"Puutarhaterveiset" Ukiin

Meillä ei ole puutarhaa. Meillä on vain muutama rehu siellä täällä. On vain kiva käyttää sitä sanaa ja kuvitella omistavansa sellaisen.  En ole viherpeukalo.  Onnistun sisälläkin pitämään hengissä vain sitkeimmät kasvit (niiden on siedettävä pitkää kuivuutta toisinaan...).  Ja ulkona... siellä nyt on kasveilla muitakin huolenaiheita kuin minun olematon huolenpitoni. Niistä yksi on ne jäniksiksi nimetyt sopöt ilonpilaajat.

Aikomus oli etten laita kasvamaan mitään tänä vuonna. No, tytär laittoi retiisejä. Niille laitettiin kunnon multaakin kasvualustaksi ja kaikki meni hyvin - kunnes karvakorvatkin keksi tykätä niistä. Tämä kuva toissapäivältä. Eilenaamulla tuho oli jälleen edennyt ja kaivoin kaikki ylös - ja vein kompostiin. Jotenkin en tykkää syödä "samalta lautaselta" niitten kanssa. Enkä myöskään kasvattaa niille herkkuja.

 Ja sitten ne Leena-ystävältä muutama vuosi sitten saamani maa-artisokat.  Tätä en kai ole muistanut kertoa vielä. Alkukesästä sain  sellaisen tarmonpuuskan, että päätin ottaa ne ylös ja istuttaa uudelleen. Sitä ei kai olisi pitänyt tehdä.  Nimittäin eräänä päivänä sen jälkeen ihmettelin, että jätinkö maan noin epätasaiseksi. En ollut jättänyt. Joku päivä myöhemmin näin uusia kuoppia ja tajusin mistä oli kyse, kun näin mukulan maan pinnalla. Karvakorvat olivat käyneet kaivuutöissä ja jatkoivat sitä uutterasti muina päivinä. Luulin jo kaikkien kasvien menneen, mutta onneksi löysin nuo kolme. Ne odottavat nyt tässä ämpärissä korkeammalle nostettuna pääsevänsä  verkkohäkkiin kasvamaan. Verkko on jo ostettuna. Sinne häkkiin pitäis kyllä laittaa ne karvakorvat! Maa-artisokat kasvoi joku vuosi sitten tosi korkeiksi. Olivat todella upeita silloin. 

Tytär sai eräältä tuttavalta samettikukan taimia. Ne ilahduttavat kukillaan nyt. Ja niistä tykkäävät näköjään muut kuin mekin.

.

Kaikki ei onneksi ole jänisten herkkua. Meillä on muutama pieni ruusupensas, jotka yleensä jokusen kukan kasvattaa joka vuosi. Näistä yksi on Leenalta-ystävältä saatu. Häneltä sain myös vuorenkilpiä. Nekin ovat jo antaneet jakaa itseään.

Ja  vielä pikku muistelo lapsuudesta. Isä laittoi minut porkkanamaata kitkemään. Inhosin sitä, mutta yritin kumminkin tehdä sen kunnolla. No, mitä siitä seurasi: isä luuli, että olin tahallani nyppinyt kaikki porkkanantaimet pois! Äiti sitten yritti selittää hänelle, etten kenties tunnistanut taimia...