Hän oli iso sotaherra. Häntä suututti. Se mies ei ollut vaivautunut astumaan mökistään ulos edes sen vertaa, että olisi tervehtinyt häntä, saati sitten tullut itse hänen luokseen ohjeineen. Ei, vaan mokoma hyväkäs oli lähettänyt jonkun käskyläisensä asialle, ja minkälaisin ohjein vieläpä! Että hänen muka pitäisi pulahtaa täkäläiseen jokeen, eikä vain yhden kerran, vaan seitsemästi. Jo oli miehellä otsaa!
Sotaherran palvelijat kuuntelivat ensin hiljaa herransa kiukkuista puhinaa. Sitten rohkein heistä alkoi varovasti puhella herralleen, että jos se mies olisi antanut hänelle jonkin vaikean tehtävän, eikö hän olisikin noudattanut sitä? Mutta vaikka ohje nyt olikin ollut niin vaatimaton, eikö hänen kannattaisi kuitenkin sitä kokeilla? Mitä hän siinä häviäisi? Sotaherra kuunteli. Hän tiesi palvelijansa uskollisiksi ja viisaiksikin. Hän mietti vähän aikaa ja tuumi sitten, että palvelijansa olivat kyllä oikeassa. Eipä siinä mitään häviäisikään, jos hän nyt kumminkin sen saamansa ohjeen mukaan toimisi, vaikka se ärsyttikin suunnattomasti.
Niinpä sitten vaunut pysäytettiin sopivaan kohtaan joen rannalle. Kaikki seurasivat jännittyneinä tapahtumia. Ja varmasti palvelijat mielessään rukoilivat, että heidän herransa saisi sen avun! Ensimmäinen pulahdus... Ei näkynyt mitään muutosta. Mutta hänenhän käskettiinkin tehdä se seitseman kertaa. Pulahdukset laskettiin tarkasti... toinen, kolmas... neljäs... viides... kuudes... Ja nyt jännitys tuntui jo mahanpohjassa asti jokaisella. Sotaherra veti henkeä ja pulahti veteen seitsemännen kerran. Hän ui muutaman vedon kuin peläten nousta vedestä; jos kaikki olisikin ollut vain turhaa haavetta... Mutta kun hän vihdoin uskaltautui nousemaan vedestä, häntä tarkastelivat kaikkien silmät. Ja jo noiden toisten silmistä hän näki, että jotain oli tapahtunut. Hänen ihonsa oli puhdas! Kuin lapsen iho, sanoivat toiset! Ihmeitten ihme oli tapahtunut: spitaali oli poissa.
Nyt hänelle tuli kiire vetää vaatteet ylle. Vaunut käännettiin ympäri ja palattiin siihen äsken niin suunnatonta suuttumusta aiheuttaneen mökin pihaan. Nyt tämä sotaherra päätti astua itse sisälle mökkiin. Millainen kohtaaminen se mahtoikaan olla. Mökissä sisälläolijat tiesivät varmaankin jo, mitä oli tapahtunut, sillä olihan mökin omistaja profeetta, jolle Jumala itse ilmoitti asioita. Mutta nyt sinne astui nöyrin mielin ja kiitollisuutta täynnä tämä suuren valtakunnan sotapäällikkö. Hän halusi osoittaa kunnioitusta ja kiitollisuutta tälle talolle ja sen omistajalle. Kuinka hän voisi sen tehdä? Hän halusi antaa profeetalle lahjan kiitollisuutensa osoitukseksi. Profeetta kieltäytyi päättäväisesti ottamasta mitään.
Mutta nyt tämä sotaherra oli täysin vakuuttunut siitä, että ainoastaan se oli oikea Jumala, jonka vaikutuksesta hän oli parantunut! Joka toimi täällä Israelissa. Kun profeetta ei suostunut ottamaan mitään lahjaa vastaan, pyysi tämä sotaherra häneltä jotakin. Pyyntö oli ällistyttävä: voisiko hän saada mukaansa maata parin muulin kantaman kuorman verran? Hän ei enää halunnut kotimaassaankaan palvella mitään muuta Jumalaa, kuin tätä ainoaa. Mitähän hän mahtoi kotimaassaan sillä multakuormalla tehdä? Istuttiko siihen jotain? Rakensiko alttaria oikealle Jumalalle? Vai miten multakuorma käytettiinkään, sitä ei meille ole kerrottu. Mutta se on melkoisen varmaa, että sotaherra kertoi kuninkaalleenkin, mitä hänelle oli tapahtunut ja kuka se todellakin oli, jonka voimasta hän parani!
Pienen orjatytön vinkistä tämä sotaherra oli liikkeelle lähtenyt, apua hakemaan. Hän oli luullut avun löytyvän kuninkaan palatsista, mutta apu oli vallan muualla....
Voit lukea sotapäällikkö Naemanista täältä. (Linkki on Koivuniemen Raamattuhakuun, kohtaan 2. Kuningasten kirja, luku 5)
torstai 31. tammikuuta 2019
keskiviikko 30. tammikuuta 2019
Uutta minulle: Mifu - "Käytetään kanan tapaan"
Haimme eilen ruokapussin. Siihen sai ottaa esillä olevista laatikoista mitä halusi. Homma toimi niin, että ensin otettiin vain jotain, sitten seurasi vielä toinen ja kolmas kierros. Näin sen tähden, että kaikki hakijat saisivat tasapuolisesti. Yksi laatikko sisälsi jotain outoa: ihan kuin jotain mikroruokapakkauksia - siis sitä Mifua. Ihan uutta minulle.
Ekalla kierroksella otin siitä yhden näppeihini tutkiakseni sitä, mutta tekstit olivat niin pieniä, että jäi arvoitukseksi, mitä se oikeastaan oli. Toisella kierroksella otin yhden ikäänkuin kokeeksi. Mifupakkauksia oli kahdenlaisia. Jossakin vaiheessa kuvittelin, että ehkä se on jotain ikäänkuin pastaa. Ja jossain vaiheessa olin muka näkevinäni yhden pakkauksen päällä sanan suklaa... ja päättelin, että siinä on siis jotain makeaa. No, lopulta meille sitten päätyi kaksikin Mifu-pakkausta; kaksi allaolevan kuvan mukaista.
Kotona sitten vasta kunnolla pääsin tutkimaan, mitä olin ottanut. Nehän olikin "kanankorvikkeita", sillä paketin päällä luki "käytetään kanan tapaan". Paketissa oli 250 g suikaleita, jotka näyttivätkin kanalta, vaikka valmistusaineista ensimmäinen oli maidosta peräisin. Tänään sitten päätin kokeilla, mitä niistä saa aikaiseksi. Paketti sisälsi muutaman ruokaohjeen, mm. risoton. Tein sitten sellaisen oman version tosin. Epäilytti millaista siitä mahtaisi tulla. Mutta se yllätys oli kyllä hyvä. Risotto oli hyvää, ja hyvin voisi kuvitella tuon Mifun kanaksi. Vain nuorimmainen ei tykännyt. Tässä oli sekin kätevä puoli, että jää se kanasuikaleiden kypsentely pois, vaikka tämäkin kuumennettuna käytetään.
Ekalla kierroksella otin siitä yhden näppeihini tutkiakseni sitä, mutta tekstit olivat niin pieniä, että jäi arvoitukseksi, mitä se oikeastaan oli. Toisella kierroksella otin yhden ikäänkuin kokeeksi. Mifupakkauksia oli kahdenlaisia. Jossakin vaiheessa kuvittelin, että ehkä se on jotain ikäänkuin pastaa. Ja jossain vaiheessa olin muka näkevinäni yhden pakkauksen päällä sanan suklaa... ja päättelin, että siinä on siis jotain makeaa. No, lopulta meille sitten päätyi kaksikin Mifu-pakkausta; kaksi allaolevan kuvan mukaista.
Kotona sitten vasta kunnolla pääsin tutkimaan, mitä olin ottanut. Nehän olikin "kanankorvikkeita", sillä paketin päällä luki "käytetään kanan tapaan". Paketissa oli 250 g suikaleita, jotka näyttivätkin kanalta, vaikka valmistusaineista ensimmäinen oli maidosta peräisin. Tänään sitten päätin kokeilla, mitä niistä saa aikaiseksi. Paketti sisälsi muutaman ruokaohjeen, mm. risoton. Tein sitten sellaisen oman version tosin. Epäilytti millaista siitä mahtaisi tulla. Mutta se yllätys oli kyllä hyvä. Risotto oli hyvää, ja hyvin voisi kuvitella tuon Mifun kanaksi. Vain nuorimmainen ei tykännyt. Tässä oli sekin kätevä puoli, että jää se kanasuikaleiden kypsentely pois, vaikka tämäkin kuumennettuna käytetään.
maanantai 28. tammikuuta 2019
Vanhaa arkea: pienenpieni maja
Pikkuruinen maja menneiltä vuosilta.
Kun äidinkin on pitänyt majaan tutustua sisältä päin... Joko omasta aloitteesta tai käskettynä. En muista kumpi:) Majan oleskelualuettahan on näköjään laajennettu torkkupeitolla, joka on levitetty majan eteen...
Kun äidinkin on pitänyt majaan tutustua sisältä päin... Joko omasta aloitteesta tai käskettynä. En muista kumpi:) Majan oleskelualuettahan on näköjään laajennettu torkkupeitolla, joka on levitetty majan eteen...
lauantai 26. tammikuuta 2019
He eivät tienneet, mitä tuleman piti...
Siinä nyt istui miesjoukko rehvakkaana syömässä. Olivathan he nyt mielestään hoidelleet yhden ongelman pois päiväjärjestyksestä. Ainakin melkein. Sillä nyt he kuitenkin syödessään miettivät, mitä tuli tehtyä, ja miten ongelma ratkaistaisiin loppuun asti. He olivat ehkä tyytyväisiä, etteivät olleet tappaneet poikaa, olihan hän nyt vain siinä kuivassa kaivossa... Mutta ei kai häntä voisi vain jättää sinne? Vai voisiko? Eikö se olisi oikeastaan sama, kuin jos olisi tappanut hänet, niin aluksi aiottiinkin.
Siinä heidän syödessään alkoi kaukaa näkyä pölypilvi ja kohta harjanteen takaa näytti tulevan esiin karavaani. Miehet sitä syödessään katselivat. Eikä mennyt kauaakaan, kun jotkut heistä vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi ja nyökäyttivät päätään saapuvan karavaanin suuntaan. Sieltähän taitaa saapua heidän ongelmansa ratkaisu. Eräs heistä sitten sanoi sen ääneen, että myydään poika tuolle karavaanille. Eihän se ensimmäinen idea pojan tappamisesta ollutkaan pienen harkinnan jälkeen ollut niin hyvä, vaikka siihen ensin innostuttiin. Olisihan parempi, että jää henkiin kumminkin. Kun oma veli kuitenkin on. Vaikka se "veli" sanottiinkin hampaat irvessä.
Niin tehtiin. Poika otettiin kaivosta ja luovutettiin karavaanin kyytiin 20 hopeasekelistä. Nyt poika päätyisi Egyptiin. Eikä hänen suuruudenhulluista unistaan tulisi ikinä mitään...
---
Entäs se mainittu poika sitten. Hän oli järkyttynyt. Miten omat veljet saattoivat heittää hänet tänne! Hän huusi ja rukoili heitä, että nostaisivat hänet sieltä pois. Hänen huutonsa tuntuivat kaikuvan kuuroille korville.
Tulipa sitten sellainenkin hetki, että häntä todellakin ruvettiin sieltä nostamaan. Nostettava ilahtui, mutta saikin kokea heti uuden järkytyksen: hänet annettiin vieraan karavaanin matkaan. Hänet oli myyty orjaksi! Omat veljet olivat tehneet sen. Olihan hän tiennyt, etteivät veljet hänestä oikein pitäneet, mutta mitään tämän kaltaista hän ei olisi voinut heistä uskoa.
Karavaani lähti matkaan ja poika sen mukana. Mikään hänen anelunsa ei ollut auttanut, veljet olivat säälimättömiä. Karavaanin taittaessa pitkää matkaansa pojan ajatukset harhailivat monenlaisessa. Oliko tämä pahaa unta, poika mietti.
Unet tosiaan. Eikö hän ollutkin hiukkasen kuvitellut, että hänen näkemänsä unet kumartavista lyhteistä, auringosta, kuusta ja tähdistä olisivat merkinneet jotakin? Että hänestä voisi tulla jotain... Siltikin, että hän oli veljessarjan toiseksi nuorin. Olipa isäkin häntä moisesta haaveilusta nuhdellut. Mikä hölmö haaveilija hän olikaan ollut. Ikinä hän ei enää haluaisi kuvitella unista yhtään mitään! Olikohan Jumalakin hänet hylännyt? Miten isä jaksaa kestää sen, kun hän ei palaakaan kotiin? Miten hänen katalat veljensä selittävät hänen katoamisensa? Kysymyksiä ja kyyneleitä riitti loputtomiin...
---
Vuosia, vuosia myöhemmin.
Eräs orja komennetaan faaraon eteen. Faarao oli kuullut tuon miehen osaavan selittää unia. Ja niin hän selitti nytkin, ettei faarao ollut viisaampaa koko elämänsä aikana kuullut. Tämä mies piti saada hovin palvelukseen...
Ja niin vain kävi sekin, että "pojan" veljet vielä kumarsivatkin tätä "poikaa", joka nyt oli toiseksi suurin Egyptissä, faaraosta seuraava. Ja isä sai tietää, ettei peto ollut syönyt hänen poikaansa...
Jos kiinnostaa lukea tarkemmin näistä kiemuroista, niin näistä löytyy: 1. Moos. 37 ja 1. Moos. 39-46
Tästäkin pääsee lukemaan: https://www.koivuniemi.com/raamattu?tila=luku&kaannos=fi-38&kirja=1mo&luku=37
---
Jumalalla oli suunnitelma joka toteutui vääjäämättä, vaikka olosuhteet vuosikausien ajan näyttivät menevän aivan toiseen suuntaan...
Siinä heidän syödessään alkoi kaukaa näkyä pölypilvi ja kohta harjanteen takaa näytti tulevan esiin karavaani. Miehet sitä syödessään katselivat. Eikä mennyt kauaakaan, kun jotkut heistä vilkaisivat toisiinsa merkitsevästi ja nyökäyttivät päätään saapuvan karavaanin suuntaan. Sieltähän taitaa saapua heidän ongelmansa ratkaisu. Eräs heistä sitten sanoi sen ääneen, että myydään poika tuolle karavaanille. Eihän se ensimmäinen idea pojan tappamisesta ollutkaan pienen harkinnan jälkeen ollut niin hyvä, vaikka siihen ensin innostuttiin. Olisihan parempi, että jää henkiin kumminkin. Kun oma veli kuitenkin on. Vaikka se "veli" sanottiinkin hampaat irvessä.
Niin tehtiin. Poika otettiin kaivosta ja luovutettiin karavaanin kyytiin 20 hopeasekelistä. Nyt poika päätyisi Egyptiin. Eikä hänen suuruudenhulluista unistaan tulisi ikinä mitään...
---
Entäs se mainittu poika sitten. Hän oli järkyttynyt. Miten omat veljet saattoivat heittää hänet tänne! Hän huusi ja rukoili heitä, että nostaisivat hänet sieltä pois. Hänen huutonsa tuntuivat kaikuvan kuuroille korville.
Tulipa sitten sellainenkin hetki, että häntä todellakin ruvettiin sieltä nostamaan. Nostettava ilahtui, mutta saikin kokea heti uuden järkytyksen: hänet annettiin vieraan karavaanin matkaan. Hänet oli myyty orjaksi! Omat veljet olivat tehneet sen. Olihan hän tiennyt, etteivät veljet hänestä oikein pitäneet, mutta mitään tämän kaltaista hän ei olisi voinut heistä uskoa.
Karavaani lähti matkaan ja poika sen mukana. Mikään hänen anelunsa ei ollut auttanut, veljet olivat säälimättömiä. Karavaanin taittaessa pitkää matkaansa pojan ajatukset harhailivat monenlaisessa. Oliko tämä pahaa unta, poika mietti.
Unet tosiaan. Eikö hän ollutkin hiukkasen kuvitellut, että hänen näkemänsä unet kumartavista lyhteistä, auringosta, kuusta ja tähdistä olisivat merkinneet jotakin? Että hänestä voisi tulla jotain... Siltikin, että hän oli veljessarjan toiseksi nuorin. Olipa isäkin häntä moisesta haaveilusta nuhdellut. Mikä hölmö haaveilija hän olikaan ollut. Ikinä hän ei enää haluaisi kuvitella unista yhtään mitään! Olikohan Jumalakin hänet hylännyt? Miten isä jaksaa kestää sen, kun hän ei palaakaan kotiin? Miten hänen katalat veljensä selittävät hänen katoamisensa? Kysymyksiä ja kyyneleitä riitti loputtomiin...
Vuosia, vuosia myöhemmin.
Eräs orja komennetaan faaraon eteen. Faarao oli kuullut tuon miehen osaavan selittää unia. Ja niin hän selitti nytkin, ettei faarao ollut viisaampaa koko elämänsä aikana kuullut. Tämä mies piti saada hovin palvelukseen...
Ja niin vain kävi sekin, että "pojan" veljet vielä kumarsivatkin tätä "poikaa", joka nyt oli toiseksi suurin Egyptissä, faaraosta seuraava. Ja isä sai tietää, ettei peto ollut syönyt hänen poikaansa...
Jos kiinnostaa lukea tarkemmin näistä kiemuroista, niin näistä löytyy: 1. Moos. 37 ja 1. Moos. 39-46
Tästäkin pääsee lukemaan: https://www.koivuniemi.com/raamattu?tila=luku&kaannos=fi-38&kirja=1mo&luku=37
Jumalalla oli suunnitelma joka toteutui vääjäämättä, vaikka olosuhteet vuosikausien ajan näyttivät menevän aivan toiseen suuntaan...
perjantai 25. tammikuuta 2019
Pauli ja Senja
Tänään on Paulin nimipäivä, eilen oli Senjan. Tämä nimipari tuo mieleeni aina kalenterissa sen nähdessäni, erään pariskunnan, joka oli perheemme ystäviä, varsinkin isän. Isä oli jossain tullut tutuksi Paulin kanssa. Me muutkin sitten kävimme heidän mökissään melko usein kylässä. Varsinkin me lapset isän kanssa. Paulilla ja Senjalla oli usein karkkia lapsille, niin olihan sinne mieluista mennä. Niin oli tosin ilman karkkiakin:)
Heidän kotinsa oli pieni, mutta kodikas mökki. Siinä oli kaksi pientä huonetta, joista toinen oli samalla keittiö, mutta siinäkin nukuttiin. Tuon huoneen ja pikkuruisen makuukamarin välissä oli pieni eteinen. Myöhemmin mökkiin rakennettiin vähän isompi eteinen, jolloin mökki sai samalla vähän lisätilaa. Niin paljon heillä kävimme, että vuosikymmenten jälkeenkin muistan suurinpiirtein miten huonekaluja oli sijoitettu. Kiinnostava minusta oli sellainen keittiössä oleva "emännänkaappi".
Vaikka mökki oli pieni, pihapiiri oli kohtuullisen iso. Lähempänä mökkiä oli jonkinlainen varastorakennus ja "pikkula". Tuota sanaa heillä siitä yhdestä välttämättömyydestä käytettiin ja se sana tuntui minusta niin erikoiselta. Vähän kauempana mökistä sijaitsi saurarakennus. Välillä meitä koko perhettä kutsuttiin heille saunaan ja silloin äitikin yleensä lähti mukaan. Mehän asuimme itse yhdessä vaiheessa sellaisessa vuokramökissä, jossa ei ollut saunaa, ei edes kaivoa. Nuo saunakutsut ajoittuvat mielestäni juuri tähän aikaan.
Joskus saimme heiltä siihen pieneen vuokramökkiimme vanhanaikaisen, tummanruskean päästävedettävän sängyn. Siinä nukuimme siskoni kanssa vierekkäin. Jossain vaiheessa se sänky kävi meillä tarpeettomaksi, ja sellainen mielikuva minulla on, että isä olisi laittanut sen polttopuiksi, mistä sitten antajat olivat pahoillaan. Minustakin sänky olisi saanut pysyä ehjänä. Mutta ehkäpä vanhemmillani oli alituinen mietintä, mistä seuraavat polttopuut ostetaan, kun ostettavahan ne aina oli, niin ilmaiset poltettavat varmaan hyödynnettiin mielellään.
Eräänä kesäpäivänä 70-luvun alkupuolella meidän piti mennä Kirjuriin (Porin Kirjurinluoto); siis isä, minä ja siskoni, Senja ja Pauli, sekä heidän poikansa Matti ystävänsä Ullan kanssa. Reissupäivän aamuna isä oli pahoinvointinen, muistaakseni häntä otti sydämestä. Meidät lapset laitettiin kuitenkin menemään Kirjuriin näiden tuttavien kanssa. Menimme sinne Ullan autolla. Mieluummin olisimme lähteneet, jos isäkin olisi tullut mukaan, mutta oli meillä kiva reissu silti. Meille ostettiin jopa kuvissa näkyvät hatut:) Reissusta on muutamia valokuvia. Sellainenkin kuva oli, jossa oltiin Porin torilla. En löytänyt sitä minulta, liekö se sittten äidin albumissa. Kuvat oli kai Ullan ottamia.
Kun olin ehkä 9-vuotias, sain jonain merkkipäivänäni samalla kertaa kortit isältä ja Matilta. Mattihan oli myös isän kaveri. He olivat käsittääkseni yksissä tuumin kortit ostaneet. Ne ovat minulla tallessa yhä. Samoin on tallessa muutama kortti ja kirje, joita Pauli meille joskus kirjoitti.
Kun me lapset kasvoimme isommiksi, käyntimme heillä hiipuivat ja loppuivat, ja niin vieraannuimme heistä. Kerran kävi niin, että kun me asuimme jo kerrostalolla, kuulimme, että Paulin mopo, sellainen vihreä pappatunturi, oli varastettu. Me olimme nähneet samanlaisen mopon kerrostalon seinustalla takapihalla. Ja niin vain kävi myöhemmin ilmi, että sepä oli se Paulin mopo.
Tähänpä taidankin tämän muistelun nyt päättää.
Laitan tähän vielä pari kuvaa samalta aikakaudelta, ja sen mökin pihapiiristä, jossa silloin asuimme. Kuvissa minä, siskoni, äiti ja isä. Nämä kuvat ovat ovat isä ja äiti vuorotellen ottaneet.
Hyvää viikonloppua itsekullekin:)
Heidän kotinsa oli pieni, mutta kodikas mökki. Siinä oli kaksi pientä huonetta, joista toinen oli samalla keittiö, mutta siinäkin nukuttiin. Tuon huoneen ja pikkuruisen makuukamarin välissä oli pieni eteinen. Myöhemmin mökkiin rakennettiin vähän isompi eteinen, jolloin mökki sai samalla vähän lisätilaa. Niin paljon heillä kävimme, että vuosikymmenten jälkeenkin muistan suurinpiirtein miten huonekaluja oli sijoitettu. Kiinnostava minusta oli sellainen keittiössä oleva "emännänkaappi".
Vaikka mökki oli pieni, pihapiiri oli kohtuullisen iso. Lähempänä mökkiä oli jonkinlainen varastorakennus ja "pikkula". Tuota sanaa heillä siitä yhdestä välttämättömyydestä käytettiin ja se sana tuntui minusta niin erikoiselta. Vähän kauempana mökistä sijaitsi saurarakennus. Välillä meitä koko perhettä kutsuttiin heille saunaan ja silloin äitikin yleensä lähti mukaan. Mehän asuimme itse yhdessä vaiheessa sellaisessa vuokramökissä, jossa ei ollut saunaa, ei edes kaivoa. Nuo saunakutsut ajoittuvat mielestäni juuri tähän aikaan.
Joskus saimme heiltä siihen pieneen vuokramökkiimme vanhanaikaisen, tummanruskean päästävedettävän sängyn. Siinä nukuimme siskoni kanssa vierekkäin. Jossain vaiheessa se sänky kävi meillä tarpeettomaksi, ja sellainen mielikuva minulla on, että isä olisi laittanut sen polttopuiksi, mistä sitten antajat olivat pahoillaan. Minustakin sänky olisi saanut pysyä ehjänä. Mutta ehkäpä vanhemmillani oli alituinen mietintä, mistä seuraavat polttopuut ostetaan, kun ostettavahan ne aina oli, niin ilmaiset poltettavat varmaan hyödynnettiin mielellään.
Eräänä kesäpäivänä 70-luvun alkupuolella meidän piti mennä Kirjuriin (Porin Kirjurinluoto); siis isä, minä ja siskoni, Senja ja Pauli, sekä heidän poikansa Matti ystävänsä Ullan kanssa. Reissupäivän aamuna isä oli pahoinvointinen, muistaakseni häntä otti sydämestä. Meidät lapset laitettiin kuitenkin menemään Kirjuriin näiden tuttavien kanssa. Menimme sinne Ullan autolla. Mieluummin olisimme lähteneet, jos isäkin olisi tullut mukaan, mutta oli meillä kiva reissu silti. Meille ostettiin jopa kuvissa näkyvät hatut:) Reissusta on muutamia valokuvia. Sellainenkin kuva oli, jossa oltiin Porin torilla. En löytänyt sitä minulta, liekö se sittten äidin albumissa. Kuvat oli kai Ullan ottamia.
Kun olin ehkä 9-vuotias, sain jonain merkkipäivänäni samalla kertaa kortit isältä ja Matilta. Mattihan oli myös isän kaveri. He olivat käsittääkseni yksissä tuumin kortit ostaneet. Ne ovat minulla tallessa yhä. Samoin on tallessa muutama kortti ja kirje, joita Pauli meille joskus kirjoitti.
Kun me lapset kasvoimme isommiksi, käyntimme heillä hiipuivat ja loppuivat, ja niin vieraannuimme heistä. Kerran kävi niin, että kun me asuimme jo kerrostalolla, kuulimme, että Paulin mopo, sellainen vihreä pappatunturi, oli varastettu. Me olimme nähneet samanlaisen mopon kerrostalon seinustalla takapihalla. Ja niin vain kävi myöhemmin ilmi, että sepä oli se Paulin mopo.
Tähänpä taidankin tämän muistelun nyt päättää.
Laitan tähän vielä pari kuvaa samalta aikakaudelta, ja sen mökin pihapiiristä, jossa silloin asuimme. Kuvissa minä, siskoni, äiti ja isä. Nämä kuvat ovat ovat isä ja äiti vuorotellen ottaneet.
Hyvää viikonloppua itsekullekin:)
keskiviikko 23. tammikuuta 2019
Arkea: "Öh... kuin tää ny oikein lasketaan?"
Tänään oli sitten ohjelmassa "laskentoa", kuten meillä ennen koulussa sanottiin. Nuorimmainen oli flunssansa takia vielä kotona, mutta tiedot läksyistä kulkee nykyään helposti. Nyt oli sitten matikantehtävissä jakolaskuja allekkain. Sillä tavoin tehtynä ne tulivat nyt uutena asiana hänelle, sillä olivat päässälaskuna aiemmin niitä tehneet. No, heillähän on tietysti se jakolaskujen merkintätapa; "jakokulma", aivan erilainen kuin itselläni aikanaan. Eivät kuulemma sitä sellaiseksi edes nimitäkään. Alkoipa sitten perehtymiseni hänen tehtäviinsä. Vähän aikaa tuijottelin matikankirjan esimerkkilaskua, enkä tajunnut ensin miten siinä mitäkin on tehty. Pitipä sitten tehdä sama lasku sillä jakokulmalla, jonka olin aikanaan oppinut. Nyt rupesi jo vähän lamppu syttymään... Mutta kyllä se minulla takkusi jatkossakin. Neuvoa piti saada isännältä. Hän se muutenkin meillä enemmän on lasten läksyjä neuvonut. Hänellä on siihen paljon enemmän kärsivällisyyttä, kuin minulla.
Minunhan piti alaluokilla laskeskella jotain alkioita ja osajoukkoja, joita vanhempani sitten ihmettelivät. Ne tuli mieleeni tuosta etsimästäni kuvasta! Ja mitä jakolaskuihin tulee, oli isäntä aikanaan oppinut ihan erilaisen jakokulman kuin minä. Ja nyt nuoremmilla on taas ihan omanlaisensa merkintätavat. Tulipa vielä mieleeni, että mitenkähän pitkään noita mihinkään "kulmaan" tai muuten paperillekaan lasketaan, sillä koneethan nykyään kaiken tuntuu korvaavan... Monenko tarvitsee niitä arjessaan osata laskea, ihan paperilla siis? Milloin olen itsekään mahtanut tarvita, 80-luvulla kauppiksessa ehkä?
Minunhan piti alaluokilla laskeskella jotain alkioita ja osajoukkoja, joita vanhempani sitten ihmettelivät. Ne tuli mieleeni tuosta etsimästäni kuvasta! Ja mitä jakolaskuihin tulee, oli isäntä aikanaan oppinut ihan erilaisen jakokulman kuin minä. Ja nyt nuoremmilla on taas ihan omanlaisensa merkintätavat. Tulipa vielä mieleeni, että mitenkähän pitkään noita mihinkään "kulmaan" tai muuten paperillekaan lasketaan, sillä koneethan nykyään kaiken tuntuu korvaavan... Monenko tarvitsee niitä arjessaan osata laskea, ihan paperilla siis? Milloin olen itsekään mahtanut tarvita, 80-luvulla kauppiksessa ehkä?
tiistai 22. tammikuuta 2019
Arkipäivää: sekainen "sairastupa"
Sellaiselta meidän huusholli nyt tuntuu. Eli torkkupeittoa ja vaatetta lojuu vähän siellä sun täällä. Kaksi meistä on flunssassa edelleen. Itselläni oli eilen jännästi vähän parempi aamupäivä eilen, kun piti lääkärissä käydä ihan muun asian tähden. Tänään taas olen niiskuttanut kovasti ja vähän väliä saa aivastusta pidätellä. Ei tee mieli mennä ulos. Onneksi eilisellä kaupunkikäynnillä ostettiin ruoat. Vähän olen ajankulukseni yrittänyt piirrellä. Sohvalla lojuessa niiskutus on ikäänkuin koko ajan läsnä, mutta piirtäessä ajatukset enemmän siinä tekemisessä. Yhden tekeleen heitin roskiin, mutta jatkoin sitten yhtä sellaista, jota olin lyijärillä tehnyt lauantaina. Nyt laitoin siihen vähän vesiväriä jo. Saa nähdä mikä siitäkin, minun tiemaisemastani, mahtaa tulla. Auton ikkunasta välillä kauniita maisemia katselen ja toivon aina osaavani niistä jotakin paperillekin saada, vaan ei käsi tee sitä, mitä mielikuvitus ja silmät sanoo.
Tytär huomasi äskettäin hyvin pitkiä jääpuikkoja tutussa paikassa takapihan puoleisella räystäällä. Mutta niin vaan nämäkin kuvat on "menneitten talvien jäitä". Kuinkahan pian tämä minun blogini mahtaa sulaa olemattomiin, kun se kuvatouhu on nyt "jäissä", sen kameran akun takia. Kirjoitella kyllä tykkäisin, mutta alkaahan se aikaa myöten varmasti vaikuttaa, jos ei uusia kuvia juurikaan saa, ellei ruinaa tyttäriä niitä ottamaan. Ihan valittamatta kyllä sitä ovat tehneet, ettei sen puoleen. No, nytpä voinkin tällä erää lopettaa tämän lätinän ja koneen napsuttelun.
Tytär huomasi äskettäin hyvin pitkiä jääpuikkoja tutussa paikassa takapihan puoleisella räystäällä. Mutta niin vaan nämäkin kuvat on "menneitten talvien jäitä". Kuinkahan pian tämä minun blogini mahtaa sulaa olemattomiin, kun se kuvatouhu on nyt "jäissä", sen kameran akun takia. Kirjoitella kyllä tykkäisin, mutta alkaahan se aikaa myöten varmasti vaikuttaa, jos ei uusia kuvia juurikaan saa, ellei ruinaa tyttäriä niitä ottamaan. Ihan valittamatta kyllä sitä ovat tehneet, ettei sen puoleen. No, nytpä voinkin tällä erää lopettaa tämän lätinän ja koneen napsuttelun.
Mitä rukous ei ole?
Se ei ole meidän avutonta yritystämme saada ääntämme kuuluviin jonnekin avaruuteen.
Se ei ole "saippuakuplien puhaltamista", vain todetaksemme niiden hajoavan heti kohta.
Se ei ole "tähtisadetikun heiluttelua" toivoen, että kirkkaat säteet ulottuisivat taivaaseen asti.
Se on jotain ihan muuta.
Se on jotain sellaista, jonka Jumala itse ottaa vastaan meidän suustamme ja ajatuksistamme.
Se on jotain, josta ei yksikään sana tai kirjain mene hukkaan; ei väänny muuksi, vaan kaikki päätyy tarkoin ja oikein kuultavaksi ja talteen.
Se on jotain, jolla on valtava voima vaikuttaa asioihin.
Se on jotain ... niin ihmeellistä, että järkemme ei sitä käsitä.
Ja koska yritämme mahduttaa sen järkeemme, emme osaa sitä käyttää ja ottaa lukuun...
Tästä löytyi minun mielestäni erittäin hyvä teksti rukouksesta, ajatuksia herättävä:
"Rukous - ennen kaikkea" (Hannu Vuorinen/Seurakuntalainen)
Nythän on menossa eri kirkkokuntien yhteinen rukousviikkokin, jolloin siihen liittyviä yhteiskristillisiä tilaisuuksia on monissa seurakunnissa - yhteisesti toteutettuina:)
Se ei ole "saippuakuplien puhaltamista", vain todetaksemme niiden hajoavan heti kohta.
Se ei ole "tähtisadetikun heiluttelua" toivoen, että kirkkaat säteet ulottuisivat taivaaseen asti.
Se on jotain ihan muuta.
Se on jotain sellaista, jonka Jumala itse ottaa vastaan meidän suustamme ja ajatuksistamme.
Se on jotain, josta ei yksikään sana tai kirjain mene hukkaan; ei väänny muuksi, vaan kaikki päätyy tarkoin ja oikein kuultavaksi ja talteen.
Se on jotain, jolla on valtava voima vaikuttaa asioihin.
Se on jotain ... niin ihmeellistä, että järkemme ei sitä käsitä.
Ja koska yritämme mahduttaa sen järkeemme, emme osaa sitä käyttää ja ottaa lukuun...
Tästä löytyi minun mielestäni erittäin hyvä teksti rukouksesta, ajatuksia herättävä:
"Rukous - ennen kaikkea" (Hannu Vuorinen/Seurakuntalainen)
Nythän on menossa eri kirkkokuntien yhteinen rukousviikkokin, jolloin siihen liittyviä yhteiskristillisiä tilaisuuksia on monissa seurakunnissa - yhteisesti toteutettuina:)
maanantai 21. tammikuuta 2019
Arkipäivää
Minulla on tänään pitkin päivää soinut päässä sävel, jonka sanoituksesta en nyt muista muuta kuin tämän: "...sua sydän kaipaa vieraakseen, halajaa lohdutuksekseen... armollas kruunaa kaunista..." Täytynenee etsiä tuo jostain virsi- tai laulukirjasta, että näen sanat ihan kokonaan.
Mitä tänne muuta kuuluu? Viime viikko kului flussan merkeissä. Osa porukasta, eli toinen nuoremmista ja isäntä oli siinä silloin. Viikonloppuna oli minun vuoroni; nytkin aivastelen. Ja tänään alkoi nuorimmalla flunssa.
Tänään oli kaupungilla käydessä kylmää, mutta tosi kaunista, kun aurinko valaisi tienvarren puita. Oman pihamme ympärillä oleva metsä on runsaan puuston takia nykyään melko varjoinen, mutta sellaisenaan kyllä kaunis ja tunnelmallinen. Olisi ollut kiva ajatus voida kävellä lumisessa metsässä, mutta nyt siellä kulkemiseeen tarvitsisi jo sukset. Pitäisi kai katsastaa minkälaiset "laudat" sitä jalkoihinsa saisi, että pääsisi siihen metsän ihanuuteen ihan "sisälle", kuljeskelemaan lumisten puiden alle.
Aamuisin ja iltaisin on mahdollista vuoteestakin käsin lumisia puita ja sitä tunnelmaa ihailla, mutta kyllä tulee pitkin päivääkin kurkisteltua ikkunoista ulos. Vielä parempi tietysti olisi, jos saisi itsensäkin sinne pihalle. Muutama päivä sitten sain idean yrittää piirtääkin sitä hämärää tunnelmaa, joka aamulla ikkunasta näkyi. En vain ole saanut aikaiseksi skannata sitä tänne koneelle.
Nämä kuvat ovat tammikuullisia, mutta ei tämänvuotisia...
Niin, vielä sekin arkitouhu... että nyt on makaroonilaatikko uunissa. Hyppelehdin tämän jutunkirjoituksen välissä valvomassa yhden neitokaisen kotsanläksynä ollutta makaroonilaatikon tekoa. Onneksi en pitäytynyt omassa laatikontekonäkemyksessäni, kun ensin ohjeistin, että makarooni keitetään... Olipa neidolla ohje, jossa ne keittämättömät makaroonit laitettiin paistetun jauhelihan sekaan ja sinne kaadettiin lihaliemi. Mielenkiintoista nähdä, millainen laatikosta tulee. Aluksi ihmettelin, kun minun päällekatsomistani tarvittiin niin paljon, mutta sitten kävi ilmi, ettei neito ollut sitä koulussa tehnyt, koska oli juuri silloin ollut poissa.
---
Millaista se makaroonilaatikko sitten oli? Se oli minun mielestäni tosi hyvä, ja helppo. En ole juurikaan makaroonilaatikkoa harrastanut, koska en ole saanut siitä maukasta. Tämä oli maukas! Ja tällä tavalla aion tuon ruoan tehdä jatkossa; pois vanhanaikaiset munamaidon tekemiset ja myös makaroonien keittäminen.
Me jouduimme vähän säveltämään siitä koulussa annetusta ohjeesta, minkä perusteella heidän se kuului tehdä. Näin oli tarvis muutaman aineen suhteen, joita meillä ei ollut tai oli vähän erilaista. Ja teimme myös laatikon kaksinkertaisena annoksena.
Näin oli meidän versio:
400 g jauhelihaa (meillä kevyttä)
1 sipuli
1 tl suolaa
ripaus valkopippuria
2 rkl vehnäjauhoja
6 dl keittämätöntä makaroonia
2 kasvisliemikuutioita
1 litra vettä
Paistamiseen rasvaa.
Lihat ja sipuli ruskistettiin. Lisättiin niiden sekaan sitten suola ja valkopippuri, vehnäjauhot sekä kuivat makaroonit, ja lopuksi kasvisliemi. Paistoaika 200 asteessa n. 35 minuuttia.
Mitä tänne muuta kuuluu? Viime viikko kului flussan merkeissä. Osa porukasta, eli toinen nuoremmista ja isäntä oli siinä silloin. Viikonloppuna oli minun vuoroni; nytkin aivastelen. Ja tänään alkoi nuorimmalla flunssa.
Tänään oli kaupungilla käydessä kylmää, mutta tosi kaunista, kun aurinko valaisi tienvarren puita. Oman pihamme ympärillä oleva metsä on runsaan puuston takia nykyään melko varjoinen, mutta sellaisenaan kyllä kaunis ja tunnelmallinen. Olisi ollut kiva ajatus voida kävellä lumisessa metsässä, mutta nyt siellä kulkemiseeen tarvitsisi jo sukset. Pitäisi kai katsastaa minkälaiset "laudat" sitä jalkoihinsa saisi, että pääsisi siihen metsän ihanuuteen ihan "sisälle", kuljeskelemaan lumisten puiden alle.
Aamuisin ja iltaisin on mahdollista vuoteestakin käsin lumisia puita ja sitä tunnelmaa ihailla, mutta kyllä tulee pitkin päivääkin kurkisteltua ikkunoista ulos. Vielä parempi tietysti olisi, jos saisi itsensäkin sinne pihalle. Muutama päivä sitten sain idean yrittää piirtääkin sitä hämärää tunnelmaa, joka aamulla ikkunasta näkyi. En vain ole saanut aikaiseksi skannata sitä tänne koneelle.
Nämä kuvat ovat tammikuullisia, mutta ei tämänvuotisia...
Niin, vielä sekin arkitouhu... että nyt on makaroonilaatikko uunissa. Hyppelehdin tämän jutunkirjoituksen välissä valvomassa yhden neitokaisen kotsanläksynä ollutta makaroonilaatikon tekoa. Onneksi en pitäytynyt omassa laatikontekonäkemyksessäni, kun ensin ohjeistin, että makarooni keitetään... Olipa neidolla ohje, jossa ne keittämättömät makaroonit laitettiin paistetun jauhelihan sekaan ja sinne kaadettiin lihaliemi. Mielenkiintoista nähdä, millainen laatikosta tulee. Aluksi ihmettelin, kun minun päällekatsomistani tarvittiin niin paljon, mutta sitten kävi ilmi, ettei neito ollut sitä koulussa tehnyt, koska oli juuri silloin ollut poissa.
---
Millaista se makaroonilaatikko sitten oli? Se oli minun mielestäni tosi hyvä, ja helppo. En ole juurikaan makaroonilaatikkoa harrastanut, koska en ole saanut siitä maukasta. Tämä oli maukas! Ja tällä tavalla aion tuon ruoan tehdä jatkossa; pois vanhanaikaiset munamaidon tekemiset ja myös makaroonien keittäminen.
Me jouduimme vähän säveltämään siitä koulussa annetusta ohjeesta, minkä perusteella heidän se kuului tehdä. Näin oli tarvis muutaman aineen suhteen, joita meillä ei ollut tai oli vähän erilaista. Ja teimme myös laatikon kaksinkertaisena annoksena.
Näin oli meidän versio:
400 g jauhelihaa (meillä kevyttä)
1 sipuli
1 tl suolaa
ripaus valkopippuria
2 rkl vehnäjauhoja
6 dl keittämätöntä makaroonia
2 kasvisliemikuutioita
1 litra vettä
Paistamiseen rasvaa.
Lihat ja sipuli ruskistettiin. Lisättiin niiden sekaan sitten suola ja valkopippuri, vehnäjauhot sekä kuivat makaroonit, ja lopuksi kasvisliemi. Paistoaika 200 asteessa n. 35 minuuttia.
torstai 17. tammikuuta 2019
Vanhan kertausta: "Western-hame" -vuoden 1980 kaavalla
Itse kylläkin nimesin tämän hameen valmistuttuaan "Preeriahameeksi." Syystä siitä, että toi mieleeni "Pieni talo preerialla" -sarjan, koska hame on minulle niin pitkä, ihan nillkkoihin asti ulottuva. Malli on Suuri Käsityökerho -lehdestä 4/1980.
Materiaalina käytin vanhoja pussilakanoita.
Jos oli kaava vanhan kertausta, oli sitä tämä juttukin. Vaateblogissani oli syksyllä juttu tästä ja samaisen jutun olin tännekin luonnoksiin tallentanut. Nyt lyhensin sepustuksen tähän mittaan. Jos kuka tahtoisi nähdä alkuperäisen sepustuksen, niin tästä löytyy.
 |
| Helma on leveä! Vrt. maton leveyteen. |
 |
| Suuri Käsityökerho 4/1980 |
Materiaalina käytin vanhoja pussilakanoita.
Jos oli kaava vanhan kertausta, oli sitä tämä juttukin. Vaateblogissani oli syksyllä juttu tästä ja samaisen jutun olin tännekin luonnoksiin tallentanut. Nyt lyhensin sepustuksen tähän mittaan. Jos kuka tahtoisi nähdä alkuperäisen sepustuksen, niin tästä löytyy.
tiistai 15. tammikuuta 2019
Kuka vanhoja muistelee...
Ken vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään... kuuluu vanha sanonta. Mistähän lie moinen alkunsa saanut? Minua nyt ei pidä tikulla silti tökkiä, kun tässä kuvallisesti ja vähän muutenkin vanhoja muistelen. Kun ne uudet kuvat on ns. kiven alla. Toisen blogini juttuun kuvaa etsiessäni osui silmäni samalla näihin kuviin.
Omin käsin leikattu tukka. Sitä omin käsin leikkuuta olen harrastanut nuoresta lähtien. Se sai tietenkin alkunsa kotona jo siitä, kun isä pyysi lyhentelemään tukkaansa. Ja muutoinkin meillä paljon itse hiuksia leikattiin. Isä yleensä leikkasi äidin tukan. Sitten joskus varovaisesti uskaltauduin omaankin tukkaani koskemaan.
Viimeksi taisin käydä oikein parturissa silloin, kun nuorin, tai toiseksi nuorin, oli jotain vuoden tai kaksi vuotta vanha. Tukkani oli siinä vaiheessa niin harventunut, että toivoin silloin kampaajalta jotain "käänteentekevää" leikkausta päänuppiini. Ja mitä sain? Olin pettynyt, kun mitään "uutta" en saanut, vaan samat "klimpsimiset" olisin voinut itsekin kotona tehdä.
No niistä ajoista on tukan kunto kohentunut, mutta jos milloin tukkaani haluan leikattavan, pyydän joko isäntää tekemään sen, jos on kyse vain latvoista, mutta jos muualta haluan lyhennystä, teen sen itse. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta eipä minun tarvitse ollakaan mitenkään edustuskelpoinen, joten ei se sitten niin vakavaa ole, jos vähän menee vikaan. Jälkikäteen voi korjailla.
---
Nyt minulla on jälleen ollut ylläni se hame, joka on melkoisen samankaltainen tuon kuvissa olevan hameen kanssa. Nuo kuvathan ovat 90-luvun alusta. Kuvassa oleva asunto ei ollut minun. Se oli hänen, jota meillä nykyisin isännäksi kutsutaan:)
Ja mitä kuvan tavaroihin tulee, tuo karttapallo löytyy nytkin kaapin päältä. Kattolamppu on meillä vielä, vaikkakaan ei käytössä nyt. Taulu on olemassa. Samoin tuo pöytälevy... Pöytään laitettiin aikanaan toisenlaiset jalat, sellaiset metalliset, paikoilleen kierrettävät. Pöytälevyä on pienennettykin, sillä siitä värkättiin eräässä länsirannikolla asumassamme talossa aikanaan puuhellan päälle taso, jossa sopi vauvaa hoidella. Täällä nykyisessäkin pöytälevy on tehnyt samaa virkaa, ilman sitä puuhellaa tosin... Ja palapeliä on sen päällä joskus kokoiltu. Tuotu pöytä vartavasten sitä touhua varten keskelle lattiaa. Ja kun palapeli on koottu, on pöytäkin taas joutanut varastoon. Nytkin itseasiassa mieluusti kyllä kokoilisin jotain isoa palapeliä.
Mitä tänne muuta kuuluu? Sellaista flunssaista on porukka osittain nyt. Paljon on viime aikoina katseltu Yle Areenasta Isä Matteota. Siinä on sitten erikoinen ohjelma. Siinä on "komediallisia aineksia" kuten jostakin luin. Siinä on romantiikkaa. Siinä ratkotaan rikoksia. Ja siinä rikollinenkin saa kuulla armollisia sanoja, joskus suorastaan ihan evankeliumia. Yhtenä päähenkilönä on näyttelijä, jonka nimi tuo varmaan monille enemmänkin mieleen länkkärit: Terence Hill.
Semmoiset sekalaiset sepustukset...
On neidolla melkein pystytukka, ken seisomaan käy...
Omin käsin leikattu tukka. Sitä omin käsin leikkuuta olen harrastanut nuoresta lähtien. Se sai tietenkin alkunsa kotona jo siitä, kun isä pyysi lyhentelemään tukkaansa. Ja muutoinkin meillä paljon itse hiuksia leikattiin. Isä yleensä leikkasi äidin tukan. Sitten joskus varovaisesti uskaltauduin omaankin tukkaani koskemaan.Viimeksi taisin käydä oikein parturissa silloin, kun nuorin, tai toiseksi nuorin, oli jotain vuoden tai kaksi vuotta vanha. Tukkani oli siinä vaiheessa niin harventunut, että toivoin silloin kampaajalta jotain "käänteentekevää" leikkausta päänuppiini. Ja mitä sain? Olin pettynyt, kun mitään "uutta" en saanut, vaan samat "klimpsimiset" olisin voinut itsekin kotona tehdä.
No niistä ajoista on tukan kunto kohentunut, mutta jos milloin tukkaani haluan leikattavan, pyydän joko isäntää tekemään sen, jos on kyse vain latvoista, mutta jos muualta haluan lyhennystä, teen sen itse. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta eipä minun tarvitse ollakaan mitenkään edustuskelpoinen, joten ei se sitten niin vakavaa ole, jos vähän menee vikaan. Jälkikäteen voi korjailla.
---
Nyt minulla on jälleen ollut ylläni se hame, joka on melkoisen samankaltainen tuon kuvissa olevan hameen kanssa. Nuo kuvathan ovat 90-luvun alusta. Kuvassa oleva asunto ei ollut minun. Se oli hänen, jota meillä nykyisin isännäksi kutsutaan:)
Ja mitä kuvan tavaroihin tulee, tuo karttapallo löytyy nytkin kaapin päältä. Kattolamppu on meillä vielä, vaikkakaan ei käytössä nyt. Taulu on olemassa. Samoin tuo pöytälevy... Pöytään laitettiin aikanaan toisenlaiset jalat, sellaiset metalliset, paikoilleen kierrettävät. Pöytälevyä on pienennettykin, sillä siitä värkättiin eräässä länsirannikolla asumassamme talossa aikanaan puuhellan päälle taso, jossa sopi vauvaa hoidella. Täällä nykyisessäkin pöytälevy on tehnyt samaa virkaa, ilman sitä puuhellaa tosin... Ja palapeliä on sen päällä joskus kokoiltu. Tuotu pöytä vartavasten sitä touhua varten keskelle lattiaa. Ja kun palapeli on koottu, on pöytäkin taas joutanut varastoon. Nytkin itseasiassa mieluusti kyllä kokoilisin jotain isoa palapeliä.
Mitä tänne muuta kuuluu? Sellaista flunssaista on porukka osittain nyt. Paljon on viime aikoina katseltu Yle Areenasta Isä Matteota. Siinä on sitten erikoinen ohjelma. Siinä on "komediallisia aineksia" kuten jostakin luin. Siinä on romantiikkaa. Siinä ratkotaan rikoksia. Ja siinä rikollinenkin saa kuulla armollisia sanoja, joskus suorastaan ihan evankeliumia. Yhtenä päähenkilönä on näyttelijä, jonka nimi tuo varmaan monille enemmänkin mieleen länkkärit: Terence Hill.
Semmoiset sekalaiset sepustukset...
sunnuntai 13. tammikuuta 2019
Yksi saatu lahja
Kuinka autoton "nuoripari" (no, nuori... ja nuori... yli kolme- ja neljäkymmentä) sai auton, kun omaa mahdollisuutta sen hankintaan ei ollut:
Olipa "nuoripari" eräänä 90-luvun vuonna perheineen tädin kanssa liikenteessä, tädin autolla. Kun oltiin kääntymässä erään lammen kohdalta pienemmälle tielle, täti ilmoitti yllättävän uutisen: hän antaisi juuri sen ajossa olleen auton tälle perheelle... sitten kun hän ostaisi itselleen uuden auton.
Ja niin myös tapahtui, eikä siihen mennyt vuosia, kuten lupauksen kuulleet olivat päätelleet, vaan auto saatiin yllättävän pian.
Auto oli perheellä käytössä sitten useita vuosia. Itseasiassa jopa kahteen otteeseen... Tapahtui nimittäin niin, että sitten kun oli vihdoin autoa vaihdettukin, auto päätyi toiseen tarvitsevaiseen paikkaan. Kuluipa sitten aikaa... Ja taas tarvitsi tämä alussa mainittu "nuoripari" autoa. Nytpä tuo toinen perhe oli tilanteessa, että he saattoivat luopua siitä autosta... Ja niinpä tuo sama auto, alunperin tädin lahjoittama, tuli jälleen käyttöön tälle samalle perheelle, jolle täti sen aikanaan oli lahjoittanut.
Auto oli beigen värinen Opel Corsa. Siitä oli iloa moneen kertaan!
"Muistakaa hänen ihmetöitänsä, jotka hän on tehnyt..." 1. Aikakirja 16:22
Olipa "nuoripari" eräänä 90-luvun vuonna perheineen tädin kanssa liikenteessä, tädin autolla. Kun oltiin kääntymässä erään lammen kohdalta pienemmälle tielle, täti ilmoitti yllättävän uutisen: hän antaisi juuri sen ajossa olleen auton tälle perheelle... sitten kun hän ostaisi itselleen uuden auton.
Ja niin myös tapahtui, eikä siihen mennyt vuosia, kuten lupauksen kuulleet olivat päätelleet, vaan auto saatiin yllättävän pian.
Auto oli perheellä käytössä sitten useita vuosia. Itseasiassa jopa kahteen otteeseen... Tapahtui nimittäin niin, että sitten kun oli vihdoin autoa vaihdettukin, auto päätyi toiseen tarvitsevaiseen paikkaan. Kuluipa sitten aikaa... Ja taas tarvitsi tämä alussa mainittu "nuoripari" autoa. Nytpä tuo toinen perhe oli tilanteessa, että he saattoivat luopua siitä autosta... Ja niinpä tuo sama auto, alunperin tädin lahjoittama, tuli jälleen käyttöön tälle samalle perheelle, jolle täti sen aikanaan oli lahjoittanut.
Auto oli beigen värinen Opel Corsa. Siitä oli iloa moneen kertaan!
"Muistakaa hänen ihmetöitänsä, jotka hän on tehnyt..." 1. Aikakirja 16:22
maanantai 7. tammikuuta 2019
Sinivalkoista Suomea: Vallilan "Rajamailla" ja kotimainen Barker-pöytäliina
Kävimme tänään Joensuussa. Tein heräteostoksen kuljeskellessani siellä Vallilan tuotteiden keskellä. Olin ensin vain ihaillut kankaita. Ja itseasiassa, aivan ensiksi kassojen lähellä oli ostoskasseja myynnissä, joita saa vain Joensuun Prismasta. Niissä on kaupunkimaisemaa Joensuusta. Mutta minä siis ostin taloustavaraosastolta pari astiaa: lautasen ja kulhon, koska minusta maisema niissä oli niin kotoinen. Metsämaisema kun on. Olin noita ihastellut siellä joskus aiemminkin. Nyt oli kuitenkin hinta sitä luokkaa, että raskin ostaa. Se oli nimittäin nyt 5 e/kpl. Annoin nämä sille, joka meillä varsinkin metsästä tykkää, eli isännälle. Olivat hänelle myöhästynyt synttärilahja:)
Sarjan nimi on Rajamailla ja suunnittelija Riina Kuikka. Astioiden pohjassa on vuosiluku 2017, joten ovat Suomen 100-vuotisjuhlavuoden tuotantoa. Ei kylläkään Suomessa valmistettuja.
Liina pöydällä on Barker -merkkinen. Se on kotimaista valmistetta.
Ostin sen joskus kirpparilta ja olen luovuttanut sen tyttärelle. Hänellä oli se edellisessä asunnossaan käytössäkin. Nyt se on kuitenkin majaillut minun hoteissani, ja niinpä sitten laitoinkin tänä jouluaikana sen pöytään. Eikä kukaan valittanut, kun ei ollutkaan pöydässä ne yleensä käyttämäni valkoiset liinat. En tiedä tuon liinan aikakautta, mutta jossain 70- tai 80-luvun käsityölehdissä törmäsin joskus Barker-mainokseen. Saattoi olla jokin kangasmainos. Ja jopa isäntä teki huomion liinasta pöydässä istuessaan. Ihan pelkästään värien perusteella. Hän tuumi, että lienee 70-luvulta, koska muisteli juuri samoja värejä katselleensa joskus kotonaan:)
---
Barker: Katso Valvilla Oy.
 |
| Astiat Vallilan "Rajamailla", Liina kotimainen Barker (kts. Valvilla Oy) |
Liina pöydällä on Barker -merkkinen. Se on kotimaista valmistetta.
Ostin sen joskus kirpparilta ja olen luovuttanut sen tyttärelle. Hänellä oli se edellisessä asunnossaan käytössäkin. Nyt se on kuitenkin majaillut minun hoteissani, ja niinpä sitten laitoinkin tänä jouluaikana sen pöytään. Eikä kukaan valittanut, kun ei ollutkaan pöydässä ne yleensä käyttämäni valkoiset liinat. En tiedä tuon liinan aikakautta, mutta jossain 70- tai 80-luvun käsityölehdissä törmäsin joskus Barker-mainokseen. Saattoi olla jokin kangasmainos. Ja jopa isäntä teki huomion liinasta pöydässä istuessaan. Ihan pelkästään värien perusteella. Hän tuumi, että lienee 70-luvulta, koska muisteli juuri samoja värejä katselleensa joskus kotonaan:)
---
Barker: Katso Valvilla Oy.
sunnuntai 6. tammikuuta 2019
Usko ja Kärsivällisyys
Usko oli tukalassa paikassa. Sen teki mieli juosta pakoon, mutta sitten se muisti ystävänsä Kärsivällisyyden, ja huusi senkin paikalle. "Kärsivällisyys!", se huusi lujaa. Ja sieltähän Kärsivällisyys näytti tulevan. Eivät he mikään vahva pari olleet, mutta yhdessä heidän oli jotenkin helpompi olla siinä, kun joutuivat kuitenkin olemaan samassa paikassa Epäuskon kanssa, ja kuuntelemaan sen jatkuvia jaarituksia hänen ja parhaan kaverinsa Epätoivon seikkailuista.
Mistä aihe tuohon tämänaamuiseen pikku "kertomukseen"? Olen itseäni muistutellut sellaisen asian olemassaolosta kuin kärsivällisyys. Sanonut sen itselleni mielessäni aika ajoin. Jotenkin on helpottanut välillä sen sanominen, kun muistan, että sitäkin asiaa täytyy opetella. Välillä kyllä kysäisin mielessäni siihenkin tyyliin, että hyödyttääkö se muka jotain... Ainakin sen sanotaan vaikuttavan näin: "...kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelumuksen kestäminen toivoa" (Room. 5:4)
Mistä aihe tuohon tämänaamuiseen pikku "kertomukseen"? Olen itseäni muistutellut sellaisen asian olemassaolosta kuin kärsivällisyys. Sanonut sen itselleni mielessäni aika ajoin. Jotenkin on helpottanut välillä sen sanominen, kun muistan, että sitäkin asiaa täytyy opetella. Välillä kyllä kysäisin mielessäni siihenkin tyyliin, että hyödyttääkö se muka jotain... Ainakin sen sanotaan vaikuttavan näin: "...kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelumuksen kestäminen toivoa" (Room. 5:4)
Levollista sunnuntaita!
lauantai 5. tammikuuta 2019
Itse kätteni jäljet mä tunnen... ja mitä siitä seurasi
Olimme muutama päivä sitten kirpparilla. Sielläpä silmäni rekisteröivät tutun hameen: tuohan on minun tekemä! Olin tehnyt villapuserosta hameen ja sitä jonkin verran aikanaan käyttänytkin. Oli muuten vaateblogini ensimmäinen jutunaihe vuonna 2014. Hame oli kuitenkin lyhyehkö talvikäyttöön tällaiselle vilukissalle, joten kiikutin sen jossain vaiheessa kirpparille. Se ei välttämättä ollut tuo sama, josta sen nyt ostin muutama päivä sitten takaisin itselleni hintaan 1e. No, sitten kotona päätin heittää sen ensi töikseni koneeseen. Tulin laittaneeksi hameen liian kuumaan pesuun... ja hame kutistui käyttökelvottomaksi alkuperäiseen tarkoitukseensa:(Nyt tekele on niin jäykkäkin, että vaatteeksi siitä ei olisi enää senkään vuoksi. Mutta keksin sille kyllä käyttötarkoituksen, hyödyllisen vieläpä. Meillä kun ei autossa toisen etupenkin lämmitys enää toimi, niin tuosta tuli kylmään autonpenkkiin istuinalusta. Kätevä heittää siihen siihen penkille ihan tuollaisenaan; sillehän ei tarvinnut tehdä mitään - jos sitä kutistamista ei lasketa:)
Ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun olen ostanut kirppikseltä takaisin jotain, jonka olen sinne joskus vienyt. Sellaisia kertoja on muutamia. Allaolevan flanellipaidan tapaus oli noin 30 vuotta sittten. Uudelleenoston jälkeen ei sitä kyllä tullut käytettyä muistaakseni enää juurikaan... ja niin se päätyi jälleen jollekin kirpparille taas.
Kuvassa on vuosiluku 1989. Flanellipaidassa oli valtavat olkatoppaukset.
 |
| Kuva vuodelta 1989. |
Asuimme silloin vielä siskon kanssa kumpikin vanhempiemme luona rivitalokaksiossa. Tilaa ei ollut kovin paljon. Kuvassa näkyy miten minun ja siskoni sängyt oli laitettu siihen yhteiseen huoneeseemme.
perjantai 4. tammikuuta 2019
Arabian Kataja -sarjaa
Arabian Kataja -sarjaa. Löysin joskus kirpparin ilmaislaatikosta kaksi kuppiparia tätä sarjaa. Kotona huomasin, että toisessa kuppiparissa oli korva liimattu. No, olisihan se pitänyt arvata.. ilmaiskorista.
Kuppi on kuitenkin ollut hyödyllinenkin käytössä, ollen välillä vesivärikuppina. Siinä tosin saa olla tarkkana, että kastaa sutinsa oikeaan kuppiin...:)
Olipa vaikea löytää tietoa tästä sarjasta. Löytyi sitten vihdoin Tori.fi:stä (kahvikuppeja) ja Huutonetistä (sokerikko) ilmoituksista mainintoja suunnittelijasta (Anja Jaatinen-Windquist) sekä sarjan tuotantovuosista (1974-1975). Kiva kun ilmoittajat olivat laittaneet ne tiedot!
Kuppi on kuitenkin ollut hyödyllinenkin käytössä, ollen välillä vesivärikuppina. Siinä tosin saa olla tarkkana, että kastaa sutinsa oikeaan kuppiin...:)
Olipa vaikea löytää tietoa tästä sarjasta. Löytyi sitten vihdoin Tori.fi:stä (kahvikuppeja) ja Huutonetistä (sokerikko) ilmoituksista mainintoja suunnittelijasta (Anja Jaatinen-Windquist) sekä sarjan tuotantovuosista (1974-1975). Kiva kun ilmoittajat olivat laittaneet ne tiedot!
torstai 3. tammikuuta 2019
Mikäs lappu se siinä aamulla minua pöydällä odotti?
Aamupimeässä hiippailin keittiönpöydän ohi ja näin, että pöydällä odotti minua jokin lappu. Useimmiten ne ovat tiedotuksia siitä, milloin pitäisi herättää. Kun sitten päivävaatteisiin sonnustautuneena räppäisin valot keittiöön ja olin kahvin laittanut tulemaan, oli aika paneutua siihen pöydällä olevaan lappuunkin. Siinähän olikin enemmän tekstiä nyt. Se oli isännältä. Höh... tämähän on joku urheiluselostus... Mutta se osoittautui huomattavasti kiinnostavammaksi, kuin tällainen urheilun kaihtaja saattoi odottaa. Näin siinä lapussa oli:
"Suomen ja Kanadan välinen neljännesvälieräottelu pääsystä mitalipeleihin oli oikea jännitysnäytelmä! Kanada johti ottelua vielä 1 minuutti ennen loppua. Suomi pelasi ilman maalivahtia. 45 sekuntia ennen otteluajan umpeutumista kiekko pomppi miinuskulmasta (=maalin takaa!) Kanadan maaliin, ja varsinainen peliaika päättyi tasan 1-1. Jatkoajalla Kanada sai rangaistuslaukauksen, mutta Suomen maalivahti torjui sen. Jos ei olisi torjunut, olisi ottelu päättynyt Kanadan voittoon. Jatkoajan lopussa Kanadalla oli vaarallinen hyökkäys. Suomen maalivahti ja puolustuspelaaja olivat jo jäässä pitkällään, ja Suomen maali tyhjänä. Kun kanadalainen pelaaja laukaisi kiekkoa tyhjään maaliin, katkesi hänen mailansa, ja veto epäonnistui! Se olisi ollut varma maali, ellei maila olisi katkennut... Siitä Suomi lähti hyökkäykseen, ja Utunen (17v.), joka pelaa Tapparassa, mutta ei ole koko kautena tehnyt ainuttakaan maalia, iski kiekon maaliin. 17000 kanadalaista katsojaa oli hiljaa Vancouverin jäähallissa... Suomi oli voittanut maailmanmestarit 2-1.
Rangaistuslaukauksessaan epäonnistunut Kanadan itsevarma kapteeni esiintyi selostajan mukaan läpi otttelun "typerästi"; kovista leikkien ajeli päin suomalaisia vasta viime hetkellä väistäen. Kerran hän ajoi yhtä suomal. pelaajaa (Heinola) päin siten, että tämä loukkaantui ja hänet kannettiin ulos kentältä. Kanadalainen ei saanut sääntöjenvastaisesta teostaan edes jäähyä!
Eeli Tolvanen, yksi Suomen parhaita pelaajia, ei ole näissä kisoissa vielä onnistunut tekemään ainuttakaan maalia. Rukoilin, että juuri hän onnistuisi. Se pomppumaali 45 sekuntia ennen ottelun loppua oli juuri hänen sutaisunsa maalin takaa. Kiekko osui maalin edessä olleeseen toiseen suomalaispelaajaan, kimposi siitä ohi kanadalaispuolustajan ja maalivahdin ja livahti maaliin! Osumaa tutkittiin videolta ja todettiin maali sääntöjen mukaan tehdyksi.
Ei voisi enää olla jännittävämpi peli!
- kirjoitettu klo 6.30 3/1.-19"
Oli kyllä minunkin mielestäni niin jännittävä selostus, että kysyin isännältä luvan, jotta saisin sen tännekin kirjoittaa:)
"Suomen ja Kanadan välinen neljännesvälieräottelu pääsystä mitalipeleihin oli oikea jännitysnäytelmä! Kanada johti ottelua vielä 1 minuutti ennen loppua. Suomi pelasi ilman maalivahtia. 45 sekuntia ennen otteluajan umpeutumista kiekko pomppi miinuskulmasta (=maalin takaa!) Kanadan maaliin, ja varsinainen peliaika päättyi tasan 1-1. Jatkoajalla Kanada sai rangaistuslaukauksen, mutta Suomen maalivahti torjui sen. Jos ei olisi torjunut, olisi ottelu päättynyt Kanadan voittoon. Jatkoajan lopussa Kanadalla oli vaarallinen hyökkäys. Suomen maalivahti ja puolustuspelaaja olivat jo jäässä pitkällään, ja Suomen maali tyhjänä. Kun kanadalainen pelaaja laukaisi kiekkoa tyhjään maaliin, katkesi hänen mailansa, ja veto epäonnistui! Se olisi ollut varma maali, ellei maila olisi katkennut... Siitä Suomi lähti hyökkäykseen, ja Utunen (17v.), joka pelaa Tapparassa, mutta ei ole koko kautena tehnyt ainuttakaan maalia, iski kiekon maaliin. 17000 kanadalaista katsojaa oli hiljaa Vancouverin jäähallissa... Suomi oli voittanut maailmanmestarit 2-1.
Rangaistuslaukauksessaan epäonnistunut Kanadan itsevarma kapteeni esiintyi selostajan mukaan läpi otttelun "typerästi"; kovista leikkien ajeli päin suomalaisia vasta viime hetkellä väistäen. Kerran hän ajoi yhtä suomal. pelaajaa (Heinola) päin siten, että tämä loukkaantui ja hänet kannettiin ulos kentältä. Kanadalainen ei saanut sääntöjenvastaisesta teostaan edes jäähyä!
Eeli Tolvanen, yksi Suomen parhaita pelaajia, ei ole näissä kisoissa vielä onnistunut tekemään ainuttakaan maalia. Rukoilin, että juuri hän onnistuisi. Se pomppumaali 45 sekuntia ennen ottelun loppua oli juuri hänen sutaisunsa maalin takaa. Kiekko osui maalin edessä olleeseen toiseen suomalaispelaajaan, kimposi siitä ohi kanadalaispuolustajan ja maalivahdin ja livahti maaliin! Osumaa tutkittiin videolta ja todettiin maali sääntöjen mukaan tehdyksi.
Ei voisi enää olla jännittävämpi peli!
- kirjoitettu klo 6.30 3/1.-19"
Oli kyllä minunkin mielestäni niin jännittävä selostus, että kysyin isännältä luvan, jotta saisin sen tännekin kirjoittaa:)
keskiviikko 2. tammikuuta 2019
Suunnilleen tämmöistä...
Aurakin kävi illalla, mutta päätimme siirtää kauppakäynnin tälle päivälle... Illalla otin vielä vettä pariin isoon kattilaan siltä varalta, että tulee sähkökatko. Tänä aamuna iloitsin siitä, että sähköt kuitenkin toimii. Lunta on kuitenkin tullut kamalasti. Suunnilleen samalta näyttää nytkin, kuin tuossa vuodentakaisessa kuvassa.
Puut tosin ovat lumisempia nyt.
---
Ahaa! Heti kun olin lopettanut tämän kirjoitushöpötyksen, menin katsomaan ikkunasta ulos... Aurapa olikin käynyt! Jee, päästään lähtemään sinne kauppaan:)
Lumitöitä tietty ensin tiedossa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)