Adressinkin voi tehdä itse

Vuosia sitten tein muutamia suruadresseja itse. Idean siihen, että niitä itsekin voisi tehdä, sain siitä, kun appeni kuoltua näin adressien joukossa erään, joka ei ollut kaupasta ostettu. Olisihan tässä viime vuosinakin tietysti aika ajoin ollut adresseille  tarvetta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt olin pitkästä aikaa sillä tuulella, että  harkitsin asiaa ja rupesin etsimään malliksi entisiä tekeleitäni. Siis niitä, joita ei syystä tai toisesta ole voitu mihinkään lähettää.

Valmis kansikuva

Löysin kaksi puolivalmista ja kaksi  sellaista, joita en vain muuten ollut kelpuuttanut sekä yhden sabluunan. Tuo sabluunaversio toimi siten, että tuon mukaan leikkasin aukot kartonkiin ja aukkoihin tuli silkkipaperi (tai sen puutteessa kreppipaperia, tms).  Nyt ei sitten kotoa  löytynyt  kuin yksi runttuinen käärö kreppipaperia, joten taitaa jäädä adressi tekemättä nytkin. Aikanaan minulla oli hyvässä tallessa (tarkoittaa lapsilta suojattuna) silkkiparerit ym. tykötarpeet näitten tekemiseen. Sitten kun en enää saanut mitään aikaan, luovutin paperit lapsille...

oma tekenäni adressisabluuna

Alla olevat ovat keskeneräisiä. Toinen piirros olisi periaatteessa jatkettavassa kunnossa, mutta eipä ole nyt taitoa jatkaa sitä. On taito niin ruosteessa. Toinen puolestaan olisi kansiosaltaan lähes valmis, mutta on kärsinyt säilytyksessä ja ei siis siksi kelpaa. Tämä olisi ollut sellainen, että sen olisin halunnut tehdä valmiiksi. Siihen olisi sopinut tuo sininen nyöri. Nyörin olin ostanut vallan muihin tarkoituksiin alunperin.

Keskeneräinen adressin kansikuva

 Tässä sitten kaksi valmiiksi tehtyä, mutta nämä eivät liene tyydyttäneet mielikuvaani  lähetettäväksi sopivasta silloin, eivätkä tee sitä nytkään. Näissä on kuva tehty vesivärillä ja kynttilää olen myös näissä hyödyntänyt; toisessa vesivärin suojakerroksena ja toisessa kuvanteossa.

Nykyään saisi nuo sisuslehtien tekstitkin koneella kätevästi tehtyä.

"Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema."   1 Kor. 15:26

Ilves pihassa!

Eilisiltainen yllättävä näkymä pihassa: Ilves tallustelemassa siinä!

Olipa eilen illalla laitettu elokuva koneeseen valmiiksi. Yhtä vain odoteltiin saapuvaksi koneen ääreen. Sitä odotellessani hiippailin ikkunan ääreen, luodakseni pihalle tavanomaisen silmäyksen harmaaseen maisemaan, sillä eihän ollut nyt mitään upeaa auringonlaskuakaan näkyvissä. Sen sijaan näinkin jotain hätkähdyttävää: Ilves tallustelemassa! Se ensi silmäys lienee ollut  siinä  alkuviikosta tuotujen hiekkakasojen tienoilla. Sitten kun tajusin näkemäni, yritin hieman ääntäni vaimentaen kutsua äkkiä keittiön puolella olevaa isäntää katsomaan. Olin niin ällikällä lyöty näkemästäni etten olisi tainnut kameraa älytä ottaa esiin, ellei isäntä olisi kehottanut. Ehdin muutaman hätäisen kuvan ottaa ja kuvien laatu ei kummoinen ole. Ilveksellä ei kylläkään kiire ollut. Hitaasti löntysteli tietä pitkin poispäin ja katosi sitten näkyvistä sinne, missä hiekka-auto oli alkuviikosta kallellaan.

Olikohan tämä nyt sellainen kerran elämässä -näkymä... Onhan ilvesten täällä olosta puhuttu jo parikymmentä vuotta sitten, appeni täällä asuessa, mutta voi olla ettei tuollaista toista kertaa pääse näkemään.

Aamun jännitysnäytelmä - kaatuuko hiekka-auto?

Meille tuotiin tänä aamuna hiekkaa. Ja kun meidän tie on kapea, mutkainen ja mäkinen, niin isolla autolla on tosi haasteellista tulla pihaan. Joskus on vaikkapa loka-auto tullut etuperin ja ollut vaikeuksissa yrittäessään kääntyä onnettoman pienessä pihassa. Vaivoin sentään on saatu aina auto kääntymään kuitenkin. Nyt tuli hiekka-auto peruuttamalla roskiksen luota asti, koska kuljettaja oli saanut ohjeen, että peruuttamalla tänne on tultava. Ei olisi tämä auto mahtunut kääntymään täällä.  Eli auto joutui peruuttamaan  päälle 300 metriä vaaralle mutkaista, kapeaa tietä nousten. Auton ääni kuului jo kaukaa ja siitä todettiin, että tosi hitaasti etenee. Kun vihdoin alkoi viimeisen mäen takaa näkyä autoa, sen vauhti lakkasi ja huomattiin auton olevan pahasti kallellaan. Olivat toisen puolen takapyörät menneet pehmeän tienreunan sivuun ja painuneet sinne. Oli aika hurjan näköistä kauempaakin katsella, että kuinka käy. Isäntä oli siellä lähellä, mutta minä en hirvinyt mennä jännittämään ihan lähistölle. Välillä kuljettaja kävi tutkailemassa tilannetta auton ympärillä. Minä rukoilin mielessäni, ettei auto kaatuisi ja isäntä oli kuulemma tehnyt samaa... Ja niin vain ihmeesti se kuljettaja sai  raskaassa hiekkalastissa olleen auton  nitkutettua pahasta paikasta takaisin tielle kaatumatta.

Ja tämä oli vasta ensimmäinen kuorma. Kuljettaja joutui tekemään hankalan peruutushomman yhteensä peräti kolme kertaa, sillä pihaan tuotiin hiekan lisäksi vielä kalliomursketta ja soraa. Kuljettajalla oli muuten paidan selkämyksessään hyvä teksti. Se oli suunnilleen näin: Olen tiellä vain työni takia...

Ja kun yhdet neitokaiset tuli koulusta, niin ensimmäinen homma tietysti oli kiivetä kasan päälle. Ja kohtapuoleen sain toppuutella, ettei siellä nyt tarvitsisi hame päällä hiekkamäkeä lasketella...

Vinkki askartelusta kiinnostuneelle

Jos sattuisit haluamaan kuihtumattoman ruusukimpun tai muuten vain kaipaisit askarreltavaa,  niin kurkistahan Vintage-Sunflower -blogin ruusukimppua.  Kimppu näyttää ihan oikealta, mutta ei ole huolta kuihtumisesta.  Tuossa blogissa on myös ideoita niille, jotka tykkäävät tehdä kortteja itse.

Ja kun nyt käsillätekemisestä oli muutenkin puhe, niin  tuossa alla  kakku, jonka nimesin ydinvoimakakuksi... arvaatte kyllä miksi. No, kun eräs tahtoi kakkuunsa säilykehedelmiä sekä rakeita. Siinä nyt niitä molempia on. Kun kakku oli valmis, tuli sitten se nimikin sille mieleen:)

Ja kakun alla olevan liinan on äitini joskus nuorena tehnyt.

Kevään heleyttä ja karhun jälkiä

Viime päivinä on saanut ihastella sitä kevyttä ja heleää vihreyttä, jota varsinkin puihin tulleet lehdet ovat saaneet aikaan. Kuljeskelin tänä aamuna kamera kädessä ja tässä niitä tämänaamuisia.

Kuusikin tarjoilee kauneintaan

Ja pihlajakin niin kaunis nupuissaan

 Näistä sensijaan en ollut yhtä innostunut.

Eilisaamuna, aamuauringon suotuisassa valossa, havaitsin jälleen karhun jäjet. Siinä se oli tassutellut tienpielen pehmeässä hiekassa. Lauantaina jo satuin näkemään  paljon lähempänä pihaa tienpielen  mudassa yhden jäljen. Siitä se oli siirtynyt sammalikkoon. Nämä tälläiset jotenkin vähentää innostusta varsinkin aamun varhaisiin kävelyihin. Samoin  myöhäisen illan auringonlaskun ihailuihin. Ainakin vähäksi aikaa, kunnes taas vähän  unohtuvat.

 Näissä maisemissa... Eka kuva näkyy postilaatikon suuntaan, jossa aamuisin taksia odotellaan. Ja josta suunnasta tullessa jäljet huomasin. Toinen kuva siihen suuntaan, josta aamuisin tullaan enemmän tai vähemmän virkeinä, reppuja roikottaen.

Yritin kuvata jälkiä eilen päivällä, mutta valaistus oli sellainen etteivät jäljet juuri kuvissa erottuneet. Päivällä niitä tuskin olisin huomannut muutenkaan. Otinpa siis tänä aamuna uusia kuvia ja erilaisilla asetuksilla, jotta jäljet paremmin erottuisivat.

Ja sitten vielä yksi kukkareppana takapihalta. Toisesta samanlaisesta jo nuppu syötiin, joten tämä sai pikaverkon päälleen yöksi.  (Tuo lasten ämpäri ei liity mitenkään asiaan. Se vain jäi sinne.) Jäniksiä on tosi paljon.

Tavaran tarina - vankilakirjeitä ja kirjoituskone

Tämä on minun kirjoituskoneeni tarina. Sen kuuluisi oikeastaan olla jo jätekasassa, johon sen jo veinkin, mutta hain kohta pois... Miten tähän vankilakirjeet liittyvät - no, ilman niitä ei minulla olisi tuota kirjoituskonettakaan. Tällä jutulla osallistun VillaNannan #Tavarantarina -haasteeseen, kun oli jo muutenkin aikomus tästä kirjoittaa.

Joutuipa vuonna -79 eräs isukki "linnaan" muutamaksi kuukaudeksi, kun oli tarpeeksi montaa kertaa joutunut poliisin haaviin ajaessaan mopolla pöhnässä. Se "linna" oli kuuluisa Kakola, jossa yleensä oli kait niitä vähän suuremman rikkeen tehneitä. Tämä isukki joutui juuri sinne siksi, että siellä oli sairasosasto, jossa hän "mopokurssinsa" suoritti. Tuota sanaa eräs isän kaveri käytti, joka samasta syystä oli omilla "kursseillaan" myös Naarajärvellä ja josta  lähetti minulle siellä ollessaan kortin:)

Isä siis kirjoitti Turusta kirjeitä ja me sinne. Kävimmekin siellä ainakin kerran. Muistan, että vartijat olivat töykeän tuntuisia, mutta johtaja, joka kävijöitä ensin puhutteli, oli hyvin ystävällinen. Erään kerran isä oli äidin kirjeen mukaan laittanut minulle oman lappusen, jossa hän vinkkasi, että voisin ostaa kirjoituskoneen, joka hänen sellikaveriltaan vapautuisi pian käytöstä. Ja minähän ostin. Myöhemmissä kirjeissä isä antaa ohjeita, kuinka rahat pitää lähettää.

Tässä isä puolestaan pohtii, kannattaako meidän lähteä siellä käymään ja kuinka se kävisi päinsä. No, mehän kävimme. 

Ja isähän oli meidän "mopovastaava", niin  sain ohjeita myös mopoja koskien...

Siellä lienee ollut mieli maassa välillä. Niin ainakin alla olevasta kirjeestä päättelen.

Noina marraskuun päivinä tapahtui muutakin... Pappani tuli meille ja oli tarkoitus, että hän jäisi meille asumaan. Hän oli tullessaan sairas ja joutui heti kohta sairaalaan. Vain muutamien päivien kuluttua hän kuoli sairaalassa.  Äiti oli tilannut paikalliselta puusepältä papalle sängyn, mutta perui sitten tilauksen kun sänkyä ei tarvittukaan... Kun isä tuli kotiin linnareissultaan joulukuussa, ei pappaa enää ollut.

Tässä se kirjoituskonekin sitten on, hienoine laukkuineen.

Kun muutamia päiviä sitten kävin sen varaston perukoilta etsimässsä, koin ikävän yllätyksen. Koneen hieno laukku on homeessa. Minua otti niin päähän, että kun olin kuvannut koneen joka kulmalta, kiikutin koneen romukasan päälle (metalliromua, jotka odottavat kyytiä jäteasemalle)  ajatuksella, että nyt tämän on sitten aika lähteä...

Mutta myöhemmin hain sen sieltä, laitoin isoon säkkiin ja vein varastoon. Aion nimittäin yrittää kiskoa koneen irti tuosta punaisesta, irrallisesta alustastaan. Ja yksi neitokainen meillä oli kuulemma ollut tyytyväinen, kun äiti ei vienytkään konetta jätekasaan...

 Kai koneen tarina tekee siitä kiinnostavan.

Joko teillä kukkii? Kysyttiin minulta viikko sitten...

Ja tuohon otsikon kysymykseen jotenkin huudahdin, etteihän meillä...  No, eipä meillä pihassa kukikaan, mutta metsän puolella on ollut tämänkaltaista silmänruokaa tarjolla.

Ja puhuin läpiä päähäni, kukkiihan meillä pihassa vuorenkilvet. Ne ovatkin ilo silmälle.