Arkea on sekin, kun joskus kuollaan. Isä kuoli vuonna 1994. Eilen saimme kuulla tarkkasilmäisten ystävien kautta tiedon, että isän haudalle oli ilmestynyt lappu. Se lappu, jossa ilmoitetaan sen 25 vuoden hautaoikeuden menneen ohi. Minua on tämä aihe aina kiihdyttänyt, kun olen nähnyt entisellä kotipaikallani niitä poistettuja hautakiviä siellä kiviaidan takana. Mielestäni niissä on ollut turhan tuoreet vuosikymmenet siihen touhuun. Olen ajatellut, ettei isän paikasta onneksi vielä tarvitse huolehtia, sillä äiti osti silloin aikanaan siihen samalla myös itselleen paikan. Ja äiti on onneksi vielä keskuudessamme!
Mutta niinpä vain hautapaikka-asia silti on mietittävänä. Kyselin asianomaisesta paikasta tätä asiaa, ja sieltä tuli vastaus, että uudestaan se äidinkin paikka on lunastettava, kun kerran se 25 vuotta on jo ehtinyt kulua.
25 vuotta on kyllä tosi lyhyt aika hautapaikkoja ajatellen. Minä muistan lapsuudestani sen alueen, jossa isä nyt on haudattuna. Silloin siellä oli vanhoja hautoja. Sitten raivattiin vanhat kivet pois ja tehtiin tilaa uusille haudattaville. Kohta alkaa kai jo vähitellen taas uusi kierros sillä alueella.
Mietinpä tässä sitäkin, että miten nyt mahtaa olla nekin äidin ja isän vanhempien, sekä sisarustensa, haudat, jotka ovat muilla paikkakunnilla. Jos haluaisin mennä niitä katsomaan joskus, vieläkö löytäisin ne? Ennen mielestäni saattoi hyvinkin vaikkapa lapsenlapset löytää isovanhempiensa haudan. Nykyään saa olla tyytyväinen, jos omien vanhempiensa haudan löytää... Saati, että lapsenlapset joskus niitä löytäisivät.
Mielenkiintoista tässä meidänkin asiassa oli se, että äidille ei oltu asiasta ilmoitettu. Kun ei kuulemma tiedetty osoitetta. Äiti kuitenkin sen seurakunnan jäsen. Kun sitä ihmettelin, sain vastauksen, että henkilötunnuksensa ei ollut heillä tiedossa ja niinollen ei osoitettakaan voitu selvittää...
Jos joku nyt ostaa vaikka puolisonsa viereen itselleen hautapaikan, niin voi olla, että se raha menee kankkulan kaivoon. Mitä meidän asiaamme tulee, niin jatkoa sille voi kyllä lunastaa, eikä tarvitse välttämättä maksaa kahdesta paikasta 25 vuoden hintaa. Mutta silti, olisiko kuitenkin mahdollista järjestää asia niin, että jos nyt joku "onnistuu elämään" pidempään kuin se varatttu 25 vuoden aika, niin eikö se kuitenkin voisi riittää, se alunperin maksetttu summa, ihan siihen kuolinpäivään - siitä sen 25 vuotta eteenpäin. Kaatuisiko seurakuntien talous siihen? Tai loppuisiko hautapaikat? Mietin vaan, että kannattaako muutoin kenenkään ostaa paikkaa etukäteen itselleen, koska voihan sitä elääkin vähän pidempään kuin silloin ostohetkellä luuli.
Vaikka lyhyt on elämä silti - pisimmilläänkin.
Yllä minä isän kanssa vuonna 1970 Kiilholman koululla. Alakuvassa äiti, minä ja sisko samalla kertaa otetussa kuvassa.
Ai niin, vielä vähän kiviasiaa. Koska tuo hautapaikka-aika (ilman jatkoaikoja) on nyt vain sen 25 vuotta, niin miksi ostatetaan ihmisillä kalliita kiviä niin lyhyttä aikaa varten? Mielestäni tuota aikaa varten voisi hyvin riittää jokin puinen risti vaikkapa, tai jokin muu kevyempi versio. Jota voisi tarvittaessa vaikkapa uusia. Miksi kaikilla pitäisi ylipäätään olla melkein samanlainen kivi? Ja miksi pidetään niin tärkeänä hoitaa ja kukittaa niitä hautoja 25 vuoden ajan, mutta sen jälkeen kivikin joutaa helposti pois? Jotain nurinkurista tässä mielestäni on.
---
Lisäys juttuun 21.2.20: Näiden kyseisten hautapaikkojen kanssa kävi silleeen sopuisasti, että niistä saattoi maksaa viideksi vuodeksi ja sen hinta oli kahdesta paikasta n. 60 euroa. Sitä voi sitten taas jatkaa niinkuin haluaa. Olimme tyytyväisiä tähän, ettei tarvinnut mahdottoman isoja summia maksella yht'äkkiä näistä.