Tämä päivä ensin

En tiedä, millä mielellä te vuodenvaihdetta ajattelette. Itselleni ajatus tulevasta vuodesta on aina vuoden vaihtuessa jotenkin vaikea. Vuoteenhan voi mahtua kaikenlaista. Mutta eihän sitä kukaan pakota ajattelemaan, päivä se on tämäkin. Eletään tämä päivä ensin ja muut päivät omalla paikallaan. Halusin jakaa teille yhden lainauksen vanhasta kirjasta. Tuon tekstin aina silloin tällöin palautan mieleeni, koska se on ainakin minulle ollut rohkaiseva ja lohdullinen.

Ote vanhasta  kirjasta "Taluta tielläs, kotien hartauskirja" vuodelta 1945 ja sen kirjoittajina on "sen ajan nuorempaa papistoa", sodan kokenutta.

"PYHÄ MURHEETTOMUUS.

 Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa." (Mt. 6:34)

Tätä on joskus sanottu huolettomuuden evankeliumiksi. Jeesus Kristus itse sitä meille opettaa. Tällaista opetusta ja muistutusta tarvitsemme elämässämme. Me uuvumme elämämme taakkojen alla. Eteenpäin pääseminen ajallisesti ja hengellisesti näyttää olevan mahdotonta. Vaikeuksiin joutunut ihminen näkee asioittensa ajautuneen umpikujaan, josta ei ole mitään ulospääsyn mahdollisuutta. Kilvoituksessaan voimattomuutensa tunteva ajattelee kaiken kerran kuitenkin päättyvän surkeaan epäonnistumiseen. Näin toivottomuus valtaa mielen ja saattaa johtaa sen mukaisiin ratkaisuihin.

Tavallisin syy tähän toivottomuuteen on kuitenkin se, että kasataan huomisen päivän, tulevien viikkojen, kuukausien ja vuosien huolet tämän päivän päälle. Kuriton mielikuvitus ja sielujemme vihollinen, joka tahtoo aina synnyttää meissä antautumismielialan, tuo silmäin eteen kaikki vaivat ja vastukset pitkien matkojenkin takaa. Pian se ihminen, joka antaa tällaiselle mielialalle sijaa, sortuu ajallisesti, ja pian hänen hengellinen kilvoituksensa sammuu epäuskon yöhön.

Jumalan kansalla on lupa elää päivä kerrallaan. Se katselee tätä päivää Jumalan antamana ja tuntee, että hänen avullaan ainakin se vielä läpäistään. Löytyypä tästä yhdestä päivästä paljon kiitoksenkin aiheita. Herran kansan ei tarvitse eikä se saa etukäteen kantaa tulevaisuuden vaivoja, sillä tuleviin päiviin on Jumala saattanut kätkeä loputtoman määrän omia ratkaisujaan ja aina uusia ihmeitä, jotka täydelleen tulevat muuttamaan koko elämän sisällön.

Joka päivä on odottamassa uusi armo ja voima."

(Ja virreksi tekstin loppuun oli merkitty:  "Virsi 14:4-7", joka on siis vanhasta virsikirjasta.  Yllä olevan tekstin oli kirjoittanut Armas Antila.


Ote oli  kirjasta "Taluta tielläs, kotien hartauskirja/Toimittaneet Kusti Korhonen ja Erkki Niinivaara/Kristillinen palveluskeskus" vuodelta 1945. ja sen kirjoittajina on "sen ajan nuorempaa papistoa", sodan kokenutta.

Mitäs tämä nyt sitten on?

Katkenneita puita,  kaatuneita puita, sähkökatkoja... käsinompelua, vaan ei pilalle menneitä pakasteita. Niistä oli eilinen tehty.

Edellisen jutun aikaansaaminen oli jo aikamoista. Sen jutun kirjoittamisen aikana sähköt meni poikki kolme kertaa. Joka kerta modeemi on uudestaan laitettava myös päälle, vaikka katko olisi vain silmänräpäys. Kun olin saanut juttuni valmiiksi ja olin sammuttamassa konetta, taas katkesi sähköt. Sinä aamuna yhteensä kuusi kertaaa.
Eilen aamulla oli ensin samaa prätkötystä. Ja siinä 11 aikoihin alkoi pitkä katko, jota kesti klo 22 asti. Ja jonka jälkeen oli taas samaa päälle pois -touhua, kuin aamullakin.  Ja yöllä sai isäntä yhtenään käydä painelemassa plimputtavan pakastimen nappulaa. Minä kuulin sen yhden kerran, muulloin olin unessa, vaikka kehnoa nukkumista se oli. Kellistyimme illalla pimeään kyllästyneinä nukkumaan siinä 8.30 täysissä pukeissa. Kun sitten sähköt tuli, en viitsinyt siitä sitä varten enää nousta.

Kuinka se semmoinen päivä sitten kuluu? Isäntä lähti viemään nuorisoa Joensuuhun siinä klo 10 tiennoissa. He pääsivät autolla vaaran alle, jossa matka keskeytyi kahteen katkenneeseen puuhun. Piti hakea saha. Minäkin sitten lähdin ulos, roskapusseja viemään. Kun pääsin roskiksen lähelle, siellä olikin jo isäntä saanut puut sahattua ja ne oli siirretty ajoreitiltä, että saattoivat jatkaa matkaa.

Ja  ehdin minäkin näkemään matkan seuraavan vaiheen... Menivät vähän matkaa eteenpäin toiselle tielle ja taas sahattavat esteet siinä! Nyt kaatuneita puita.

Ja taas jatkui matka. Seuraavallakin tiellä oli puita notkollaan ja tien päällä, mutta siitä pääsi kuitenkin kulkemaan.

 Jännäsin etäältä katsoen pääsevätkö tuon alta menemään, ja pääsiväthän he.

No, mitä sitten me kotolaiset?  Meillähän siis katkesi kunnolla sähköt lähes kohta, kun saavuin takaisin roskisreissultani. Olin vähän aiemmin suunnitellut aloittavani puseron ompelun, jonka palat olivat jo päiväkausia seisseet pöydälläni. Mutta nythän ei ompelukonetta voinut käyttää. Jotain tekemistä oli keksittävä. Lukeakin olisin voinut, mutta rupesin käsin ompelemaan sitä puserontekelettäni. Ja mietin, että kun se kerran on käsin aloitettu, miksen tekisi siitä nyt kokonaan sellaista käsinompeluprojektia... Saa nähdä, riittääkö viitseliäsyys. Mutta klo 14 aikoihin ompeluhomma oli lopetettava, kun valoa oli niin vähän.

Lapsillakin oli aika tylsää. Välillä lukivat kirjaa. Toinen oli ulkonakin jossain välissä. Iltapäivällä etsimme tarvittavat lyhdyt ja kynttilät valmiiksi pöydille. Myöhemmin illalla, ennenkuin isäntä tuli Joensuusta, olimme tyttöjen kanssa kaikki vain pötköllään isolla sängyllä torkkupeittojen alla. Ja luin ääneen heille vähän aikaa Tiina -kirjaa. Hankalaa sekin jo oli, vaikka olimme aivan lähellä ikkunaa, kuten olin ommellessanikin ollut. Myöhään illalla tytöt vielä leikkivät vähän leikkejään ledtuikkujensa valossakin.  Kaikenkaikkiaan, pitkän sähkökatkon aikana elämä on varsinaista hiljaiseloa. Ei tehdä paljon mitään, ei jääkaapinkaan ovea paljon availla, veden laskemista vältetään, sillä vesipumppukaan ei toimi.

Kun isäntä tuli, rupesimme jossain vaiheessa pohtimaan pakasteiden tulevaa kohtaloa. Siihen löytyi ratkaisu. Saimme viedä ne  rukoushuoneen pakastimeen, kun eräs tuttava kävi avaamassa oven. Veimme ne sinne illalla klo 18 aikoihin.  Alla oleva kuva siitä, kun olemme sinne lähdössä. Isäntä on jo autossa ja auton valot näkyvät ulkona. Minä vielä sisällä sammuttelen viimeiset palavat kynttilät ja sitten matkaan.

Kaupungilla käytiin kahvilla:) Takaisin kotiin tultua sytytettiin vielä kynttilät ympäri huushollia ja tytöt leikkivät leikkejään jonkin aikaa ledtuikkujensa valossa. Kunnes oli nukkumaan mennessä aika sammuttaa kaikki kynttilät.

---

Nyt ei keskeytynyt sähköjen takia yhtään kertaa tämä homma:)  Saa olla kiitollinen, että nyt on ne sähköt ylipäätään! Monet taloudet ovat olleet paljon pidempään ilman sähköä ja yhäkin niitä on. Joissakin katkot kestäneet ihan päiväkausia... ja silloin on varmaan pilalla jo paljon muutakin kuin ruokia.

"Spotti valomeressä"

Otsikko on sen kirjan nimi, joka meille lähtettiiin vähän ennen joulua lahjaksi: Spotti valomeressä/Elisa Morgan.  Taisin mielessäni tuumia sen ensiksi nähdessäni, että tuleekohan  minun tuota luettua...

Rupesin sitten jossain vaiheessa selailemaan sitä ja vähän lueskelemaan pätkiä siitä. Pätkistä tulikin aika pitkiä lopulta. Kunnes sitten eräänä päivänä aloitin kirjan ihan alusta ja luinkin ihan mielenkiinnolla loppuun asti. Mikäs se semmoinen  kirja siis oli?

Se kirja ampui alas monta sellaista "en osaa" -ajatusta, joita meillä  saattaa olla sen suhteen, miten voisimme kertoa toisille Jeesuksesta. Itselläni ainakin on hyvin suuri EN OSAA OLLENKAAN  ajatus ollut siitä.

Kirjassa esitettyjä "en osaa" -ajatuksia oli esim. tämmöiset: "valoni on liian heikko, saatan epänonnistua, en halua sekaantua, en halua loukata, minulla ei ole dramaattista tarinaa kerrottavanani, en tiedä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, en osaa suhtautua ihmisiin, jotka ovat erilaisia kuin minä."

Kirjailija teki pikku testin. Hän meni pimeään komeroon ja sammutti valot. Ei näkynyt yhtään mitään, vaikka olivat silmät auki. Sitten hän raapaisi tulitikun ja näki komeronsa sisällön. Hän sammutti tulitikun ja pimeä tuli takaisin.

"Yhtä vaivattomasti kuin yötaivaalla riippuva tähti, meidänkin valomme tekee vaikutuksen yksinkertaisesti olemalla sitä mitä on: VALOA!... Jo yksi ainoa valopilkku muuttaa pimeyden perusolemusta."


Ja  kirjassa hän sitten ratkoo luku luvulta, noita edelläesitettyjä "en osaa" -ajatuksiamme, ja miten ne eivät olekaan niin totta kohdallamme, kuin luulemme.


Hän muistuttaa myös siitä tosiasiasta, etteivät kaikki valot ole samanlaisia. Hän kehottaa miettimään, minkätyyppinen valo itse mahdat olla. Erilaiset valot näyttävät valoa eri tavoin. Itse hän totesi olevansa kynälamppu ja kertoi siitä hyvän esimerkin. Ja hyvillä arkielämän esimerkeillä hän muutoinkin tekee asiat ymmärrettäviksi mielenkiintoisella tavalla.

Mikähän valo sitä itse olisinkaan... niitähän oli niin monenlaisia valoja. Kynälamppu, kynttilä, valonheitin, auton lamppu, lyhty, aurinkolamppu, kynttiläkruunu, kiiltomato, jne...  niitä oli paljon... merkkivalo, majakka, neonvalo...joita kirjailija oli esimerkikseen ottanut, mutta niitä voi itse miettiä lisää. Ja miettiä, miten se oma valonlähde yleensä valoa näyttää, miten se toimii? Millaisissa tilanteissa?

Joku pieni valo se on minullakin...

Mutta "hauska", ärsyttävä "sattumus" olikin tätä kirjoittaessa. Juttuni oli alkutekijöissään ja ehdin ajatella, ettei tästä mitään tulekaan.  Sammui nimittäin sähköt. Pimeässä näkyi hetken ajan vain nenäni edessä olleen tietsikan siniset merkkivalot, jotka nekin kohta sammuivat, sillä minun oli heikon akun takia sammutettava kone. Siinä sitten istuin täysin pimeässä, ajatuksena, että taas tätä. Eilen aamulla oli sama juttu. Silloin valot olivat tulleet takaisin aivan pian. Nyt siis istuin paikallani lähtemättä etsimään taskulamppua. Otinpa käteeni sen kahvikupin, jonka tiesin siinä tietsikan vieressä olevan ja hörpin siitä. Vaikka sen sisältö ei nyt ollutkaan kahvia, vaan hopeateetä. Kohta välkähti. Ensin näkyivät jääkaapin valot sinisenä, sitten kahvinkeittimen punainen valo ja lopulta tulivat isot valotkin. Ja mikä ärsyttävintä, sähköjen katkeaminen ei jäänyt siihen yhteen kertaan...

---

Esitelty kirja: Spotti valomeressä/Elisa Morgan/Kustannus Oy Uusi Tie 2010

Kirjan kannen näet halutessasi vaikka tästä: https://www.kristillinenkirjakauppa.fi/tuote/spotti-valomeressa-miten-voisin-kertoa-uskostani-jeesukseen-elisa-morgan/

Ei muuten hinta tuolla ainakaan päätä huimannut, kun oli vain 1,90... :)

Nimenanto: "Eihän sinun suvussasi ole ketään, jolla on se nimi."

Juhla oli alkamassa. Naapurin lapsi saisi nimen. Talo olikin aivan täynnä väkeä, sillä niin monet tahtoivat päästä paikan päälle katsomaan tätä lasta, jonka syntymää niin ihmeelliset asiat olivat edeltäneet. Se vain hieman varjosti tunnelmaa, että perheen isä, pidetty pappi, oli tullut mykäksi muutamia kuukausia sitten. Mutta olipa siihen jo hieman totuttu. Elekielellä hoituivat useat asiat ja tärkeimmistä selvittiin kirjoittamalla.

Nyt juhlavieraat puhuivat,  että tietysti lapsi saisi nimen isänsä mukaan. Eli hänestä tulisi tietenkin Sakarias. Mutta siihenpä keskusteluun lapsen äiti kuitenkin sanoi napakasti:

- "Ei, suinkaan, vaan hänen nimensä on oleva Johannes."

Tämä kun kuultiin,  hälinä talossa hiljeni. Tuli aivan hiljaista.
-  Mikä? Johannesko muka? kysyi sitten yksi.
-  Kyllä. Vastasi lapsen äiti.

Juhlavieraiden kesken alkoi  uudelleen hälinä, sillä tässä oli nyt jotain outoa. Eihän lapselle mitenkään tuommoinen nimi kuuluisi. Keneltä se muka oli peräisin? Eihän nimi huono suinkaan ollut, mutta pitihän sentään perinteitä kunnioittaa. Eivät kai he aikoneet niitä sivuuttaa. Eräs juhlatoimituksen vastuullisista sitten katsoikin asialliseksi huomauttaa asiasta.

- "Eihän sinun suvussasi ole ketään, jolla on se nimi."

Kaikki odottivat nyt hiljaa, mitä tuleman piti. Lapsen äiti ei halunnut sanoa siihen enää mitään, vaan hän katsoi mieheensä päin, sillä hän tiesi tämän mielipiteen lapsen nimestä. He hymyilivät toisilleen hieman salaperäisen näköistä hymyä... Siltä se ainakin joidenkin juhlavieraiden mielestä näytti. Nytpä tästä asiasta oli otettava kunnon selko. Vastuussa oleva päätti tehdä sen. Hän  viittoili lapsen isälle ja kysymys tuli ymmärretyksi. Lapsen isä halusi kirjoitustaulun, ja siihen hän  sitten kirjoittti vastaukseksi: "Johannes on hänen nimensä."

Kaikki ihmettelivät. Mitä tämä on? Miksi tuollainen nimi?

Mutta kohta seurasi vielä suurempaa ihmeteltävää. Sillä äkkiä kuultiinkin lapsen isän kiittävän Jumalaa! Hän, joka kuukausia oli ollut täysin hiljaa, ylisti nyt Jumalaa suureen ääneen. Kaikki muutkin puhkesivat ääneen tuon kuullessaan ja monien poskilla näkyivät ilon kyyneleet. Häneltä haluttiiin kysellä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja hän kertoi.

Ihmiset painoivat kaiken tarkasti mieleensä näissä juhlissa ja ennenpitkää koko lähiympäristössäkin puhuttiin kaikesta tästä, mitä ihmeellistä tälle perheelle oli kuluneen vuoden aikana tapahtunut. Ja samalla pohdittiin ankarasti sitä kysymystä, mitä mahtaisi tulla lapsesta, jonka syntymään liittyi niin merkillisiä asioita; lapsesta, joka sai nimekseen Johannes.

Luukas 1/Koivuniemen Raamattuhaku

Myöhemmin lapsi tultiin tuntemaan miehenä, joka oli mieltynyt erämaaoloihin, kulki kamelinkarvavaatteeseen pukeutuneena, söi hunajaa ja  heinäsirkkoja, sekä puhui suorasukaisesti ylhäisillekin ihmisille.  Hänen nimensä oli Johannes Kastaja.

Ehkä se ei ollut sitä, mitä ihmiset hänestä olivat toivoneet, mutta se kuului Jumalan suunnitelmaan... 

"Ja heillä ei ollut aikaa syödäkään."

Jeesus oli kiertänyt paljon kylissä ja opettanut kansaa. Oli ollut kotikaupungissaankin. Siellä oli kyllä kuunneltu, mitä hän sanoi, mutta ei oltu suosiollisesti otettu vastaan hänen sanomisiaan. Sitten Jeesukselle tultiin kertomaan surullisia uutisia. Hänen opetuslapsensa olivat kuulleet, että Johannes, joka Jeesuksenkin kastoi, ja oli hänen sukulaisensakin, oli kuollut...

Mitä lie Jeesuksen mielessä liikkunut, mutta ainakin hän halusi yksinäisyyteen, pois kansan hälinästä. Hän sanoi opetuslapsilleen: "Tulkaa te yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän". Kansaa oli jatkuvasti heidän ympärillään odottamassa, että Jeesus auttaisi heitä. Ja niin Jeesuksella ja opetuslapsilla ei ollut aikaa edes syömiseen. Mutta nyt he lähtivät veneellä rauhalliseen paikkaan, jossa ei olisi muita.

Vaan, kuinkas kävi? Sielläkin oli jo valtavasti kansaa koolla, tuhansittain. Niin Jeesuksen kävi heitä sääliksi ja hän alkoi opettaa täälläkin heitä. Ilta oli jo tuloillaan ja opetuslapset ehdottelivat, että Jeesus laskisi jo kansan menemään. Ruokaa pitäisi kansankin saada. Mutta Jeesuspa järjesti valtavan yhdessäsyömisen. Jostainhan löytyi viisi leipää ja kaksi kalaa. Ne Jeesus siunasi, ja niin ne riittivät... Vaikka syöjiä oli tuhansittain, vähäisistä jäi vielä tähteitäkin.

Mutta nyt uusi yritys siihen omaan hetkeen. Jeesus vaati opetuslapsiaan lähtemään toiselle puolelle järveä. Hän sanoi laskevansa myös kansan lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset ja meni vuorelle rukoilemaan. Nyt hän sai sen rauhallisen hetken.

Opetuslapsilla oli sillä välin vaikea soutumatka. Meri myrskysi kovasti ja he olivat hädässä ihan. Mutta Jeesus tiesi sen ja lähti heidän luokseen. Hän käveli sinne - vettä pitkin,  ja aikoi ohittaa veneen. Opetuslapset pelästyivät hirveästi ja rupesivat huutamaan. Mutta Jeesus sanoi heille rauhoittavat sanat: "Olkaa turvallisella mielellä, minä se olen, älkää peljätkö." Ja hän nousi veneeseen, ja järvi tyyntyi. Voi ihan kuvitella, kuinka hiljaista kaikkialla tuli, ennenkuin kielenkannat taas opetuslapsiltakin aukenivat.

Ja kun he tulivat rantaan,  jälleen oli siellä kansa jo kovasti Jeesusta odottamassa.

---
Luukas 6, siitä löytyvät nämä:)

  Siunattua Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa,  itsekullekin!

Piparinleipojat hommissaan

Toissailtana neitokaiset halusivat leipoa pipareita. Olin ostanut valmiin taikinan. Ei ollut mitään intoa ruveta itse taikinaa tekemään, vaikka olisihan sitä ollut kiva maistella. Lopputulos on kuitenkin parempi kaupan taikinasta... minun taikinantekotaitoni huomioon ottaen.

Ihan kivaa näköjään oli:)

Isäntä otti neitokaisten leipomapuuhista kuvia. Piparit onnistuivat hyvin. Niin hyvin, että kun niitä ruvettiin "maistelemaan", ne hupenivatkin kaikki...:)  Se oli sellainen puolen kilon taikina. Toinen odottaa pakastimessa.

Neljä uunista ulos... ja kolme jäljellä

Tänään sain aikaiseksi tehdä lanttulaatikkoa. Olin eilen ostanut 2 kg:n lanttupussin. Kuoriminen ja paloittelukin meni odotettua paremmin, koska nuo neljä lanttua eivät olleet kovin isoja. Neljään puolen litran vuokaan sopiva satsi niistä tuli. Kun otin niitä uunista, yksi päätti liueta näpeistäni siihen hellan eteen... lattialle ylösalaisin. Ja niin olikin yksi lanttulaatikko vähemmän. No, lanttulaatikkoa ei taida meillä juuri muut syödä, kuin minä ja isäntä, joten luulisin jäljelle jääneiden kolmen riittävän.

Käytän yleensä paistotouhuissani ihan niitä isoja,  tukevia keraamisia vuokia. Nyt ostin pitkästä aikaa foliovuokia, koska niissä saa paremmin ruoat mahtumaan uuniin lämmitettäväksi.  Enpä vain nyt osannut olla varuillani näitä uunista ottaessani. Sellaisen  kevyen vuoan ottaminen uunista ei ole samanlaista, kuin tukevan keraamisen vuoan. Joku hämärä muistikuva minulla on, että joitakin vuosia sitten olisi käynyt samallatavoin. Onko muka oppia ikä kaikki...? Ehkä, jos ei pidä liian pitkiä välejä...:)

Tällaista täällä tänään. Tänään siis on noussut höyryä uunistakin. Ja keittiöharjoitusten on tarkoitus jatkua...

Höyry nousee...

Höyry nousee... vaan ei padoista, kattiloista, eikä uunistakaan. Tänään käytiin kaupassa. Sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ei ole. Minä tänä aamuna suunnittelin kauppalappuni melko huolellisesti, mutta kauppaan päästyäni, en sitten osannutkaan sen mukaan ostaa. Tuntuu siltä, että hyvä kun osaa ostaa ne tavanomaiset ruoat muutamaksi päiväksi, saati sitten  jouluun kuuluvia. Kun on ikäänkuin liikaa pähkäiltävää, menen jotenkin lukkoon, enkä osaa sitä vähäistäkään. Rupesin sitten miettimään, että onko se joulu ihan oikeasti ruoista kiinni?  Joskus nuorena pähkäilin länsirannikolla kurjaa joulusäätä, että ei se jouluilo siitäkään pitäisi olla riippuvainen.

No, ostin minä sentään jo jotain niistä aineksista, mitä joulupöytään on tarkoitus laittaa. Ja nyt isäntä lähti nuorempien kanssa kauppareissuun, kun he tekevät omia ostoksiaan. Mutta minulle selvästi sopisi sellainen paremmin, että vähän ja useammin, kuin mitä meillä nyt yleensä pitää pitkien etäisyyksienkin vuoksi noudattaa, että harvemmin ja enemmän kerralla.

Yksi mietittävä minulla oli äidin lahja. Ei sitten mitään kunnon ideaa ollut tullut mieleen. Olin jo aika epätoivoinen asian suhteen, sillä jotain pientä edes halusin hänelle laittaa. Nythän on ne viimeiset postitusmahdollisuudetkin. Ennenkuin nuorimmat tulivat koulusta, seisoskelin pöytäni äärellä, ja siinä se idea yht'äkkiä pälkähti päähän. Näin nimittäin sinistä vakosamettia ja joskus kesällä virkkamiani pitsejä ja päätin tehdäkin koristetyynyliinan. Löytyi jopa sopiva vetoketjukin. Mutta kun ompelun piti alkaa, eipä näkynyt missään valkoista ompelulankarullaa... Muistin, että viimeeksi yksi neito ompeli valkoisen keppihevosen korvia, joten heidän jäljiltään se oli hukassa. Isäntä onneksi löysi sen lankarullan:) Itse en olisi jaksanut edes ruveta suuremmin etsimään, vaan olisin varmaan jättänyt koko homman.

Ja kun pääsin sitten ompelusta tekemään, ei siinä mennyt kauaa aikaa valmistumiseen. Isäntä otti nyt lähetyksen mukaansa viedäkseen sen postiin, kun kaupungille lähtivät. Olen kiitollinen, että se idea päähäni pälkähti ja se saatiin valmiiksi ja lähtemäänkin. Olinhan kyllä jo ehtinyt jossain vaiheessa tuonne ylöspäin jonkin rukouksentapaisenkin huokaista, että äidille jotain keksisin... Kiitoksen paikka siis:)

Mutta nyt minun kai pitäisi mennä  tiskaamaan. Ehkä laitan musiikin pauhaamaan samalla...

Epäonnisen leipurin kotkotukset

Olen leiponut. Mutta joululeipomuksia ei ole tehty vielä ainuttakaan. Oli muu syy leipomiseen. Meillä oli isännän kanssa eilen eräs merkittävä päivä muisteltavaksi; nimittäin ensimmäisen tapaamisemme 26-vuotispäivä!  Aamulla minua oli odottamassa kortti pöydällä:) Ja siitä sitten havahduin minäkin korttia isännälle kirjoittamaan.

Voi olla, että nuo aamun kortit sen sai aikaan, mutta tuli sitten mieleen, että voisihan päivää juhlistaa tekemällä vaikka kakun. Sen piti syntyä niistä aineksista mitä kaapista löytyy ja meillähän ei mitään kovin kummoisia leipomavärkkejä yleensä ole, kun sen sortin harrastus on niin vähäistä. Mutta jotain sentään oli, minun silmisssäni extraa, ettei ihan perusaineisiin jäänyt; nimittäin kookoshiutaleita.

Löysin sitten vanhasta 80-lukulaisesta Kotiruoka -keittokirjastani Kookoskakun ohjeen. Siinä oli aineiden lisäksi teko-ohjeena: "Kakku valmistetaan samoin kuin Maijan kakku" , jonka ohje oli pari sivua taaksepäin. ...Samoin niin.... mutta kun siinä "Maijan kakussa" ei ollut kookoshiutaleita...

Täytyy tähän todeta, että minulle ei ole jäänyt leipomaopeista kovinkaan paljon päähän. Sen kuitenkin olen muistavinani, että kun munat ja sokeri on vatkattu kuohkeaksi vaahdoksi, on muut aineet siihen varovasti sekoitettava, ettei kuohkeus häviä.

Jos nyt teki Kookoskakun edellämainitun kirjan opastuksen mukaan, niin siihen piti ensin munat ja sokeri tietysti vatkata. Sitten lisätä sulatettu/jäähdytetty voi, ym. aineet ja "jauhot listätään". No, minä sain jopa muna/sokerivaahdosta kuohkeaa. Olin jopa hoksannut sen, että otin munat jääkaapista ainakin jonkin verran aiemmin huoneen lämpöön.  Siihen kuohkeaan vaahtoon sitten kaadoin sulatetun rasvan. Mutta miten siihen vaahtoon olisi kuulunut laittaa ne kookoshiutaleet?  Jauhojen tapaan? Tässä minä ainakin lienen tyhmästi toiminut, kun olin kaatanut ne rasvan sekaan ja siitä sitten sinne vaahtoon.  Mutta joka tapauksessa, kun sitten nämä oli laitettu ja siihen vielä aikani sihdin läpi, vähän kerrallaan, jauhoja lisäsin  ja varovasti vanhalla kumilastallani sekoittelin, sain huomata tuon aikaa vievän sekoittelun tuloksena kuohkeuden vähitellen hiipuvan... Ja muuten, ihan aluksihan olin ällistellyt sitä, ettei kakkuohjeessa ollut leivinjauhetta. Sitä lisäsin omin päin jauhoihin yhden lusikallisen, joten ainakin kakku nousi...

No, sitten voideltiin kakkuvuoka. Taikina oli pieni, joten käytin ikivanhaa, lapsuuskodistani peräsin olevaa, alumiinivuokaa.  Sen voitelin hyvin, mutta niinpä puuttui korppujauhotkin. No, ei hätää, onhan meillä mannasuurimoita, niitähän olen ennenkin vastaavassa tilanteessa käyttänyt. Mielestäni oli kakku hyvin voideltu ja jauhotettu, kun tiedostin sen, että siihen helposti jää kiinni. Vaan eipä auttanut, olisi pitänyt olla varmaan paksu kerros sitä rasvaa, sillä niin oli kakku tiukasti kiinni vuoassa. Paistoin sitä muuten yli ajan, ihan tarkoituksella, koska joskus olin todennut jonkun samaisen kirjan kakkuohjeesta, ettei joku 30-35 minuuttia ollut alkuunkaan riittänyt kypsyttämään kakkua. Ei siis  irronnut kakku millään koputtelulla. Lopulta otin veitsen avuksi ja sillä irrottelin reunoja. Ja kun se siitä lopulta irti saatiin, niin tietenkin siitä irtosi sisäreunasta paloja ja muutoinkin oli risaa siinä. Olipa masentava näky juhlavaksi tarkoitettuun kakkuun.

No, olipa meillä vaahtoutuvaa vaniljakastikettakin. Olin varannut sen kenties jonain edeltätietämättömänä päivänä tehtävää omenapiirakka varten, jota ei kuitenkaan ollut ilmaantunut. Vaniljakastike oli kakun edes jonkinlaisen juhlavan ilmeen pelastus:)  Ja olihan meillä koristerakeitakin, jotka tosin laitoin erilliseen kippoon, sillä en itse tykkää hampaissa narskuvista rakeista kakun kanssa.

Juhlinnan aiheeseen sopivia lautasliinojakin löytyi - jotain lasten kekkereistä jääneitä:)

Mutta edellisenä päivänä, lauantaina, olin onnistunutkin leipomisessa. Tein vanhan kouluvihkoni ohjeella "munariisipiirakoita" , jotka tosin eivät nähneetkään munia, sillä käytin täytteenä jauhelihaa ja riisiä.  Munariisipiirakat, milloin mitenkin täytettynä, ovat olleet yksi ikisuosikki kautta vuosikymmnenten minulle siinä vihossa, vaikka niitä ei kovin usein tehdä. Nytkin niistä tykkäsivät kaikki:)  Ja mistä sain ylipäätään idean niiden pykäämiseen, olin nähnyt laatikossa yhden pyöreän muotin... ja se toi mieleeni moiset piirakat. Muotti tosin oli kehno ja sillä tuli aivan liian pieniä piiirakoita, joten vaihdoin sitten muotin muoviseen hillopurkkiin, joka koko oli sopiva.

 Näitä voisi kenties tehdä piakkoin uudestaankin:)

Laitan tähän vielä piirakoiden ohjeen:

MUNARIISIPIIRAKAT

40 g hiivaa
1 tl sokeria
1 rkl suolaa
100 g sulatettua margariinia
3 dl maitoa
vehnäjauhoja

Täyte: 1/2 dl riisiä
            vettä
            2-4 kovaksi keitettyä munaa
            suolaa

Voiteluun sulatettua voita

Tehdään pehmeä vehnätaikina, joka kohotetaan. Sen jälkeen kaulitaan ohueksi ja otetaan pyöreitä kakkuja, jonka keskelle laitetaan täyte. Reunat nostetaan ylös ja painetaan vastakkain. Käännetään pellille toisinpäin nousemaan. Nousseet piirakat paistetaan 250 lämmössä n. 10 minuuttia.
Uunista otettua voidellaan sulatetulla voilla.

Täytettä varten riisit keitetään pehmeiksi vedessä. Munat keitetään koviksi. Ne hienonnetaan ja yhdistetään riisin kanssa. Täyte maustetaan suolalla.

Ohje oli vanhasta kouluvihostani noin 40 vuoden takaa. Munien tilalla voi käyttää myös ruskistettua jauhelihaa.