"Oi, mikä riemu, olla kun saan..." "..seurassa kuljen nyt Jeesuksen..."
Jostakin syystä mielessäni alkoi jo ennen ylösnousua soida laulun sanoja; noita tuossa yllä. Mutta en vielä keittiön pöydän ääreenkään päästyäni ollut saanut selkoa, että mistä laulusta ne olivat ja miten laulun alkusanat kuuluivat, että sen voisi löytää. Tai edes kertosäe jos olisi tullut mieleen.
No vihdoin löytyi; vanhaa, kukkapaperilla päällystettyä laulukirjaani selatessa: Laulu oli: "Siunattu varmuus, Jeesus on mun". Samalla kun oikeaa laulua etsin, alkoi moni tuttu laulu soida mielessä. Mieleen ehti tulla myös se ajatus, että itse oppi jo koulussa muutamia virsiä. Mikä sääli ja suuri vahinko, ettei samaa mahdollisuutta suoda nykyajan lapsille! Heiltä jää oppimatta sellaista, joka olisi voinut tuoda lohtua ja iloa myöhemmin elämässä.
En tosin voi itse pullistella tämän asian hyvin hoitamisella, sillä en ole juurikaan laulanut kotona, että omat lapseni olisivat kuunnelleet ja siinä oppineet. Vanhemmille lapsille tuli jonkun verran laulettua hengellisiä lasten lauluja. Mutta nuorempien osalta se taisi jäädä aika olemattomiin. Samalla surettaa, että varsinkin nuorempia ei tullut juuri opetettua uskon asioissa, kuten olisi ollut hyvä. Isommille sellaista toimintaa oli hieman enemmän. Näin vanhana voi todeta, että se olisi tärkeää kylvää "sanan siementä" ihan jo pienestä. Siihen sopii iltarukoukset, laulut, pienten kirjojen lukemiset, kertomukset. Ja tietysti vanhemmat elää esimerkkinä, ihan tavallisina omana itsenään, epätäydellisenäkin... armon ja anteeksiantamuksen tarvitsijoina.
Pitihän se isännältä seurusteluaikana saadun kukkakimpun, tms. mukana tullut paperi pistää aikoinaan talteen😃 Ja kivastihan se on säilössä - ja näkyvissä, jos ei kirjaa sullo jonnekin kirjahyllyyn.
