalla luokalla olleen, suhtautumista minuun. (Sekin varmaan Anna-sarjan katsomisesesta tuli, kun siinä Annallla oli se Gilbertinsä). Minulle oli se minun luokallani ollut poika joskus tokaissut, että - luuletko, että minä sinusta tykkään... 🤨Ja minä kipakasti vastasin, että - luuletko, että minä sinusta tykkään (ja pojan sukunimi tähän...) kukko!😂 Nyt tuo naurattaa. Mutta silloin harmitti, kun oikeasti olin ihastunut siihen tyyppiin. Kerrostalolla hän asui jopa ylemmillä luokilla ollessamme naapurinamme yläpuolellamme olevassa asunnossa. Koulussa silloin sain isän mopoista kuulla joskus virnuilua luokan pojilta. Ja muutakin vinoilua kuulin. Kun koulu oli loppu ja olin kenkätehtaalla työssä, ostin itselleni ihka uuden mopon: Tunturi Super Sportin. Huomasin siis tänä aamuna miettiväni sitäkin, että mitähän uudesta moposta ajateltiin? Aiheuttiko kateutta siellä kertostalon kellarin pyöräsuojassa? Vai "kunnioitusta"? Sitäkin huomasin miettiväni, että mitä hän minusta oikeasti ajatellut muuten, pitikö minusta, vai olinko mitätön? Tällaisia ajatuksia. Lapsuus ja nuoruus ajatuksineen voi jäädä vahvasti mieleen, ja kenties jotenkin muovata meitä hyvällä tai huonolla tavalla?🧸
Kun noihin juttuihin meni vihostani kolme sinua, niin myöhemmin tuli vielä neljäs sivu saamaan tekstiä, liittyen osaltaan niihin kolmeen, antamaan uutta näkökulmaa menneeseen😊
https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2025/11/kaikki-yhdessa-vaikuttaa-parhaaksi.html
Aamun luettavissa näytti olevan aiheena ilo, ja kehoitusta iloitsemaan. Mutta oma mieli puolestaan oli virittynyt masentuneelle mielelle. Ei ollut mitään kiitosmieltä itsellä. Kaipasin jotain ihan muuta. Kävin noutamassa omalta pöydältäni yhden pikku kirjasen, jossa tiesin varmasti olevan jotain, joka omaankin mielialaani sopisi luettavaksi: lohdun ja rohkaisun sanoja, joita olen siihen joskus käsin kirjoitellut. Yleensä selailen sitä kirjasta sieltä täältä. Nyt aloinkin sieltä alusta sivuja käännellen niitä jakeita siinä lueskella, ja pysähdyin yhteen: Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on kirjoitettu taivaassa. (vapaasti muisteltu Luuk. 10:20). No niin, siinä nyt oli taas kiitosta, tuohon nyt ainakin voisi... - sanoi mieleni.
Mutta eikös vain heti tullut perään epäilevä ajatus, että onko se minun nimeni todella kuitenkaan... No, piti itseä muistuttaa, että valehtelisiko Jumala; joka on luonut meidät!? Hänkö heittäisi kalliisti ostamansa?! Jos hän kerran on sanonut, (Jeesuksen sanoin) että sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos, niin täytyyhän sen sanan paikkansa pitää. Kun kerran hänen luokseen olen minäkin tullut, niin onhan minunkin nimeni sitten kirjoitettu! Mutta kun meidän korvan juuressa kuiskuttelee jatkuvasti valheitaan, ja epäilystä levittäen, sielujemme vihollinen, niin saa olla tarkkana, mitä kuuntelee - ja varsinkin; mitä uskoo. Ei kannata uskoa vihollista, ei myöskään omaa mieltä, joka ei useinkaan tunnu osaavan muuta toistella, kuin sitä, kuinka kelvoton ja arvoton sitä itse on, että voisi olla Jumalan lapsi, ja hänen perheväkeään Jeesuksen kanssa. Oma mieli toistelee helposti niitä vihollisen valheita, että kun et ole pystynyt..., ja ei sinusta ole... Jumalan tahtoa täyttämään.
Mutta kun asia onkin niin, että Jeesus täytti kaiken sen, mihin me emme kykene! Jeesus teki TÄYDELLISEN teon meidän puolestamme! Siinä on kiitoksen aihetta:) Ja ilon:)
---
Kirjaseni - ja uusin pikkuvihkonen aloitettu
Kun tänään kauppareissulta tultaessa olin harmissani eräästä asiasta, mieleeni tuli siitä eräs ajatus - ja sitten kuva. Kun rupesin piirtämään, enin harmitukseni vaikuttikin sulavan siihen.
Piirustuksen nimi on: "Vihreällä oksalla". Siinä nuo kaksi alimmalla oksalla kyyhöttävää ovat jonkin verran kateellisia ja katkeriakin toisille, kun eivät itse ole tuolla yhtä vihreillä oksilla. Alemmalla oksalla mietitään vähän, että kylvettäisiinkö katkeruuden siemeniä? Mutta tullaan siihen tulokseen, ettei kannata☀️
