Kesäkekkerit -piirros

Tämä liittyy niihin juhliin. Jotensakin tuohon tapaan oli alue juhlintaan laitettu. Pöydillä oli enempi kaikkea, mutta piirsin noin muutaman kipposen pöydille, joissa jotain. 

Tuonne takapihan takimmaiselle alueelle oli juhlinta keskitetty. Sinne miesväki kantoi pitkän keittiön pöytämme. Vasemmalla on sininen, vanha puutarhapöytä, joka on talon entisen omistajan eli isännän ukin 90-luvulla ostama; kuten tuo, jo vinksallaan oleva vanha keinukin. Noiden puutarhakalusteiden ostoretkellä muistelen meidän olleen isännän ukin kanssa mukana silloin kauan sitten Joensuussa. Mukana silloin yksi pieni tenava.  Sen vanhan puutarhapöydän päällä oli nyt likellä sataa vuotta jo varmaan oleva pöytäliina Hauholta, äitini mummon kutoma. 

Tässä tätä naputellessa tein huomion, että noita ruokapöydän tuolejahan on oikeasti meillä vain neljä, ei kuutta. Eli liekö sitten yksi eteisen pieni penkki ollut tuolla myös, koska muistelen jossain kohtaa laskeneeni istumapaikkoja olevan juuri sopivasti aikuisten määrään nähden. No, piirros ei ole valokuva; enemmänkin joku vähän hatara tunnelma- ja muistikuva:)

Tällaista täältä tänään. Voikaahan hyvin❤️

---

Juhlapäivästä oli kirjoitettuna tässä: 

https://vaaranlaella.blogspot.com/2026/05/kiitos-lieksa-juhlassa-soi-ihan.html

Musiikkia ja muistelua, arkea

Suomalainen gospelyhtye Boanerges lauloi nuoruuteni aikaan  kasetillaan laulua: "... mun Jeesus elää, siksi elää tahdon..." 

Se löytyy nykyään netistä kuunneltavaksi ja sanatkin luettavaksi. Ja sieltä olen tuotakin laulua viime päivinä useammankin kerran kuunnellut. Siitä löytyy netissä myös live-esitys, josta varsinkin olen tykännyt. Siinä on rempseä meno esityksessä. Se jää helposti mieleenkin soimaan. Aina ei siis tarvitse olla jotain laitetta musiikin soimiseen....:) Heidän konserteissaan en koskaan käynyt. Olisi kyllä varmaan ollut kivaa.

Boanergesin musiikki kuulostaa minusta nykyäänkin yhtä innostavalta, kuin se oli silloinkin, kun 16-vuotiaana sitä Pomarkussa kuuntelin. Olin saanut  Pomarkkuun vinkin Ruotsissa asuvalta kirjeenvaihtokaverilta; suomalaispojalta, jonka ilmoituksen olin bongannut Hyvä Paimen -lehdestä. Se oli lähes 50 vuotta sitten. Vaikka kirjekaveruus ei kestänyt pitkään, enkä poikaa koskaan tavannut, jäi hänen suosittelemansa musiikki minulle hyvin mieluisaksi:)

Hieman huvittavaa - varmaan Jumalan huumoria ehkä siinä, että rakas mieheni, johon itseasiassa tutustuin (yllätys, yllätys): kirjoittamalla, oli aikanaan ollut töissä ja asumassa  myös Ruotsissa muutama vuosi ennen meidän kirjoittelumme alkua. Ja hänen silloin asumansa kaupunki oli sama, josta musiikkivinkki tuli:) 

En käytä kuulokkeita musiikkia kuunnellesani. Soitan sitä ulkona kävellessäni, niin saa linnut ja muutkin liikkuvaiset kuulla. Ihmisiä ei häiritse, kun ei niitä täällä juuri liiku. Toivottavasti musiikki häiritsee kauemmas karkottavasti ainakin mahdollisia karhuja. Joka kerta varmaan käy mielessä, että niitä saattaa liikuskella. Susistakin nykyään paljon puhutaan. Susia ja karhuja ei 70-luvulla tarvinnut miettiä, että tuleeko vastaan. Pimeällä usein tulin ystäväni luota kotiin teitä, joiden vierillä oli metsää, ja asumukset hyvin harvassa.

---

Boanergesin "Yhtä rakkauden sanaa" - kappale on myös soinut mielessäni. 

Sitä olen myös viime päivinä useammankin kerran kuunnellut. Vaikkakin enemmän tuota ekaksi mainittua. Muistelisin, että heidän kaikki kolme kasettiaan minulla olisi, vaikka nyt saankin kyllä vain kaksi kasetin kansikuvaa mieleeni. Varastossa kasetit taas. Netistä olen nyt kuunnellut. On parempi sointi. Eikä riivikään toisten korvia tai hermoja, kun ulkona kuuntelen🙂 Joskus itsekin lauleskelen. 

Joku päivä sitten otettu kuva. Oli varmaan se lämmin päivä, jolloin teki mieli pysähdellä ja katsella ympärilleen.

Eilen oli kylmä. Ja tuulista. Puutkin heiluivat kovasti. Meiltä ei sentään mennyt sähköt, valot vain välillä vilkkuivat. Sähkökatkot olivat enemmänkin Lieksan pohjoispuolella.

---

Tuossa alla vielä linkistä löydettäväksi ja ehkä lueskeltavaksi, juttuja tästä blogista, blogin sivupalkin hakusanan "musiikki" -alta:

https://vaaranlaella.blogspot.com/search/label/musiikki

Se on samalla hieman kuin katsaus blogin koko olemassaolon aikaan:)

28.9.1994, Estonia. Entinen Viking Sally

Sinä päivänä Luvialla käveltiin kauppaan; isäntä, minä, ja taapero rattaissa. Oltiin ihan tuoreita asukkaita Luvialla, ja samalla omakotitalon omistajia. Pomarkusta sinne muutettu vuokra-asunnosta.  Ihmeteltiin puolitangossa olevia lippuja. Mietittiin, että onko presidentti kuollut. Ja kun asian oikea syy selvisi, ei sen mittaluokkaa varmaan käsittänyt ensin ollenkaan oikein. Sehän oli kuin "Suomen Titanic". Estonia upposi  käsittämättömän nopeasti, vain alle tunnissa! Sitä en olisi muistanutkaan, mutta tuosta jutusta luin:

https://www.aamulehti.fi/kotimaa/art-2000010725638.html

Nyt on moniakin uutisjuttuja luettavissa tästä asiasta. Eilen luin jonkun jutun, jossa kerrottiin yhden virolaisen kaupungin, käytännössä  koko johdon, olleen sillä matkalla, eikä kukaan tullut takaisin. Kaupunginjohtajan  perheestä perheen nuoret jäivät vaille vanhempiaan. Eräs matkalle aikonut, jo ihan asemansakin puolesta kaupungin johdossa, oli saanut ennen matkaa omituisen tunteen, ettei sille reissulle pidä hänen lähteäkään. Tunne oli niin voimakas, että hän lopulta jäi matkalta pois, vaikka päätös oli vaikea. Lippukin jo maksettu. Yksi hänen ystävänsä sitten matkusti sillä... Kuka olisi voinutkaan ikinä arvata tämmöistä juuri omalle tai läheisten kohdalle tapahtuvaksi, tai kenellekään, juuri silloin🚢 🌊😥

Kyllä sen tapauksen jälkeen - ja Titanic myös mielessä, on laivareisuilla joskus miettinyt, että mitä mikäkin on;  joku hälytysääni vaikkapa. Nyt on mennyt muutama vuosi, ettei olla risteilyllä oltu.

80-luvulla Turun ja Tukholman väliä seilasi Viking Linen Rosella ja juuri se silloinen Viking Sally. Molemmilla tuli risteiltyä. Se laivahan nyt oli, kumpi nyt kulloinkin sattui juuri omana aiottuna matka-ajankohtana olemaan meno- ja tulovuorossa. Riippui siitäkin, että lähtikö  illalla vai aamulla, tai tekikö miniristeilyn vai sellaisen päivä Tukholmassa -risteilyn.

Perunat ja kakku yhteen sopii...?

Sopii, jos tehdään ohjeen mukaan taikina. Tämä "Reininmaan perunakakku - kartoffeltorte" tehtiin ohjeen mukaan, joka minulle on ikäänkuin 90-lukulainen, koska silloin saimme kyseisen leivontakirjan lahjaksi isännän tädiltä.  Kirja on Kotilieden leivontakirja, joka on painettu  80-luvun lopulla. Irtokantinen raasu jo tuo kirja. Kakkua tehtiin vanhimman tyttären kanssa yhteistyössä.

Mutta toissailtana oli vähän huvittava juttu iltaruoan suhteen. Kakkuohjeiden katseleminen sai aikaan sen, että iltaruoaksi määräytyi perunat ja jauhelihakastike. No kun kakkua varten tarvittiin keitettyjä perunoita:) Mutta kakkuohjeiden katselu taas alkoi siitä, kun löysin kaapista sinne unohtuneen pienen sukaattirasian. Sitten seuraavana päivänä piti kaupasta täydentää aineksia, joita kaapissa ei ollut, kuten mantelijauho. 

Ja eilenillalla  oli sitten iltaruoaksi kaalikeittoa, kun olin heräteostoksena sen kaalin ostanut. Siitä keitosta saatiin vielä tänään päiväruoka.

"Retrot" ovat menneet...

Nämä ovat menneet. Kuvia remontin alusta vähän ennen purkamista. Keittiöstä häipyi 80- ja 90-luku. Nythän tosin nuo ruskeat olisi muotivärejä taas. Isoon remonttiin tosin oli muitakin syitä, kuin ulkonäköseikat.  Vihreä laatta ruskeiden joukossa oli kokeiltavana, mutta sitä ei ole keittiöön tulossa. 

Vessakin sai luopua retroistaan. Ja oli tuossa 2000-lukuakin, kun vaaleat laatat korvasivat vuosia sitten ruskeat. Ja silloin tuli  myös vaalea muovimatto  ruskeiden klinkkereiden tilalle. 

Toisaalta olisi ollut kivakin säilyttää nuo värikkäät kalusteet.  Kun uusia kalusteita etsittiin, kävi selväksi ettei paljon muuta ole tarjollakaan, kuin valkoista. Mustia pyttyjä olen nähnyt  mainostettavan. Ja yhden oranssin lavuaarin näin jossain liikkeessä.  Mutta toisaalta jotain muutakin haluttiin jo.

Alla keittiötä vähän myöhemmin, kun osa oli vielä purkamatta. Toisen ikkunan kohdalle oli tässä vaiheessa laitettu jo  remonttituuletin. Oikealla on näkyvissä vessan ovi.

Takka jätti ison reiän lattiaan.  Ja kattoon.

Sisätilat muuttuvat toisentyyliseksi enemmänkin,  kuin olisimme tahtoneet. Mutta käytännön syyt sanelevat monta asiaa. Montakohan kertaa sitä on tullut itse ihmeteltyä, kun jonkin "ihanan vanhan talon tyyli on menty pilaamaan, kun ei ole säilytetty alkuperäistä tyyliä".  Niinpä niin. Nyt on ymmärrystä tullut enempi siihenkin asiaan, kun ei omassakaan talossa säily alkuperäinen tyyli.

Kasettimusiikkia: Raita Karpo

Muistatko Raita Karpon? Minulla alkoi jostain syystä eilen illalla juuri ennen nukkumaan menoa soida päässä : "Oi, katso mikä aamu". Muistin sen laulun olevan Raita Karpon kasetilla. Niinpä sitten nousin vielä vuoteesta ja etsin seinähyllystä kasetin valmiiksi tätä päivää varten. Ja tänä iltapäivänä kuuntelin kasetin oikein silmät kiinni sohvalla istuen. Se musiikki on mielestäni edelleenkin erittäin hyvää, vaikka vuosia on kulunut.  Kappaleet on hyvin valittu. Raita Karpo laulaa kirkkaasti ja konstailemattomasti tuttuja lauluja ja virsiä. Kuten jo sanoin, kaikki laulut kasetilla ovat hyviä, mutta erityisesti minua kosketti mm. tuo jo mainitsemani laulu ihanasta aamusta, mutta myös kasetin nimikappale: "Savilintu". Kun kasetti soi, isäntäkin innostui kehumaan sitä hyväksi. Hän oli nimittäin vähän yllättynyt, sillä hän ei ollut odottanut sen olevan ihan niin hyvä. Ja niinpä Karpon jälkeen isäntäkin vielä innostui kuuntelemaan omaa kasettimusaansa. Hänellä soi Johnny Cash kasetilta... Isännällä on niitä kasetteja ainakin kolme. Ne ovat 80-luvulta.

Tätä on ollut saatavana kasetin lisäksi myös cd-levynä. Tämä on Ristin Voitto/Prisma tuotantoa ja on niinkin "uusi" kuin vuodelta 1991. Monestihan sitä mieltää kasetit jonnekin 70- ja 80 luvuille kuuluviksi. 

Olin sen verran utelias, että katsoin onko tätä vaikkapa cd:nä löydettävissä netistä. Ja näkyi huutonetissä ainakin olevan. Hintakaan ei päätä huimannut, kun oli vain 3,20 e. Tässä linkki, jos kiinnostaa: https://www.huuto.net/kohteet/raita-karpo--savilintu-cd/525373727

Nyt laputetaan 90-luvun hautoja...

Arkea on sekin, kun joskus kuollaan. Isä kuoli vuonna 1994. Eilen saimme kuulla tarkkasilmäisten ystävien kautta tiedon, että isän haudalle oli ilmestynyt lappu. Se lappu, jossa ilmoitetaan sen 25 vuoden hautaoikeuden menneen ohi.  Minua on tämä aihe aina kiihdyttänyt, kun olen nähnyt entisellä kotipaikallani niitä poistettuja hautakiviä siellä kiviaidan takana. Mielestäni niissä on ollut turhan tuoreet vuosikymmenet siihen touhuun. Olen ajatellut, ettei isän paikasta onneksi vielä tarvitse huolehtia, sillä äiti osti silloin aikanaan siihen samalla myös itselleen paikan. Ja äiti on onneksi vielä keskuudessamme!

Mutta niinpä vain hautapaikka-asia silti on mietittävänä. Kyselin asianomaisesta paikasta tätä asiaa, ja sieltä tuli vastaus, että uudestaan se äidinkin paikka on lunastettava, kun kerran se 25 vuotta on jo ehtinyt kulua.
25 vuotta on kyllä tosi lyhyt aika hautapaikkoja ajatellen. Minä muistan lapsuudestani sen alueen, jossa isä nyt on haudattuna. Silloin siellä oli vanhoja hautoja. Sitten raivattiin vanhat kivet pois ja tehtiin tilaa uusille haudattaville. Kohta alkaa kai jo vähitellen taas uusi kierros sillä alueella.

Mietinpä tässä sitäkin, että miten nyt mahtaa olla nekin äidin ja isän vanhempien, sekä sisarustensa, haudat, jotka ovat muilla paikkakunnilla. Jos haluaisin mennä niitä katsomaan joskus, vieläkö löytäisin ne? Ennen mielestäni saattoi hyvinkin vaikkapa lapsenlapset löytää isovanhempiensa haudan. Nykyään saa olla tyytyväinen, jos omien vanhempiensa haudan löytää... Saati, että lapsenlapset joskus niitä löytäisivät.

Mielenkiintoista tässä meidänkin asiassa oli se, että äidille ei oltu asiasta ilmoitettu. Kun ei kuulemma tiedetty osoitetta. Äiti kuitenkin sen seurakunnan jäsen. Kun sitä ihmettelin, sain vastauksen, että henkilötunnuksensa ei ollut heillä tiedossa ja niinollen ei osoitettakaan voitu selvittää...

Jos joku nyt ostaa vaikka puolisonsa viereen itselleen hautapaikan, niin voi olla, että se raha menee kankkulan kaivoon. Mitä meidän asiaamme tulee, niin jatkoa sille voi kyllä lunastaa, eikä tarvitse välttämättä maksaa kahdesta paikasta 25 vuoden hintaa. Mutta silti, olisiko kuitenkin mahdollista järjestää asia niin, että jos nyt joku "onnistuu elämään" pidempään kuin se varatttu 25 vuoden aika, niin eikö se kuitenkin voisi riittää, se alunperin maksetttu summa, ihan siihen kuolinpäivään - siitä sen 25 vuotta eteenpäin. Kaatuisiko seurakuntien talous siihen? Tai loppuisiko hautapaikat? Mietin vaan, että kannattaako muutoin kenenkään ostaa paikkaa etukäteen itselleen, koska voihan sitä elääkin vähän pidempään kuin silloin ostohetkellä luuli.

Vaikka lyhyt on elämä silti - pisimmilläänkin.



Yllä minä isän kanssa vuonna 1970 Kiilholman koululla. Alakuvassa äiti, minä ja sisko samalla kertaa otetussa kuvassa.




Ai niin, vielä vähän kiviasiaa. Koska tuo hautapaikka-aika (ilman jatkoaikoja) on nyt vain sen 25 vuotta, niin miksi ostatetaan ihmisillä kalliita kiviä niin lyhyttä aikaa varten? Mielestäni tuota aikaa varten voisi hyvin riittää jokin puinen risti vaikkapa, tai jokin muu kevyempi versio. Jota voisi tarvittaessa vaikkapa uusia. Miksi kaikilla pitäisi ylipäätään olla melkein samanlainen kivi?  Ja miksi pidetään niin tärkeänä hoitaa ja kukittaa niitä hautoja 25 vuoden ajan, mutta sen jälkeen kivikin joutaa helposti pois? Jotain nurinkurista tässä mielestäni on.

---
Lisäys juttuun 21.2.20: Näiden kyseisten hautapaikkojen kanssa kävi silleeen sopuisasti, että niistä saattoi maksaa viideksi vuodeksi ja sen hinta oli kahdesta paikasta n. 60 euroa. Sitä voi sitten taas jatkaa niinkuin haluaa. Olimme tyytyväisiä tähän, ettei tarvinnut mahdottoman isoja summia maksella yht'äkkiä näistä.

Ennestään tuntematon urheilulaji - ja pari sanaa japania

Opin vähän runsas viikko sitten pari sanaa japania. Opin ne Ylen videonpätkästä jossa esiteltiin erikoista urheilulajia, jossa ihan luvan kanssa sai heitellä toisia lumipallolla. Sitä tehtiin vieläpä keskellä kaupunkia, torilla.  Kyseessä oli laji nimeltä Yukigassen. Yuki oli lumi, gassen oli sota. Tuota kyseistä lumisotaa käytiin viikko sitten viikonloppuna Joensuun torilla. Emme itse olleet sitä katsomassa, mutta meidän nuorimies oli pelissä mukana. Hän oli myös kaverinsa kanssa kokoamassa pelaajia joukkueeseen, joka oli kansainvälinen. Joensuuhan on opiskelukaupunki, niin pelaajana oli sellaisiakin, jotka eivät ennen tätä talvea olleet kuulemma edes nähneet lunta. Varmaan hauska kokemus heille. Me taas emme olleet ennen moisesta pelistä kuulleet, ennenkuin nuorimies meille siitä kertoi. Ja tuskin moni muukaan lie siitä kuullut. Laji kuitenkin on lähtöisin jo 80-luvulta Japanista, ja Suomessakin sitä on pelattu Kemijärvellä jo 90-luvulta asti. Nyt kemijärveläiset siis toivat lajin Joensuuhun. Joensuussa oli muutenkin erikoisempia urheilulajeja esittelyssä sinä viikonloppuna.

---

Alla lumikuvia muutaman päivän takaa, kun aurinko houkutteli minut ulos. Tänään oli täällä Pohjois-Karjalassa aivan karseat kelit ja sää. Aamulla oli tiet sohjona ja satoi vettä. En tiedä sataako juuri nyt mitään, mutta taivas on ainakin harmaa.

Tänään sai näillä teillä jännittää, pääseekö näillä teillä kulkemaan. Ei ollut tänään näin nätit kelit. Tuossa yllä olevassa kuvassa, sen yläreunassa lähtee laskemaan mäki ojanotkoon, jonka toisella laidalla on taas päästävä autolla ylöskin. Tänään se aamulla nippanappa onnistui. Onneksi. Muuten olisimme olleet pulassa siellä ojanotkossa, kun olisi ollut vaikea päästä sekä eteen- että taaksepäin. Ja päästiin onneksi myös takaisin asioilta tullessa samoista mäistä kotiinkin päin; ei tarvinnut kiertoreitille lähteä. Mutta autoa emme silti ihan pihaan asti saaneet. Sitä onkin tänä talvena sattunut tavallisia talvia enemmän.

Vanhoilta asuinsijoilta

Tänä aamuna tuli jostakin mieleen vanhat asuinsijani 50 vuoden takaa. Mietin sitä, ja samoin sitä, kuinka samalle kulmakunnalle johtavan tien varressa asuimme myöhemminkin - eikä yhtäkään niistä asuintaloistamme ole enää olemassa.  Joku on palanut, toiset purettu. Nuo joita ajattelin, olivat Pomarkussa Kiilholmassa ja sinne johtavan tien varrella. Tulin sitten miettineeksi vielä aikaa ennen sitäkin. Lempäälästä muistin kaksi asuinpaikkaa, joita joskus yritimme siellä ajellessamme etsiä. Kumpaakaan taloa en löytänyt. Toisesta en paikkaakaan ihan varmuudella, mutta toisesta tyhjän tontin kylläkin. Purettuja oli talot molemmilta paikoilta sielläkin.

Jos olisin ollut rohkeampi ihmisten kanssa käymään juttusille, olisin voinut joissakin näissä paikoissa naapurustossa käydä kyselemään taloista, ja  niiden asukkaiden myöhemmistä vaiheista jotakin - ja samalla esittäytyä niiden tienoiden entiseksi asukkaaksi. Mutta olen vain tyytynyt kieppumaan lähistöllä. Olen kuitenkin kuvitellut, että niin voisi olla mielenkiintoista joskus tehdä. Voisi ottaa mukaan jonkun valokuvan, joka liittyy juuri kyseiseen paikkaan. Se olisi ikäänkuin todiste, että minäkin olin siellä. Muutenhan entiset asuinsijani eivät minua tunne. Enkä minä niitä; niiden tienoiden nykyisiä asukkaita.

Kun olin näitä miettinyt, tuntui lohdulliselta ajatukselta, että vaikka entiset asuinsijani eivät minua enää tunne, Jumala, Taivaallinen Isäni tuntee minun koko historiani, syntymästäni aina tähän päivään asti, jokaisen päivän, kuin olisi aina ollut paikalla. Niinkuin onkin. Hän onkin ainut sellainen, joka sen alusta loppuun tarkasti tuntee. Äitinikin sentään on pitkältä ajalta perillä elämästäni, samoin siskoni, serkkuni, ystäväni. Mutta eivät hekään tunne tätä nykyistä arkeani kovin läheisesti, koska asuvat toisella puolella maata. Tämän nykyisen arjen tuntevat mieheni ja lapseni, mutta heille taas lapsuuteni on kerrotun, ja muutamien kuvien, varassa.

"Mutta sinä, Herra, tunnet minut; sinä näet minut..." Jer. 12:3

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut." Ps 139:16

Se on lohdullista! Vaikka ei kukaan muu, eivätkä entiset asuinsijani minua tuntisi, sinä tunnet, loppuun saakka.

"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla.  Kun tuuli käy hänen
ylitsensä, eikä häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne." Ps 103:15-16

Tuo psalmi 103 on muuten hyvin lohdullinen!

Hyvää lauantaita itsekullekin:)

Kuka vanhoja muistelee...

Ken vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään... kuuluu vanha sanonta. Mistähän lie moinen alkunsa saanut? Minua nyt ei pidä tikulla silti tökkiä, kun tässä kuvallisesti ja vähän muutenkin vanhoja muistelen. Kun ne uudet kuvat on ns. kiven alla. Toisen blogini juttuun kuvaa etsiessäni osui silmäni samalla näihin kuviin.

On neidolla melkein pystytukka, ken seisomaan käy... 

Omin käsin leikattu tukka. Sitä omin käsin leikkuuta olen harrastanut nuoresta lähtien. Se sai tietenkin alkunsa kotona jo siitä, kun isä pyysi lyhentelemään tukkaansa. Ja muutoinkin meillä paljon itse hiuksia leikattiin. Isä yleensä leikkasi äidin tukan. Sitten joskus varovaisesti uskaltauduin omaankin tukkaani koskemaan.

Viimeksi taisin käydä oikein parturissa silloin, kun nuorin, tai toiseksi nuorin, oli jotain vuoden tai kaksi vuotta vanha. Tukkani oli siinä vaiheessa niin harventunut, että toivoin silloin kampaajalta jotain "käänteentekevää" leikkausta päänuppiini. Ja mitä sain? Olin pettynyt, kun mitään "uutta" en saanut, vaan samat "klimpsimiset" olisin voinut itsekin kotona tehdä.

No niistä ajoista on tukan kunto kohentunut, mutta jos milloin tukkaani haluan leikattavan, pyydän joko isäntää tekemään sen, jos on kyse vain latvoista, mutta jos muualta haluan lyhennystä, teen sen itse. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta eipä minun tarvitse ollakaan mitenkään edustuskelpoinen, joten ei se sitten niin vakavaa ole, jos vähän menee vikaan. Jälkikäteen voi korjailla.

---

Nyt minulla on  jälleen ollut ylläni se hame, joka on melkoisen samankaltainen tuon kuvissa olevan hameen kanssa. Nuo kuvathan ovat 90-luvun alusta. Kuvassa oleva asunto ei ollut minun. Se oli hänen, jota meillä nykyisin isännäksi kutsutaan:)

Ja mitä kuvan tavaroihin tulee, tuo karttapallo löytyy nytkin kaapin päältä. Kattolamppu on meillä vielä, vaikkakaan ei käytössä nyt. Taulu on olemassa. Samoin tuo pöytälevy... Pöytään laitettiin aikanaan toisenlaiset jalat, sellaiset metalliset, paikoilleen kierrettävät. Pöytälevyä on pienennettykin, sillä siitä värkättiin eräässä länsirannikolla asumassamme talossa  aikanaan puuhellan päälle taso, jossa sopi vauvaa hoidella. Täällä nykyisessäkin pöytälevy on  tehnyt samaa virkaa, ilman sitä puuhellaa tosin... Ja palapeliä on sen päällä joskus kokoiltu. Tuotu pöytä vartavasten sitä touhua varten keskelle lattiaa. Ja kun palapeli on koottu, on pöytäkin taas joutanut varastoon. Nytkin itseasiassa mieluusti kyllä kokoilisin jotain isoa palapeliä.

Mitä tänne muuta kuuluu?  Sellaista flunssaista on porukka osittain nyt. Paljon on viime aikoina katseltu Yle Areenasta Isä Matteota. Siinä on sitten erikoinen ohjelma. Siinä on "komediallisia aineksia" kuten jostakin luin. Siinä on romantiikkaa. Siinä ratkotaan rikoksia. Ja siinä rikollinenkin saa kuulla armollisia sanoja, joskus suorastaan ihan evankeliumia. Yhtenä päähenkilönä on näyttelijä, jonka nimi tuo varmaan monille enemmänkin mieleen länkkärit: Terence Hill.

Semmoiset sekalaiset sepustukset...

Yksi saatu lahja

Kuinka autoton "nuoripari" (no, nuori... ja nuori... yli kolme- ja neljäkymmentä) sai auton, kun omaa mahdollisuutta sen hankintaan ei ollut:

Olipa "nuoripari" eräänä 90-luvun vuonna perheineen tädin kanssa liikenteessä, tädin autolla. Kun oltiin kääntymässä erään lammen kohdalta pienemmälle tielle, täti ilmoitti yllättävän uutisen: hän antaisi juuri sen ajossa olleen auton tälle perheelle... sitten kun hän ostaisi itselleen uuden auton.

Ja niin myös tapahtui, eikä siihen mennyt vuosia, kuten lupauksen kuulleet olivat päätelleet, vaan auto saatiin  yllättävän pian.

Auto oli perheellä käytössä sitten useita vuosia. Itseasiassa jopa kahteen otteeseen... Tapahtui nimittäin niin, että sitten kun oli vihdoin autoa vaihdettukin, auto päätyi toiseen tarvitsevaiseen paikkaan. Kuluipa sitten aikaa... Ja taas tarvitsi tämä alussa mainittu "nuoripari" autoa. Nytpä tuo toinen perhe oli tilanteessa, että he saattoivat luopua siitä autosta... Ja niinpä tuo sama auto, alunperin tädin lahjoittama, tuli jälleen käyttöön tälle samalle perheelle, jolle täti sen aikanaan oli lahjoittanut.

Auto oli beigen värinen Opel Corsa. Siitä oli iloa moneen kertaan!

"Muistakaa hänen ihmetöitänsä, jotka hän on tehnyt..." 1. Aikakirja 16:22