Miltä se maistuisi kahvitilkka

Eilen keskimmäinen neitokainen tuli kysymään minulta, että "mitenkä se hyvää huomenta punahilkka menikään?  Hän tarkoitti lorua, jota olen joskus heille lausunut.  (Lausuminen kuulostaa kyllä jotenkin turhan juhlalliselta, mutta en nyt parempaakaan sanaa keksi). Äitini lausui sitä lorua minulle ja siskolleni. Sitä oli aina kiva kuunnella. En muista mistä hän sen oppi. Oliko se koulukirjasta vai opettiko joku sen? Onneksi olen laittanut sen paperille, aina siitä joku kohta muuten on kateissa.  Jotensakin näin se menee:

- Hyvää huomenta Punahilkka, miltä se maistuisi kahvitilkka?
- Ah, se on aivan liian kuumaa, kieltäni polttaa, päätäni huumaa.
- Kahvi on hyvää, mitä minä kuulen, huonolla tuulella rouvani luulen.
- Eipä se ollut kumma lainkaan, voi mitä unissa nähdä sainkaan.
- Kerro se mulle kullanmuru, kertoen aina haihtuu suru.
- Mull oli piilossa pesä uusi, munia siinä jo viisi, kuusi.
   Lapset sen löysivät, ai, ai, ai,
   rintani haikean haavan sai.
- Rauhoitu, rauhoitu rakas Lotta, eihän se ollut edes totta!

Yllättävän vaikea laittaa kirjoitettuun asuun lorua, joka pitäisi kuulla lausuttuna...  Pätkän samaa lorua löysin  muistokirjasta, jonka äitini täti Aune Hääsi oli saanut Sammaljoella v. 1951. Hän oli toiminut siellä diakonissana. Ehkäpä hänestä joskus enemmänkin.

En montaa lorua osaa, mutta on minulla mielessä yksi kouluaikainen kanaloru. "Menen jyvävakkaan, munimasta lakkaan, syön kunnes halkean. koko päivän valkean".  En muista oliko tuo vain osa sitä vai oliko se kokonaan tuossa. Se oli aapisessa, joka minulla aikanaan oli. Vaikka olen kaikenlaista säilönyt, sitä minulla ei ole. Harmi nyt. En aikanaan tykännyt aapisen kannesta, joka oli sellainen 70-lukulainen vihreä ja siinä pari lasta kaiketi. En edes muistanut enää miltä se näytti, mutta joskus kirjastossa  pääsi varastoon tutkimaan kirjoja. Siellä oli aapisia myös. Sieltä löysin tutun näköisen aapisen ja lainasin sen. Sitä kotona tutkiessani palautui mieleeni oma takkuamiseni lukemaan opettelun kanssa ja myös tuo kanaloru. Se oli  niitä melko ensimmäisiä lukemiani juttuja varmaan, koska  oli siinä ihan aapisen alkupuolella.

Ja  vielä eräästä vanhasta aapisesta yli kymmenen vuotta sitten löytämäni runo: Kuka sen Nykäsen eukon voin vei.? Kun ensi kertaa sen luin, ajattelin sen olevan hauska, varsinkin nimen takia. Nykäsen eukoksi ajattelin mieheni äidin ja myös tädin... ja unohdin, että minäkin se olen!

Järjestyksenpidosta ja käytännöllisyydestä

Siitä puhe mistä puute... Minä en ole koskaan (jaa, kerron kohta poikkeuksen) osannut pitää järjestystä. Siis kaappeja järjestyksessä yms. enkä  olla tavaroiden hankinnassa ja säilytyksessä järkevä. Tiedä nyt muutenkaan siitä järkevyydestä... mutta keskitytään nyt yllämainittuun aiheeseen. Ja se lupaamani poikkeus: yksinasuessani neiti-ihmisenä mulla oli paikat järjestyksessä.

Hankin tavaroita ja paljolti vaatteita sen mukaan, mikä näyttää kivalta. Vaatteiden suhteen se tarkoittaa siis usein hameita, vaikka täällä olisi paljon järkevämpää kulkea tuon profiilikuvan kaltaisessa asussa jatkuvasti. Ehkä voisin saada pihalla paremmin jotain aikaiseksi, jos olisi siihen sopivat kamppeet päällä noin yleensä. Mutta kun ei. Rouvalla on aina hame päällä ja jos aikoo jotain vähänkin ronskimpaa tehdä, niin ei muuta kuin farkkuja "ettimään" ja tunkemaan jalkaan. Kyllä silti esim. mustikkaan lähden usein vain tyylillä, kippo käteen ja saappaat jalkaan, ja ovesta ulos, eli hame päällä.

 Olen myös kuluneen vuoden aikana ostanut ainakin kolme takkia jotka olisi ollut järkevää jättää muille ostettavaksi. Yksi kaunokainen roikkuu tuossa oven pielessä henkarissa. Se on kaunis trenssi, jossa on vajaamittaiset hihat ja niiden suussa leveä röyhelömäinen reunus. Sopisi kaupunkikävelyihin, mutta kun minun kaupunkireissuni ovat lähinnä ruokakauppareissuja. Sitten oli yksi vaalea mokkatakki, jolle onneksi löytyi uusi koti. Ja sen ihanan inkkarihapsullisen mokkatakin vein kirpparille, kun ei se ihan ollut minun kokoanikaan...  Eikä minulla ole tänä kesänä ollut lainkaan jalassa ne ihanat punaiset korkokengät, jotka viime kesänä löysin juuri sopivasti kun oli hääjuhliin meno. Saimme viime kesänä viettää viikon kaupungissa ja silloin oli kiva kyllä käyttää niitä. Alkuvuosina täällä kävelin joskus omalla metsätielläkin korkokengät jalassa, mutta en enää viitsi kenkiä pilata.

Kaikkea tätä rupesin tänään ajattelemaan kun oli lasten tavarat jälleen kerran oikein kunnolla levällään. Tavaraa on aivan liikaa, niin itsellä kuin lapsillakin. Kaikki ovat meillä sellaisia säilyttäjiä, että tavaraa tulee yleensä enemmän kuin sitä poispäin lähtee. Vaikka olemme useamman kerran kirpparilla myyneetkin kaikenlaista, niin tuntuu ettei se näy missään. Ehkä (tai sitten en) olisin nyt järkevämpi lasten lelujenkin suhteen. Kenties niitä tällä tiedolla olisi hankittu ja myös säilytetty vähemmän. Ja olisi syytä omiakin hankintoja miettiä enemmän, että tarvitsenko todella? Ja mihin tämän laitan?

Mutta eipäs nyt ruveta liian järkeväksi. Pelkkä järkevyys olisi tylsää. Ei tämän bloginkaan pitäminen mitään niin järkihommaa ole.

Mutta nyt isännän avuksi ulos, hame päällä. Hän rakentaa jotain ja tarvitsee hetkeksi kiinnipitäjää. Äh, lapset sanoo, että siellä sataa...

Rauhallinen iltaotos x 2

Tämä on isännän tämäniltainen otos uintireissultamme. Lähdimme uimaan klo 21 aikoihin ja takaisin tulimme noin klo 22. Saatiin rauhassa uida.

Seuraava kuva puolestaan on eilisillalta samoihin aikoihin kotitien varrelta auringon laskiessa. Juoksimme kaikki sitä katsomaan.

Burda-kaavoista

Luulin kaiketi pääseväni kovin helpolla ompelemisen alkuun nuo eiliset kaavat ostaessani. Hah, toisin kävi. Sain sitten tälläisenä kuumana päivänä aikaiseksi ruveta tarkemmin kaavaostoksiani tutkimaan. Aloitin siitä  jonka oletan olevan vanhempi, 80-lukulainen kenties. Siinä ei tietenkään ollut suomea. Oli svensk ja dansk ym. Burdalehdissähän oli ennenvanhaan muistaakseni saksankieliset ohjeet. Tässä oli leikattu leningin kaavat irti kokoon 38. Hamevaihtoehto oli leikkaamatta. Niitä tutkiessani, mietin onko saumavarat niissä jo mukana, vai lisätäänkö niihin ne vielä. Kaavoja takaisin koteloonsa taitellessani tuumin itsekseni, että tälläkin ajalla olisi piirtänyt jo kaavoja. Kumpikohan tapa se nyt nopeampi olisi, kun niihin tutustuminen vie aikaa melko paljon.

Sitten otin tarkasteluun toisen kaavan. Kaava-arkki oli tässä vielä leikkaamatta.  Se kun oli uudempi, niin siinäpä oli peräti suomenkielinen teksti.  Silti saa olla tarkkana ja tutkia huolellisesti kaavat ja ohjeet. Saumavarajuttu kyllä selvisi. Ne lisätään vielä. Jos käyttäisi Burdan kaavoja useasti,  niin se aloitus olisi tietty helpompaa kun olisi tutut systeemit. Voi olla, että näistä jotain koitan joskus tehdä.

---

5.9.2014: Tuolla ylempänä mainitulla kaavalla valmistui tänään pusero.

Kirppisreissu

Lähdimme tänään käymään Joensuussa kirppiksillä. Mulla siinsi mielessä varsinkin Kontin Aarrepäivät, kun kaikki vaatteet oli - 50 %. Ja tässä oli minun Konttisaaliini. Keskimmäiselle neitokaiselle lasten kirjontasetti, minulle kaksi kaava-arkkia ja kirja maallikkosaarnaaja Aku Rädystä. Meillä on Martti  Talvelan vanha virsilevy, jonka saatesanoissa hän muistelee arvostavasti Aku Rätyä. Se kai sai minut kiinnostumaan hänestä.

Vaatepuoli sieltä kutistui yksiin sukkahousuihin. Tavaraa kyllä oli paljon, mutta ei nyt vain riittävän kiinnostavaa. Muilta kirppiksiltä sentään jotain löytyi. Tytär osti kaksi takkia, housut ja topin. Minä valkoisen puseron ja ei-kesäisen hameen.

Isäntä löysi mm.  salkunmuotoon tehdyn lasten matkakirjojen pakkauksen, jossa sisällä kartan päällä oli paikat 12 kirjaa varten. Tallella oli vain 10. Kiva se oli silti. Pikkuruiset kirjat kertovat  kukin maapallon eri seuduista. Ja pitihän isännälläkin olla joku Aku. Hän löysi 80-luvun Ankkoja, jotka olivat todella siistikuntoisia. Nuorimies saa ne entisten keräilyankkojen seuraksi. Samalla pöydällä oli muitakin ankkanippuja, uudempia. Kaikissa oli sama hinta 2,50 e.

Ostettiinhan reissulta jotain uuttakin. Pikkuneitokaiset saivat uudet koulureput. Toisella kissa-aihe, toisella heppa. Ja heti alkoi koulun alku kiinnostaa siinä mielessä, että tarvikkeita olisi kiva ostaa. Muuten ei isommalla ole kouluun hinkua. Pienemmällä puolestaan on.

"Mitään" en löydä

Olen jonkin aikaa hautonut ajatusta jutusta, jossa olisi menneiltä vuosikymmeniltä muutama vaatekappale ja tavara.  No, lähdinpä varastoon pönkimään. Jotain juttuun sopivaa löysin ja kokosin samaan pussiin odottamaan kuvausta.

 Sitten aloin etsiä erästä pientä punaista takkia. Sitä ei tietenkään näkynyt missään. Sisällä se ehkä onkin, vaatekaappini ylähyllyllä. Joka muuten on muodostunut  eräänlaiseksi välivarastoksi. Siellä majailevat myös korjausta odottavat vaatteet - joskus niinkin kauan, että lapsi on jo ehtinyt kasvaa liian isoksi vaatteeseen.

Tulin siis sisälle ja päätinkin ensin etsiä erästä harjaa ja ikivanhaa purulelua pöytäni laatikoista. En löytänyt kumpaakaan. Sen sijaan löysin päiväkirjani 70-luvulta. En kumminkaan päässyt lukemaan sitä, kun en muistanut mihin sen avaimen olinkaan laittanut.  Sitä ei löytynyt ilman kohtuutonta vaivaa. Yritin sitten tehdä "MacGyverit" eli hakasesta vääntää jonkinlaista avainta. Ei auennut lukko minun konsteillani ja en tälläkertaa viitsinyt lukkoakaan hajottaa, kuten joskus toiselle kirjalle tein... Keksin sitten, että jospa se avain onkin korulaatikossani, mutta sekin oli jossain hukassa nyt ja lasten leikit tietenkin viritettynä juuri niille kohdin, josta minun olisi pitänyt päästä etsimään. No vaatekaapille sitten sitä takkia etsimään. Sen eteen oli puolestaan aseteltu nukensänky...

No nyt just yksi neitokainen ilmoitti löytäneensä korulaatikkoni. Jospa pääsis sitä päiväkirjaa tutkimaan.

Kiva, kiva! Ei se ollut sielläkään. No joskus toiste.

----

Puoli vuotta myöhemmin: Muutama päivä sitten se päiväkirjan avain löytyi...  Se oli laatikossa, jossa on vanhoja ja ulkomaisia kolikoita. Eilen sitten (26.1.15) rupesin lueskelemaan sitä kirjaani. Se oli välillä hauskaa ja nauroin ääneen vedet silmissä ja nauratin muitakin lukemisellani. Samalla sain huomata, että muutamat kirjassa mainitut ikäiseni ovat jo poistuneet elävien kirjoista.  Hyödyllistäkin se oli, sillä siellä oli merkittynä joitakin juttuja, joista sain taas tietooni unohtuneita ajankohtia tapahtumille.

Muukalaisuuden maassa

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin kyselen mielessäni, että miksi minun on pitänyt asua suurimman osan elämääni etäällä sukuni asuinsijoilta?

Vaikuttiko tämänpäiväiseen mielentilaani tuo sanojenpyörittely edellisessä jutussa vai johtuuko se minun ja keskimmäisen neitokaisen eilisistä keskusteluista? Hän on kovin kiinnostunut esim. mieheni suvun sukukirjasta ja muutamasta muusta, joissa isännän suku jotenkin esiintyy. Selvittelin hänelle isännän esivanhempia kirjasta ja näytin kuinka kirjan sukutauluja tutkitaan. Olisin mielelläni omastakin suvustani tehnyt vastaavaa. Minun suvustani ei vain sellaisia ole - ainakaan minun tiedossani. Iso-isäni kotikylästä Puutikkalasta sentään on kirja. Samoin entisestä kotikunnastani Pomarkusta. Siinä tosin ei  minun sukulaisiani ole, mutta tuttuja ihmisiä ja paikkoja sentään.

Täällä ollessani muistelen Pomarkkua ja sen ihmisiä. Siellä käydessäni huomaankin, että kaipaan oikeastaan sitä entistä aikaa.  Eli  muistojeni kohteena on lähinnä se lapsuuteni ja nuoruuteni Pomarkku. Nykyinen on tuttu ja outo samalla kertaa. Outoja ihmisiä ja tuttuja paikkoja erilaisiksi muuttuneina. En tunne kuuluvani enää sinnekään. Ja täälläkin tunnen itseni muukalaiseksi.

Muistan kuinka omat vanhempani kaipasivat jossain vaiheessa takaisin Hämeeseen.  Pomarkussa äiti kuitenkin edelleen asuu ja isä on jo vuosia sitten poistunut elävien kirjoista. Mahtaakohan omat lapsemme pohtia näitä samoja kysymyksiä joskus?

Joku tarkoitus kaikella kuitenkin on. Moni asia jää meille arvoitukseksi - nyt. Tulipa tässä tätä kirjoittaessani mieleeni Samuli Edelmanin laulamasta virrestä 547:    "... Kaikki entinen katoaa, itkun, riemunkin aiheet, moni arvoitus ratkeaa, uudet alkavat vaiheet. Kohta koittaa jo päivä Herran, se on hänellä yksin tiedossaan. Siksi kiitosta veisaamaan, hänen voitto on kerran!"

Ymmärrysvaikeuksia?

Aina ei suomenkielinen ymmärrä toista samaa kieltä puhuvaa. Tämän sain kokea aikoinaan  isännän kanssa kirjoitellessani. Olin lainannut hänelle kirjan. Jonkin ajan kuluttua hän ilmoitti sen olevan hukassa. Kohtapuoliin sain kuulla hänen löytäneen sen "pussista, jossa säilytän tilavaatteita". Hiukan ihmettelin. Mitä ovat tilavaatteet? Kuulosti ihan joltain maalaistalon työvaatteilta. Kuinka kirja sellaisten kanssa oli. No, eipä ollutkaan. Se olikin petivaatteita sisältävä pussi.

Myöhemmin on tullut opituksi eräitäkin uusia sanoja isännän myötä. Jotkut ovat vain tuttuja. Joitakin nyt käytän.Tässä muutamia esimerkkejä isännän käyttämistä sanoista: ettone, etenkehtasesti, horjakka, iskostaa, jurskahtaa, lährinki, pötöstää, ryplätä,  ripellys, russata, räpeltää, siprustaa, sämppääntyä. Ymmärsittekö? Kysyä saa :) Isännän suku on Pohjois-Karjalasta mutta hänen lapsuutensa tienoo on Kymenlaakso.

No onpa isännällekin tullut tutuksi minun käyttämiäni sanoja, kuten krookkia, keikkura, plutia, raapale, ronkkia, vallan, tuules.

Laitoin näitä meidän sanoja vihkoon yli kymmenen vuotta sitten. Nyt  näitä katsoessani huomaan, että minulta on sen jälkeen jäänyt jatkuvasta käytöstä aika monta sanaa. Jotkut aiemmin käyttämäni sanat tuntuvat nyt hiukan oudoilta: karaa, klohjata, kompata, kohnata, mello, näljätä, natkuttaa, prenkata, ruojut, räkittää, rehvä, santa ,tumput, veulaa.

 Joitakin ennen käyttämiäni sanoja kuulen siskoni puheessa, kuten vaikkapa santa. Nykyään meillä on pihassa hiekkaa. Pienenä minulla oli tumput. Isompana vanttuut ja sitä sanaa käytän yhä. Joskus aikanaan menin kotio. Nyt menen kotiin ja isäntä kotia. Mello on jäänyt käytöstä. Ehkä muotikaan ei ole sitä suosinut, kun vaatteet ovat olleet vähän krinuja viime vuosina.

Mutta oli niitä ymmärrysvaikeuksia ennenkin. Lapsena  opimme toisilta lapsilta käyttämään sanaa pörssi. Se oli joku nipsapussi tai vastaava pieni rahapussi. Isä ei ensin ymmärtänyt mistä puhumme. Hän sanoi kuulleensa puhuttavan vain arvopaperipörssistä. Eräs hämeestä oleva tätini tuumi meillä satakunnassa käydessään, että  eräs naapurimme puhui niin nopeasti ettei siitä meinannut saada selvää.

Täällä idässä käytetään sateella jaloissa kumikenkiä.  Kun tuon sanan ekan kerran tapasin, luulin ensin tarkoitettavan kumitossuja.  Meidän isommat lapset oppivat koulussa kiikkumaan, keinumisen sijaan. Kun päähän sattuu sanotaan jotta "piähän kosk´koo".  Kissa liirii pitkin pihaa. Täällä auton perässä vedetään kärriä. Ja olen minäkin kai kerran kaupassa erehtynyt livauttaman sen sanan, kun kauppakärrystä puhuin. Mutta jos rupean käyttämään sana tetri, niin ihmettelen itseäni.

"Puutarhaterveiset" Ukiin

Meillä ei ole puutarhaa. Meillä on vain muutama rehu siellä täällä. On vain kiva käyttää sitä sanaa ja kuvitella omistavansa sellaisen.  En ole viherpeukalo.  Onnistun sisälläkin pitämään hengissä vain sitkeimmät kasvit (niiden on siedettävä pitkää kuivuutta toisinaan...).  Ja ulkona... siellä nyt on kasveilla muitakin huolenaiheita kuin minun olematon huolenpitoni. Niistä yksi on ne jäniksiksi nimetyt sopöt ilonpilaajat.

Aikomus oli etten laita kasvamaan mitään tänä vuonna. No, tytär laittoi retiisejä. Niille laitettiin kunnon multaakin kasvualustaksi ja kaikki meni hyvin - kunnes karvakorvatkin keksi tykätä niistä. Tämä kuva toissapäivältä. Eilenaamulla tuho oli jälleen edennyt ja kaivoin kaikki ylös - ja vein kompostiin. Jotenkin en tykkää syödä "samalta lautaselta" niitten kanssa. Enkä myöskään kasvattaa niille herkkuja.

 Ja sitten ne Leena-ystävältä muutama vuosi sitten saamani maa-artisokat.  Tätä en kai ole muistanut kertoa vielä. Alkukesästä sain  sellaisen tarmonpuuskan, että päätin ottaa ne ylös ja istuttaa uudelleen. Sitä ei kai olisi pitänyt tehdä.  Nimittäin eräänä päivänä sen jälkeen ihmettelin, että jätinkö maan noin epätasaiseksi. En ollut jättänyt. Joku päivä myöhemmin näin uusia kuoppia ja tajusin mistä oli kyse, kun näin mukulan maan pinnalla. Karvakorvat olivat käyneet kaivuutöissä ja jatkoivat sitä uutterasti muina päivinä. Luulin jo kaikkien kasvien menneen, mutta onneksi löysin nuo kolme. Ne odottavat nyt tässä ämpärissä korkeammalle nostettuna pääsevänsä  verkkohäkkiin kasvamaan. Verkko on jo ostettuna. Sinne häkkiin pitäis kyllä laittaa ne karvakorvat! Maa-artisokat kasvoi joku vuosi sitten tosi korkeiksi. Olivat todella upeita silloin. 

Tytär sai eräältä tuttavalta samettikukan taimia. Ne ilahduttavat kukillaan nyt. Ja niistä tykkäävät näköjään muut kuin mekin.

.

Kaikki ei onneksi ole jänisten herkkua. Meillä on muutama pieni ruusupensas, jotka yleensä jokusen kukan kasvattaa joka vuosi. Näistä yksi on Leenalta-ystävältä saatu. Häneltä sain myös vuorenkilpiä. Nekin ovat jo antaneet jakaa itseään.

Ja  vielä pikku muistelo lapsuudesta. Isä laittoi minut porkkanamaata kitkemään. Inhosin sitä, mutta yritin kumminkin tehdä sen kunnolla. No, mitä siitä seurasi: isä luuli, että olin tahallani nyppinyt kaikki porkkanantaimet pois! Äiti sitten yritti selittää hänelle, etten kenties tunnistanut taimia...

Epätavallinen juttu uimarannalla

Heippa nuorimies! Tässä lupailemani kuva. Tuo se lojui eilen illalla rannalla.

 Se oli siellä vasemmalla puolella rantaa, kaislikon lähellä, noin polveen ulottuvassa vedessä. Heti rannalle mennessä ihmettelin, että mitä siellä vedessä on. Eihän siinä kohtaa kiveäkään pitänyt olla. Näytti aika kummalta kaukaa katsottuna.  

Erään neitokaisen uimaanoppimisesta ei saatu kuvaa, kun kamerasta loppui virta. Kalanpyydyskuva oli viimeinen otos eilenillalla. Se oli minun ottama, muut isännän.

 

Ompelutöitä ja prinsessoja

Kolme prinsessaa. Arvatkaa kenen hame on just tehty?

Vanhin prinsessa kuvattuna vanhojentanssipuvussaan. Sekin teetti aikanaan  ompelutyötä, jotta siitä saatiin muokattua ihan sopiva, mutta vaiva kannatti. Yhteiskuva kaikista kolmesta olisi ollut kiva, mutta ei sitä näin kesähelteellä jaksa ruveta tuohon vanhojentanssipukuun sonnustautumaan.

Nuorin neitokainen löysi keväällä oman mekkonsa kirpparilta ja esitti minulle sen ostamista. En ensin ollut kovin innostunut, koska onhan niitä hameita. Tarkemmin asiaa ajateltuani sen kuitenkin ostin, koska hänelle se tuntui tärkeältä. Heti silloin jo mietin, että pitäisi toisellekin neitokaiselle olla vastaavanlainen.  Prinsessamekot ovat vain yleensä aika pienille tytöille tehtyjä,  joten sellaista sopivankokoista ei hevillä löytyisi. Varsinkaan kirpparilta.

No, muutama päivä sitten satuin pönkimään kangaslöytöjäni.  Enimmäkseen ne ovat kirpparilta, jokunen Eurokankaan alelaarista. Kaivoin  esiin vaaleanpunaisen kankaan, jonka olin ajatellut joskus käyttää vuorikankaaksi hameeseen. Sitten löysin sinistä vuorikangasta ja sitä olikin enemmän kuin vaaleanpunaista. Käsityölehden prinsessaliitteessä oli sopivannäköinen malli.  Eli tarkoittaa: riittävän yksinkertainen kaavojen jäljentämisen ja ommeltavuuden kannalta. Esittelin sitten neidille  kankaat. Vaaleanpunainen oli mukavamman tuntuista, mutta sininenkin käypäistä. Hän valitsi sinisen. Kysyin sitten haluako hän ohjeenmukaisen pitkän hameen vai vähän lyhyemmän. Hiukan lyhyempi malli ja  kaksi rimpsukerrosta yhden sijasta. Näin se muistutti enemmän siskon hametta. Sitten oli vielä yksi ärsyttävä asia: koot loppuivat kaavassakin  128:aan ja järkeilin, että ei hänelle kannata pienempää tehdä kuin 140. Piirustelin kaava-arkille uudet viivat isommalle koolle.

Ompelussa lisätyötä teetti tietysti lisärimpsu. Alimpaan meni tolkuttoman pitkä suikale ja rimpsujen rypyttäminen on ärsyttävää touhua! Kuvassa asettelen alinta rimpsua kiinni helmaan. Ilmeeni on hiukkasen kireä...  Kuvassa näkyy myös päiväpeite, joka on yksi jatkuva ompeluprojekti. Olen taas saanut laitettua siihen muutaman uuden paikkatilkun.

Ruoka! Syömään! SYÖMÄÄN!

Huhtikuun alkupuolella kävin eräänä aamuna kuumeisen ja kurkkukipuisen nuorimmaisen kanssa seuraavaa keskustelua:  Minä: " Haluatko kakunpalan?" Neiti: " Kyllä. Haluan kurkkupastillin."  Minä: " Kyllä, mutta syö ensiksi."   Toisinaan taas kuuluu kehotus: "Syömään". Väki saapuu tai sitten ei...  Jos ei, niin ääni kovenee ja sävy tiukkenee. Jos karkkia tarjotaan, kehotuksia ei yleensä tarvita.

Sitten mietin seuraavaa: Joskus me saamme jotain mieluista, mutta kenties ei niin tarpeellistakaan, aivan pyytämättämme. Joskus saamme jotain kun vain pyydämme. Joskus taas meille tarjotaan jotain, mutta tietyt edellytykset on ensin täytettävä, koska se on meille hyödyllistä. Meistä huolehditaan. Aina ei saamamme mene saman kaavan mukaan. Joskus kielletään, joskus käsketään ja vaaditaan, mutta joskus myös annetaan pyytämättä, yllättäen. Joskus saamme tarjotusta tehdä valintamme, otammeko vai jätämmekö, ihan oman mieltymyksemme mukaan. Sitten on niitä asioita joissa ei ole mitään valinnansijaa, vaan on syytä noudattaa kehotusta.

Meidät oli viime kesänä kutsuttu häihin. Kutsu sai nuorimmaisen kysymään: "Mennäänkö me sinne syömispuolellekin?"  No, mentiinhän me. Joillakin on enemmän herkut mielessä kuin toisilla...

Varis

Kerran isä tuli kotiin muovipussi moponsarvessa. Sisälle päästyään hän arvuutteli meitä, että mitä pussissa on. En muista mitä äiti arveli siellä olevan.  Minusta näytti, että siellä voisi olla kala. Siskoni taisi olla samalla kannalla.  Pussin läpi kuulsi jotain tummaa.  Kävi kuitenkin ilmi, että sieltä löytyi varis! Aivan, elävä variksenpoikanen. Isä oli tuonut sen joko erään kaverinsa luota tai sitten urheilukentän laidalta. Urheilukentän laidalla oli siihen aikaan pusikkoa ja lentotaidottomia variksenpoikia. Moinen tuominen herätti tietysti kovaa hämmästystä. Tulijalle annettiin nimeksi Jaska. En muista kuka sen keksi, vai oliko se annettu jo aiemmin.

Koska Jaska ei osannut tullessaan lentää, isä yritti opettaa sitä. Hän vei Jaskan talon katolle ja tiputti sieltä alas. Ei tainnut sillä opetuksella oppia, mutta oppipahan aikanaan itsekseen. Jaska tykkäsi sitten istuskella katolla piipun reunalla. Kerran äiti ja isä pelästyivät, että nyt se on pudonnut hormiin, kun raakkuminen kuului sisällä hormista. Kun rynnättiin ulos katsomaan, todettiin, että siellähän se istuu piipun reunalla edelleen. Ääni vaan kantoi niin hyvin. Piipun päällä istuessaan Jaskan varpaat tietysti nokeentuivat. Mustia  varpaanjälkiä oli sitten aina toisinaan isän punaisella moponsatulalla.

Joskus lähtiessämme pihasta vaikkapa polkupyörällä, tai isä mopolla, saattoi variksemme lentää vähän matkaa perässä. Yleensä se kuitenkin hätisteltiin palaamaan kotiin. Oli se joskus kävelylenkillä mukana lähitienoolla. Eräällä kerralla se istui ystäväni olalla kävelylenkin ajan :)

Meillä oli silloin ulkorakennuksessa vessa. Samassa rakennuksessa oli myös sauna ja liiteri. Kun meni vessaan, Jaska saattoi lentää suhahtaa talon katolta ulkorakennuksen katolle aivan pään vierestä.  Joskus Jaska vei sinne saunan katolle jonkun meidän pienen kumiötökän. Kerran taisi viedä sukankin.

Yllä olevassa kuvassa Jaska on käsivarrellani ja kuvassa on myös siskoni sekä serkkujamme.


Siihen aikaan meillä pestiin varsinkin  isompi lakanapyykki, mutta myös muuta pyykkiä,  ulkona pulsaattorikoneella. Sellaisina päivinä varsinkaan äiti ei ollut  innostunut Jaskan touhuista. Joskus Jaska laitettiinkin silloin kanikoppiin. Se saattoi nimittäin istua pyykkinarulle laitettujen puhtaitten lakanoitten päälle nokisilla koivillaan. Ja kävihän se joskus tunkiolla ja huussin allakin... Toinen Jaskan pyykkipäivän touhu huvitti erityisesti isää. Jaska saattoi jostain ämpäristä kiskoa esiin rintaliivit ja  vetää niitä sitten pitkin pihaa. Ämpärissä Jaska olisi halunnut myös kylpeä räpistellä. Oli vain liian iso ämpäriin. Sai pelätä, että hukkuu sinne kun ei pääse pois.

Jaska söi mm. puuroa.Kun sitä vietiin ulos, se keräsi sitä suuhunsa, "kaulapussiinsa" ja pulputti sen kohta pois johonkin lähistölle ruohikkoon. Sitten nyppi ja asetteli nokallaan ruohoa päälle. Kätki siis ruokaansa. Mahtoiko kätköjänsä muistaa myöhemmin. Herneistä se tykkäsi myös. Kun olimme hernemaalla, Jaska saattoi istua olalla odottelemassa saalista. Kun joku avasi herneenpalon, niin eräs nokki siitä herneet. Makkara oli myös sen herkkua. Kerran Jaska suuttui jostain siskolleni ja tarttui koivillaan tätä sormista kiinni. Suostui irroittamaan otteensa vasta kun sisältä haettiin makkaransiivu. Ja kävi se naapurienkin pihoissa. Lähimmän naapurin koiranruokakuppi sitä kiinnosti, mutta naapuri ei ollut asiasta kovin hyvillään. Eräs toinen naapuri oli kerran ihmetellyt pelotonta varista pihallaan, kunnes oli keksinyt, että sehän on tietysti meidän varis.

Kerran Jaska oli vähällä joutua jonkin petolinnun, ehkä haukan, saaliiksi. Olimme siskoni kanssa ulkona. Sisko huomasi petolinnun havittelevan Jaskaa saaliikseen. Jaska kyyristyi polkupyörän satulan päälle ja siitä näki, että se oli peloissaan. Sisko oli neuvokas ja otti haravan käteensä ja hätisteli sillä petolinnun tiehensä.

Joskus harvoin se otettiin sisälle.  Erään kerran äiti oli hellan ääressä paistamassa paistinperunoita. Jaskakin tahtoi saada osansa ja lensi paistinpannusta nappaamaan palasta. En muista onnistuiko se siinä, mutta äiti antoi sille äkkilähdön hellan luota.

Tuossa kuvassa näkyy keittiön ikkuna ja vanha omenapuu.  Eräänkin kerran sateella Jaska kyyhötti tuossa puussa. Vesi vain valui niskaa pitkin. Ja ikkunasta se oli kiva ottaa sisälle joskus.

Syksypuolella muut varikset kävivät Jaskaa houkuttelemassa mukaansa. Kun se sitten hävisi, jäi arvoitukseksi mitä sille lopulta tapahtui.

Pienenä loppuhuomautuksena seuraava: Kun irrottelin vanhasta muovitaskualbumistani näitä kuvia skannausta varten, ne olivat siinä tiukasti kiinni. Niiden taustapuolia en siis ollut nähnyt vuosikausiin. Ja kas, molempien kuvien taustalla oli tekstiä. Ne kumpikin oli aikanaan (70-luvulla) annettu isälle syntynäpäivälahjaksi. Toinen oli minun kirjoittamani ja toinen oli siskoni käsialaa.

Suunnitelma

Meille tulee IRR-TV:n lehti nimeltä Itäportti. Siinä oli juttua mm. eräiden järjestön 60 vuotta täyttäneiden työntekijöiden syntymäpäiväjuhlista sekä heidän haastattelujaan. Mieleeni jäi ilahduttavasti toiminnanjohtaja Hannu Haukan toteamus, että "... Jumala loi suunnitelman, "käsikirjoituksen" elämääni varten ennen kuin synnyin, niin kuin hän on sen tehnyt jokaiselle meistä."

Luen aika usein päivän sanan Suomen Raamattuopiston sivuilta. Sen osoite on www.sro.fi/paivan-sana.  Siinä oli tavallaan samaa asiaa tänään, vaikkakin erilaisin sanakääntein ilmaistuna. "... tutkii vahinkojen laadun etukäteen...  Jokaisen vahingon on tuotettava lopulta jotakin hyvää:"  Nämä hartaustekstit ovat Juha Vähäsarjan kirjasta Joka päivä huolta vailla (Perussanoma Oy). Pidän niistä kovasti. Niissä on eletyn elämän, itsekoetun maku ja samalla niissä pitäydytään siihen mitä Raamattuun on kirjoitettu.

Purkkiterveiset

Heippa systeri! Tää on sun syy...  Mitäs rupesit purkeista puhumaan :). En sitten meinannut malttaa ruveta edes ruoanlaittoon, kun rupesin purkkeja etsimään varastoista ja sisältä. Ja tässä nyt sitten muutama kuvattuna.

 Tässä isännän kotoa olevia purkkeja. Tuo sinivihreä on isännän joskus 60-luvun lopulla synttärilahjaksi saama. Samalla kertaa hän sai myös sinisiä juomalaseja. Oranssi purkki lienee samaa aikakautta. Maitokaakaopurkki samoin. Siinä säilytimme jossain vaiheessa kyniä. Siitä puuttuu kansi.

Tässä minun lapsuudestani tuttuja purkkeja. Tuon  hilloämpärin löysin keväällä kirpparilta. Tuollainen meillä oli kotona. Erään kerran äidin piti ruveta leipomaan jotain, ehkä kääretorttua. Kun hän aikoi ottaa hilloa ämpäristä, ei siellä ollutkaan kuin ehkä sentin-parin kerros pohjalla. Minä ja siskoni olimme syöneet ne. Tassille hilloa vaan ja hyvää oli.  Vähitellen,  päivä päivältä,  ämpärin pohja lähestyi... Eikä äiti meidän ihmeeksemme edes suuttunut meille. Tuo Lady coffee purkki on äidin joskus nuorena ostama. Musta eläinkuvioinen purkki tuli meille eräänä jouluna 70-luvun alkupuolella. Eräs äidin tuttava oli pakannut siihen joululahjaksi joitain suklaapatukoita. Näin jälkikäteen  arvelen niiden olleen Tupla-patukoita. Tämä meidän purkkimme taisi olla isännän tädin purkkeja.. Äiti käyttää omaansa kahvipurkkina. Kahvipurkki se on alunperin ollutkin. Asessorin sekoitus lukee pohjassa. Sinne purkkiin äiti kaataa kahvinporot kuten on tehnyt jo vuosikymmeniä. Van Houten kaakaopurkki on minun 80-luvulla paikallisesta kaupasta ostamani.  Siinä näkyy vielä sisällä kaakaojämiä.

Tässä sitten pari meillä nykyään käytössä olevaa. Uncle Ben`s sisältää pitkää riisiä. Purkin ostin kait 80-luvulla. Kahvipurkki on myös alkuperäisessä käytössään.

Nämä ovat sitä kaunista vaan. Iso rasia on Brunbergin makeisrasia. Kuva kannessa Porvoosta. Ruusupurkki on harvinaisen kaunis teerasiaksi. Ennemmin olisin veikannut suklaata. Makedonialainen  

halvarasia on myös minun suosikkini. Sen reunoissa on maisemat melkein kuin täällä, siniset vaarat. Niistä ei nyt tullut kuvaa. Nämä kolme olivat kirpparilta.

Ja lopuksi yksi kauhistus. Tuo kaakaopurkki on mielestäni tosi ruma. Ei meillä kaikki kuitenkaan sitä inhoa.

Mustikka-aamu

Näin sanoi nuorimmainen, kun näki mitä pihalta löysin. Nämä on kesän ensimmäiset mustikat.

Kuvissa näkyy sekä tutumpaa sinistä ja myös mustia mustikoita. Tytöt tietysti halusi tietää joko niistä saisi piirakkaa. Sitä on sentään vielä  odotettava.

  Otin heille pienet, matalareunaiset pakasterasiat keruuastioiksi. Niitä ottaessani mietin, jotta olisiko parempi ottaa korkeammat, etteivät marjat niin helposti kaadu maahan. Olisi kannattanut tehdä niin. Tytöt olivat yhdistäneet vaatimattoman saaliinsa samaan kippoon ja kohta kävi niin, että polullehan ne meni, kaikki. Olivat kiirehtineet perääni kuulemma. No, menimme sitten kerääämään marjat polulta ja  melkein kaikki saatiin talteen. Muutama oli jo ehditty survoa rikki kulkiessa. Huuhdoin saaliin kotona. Kiposta löytyi jopa inha pikku mato. Kammoan kaikenlaisia ötököitä.

Illalla otin pakastimesta viimeisen puolukkapussin marjapiirakkaa varten. Sehän sopi,  kun tänään alkoi ikäänkuin uusi marjakausi.

Hameita

Näin sadepäivän huviksi voisin nyt vihdoin laittaa muutaman hamekuvan.

 Otetaan nyt ensiksi vaikka tuo kravattihame. Olin joskus viime kesän lopulla ostanut kravatteja hameen tekoa ajatellen. Sitten löysin vielä  paikalliselta kirpparilta  kaksi   kravattihametta samalla  kertaa. Taisivat  maksaa 1 e/kpl.  Toisessa oli vyötärönauha ja vetokeju, toisessa kuminauhavyötärö. Sopivia olivat kumpikin ja ostin ne. Ne oli tehty siten, että kravatit oli avattu leveiksi ja värejä ei ollut mitenkään erityisesti järjestelty. Vetoketjullisessa versiossa kravatteja oli käytetty 12 kpl.  Toisessa kaiketi samanverran.

Halusin tehdä kuitenkin itsekin hameen ja katselin netistä miten toiset niitä olivat tehneet. Jotkut 

oli tehty samalla periaatteella kuin ostamani hameet. Toinen tapa oli ommella vain kravatit yhteen niitä availematta. Se tapa sopi minulle, koska mulle sopiii yleensä saada valmista ja varsinkin aloittaa, vähemmän vaivan periaatteella. (Tosin joskus vähemmän vaivan aloitus tuottaa enemmän työtä myöhemmin!) Pesin siis kravatit ensin koneessa. Kaikki ei sitä myllytystä kestäneet. Varsinkin täytteet menivät mytyyn joistakin. Mutta siitä selvinneiden kanssa pääsin sitten tositoimiin. Halusin hieman järjestellä värejä sävyittäin ja siihen oli ihan mukavasti materiaalia. Takaa hameessa on sinisävyisiä kravatteja enimmäkseen.  Materiaalin paksuudessa yms. olisi saanut olla enemmän valinnanvaraa. Joukossa on nyt muutama ohut silkkisolmio ja myös jokunen melko paksusta kankaasta tehty. Mutta eipä se lopputuloksessa juurikaan haittaa. Olen tyytyväinen tähän. Hame on melko paksu ja on siis syksyn tai kevään hame. Jos olisin tehnyt siitä pidemmän, se olisi ollut mainio talvihame paksuutensa takia. Vyötärökaitaleena pitkät solmittavat nauhat, kravateista tietty nekin.

 Vielä tähän nuorimman neitokaisen kommentti, kun olin levitellyt leikattuja kaiteleita ompelujärjestykseen sängyn päälle: "Sehän näyttää ihan jättiläisen hameelta!"  Ja toden totta, niin näyttikin. Kaitaleet kun eivät olleet avattuja, niitä meni hameeseen peräti 19 kpl!

Toista esittelemääni asua kutsun mielessäni "rouvaspuvuksi".   Olin jälleen kerran samaisella kirpparilla, ja kangaslaatikossa näkyi olevan paljon kangasta, joka sopi mielestäni jakkupukuun.Tai hauskemmin sanottuna kävelypukuun, entisaikojen tapaan. Kangas oli kyllä sellainen väriltäään, ettei se sovi minulle yhtään. Tiesin sen, enkä ostanut sitä - silloin. Se jäi kuitenkin  mieleni sopukoille, että siitä sais semmoisen puvun ja niinhän sen sitten hain myöhemmin. Kangas on luonnossa kivemman näköinen kuin kuvassa, jossa vaalet kohdat jotenkin korostuvat ja mustat langat häviää näkyvistä.

Ompeluprojekti alkoi tuttuun tapaan epäviisaasti tyylillä: käy kuin sika limppuun... Eli en pessyt kangasta, vaikka se olisi ollut viisasta. Jakun kaavaa etsin kovin lehdistä, mutta mieleistä (lue kaunista ja helppoa) ei tuntunut löytyvän. Inhoan kaavojen jäljentämistä. Olin aiemmin ostanut erään collegejakun, jonka malli miellytti minua. Värkkäsin sen mukaan jonkunlaiset kaavantekeleet. Hihoja levensin reilusti, koska collegejakun hihat olivat tosi kapeat. (Voi olla, että jakku menee kirpparille ihan sen vuoksi).  No, saatiinhan sitten pukuun jakku aikaiseksi ja hame myöskin. Hameen kaava oli jostain käsityölehdestä, vähän muokattuna omalle kropalleni sopivammaksi. Vuorin hame vaatisi, mutta olen nyt käyttänyt sitä ihan alushameen kanssa, jottei se takerru sukkahousuihin.

Ensin puvuntekele vaikutti isolta. Mutta kun pesin - pieneltä. Se kutistui niin paljon, että luulin pelin olevan menetetty.  Tungin kuitenkin hameen päälleni ja kun se oli jonkin aikaa ollut päälläni, totesin ettei se enää yhtä tiukka ollutkaan.  Puvun kangas näköjään helposti venahtaa taas sopivan kokoiseksi.  Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Kuvat isännän ottamia, kuten yleensäkin. Kuvassa myös sukulaiselta synttärilahjaksi saatu laukku :)

Lupiineja ja kiviä

Rakastan lupiineja. Tiedän, että monet inhoavat niitä, mutta minä en! Olen aina pitänyt niistä. Ja täällä karussa maastossa ne tuovat edes hetkeksi kaivattua väriloistoa ihailtavaksi. Niiden erilaisia värisävyjä on ihana katsella. Nämä kuvat on otettu viime viikolla, jolloin niiden loisto oli parhaimmillaan.

Kivet ja lupiinit sopivat yhteen. Kiviä meillä riittää, ja isäntä onkin niiden parissa raatanut! Niistä on tehty portaita  useampaankin paikkaan. Niillä on parannettu polkuja helpompikulkuisiksi ja tehty myös siltarakennelma ihan pihassamme olevan soisen kosteikon yli. Ja kivihommat jatkuvat. Saa nähdä mitä kaikkea niistä vielä syntyy. Se on kuin palapeli, kun sovittelee sopivia kiviä yhteen. Etenkin portaissa, joissa yhteensopivuus on oltava huippuluokkaa. Niissä on vielä mietittävä  sekin, että askelkorkeudet ovat sopivat.

Joukkoon kuulumaton, joukkoon kuuluva

Olisin halunnut jo tehdä jonkun vaatejutun, mutta kun tytär ja kamera eivät vielä ole palanneet reissultaan, otan jotain vanhoista  varastoista. Seuraavat pohdinnat ovat myös olleet seurakuntamme lehdessä joitakin aikoja sitten.

Olen monesti kokenut, etten kuulu joukkoon. Joskus tunne on ollut oikea, joskus ei. Lapsena en ollut kutsuttu synttäreille,  joihin olivat kutsutut lapset "paremmista piireistä".  Leirillä minut jätettiin joskus teltan ulkopuolelle, kun nuorisoa kokoontui telttaan hauskanpitoon. Myöhemmin olin mukana myös srk:n nuortentoiminnassa. En tuntenut kuuluvani siihenkään joukkoon, sillä toiset opiskelivat ja itse olin tehdastyöläinen.

Osattomuuden tunteeseeni lienee vaikuttanut sekin seikka, että lapsuuden asuinpaikkakunnallani, eikä lähimaillakaan, asunut sukulaisiani. Lapsena  olisi ollut hienoa, jos olisi voinut sanoa edes yhden ihmisen, oman perheen lisäksi, olevan sukulaiseni. Paljolti osattomuuden tunteeni on itsestäni johtuvaa.  En viihdy isoissa porukoissa. Olen vetäytyvä. Onko se sitten syy vai seuraus, en tiedä. Monta osallistumis- ja kyläilykutsua olen myös jättänyt noudattamatta.

Seurakunnassakin olen kokenut itseni jotenkin joukkoon kuulumattomaksi. Joskus kun näitä mietin, mieleeni tuli seuraava jae, ja varsinkin sen loppuosa: " Jos jalka sanoisi: koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen, niin ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton."  1 kor 12:15 

Tällaisena siis joukkoon kuuluva