Multaa mukaan kahden muulinkantaman verran...

Hän oli iso sotaherra. Häntä suututti. Se mies ei ollut vaivautunut astumaan mökistään ulos edes sen vertaa, että olisi tervehtinyt häntä, saati sitten tullut itse hänen luokseen ohjeineen. Ei, vaan mokoma hyväkäs oli lähettänyt jonkun käskyläisensä asialle, ja minkälaisin ohjein vieläpä! Että hänen muka pitäisi pulahtaa täkäläiseen jokeen, eikä vain yhden kerran, vaan seitsemästi. Jo oli miehellä otsaa!

Sotaherran palvelijat kuuntelivat ensin hiljaa herransa kiukkuista puhinaa. Sitten rohkein heistä alkoi varovasti puhella herralleen, että jos se mies olisi antanut hänelle jonkin vaikean tehtävän, eikö hän olisikin noudattanut sitä? Mutta vaikka  ohje nyt olikin ollut niin vaatimaton, eikö hänen kannattaisi kuitenkin sitä kokeilla? Mitä hän siinä häviäisi? Sotaherra kuunteli. Hän tiesi palvelijansa uskollisiksi ja viisaiksikin. Hän mietti vähän aikaa ja tuumi sitten, että palvelijansa olivat kyllä oikeassa. Eipä siinä mitään häviäisikään, jos hän nyt kumminkin sen saamansa ohjeen mukaan toimisi, vaikka se ärsyttikin suunnattomasti.

Niinpä sitten vaunut pysäytettiin sopivaan kohtaan joen rannalle. Kaikki seurasivat jännittyneinä tapahtumia. Ja varmasti palvelijat mielessään rukoilivat, että heidän herransa saisi sen avun! Ensimmäinen pulahdus... Ei näkynyt mitään muutosta. Mutta hänenhän käskettiinkin tehdä se seitseman kertaa. Pulahdukset laskettiin tarkasti... toinen, kolmas... neljäs... viides... kuudes... Ja nyt jännitys tuntui jo mahanpohjassa asti jokaisella. Sotaherra veti henkeä ja pulahti veteen  seitsemännen kerran. Hän ui muutaman vedon kuin peläten nousta vedestä; jos kaikki olisikin ollut vain turhaa haavetta... Mutta kun hän vihdoin uskaltautui nousemaan vedestä, häntä tarkastelivat kaikkien silmät. Ja jo noiden toisten silmistä hän näki, että jotain oli tapahtunut. Hänen ihonsa oli puhdas! Kuin lapsen iho, sanoivat toiset! Ihmeitten ihme oli tapahtunut: spitaali oli poissa.

Nyt hänelle tuli kiire vetää vaatteet ylle. Vaunut käännettiin ympäri ja palattiin siihen äsken niin suunnatonta suuttumusta aiheuttaneen mökin pihaan. Nyt tämä sotaherra päätti astua itse sisälle mökkiin. Millainen kohtaaminen se mahtoikaan olla. Mökissä sisälläolijat tiesivät varmaankin jo, mitä oli tapahtunut, sillä olihan mökin omistaja profeetta, jolle Jumala itse ilmoitti asioita. Mutta nyt sinne astui nöyrin mielin ja kiitollisuutta täynnä tämä suuren valtakunnan sotapäällikkö. Hän halusi osoittaa kunnioitusta ja kiitollisuutta tälle talolle ja sen omistajalle. Kuinka hän voisi sen tehdä? Hän halusi antaa profeetalle lahjan kiitollisuutensa osoitukseksi. Profeetta kieltäytyi päättäväisesti ottamasta mitään.

Mutta nyt tämä sotaherra oli täysin vakuuttunut siitä, että ainoastaan se oli oikea Jumala, jonka vaikutuksesta hän oli parantunut! Joka toimi täällä Israelissa.  Kun profeetta ei suostunut ottamaan mitään lahjaa vastaan, pyysi tämä sotaherra häneltä jotakin. Pyyntö oli ällistyttävä: voisiko hän saada mukaansa maata parin muulin kantaman kuorman verran? Hän ei enää halunnut kotimaassaankaan palvella mitään muuta Jumalaa, kuin tätä ainoaa. Mitähän hän mahtoi kotimaassaan sillä multakuormalla tehdä? Istuttiko siihen jotain? Rakensiko alttaria oikealle Jumalalle? Vai miten multakuorma käytettiinkään, sitä ei meille ole kerrottu. Mutta se on melkoisen varmaa, että sotaherra kertoi kuninkaalleenkin, mitä hänelle oli tapahtunut ja kuka se todellakin oli, jonka voimasta hän parani!

Pienen orjatytön vinkistä tämä sotaherra oli liikkeelle lähtenyt, apua hakemaan. Hän oli luullut avun löytyvän kuninkaan palatsista, mutta apu oli vallan muualla....

Voit lukea sotapäällikkö Naemanista täältä.  (Linkki on Koivuniemen Raamattuhakuun, kohtaan 2. Kuningasten kirja, luku 5)