Keskeneräisenä ostetusta valmiiksi

Ostin joskus parisen vuotta sitten keskentekoisen liinan Fidasta. Hintaa oli 2 euroa. Olin sen kirjomuksia sitten joskus jatkanutkin, mutta en enää muistanut mihin asti. Unohtunut oli koko liina.

Muistin liinan joitakin aikoja sitten, kun se vilahti silmäkulmassani vanhoja kuvia katsellessani. Etsin  liinan käsiini ja huomasin, että olinkin jo tehnyt puuttuvat kuviot valmiit ja reunaompeleistakin puuttui vain yksi sivu! No, se sivu oli äkkiä ommeltu ja liina tuli valmiiksi.

Kuviot valmiina.

Harmi, etä liina on kuvissa silittämättä ja kuvissakin toivomisen varaa. Liina olisi helppo nyt silitettynä kuvatakin, mutta en viitsi sitä kuvatouhua. Se on välikäsien (eli tyttärin kännyköiden) kautta huomattavasti työläämpää, kuin että omalla kameralla voisi kuvat ottaa. Siinä on ihan sekin, että ne kännykältä ladatut kuvat on hankalampi ottaaa koneelta esiin ja käsitellä. Useinhan sitäkin tarvitsee; rajata tai selkeyttää ainakin, jos ei muuta.

Alla liinan nurjaa ja oikeaa puolta. Kangaskin erottuu siinä tarkemmin.

Reunoissa oli ostaessani  harsinpistot. Ompelin reunat sitten kankaan värisellä langalla tihein, mutta päälle näkymättömin pistoin. Mutta jokin  harsinpistoin tehdyssä ompeleessa viehätti minua ja jätin senkin paikoilleen. Se on jotenkin sopivan "rosoinen" lisä liinaan.

Tälläisena sen aikanaan ostin.

Tykkään kovasti kirjotuista liinoista. Niitä minulla onkin melko paljon, mutta enimmän aikaahan ne makaavat säilytysarkussa vain. Sentään silloin tällöin leväytän jonkin niistä pöydälle mielenvirkistykseksi:)

Kattolamppu

Löysin nämä kuvat muuta etsiessäni. Tämä on tyttären kaunis kattolamppu. Näissä kuvissa se tosin ei ollut edes pistokepaikalla, vaan pelkässä kattokoukussa säilytyksessä, että paremmin säilyisi ehjänä odotellessaan oikealle paikalle pääsyä.

Ja olinpa ottanut kuvia lamppuun kuuluvista kynttilälampuistakin. Niidenkin kirkkaus kiehtoi.

Hyvää viikonloppua itsekullekin!

Väistyköön talven valta!

Viel ei välky aallon sini
ei viherrä varsi ruohon.

Vaan vajuu jo hanget
loistaa, jo loistaa valo!

Pian väistyy talven valta
pois haipuvi paksu hanki.

Silloin visertää jo lintu
ja kukkiin puhkee maa.

Näin "värssytteli" Tuula lauantaina 8.4.



--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Kylläpä sitä ollaan oltu runollisella tuulella vuosi sitten; huhtikuun 8. p. Löysin jutun luonnoksista. Mikä lienee ollut, kun en juttua ole silloin julkaissut. Johonkin lienen ollut tyytymätön. Mutta nythän oli kiva löytää valmiiksi tehty juttu kuvineen.

Tulinpa vielä tarkistaneeksi tuon päiväysmerkintänikin. 8.4.2018 ei kylläkään ole ollut lauantai,  vaan sunnuntai.

Ja vielä tämäkin, lintujen lauluahan on saatu jo kuulla!

Tälle päivälle

Kävimme taas tänään hakemassa lahjoitusruokaa. Siinähän on alussa se pieni hartaushetki. Tänään siinä vastuussa ollut muistutti siitä, ettei ole mitään sellaista syntiä, etteikö Jumala meitä hyväksyisi. Hän otti esimerkin Saulista, joka vainosi kristittyjä, jopa niin paljon, että halusi tappaa heitä. Jumalalla oli siitä huolimatta Saulia kohtaan rakkautta. Hän ilmestyi tälle tiellä ja kysyi:

SAUL SAI VASTAUKSEKSI: MINÄ OLEN JEESUS, JOTA SINÄ VAINOAT.

Siitä hetkestä Saulin elämä muuttui. Häneltä meni ensin näkö ja hänet jouduttiin taluttamaan määräpaikaansa. Saul oli varmasti järkyttynyt huomatessaan, että kaikki se viha, jota hän oli tuntenut kristittyjä kohtaan, olikin ollut itseään Jumalaa kohtaan. Hän joutui miettimään asioita yksinäisessä mielessään sokeana kolmisen päivää. Hän ei edes syönyt eikä juonut.

Sitten hän oli saanut nähdä näyn, jossa hänen luoksensa tulee mies, joka panee kätensä hänen päälleen ja rukoilee hänen puolestaan ja hänen näkönsä palautuu. Jumala oli lähettänyt asialle Ananias nimisen miehen, joka ei olisi halunnut Saulin luokse mennä. Hän pelkäsi, sillä olihan hänenkin korviinsa kantautunut, millainen mies Saul oikein oli. Mutta Jumala sanoi vastahakoiselle Ananiaalle, että hän tekisi Saulista miehen, joka tulisi jatkossa toimimaan Hänen asioillaan ja ohjeillaan.

Ananias totteli. Hän jopa kutsui Saulia veljeksi ja rukoili sitten tämän puolesta. Saulin silmistä putosivat ikäänkuin suomukset, ja hän sai näkönsä.

Me tunnemme Saulin miehenä, josta tuli Paavali. Vainoajasta tuli vainoamansa julistaja.

---

Kuvan Saulista olin piirtänyt jo aiemmin. Näin sen jokin päivä koneella, joten oli helppo ottaa se tähän juttuun mukaan. Kuvan laatu tosin on valitettavan kehno.

Tästä pääset halutessasi lukemaan lisää Saulista: Apostolien teot. 

Vanhat tavarat: Liina ja vanhoja lautasia

Kuin samaa "seuruetta" olisi liina noiden norjalaisten Egersund-lautasten kanssa.

Lautaset ovat 60-lukua. Alla lautasen keskellä oleva kuviointi. Siinä näkyy myös se, kuinka lautasen pinta on kohoraitainen. Lautasen pohjassa oleva  merkintä on minun mielestäni kaunis. 

Lautaset olivat aikanaan appeni käytössä ja  samaa sarjaa muistan nähneeni  hänellä myös syvän lautasen. Pieni mahdollisuus on, että sekin vielä jossain tuolla varaston syövereissä on.

Liina  on tätini peruja. Liinassa on kiiltävällä langalla kirjailut ja reunan virkkuukin on kiiltävähköä lankaa.

Siitä minulla ei ole mitään  tietoa, kenen tekemä se on. En ole  tullut aiemmin edes ajatelleeksi sitä, että oliko tätini edes käsityöihminen. 

---

Olen vähän miettinyt, kuinka tämän blogini kanssa menettelisin jatkossa. Tämä on minusta nyt vähän "tynkätouhua".  Iso osa tätä blogitouhua on ollut se, että saa kuvia liitettyä juttuun. Nyt se "tynkä" tulee juuri siitä, että joudun pyytämään tyttäriä ottamaan ne kuvat kännyköillään. Vaikka he sen tekevät, on se kuitenkin ihan eri asia ottaa niitä itse, ja miettiä, miten mikäkin asia kuvaan asettuu. Puhumattakaan siitä, että kaikki ulkona nähty jää vallan kuvailematta. Mutta katsotaan mitä tuleman pitää. Jutunaiheita yleensä riittäisi, mutta monikaan mielimäni jutunaihe ei pääse jutuksi asti, juuri sen hankalaksi käyneen kuvatouhun takia.

Iloa pitsistä!

Olen tällä viikolla tuntenut lapsellista iloa pitsistä! Tarkoitan sellaista, kun näkee, että on ihan omin kätösin saanut aikaan jotain sellaista, jota ei osannut olettaa saavansa aikaan.

Mistä sitten innostuin moiseen hommaan? Etsin muutama päivä sitten laatikostani jotakin. Nehän ovat aina ihan sekaisin ja niinpä tälläkin kertaa sitä pöyhiessäni, huomasin kiskovani sieltä esiin ohutta lankaa, joka oli juuttunut johonkin. Minulla oli kätösissäni pikkuruinen keränloppu jotain ohutta virkkauslankaa ja oli tarkoitus kaikki siellä laatikossa ollut keriä siihen takaisin. Vedin ja vedin... ja välillä irrotin langanmutkasta jotakin neulepuikkoa. Mutta yhä vain lanka oli kiinni jossakin, siellä paperikasojen uumenissa. Lopulta pistin kätöseni sinne selvittääkseni, minne se langanpää oikein menee. Sieltä tulikin käteeni  pieni, hieman keskeneräinen pitsipyörylä. Onneksi en enempää ollut kiskonut, ettei purkautunut langan päässä ollut tekele kuin ihan vähän. Olin unohtanut, että olin jo kokeillut ohuesta langasta jonkin tekemistä. Siitä pyörylästä oli vain viimeinen kerros kesken. Äkkiä sain sen valmiiksi. Siitä innostuin ja halusin kokeilla samasta langasta jotakin muuta. Halusin pitsinauhaa. Löysinkin mieluisan ja helpon mallin Mary Oljen kirjasta "Virkattuja vuodepeitteitä". Siitä se lähti.

Sekin minua yllätti, että niin vähäinen kuin olikin löytämäni lankamäärä, siitä on riittänyt jo noinkin pitkään pitsinauhaan ja vielä on lankaa "runsaasti" jäljellä. Tuosta määrästä tulee tuohon vielä monta lenkkikuvioita.

Entistä Pomarkkua: Satakunnan Osuuskauppa

Osuuskauppa niin. Sen Pomarkun liikkeen tarkempi nimi on aikojen kuluessa vaihdellut, mutta osuuskauppa se kuitenkin on koko ajan ollut. Ja on yhä, Sale-nimisenä nykyään. Siinäpä siis oli, ja on, kauppa, joka oli silloin 70-luvulla, entisen kaupparakennuksen palon jälkeen rakennettuna, kaiketi kovin nykyaikainen tasakattoineen.

Tässä kaupassa on asioitu varmaan kaikkein eniten. Sen sisätilat ovat nähneet monenmoista muutosta vuosien aikana. Jokainen varmaan tietää suunnilleen, millaisia Salet ovat nykyään. Lähinnä ruokaahan niissä on. Hyvin vähän muuta. Mutta ennen tässäkin osuuskaupassa oli jopa rautaosasto.

Kauppaa vetivät aiemmin kauppiaspariskunnat. Kun olimme 60-luvun lopulla muuttaneet Pomarkkuun, huomasi äiti jossain vaiheessa, että kaupan johtaja onkin hänelle ennestään tuttu, vaikka oltiin kaukana hänen entisiltä kotiseuduiltaan. Tuo mies, Tuomo Riihilahti, oli hänen  entisestä kotikunnastaan Luopioisista ja oli hänen veljensä ystävä.  En tiedä tarkemmin, milloin hän oli sen kaupan vetovastuussa aloittanut, mutta hyvin monia on heidän jälkeensä jo ehtinyt olla kaupan johdossa. 70-luvulla saattoi nähdä usein kaupan johtajan ja toimistotöitä tekevän istumassa  pienessä konttorikopperossa, joka siihen aikaan oli myymälätilassa kaupan takanurkan tienoilla.

Vasemmanpuoleinen pää rakennuksesta oli varattu baarille. Isäkin siellä kävi usein istumassa ja hänen mukanaan mekin sinne aina joskus pääsimme. Siellä oli jukeboxikin, josta saattoi valita haluamansa kappaleen soimaan kunhan ensin oli syöttänyt koneelle jonkun kolikon. Baarissa toimi muistaakseni myös matkahuolto.

Sitten oli varsinainen kauppa. Silloin ennen hyllyt olivat hyvin matalia ja ne sijaitsivat poikittain, verrattuna nykyisiin pitkittäisiin ja korkeisiin hyllyjonoihin. Niiden yli saattoi tällainen lyhyempikin ihminen nähdä. Minulle on jäänyt mieleen, että alkupuolella oli niitä kosmetiikkahyllyjä, jotka olivat siihen aikaan kiinnostuksen kohteena. Lieköhän niissä ollut korujakin, en muista, todennäköisesti. Sitten oli vaatetankoja siinäkin kaupassa. Ja kaupan perillä rautaosasto. Ostin sieltä 80-luvun alkupuolella oranssin vaihdepyörän. Ja äitini huushollissa on nykyään iso peili, joka myös sieltä ostettiin ja kantamalla kuljetettiin kerrostalolle. Kantomatka ei onneksi ollut pitkä.

Kaupan ruokapuolesta en paljon muista, mutta lihatiskihän siinä oli. Kun ei vielä ollut pakattuja lihoja, piti jokainen makkara- tai jauhelihaostos siitä tiskiltä ostaa ja osata sanoa myyjälle noin suunnilleen kuinka paljon sitä halusi. Kuten vaikkapa 200 g lauantaimakkaraa, joka sitten melkoisen tarkkaan vanhalla vaa'alla mitattiin. Pihdeillä myyjä lisäsi tai poisti vaa'alta siivuja, jotta saatiin oikea määrä. Makkarapötköstä oli tietysti helppo näyttää, kuinka pitkää palasta kaivattiin ostettavaksi. Ja jauhelihaakin myyjä jollain lastalla mäiski vaa'alle paperin päälle. Aika tarkaksihan arvioimaan olivat myyjät vuosien aikana oppineet. Ja ne makkara- ja lihaostoksethan käärittiin silloin tietynlaiseen paperiin. Samanlaistahan voi nykyäänkin nähdä niissä harvoissa paikoissa, joissa myyjä lihatiskillä palvelee. Eipä tullut aikanaan paljon muovijätettä ainakaan niistä pakkauksista!

Myyjiä oli lihatiskin takana useita ja niin tietysti ostajiakin sen tiskin edessä seisokelemassa ja vuoroaan odottamassa. Ja ehkä miettimässäkin, mitä sitä nyt ottaisi. Tästä kaupasta minulla on myös jäänyt mieleen ne kuivat kapakalat eli livekalat. Jonakin vuonna niitä sojotti pystyssä jostain saavista. 70-luvun alkupuolella meilläkin livekalaa vielä itse liotettiin. Karkkiahan tästä kaupasta tietysti ostettiin, kuten kaikista muistakin. Supersalmiakkiaski maksoi joskus 20 penniä.

Tuo kyseinen kaupparakennus on aika pitkä. Yhteen aikaan siinä oli sitä tavaraliikennettäkin aika paljon.  Kaupan varastopäässä oli keskellä seinää luukku, joka oli siihen tarkoitukseen. Kenkätehtaan kuljetuksiakin kulki paljon  matkahuollon kautta. Ja piha oli isompi kuin nykyään. Siihen mahtui paljon linja-autoja. Niitä saattoikin olla pihassa useita yhtä aikaa. Ne oli sitä vihreää  "Artturi Anttilaa"  tai sinisävyistä "Keto-Seppälää". Siitä pihasta minäkin aina ne kauppisaikaiset aamuni Kankaanpäähän aloitin. Ja iltapäivällä palasin samaan paikkaan. Ja siitä sitten kaupan nurkalle ja mäkeä ylös kirkon ohitse kotia kohti.

Kuvassa ystäväni ja siskoni.

 Vasemmalla  kuvassa myös  se jutussa mainittu oranssi pyöräni.

Entistä Pomarkkua: "Riihimäen kauppa"

Jatkoa tähän eiliseen "näyteikkunakierrokseen". Nyt on vuorossa Riihimäen kauppa. Se oli yksi niistä, joiden ikkunan ääressä piti nuorena käydä myös seisoskelemassa. En enää pysty muistamaan, mitä ikkunalla tarkemmin sanottuna oli, vaatteita ehkä,  mutta siinä kuitenkin kävelykierroksella käytiin sekin vilkaisemassa. Vähätkin näyteikkunat silloin katseltiin tarkkaan. Silloin 70- ja 80-luvuilla oli tuossakin kaupassa paljon muutakin,  kuin vain ruokaa ja juomaa. Siellä oli vaatetavaraa ja jalkineitakin. Jalkineita oli takahuoneessa.  Kaupassa oli myös kangasosasto. Kaupan Sirkka-rouvan voi muistaa siellä asiakasta palvelemassa, vaikkapa kangasta mittaamassa. Siellä osastolla oli myös pieni vitriini, jossa oli monenlaista pientä ompelussa tarvittavaa tavaraa.

70-luvulla vielä koulusta saattoivat vähävaraisten perheiden lapset saada vaateavustusta. Se oli lappunen, jonka kanssa sitten mentiin kauppaan niille vaateostoksille ja maksu hoitui sillä lapulla kunnan toimesta. Oli kiva kun pääsi kaupasta valitsemaan vaatetta ja minun muistikuvani mukaan niitä ostettiin yleensä juuri Riihimäestä. Siellä oli varmaan parhain tarjonta lapsille sopivaa. Kuusijuhlassa olivat sitten vaatteet ensi kertaa käytössä ja sen jälkeen ne sai ottaa arkikäyttöön.

Myöhemmin, 80-luvulla, kun olin itse tienaamassa, kävin aina välillä katselemassa Riihimäen kaupan vaatetarjontaa ja tulihan sieltä ostoksiakin aina välillä tehtyä. Ruokaostoksiin vähemmän käytimme tätä kauppaa, mutta välillä käytiin kuitenkin sielläkin.

70-luvun alkupuolella oli Riihimäellä toinenkin kauppa. Se sijaitsi Kiilholmantien varressa. Asuimme silloin sen tien varrella ja siinä käytiin siskon kanssa karkkiostoksilla. Äitikin varmaan osti ruokia paljon siitä, kun se oli lähin kauppa. Milloin satun katselemaan "Pieni talo preerialla" -sarjaa, tulee siinä esiintyvästä "Olesonin" kaupasta usein mieleen tuo lapsuuteni lähikauppa. Sisätiloissa on paljon samaa. Samantapaista on myös sisäänkäynnin sijoittelussa, sillä se oli siinä talon oikean kulman tienoilla tien vieressä. Ei ollut keskellä seinää, kuten tavallista on. Kaupassa oli myös "Olesonin" kaupan tapaan kassatiskin vierestä ovi vasemmalle sivuhuoneeseen. Kaupassa toiminut myyjä oli nimeltään Ilona.

Entistä Pomarkkua: Vuokon "Kemikalio ja Trikoo"

Vuokon "Kempsu". Sellaiseksihan sitä nimitettiin. Siinä oli nuoruuteni Pomarkussa liike, jossa oli miellyttävä käydä. Mutta siitä putiikista oli sekin ilo, että saatoimme käydä siskon tai ystävän kanssa katselemassa Vuokon isoja näyteikkunoita kyseisen liikerakennuksen päädyssä. Se oli sitä pienen kirkonkylän sen aikakauden huvia. Nyt on siis kyse 70- ja 80-luvuista.

Vuokko myi vaatteita, ja kuten liikkeen nimikin jo sanoo, kemikaliotuotteita. En muista miten paljon kemikaliotuotteita mahdoin katsella tai ostaa, mutta vaatteita kyllä kävin katselemassa  varmaan melkoisen usein. Sinne saatttoi tosiaan mennä katselemaankin, eikä ollut niin sellaista tunnetta, että olisi pakko jotain ostaa. En pysty muistamaan sitäkään millaisia vaatteita ostin. Ainoastaan kaksi vaatekappaletta saan heti mieleeni. Toinen oli vihertävä, ryppykankainen, paitapusero. Se on minulla yhdessä kuvassakin poolopuseron kanssa. Tuo kuva oli ensimmäinen ajokorttikuvani. Toinen muistamani ostos oli alusvaate.

Mutta tuossa liikkeessä oli myös valokuvaukseen liittyvää palvelua. Sinne saattoi viedä filmirullan ja siitä se lähetettiin kehitettäväksi jonnekin. Ja palaanpa vielä siihen kemikaliopuoleenkin sen verran, että lienen joskus ostanut sieltä jotain shampoota varmaan, koskapa Vuokko antoi minulle hiustenpesuvinkin, jota sitten noudatinkin. Nytkin tätä kirjoittaessa istun tukka märkänä, kun sen juuri pesin lavuaarissa, ja silloin helposti se Vuokon vinkki tulee mieleen. Sillä ajankohtainen se on aina. Hän kehotti pesemään tukan lavuaarissa siten, että laskee veden lavuaariin eikä pese siis juoksevalla vedellä. Selitys tähän oli se, että kun juoksevalla vedellä pesee, se painaa shampoot päänahkaan ja se kuivattaa päänahkaa, joka sitten kutisee ja hilseilee. Jotenkin noin sen ohjeistuksen ajatus meni. Nytkin aina joskus sitä ohjetta noudatan. Vuokolla itsellään oli upea tukka ja oli muutenkin sellainen tyyliltään, jota saattoi kutsua upeaksi. Hyvin sopiva siis sellaista putiikkia pitämään senkin puolesta, mutta hänet muistaa kivana asiakaspalveijana. Hän kun palveli kivasti nuoriakin asiakkaitaan, sai hän heidät asiakkaikseen aikuisenakin.

Ensin hänen liikkeensä oli isommissa tiloissa vanhassa liikerakennuksessa. Siinä oli ne isot näyteikkunat talon päädyssä, joita piti aina kiepata katsomaan. Sitten se vanha rakennus purettiin ja Osuuspankki teki talonsa siihen kohtaan. Myös Vuokolle tuli siihen rakennukseen uudet tilat, samoin kuin muutamille muillekin liikkeille. Vuokon uudet tilat olivat kuitenkin pienemmät, kuin ne entiset ja näyteikkunatkin pienemmät. Kyllä niitäkin silti käytiin katselemassa ja nehän olivatkin nyt tielle päin. Vuokko piti liikettään loppuun asti. Sairaus sitten vei hänet aiemmin kuin monet muut.

Vielä yksi kiva muisto hänestä. Hänen koiransa oli samaa rotua kuin minullakin:  ns. "Lassie".

---

Kuvassa oma koiruuteni Odette, kaverinsa Turren kanssa:)

Mulla on mielessä yksi toinenkin pomarkkulainen liike, jossa asioinnista voisin joskus muistelusta kirjoittaa... Tai no, ehkä niitä löytyisi useampikin. Niitä ruokakauppoja siis.

Siinä se seisoi kujalla...

Siinä se kujalla seisoi, oven edessä kiinni sidottuna. Mitähän varten lie ollut? Oliko aikomus sinä päivänä ottaa se ensimmäistä kertaa käyttöön?

Jos niin oli aikomus sen omistajalla, siirtyi se kuitenkin toiseen kertaan. Kylän kujalle oli näet ilmaantunut muutamia miehiä, jotka aasin luo päästyään rupesivat sen köyttä irrottelemaan. Jotkut siinä lähellä seisoskelevat huomasivat tilanteen ja keskeyttivät juttunsa moisen röyhkeyden edessä: tulla nyt aasi varastamaan keskellä kirkasta päivää! Oli pakko puuttua tilanteeseen ja kysyä, että mitä he oikein olivat tekemässä? Mutta vastaus aiotusta, ja heidän käsittääkseen luvattomasta,  aasin viemisestä, sulatti heidän sydämensä ja aiotut vastalauseensa. Heille nimittäin vastattiin: "Herra tarvitsee sitä ja lähettää sen kohta tänne takaisin." Vai itse "Herra tarvitsee sitä", kertasivat kuulijat mielessään ja joku lienee toistanut sen oikein ääneenkin. Ja niin oli asia selvä, aasi sai mennä.

Aasi tuodaan sitten Jeesuksen eteen. Jeesus katsoo aasia varmaan lempein silmin, silittää  sitä ja sanoo sille jonkin rauhoittavan sanan. Aasi heilauttaa korviaan, kuin jotain ymmärtäen. Rauhallisena pysyen se antaa heittää muutamia vaatteita selkäänsä, ja ottaa sitten vastaan ensimmäisen ratsastajansa: Hänet, "joka tulee Herran nimeen!"  Niin lähtee kulkue liikkeelle. Nuori aasi ei hermostu edes ympärillä hälisevästä väkijoukosta. Ihmiset levittelevät innoissaan tielle vaatteita sekä puun oksia, ja huutavat: "Hoosianna, siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimeen! Siunattu olkoon isämme Daavidin valtakunta, joka tulee. Hoosianna korkeuksissa."

Omistaja ehkä toteutti aasin kanssa aikomansa jonain muuna päivänä, mutta nyt siinä oli aivan erilainen vire: tämä aas oli ollut Herran käytössä!

Nämä tapahtumat löytyvät: Markus 11:1-10. Linkki on Koivuniemen Raamattuhakuun.

Yksi arki-ilta

Meillä ei olla mitään kovin puheliasta porukkaa. Joskus se vähäpuheisuus aiheuttaa merkillisiä väärinkäsityksiäkin. Eilen oli siitä hyvä esimerkki. Viikolla eräs tuttava soitti ja kertoi seurakunnassamme olevasta tilaisuuksien sarjasta nuorelle väelle. Kyseessä oli Alfa-kurssi, jossa siis käydään kristinuskon perusasioita läpi. Niissä illoissa on nuorille myös aina jotain iltapalaa. Sellainen ilta oli sitten eiliselle luvassa. Minä lupasin kotona neitosten kanssa ottaa asian puheeksi. Kun se puheeksi muutama päivä sitten otettiin, esittelin lyhyesti mitä tulossa olisi. En saanut mitään kommenttia asiaan silloin. En halunnut asiaan sen enempää puuttua, että voisivat vapaasti ajatella, mitä ovat mieltä siitä. Jonain päivänä jotain kysyin siitä ja toinen tuumi olevansa perjantaisin väsynyt.

No, tuli sitten perjantai, eli eilinen. Molemmat olivat koulusta tullessaan väsyneitä, kuten yleensäkin perjantaisin kouluviikon jälkeen. Puuhastelivat sitten omiaan. Toinen otti torkutkin, mutta toinen rupesi puuhastelemaan vielä kotsan läksyjään, joihin kuului leipomista ja pyykkäystä. Arvelin mielessäni, ettei mitään lähtöä tule, mutta totesin kuitenkin jossain välissä, että se Alfa-juttukin tänään olisi.  Sanoin mihin aikaan alkaa, milloin loppuu. En muista sanoivatko siinä mitään, mutta minä ajattelin, etteivät ole kiinnostuneet siitä. Sitten neitoset lähtivät  vielä hiihtämäänkin, kuten heillä viime aikoina on ollut tapana. Sieltä palatessaan kysyivät sitten, että mihin aikaan se juttu alkoikaan? Vastasin, että se alkoi viisi minuuttia sitten... Kello oli siis 18.05. Sitten kävi ilmi, että he olisivatkin halunneet sinne. En ollut edes kysynyt, kun arvelin, ettei kiinnosta ja eivät edes jaksaisi lähteä. Olipa lähtemisen halu ollut, mutta oli myös väärinkäsitys: olivat siinä käsityksessä, että se olisi alkanut klo 20... No, joo!

No sitten pähkäiltiin hetken aikaa, mitä tehdään. Päätettiin  kumminkin lähteä; koko perheen naisväki, kolme tytärtä ja minä, vaikka oltiin rankasti myöhässä. Matkaan jo menee lähes puoli tuntia. Lopulta oltiin siellä seitsemän aikoihin. Mutta eipä se lopulta mitään haitannut. Saatiin vielä ne syötävätkin, jotka illan ohjelmaan aluksi kuuluvat. Ja varsinainen asiaosuus alkoi sitten kohta. Minäkin olin sitä osan aikaa seuraamassa, koska en ole Alfa-kurssia itse koskaan käynyt. Siinä oli se opetusosuus hyvintehdyltä videolta ja sitten keskustelivat ryhmissä aiheesta.

Että semmoista. Vähän enemmän voisi olla joskus puhetta, puolin ja toisin:)

  Kuva on vanha, maaliskuulta kahden vuoden takaa.

Palapelejä ajankuluksi

Joskus tammikuun lopulla isäntä toi  pyynnöstäni väliaikaisen pöydän sisälle. Se tuotiin palapelien kokoamista varten. Sen kätevin sijoituspaikka on juuri tuossa keskilattialla, jossa kuvassa seisoo laatikkotorni. Siitä lähtien pöydällä on ollut jatkuvasti joku palapeli. Nyt on kai neljäs tai viides menossa. Kahta ensimmäistä minäkin innolla kokosin, mutta  lopulta tytär taisi  viimeistellä kummatkin. Ainakin sen toisen, jota tahkosin hänen poissa ollessaan ainakin kaksi viikkoa. Nyt olisin jo ollut valmis siihen, että pöytä ja pelit joutaisivat varastoon, mutta vanhimmalla tyttärellä on riittänyt intoa hommaan, joten niinpä pöytä ja  yksi keskeneräinen peli ovat nytkin siinä odottamassa kokoajia. Minä en viitsi. Ellen sitten myöhemmin innostu vielä siitä yhdestä, jossa on keväinen kuva narsisseineen...

Näissähän riitti valinnanvaraa. Näitä laatikoita on tuossa tornissa peräti 20. Useimmat ovat 1000 palan, ylinnä oleva 750, mutta tuolla melko alhaalla on yksi 3000 palan ja sitten vielä yksi laatikko 3x1000 palaa.

Tuo on kyllä mukavaa puuhaa - jonkin aikaa. Pitkin päivää voi käydä pöyhimässä paloja, että eikö nyt jotain sopivaa löytyisi johonkin. Joskus onnistaa ihan yllättäenkin. Mutta jos rupeaa homma venymään, niin intokin hiipuu.

Mitä siinä oli jo edeltä tehtykään

Luin eilen mielenkiintoisen jutun. Nainen oli lähdössä matkalle. Se oli jokin vaellusreissu autiomaassa. Hän meni ostamaan reissua varten käsidesiä. Myöhemmin hän huomasi, että olikin tullut ostaneeksi ihan muuta. Se hänen ostamansa juttu olikin ollut puhdistusainetta silmätulehdukseen. No, eihän hän nyt sellaista mukaansa aio ottaa. Vaan kuinkas kävi? Jotenkin nainen kuitenkin koki, että sekin kannattaisi reppuun pakata.

Samalla vaelluksella oli monenlaista mukanaolijaa. Jonakin päivänä sitten kävi ilmi, että yhdellä naisella oli silmätulehdus. Nyt oli käyttöä sille turhaan ostetulle aineelle. Sen ostanut antoi sen sille, joka sitä tarvitsi, mutta se aiheutti hieman hämmennystä antajassa, että tarpeellisen aineen saanut hädin tuskin katsoi häneen, saati että olisi kiittänyt. Silmätulehdus kuitenkin parani sen ansiosta.

Aineen ostanut nainen mietti asiaa ja tuumi, ettei aineen ja avun, saanut käsittänyt ollenkaan,  kuinka hänen saamaansa apua oli valmisteltu jo ennen reissua! Jumala oli käskenyt tuntemattoman suomalaisen naisen sählätä vieraassa maassa, vieraiden kirjainten parissa, ja ostaa vääränlaisen tuotteen. Sitten Jumala sai kääntää naisen pään ottamaan turha ostos mukaansa vaellukselle kanniskeltavaksi...

Sitten nainen tuumi sitäkin, että kuinka usein sitä unohtaa itsekin olla kiitollinen. Jotensakin tähän tapaan jutun tapahtumat olivat. Lehti oli Uusi Tie.

Niinpä. Kuinka usein itsekään tulen ajatelleeksi, kun jotakin apua saan, mitä kaikkea sen eteen on jo paljon sitä ennen tehty - ihmisten ja Jumalan taholta...

Mieleeni tuli siitä avun saaneesta naisestakin jotakin. Kukaties hän oli niin hädissään syntyneestä tilanteesta, että miten tässä käy, ettei osannut siitä yllättäen esiin tulleesta avusta kiittää - siinä kohtaa. Kukaties hän myöhemmin näki selvemmin, mitä siinä oli tapahtunut.

---
Olisin laittanut linkin kyseiseen juttuun, mutta se oli verkkolehdessä niin, ettei siihen päässyt kuin verkkolehden tilaajat. Itse luin jutun ihan paperiversiosta. Verkkolehteä en ole tilannut. Kun äsken tuota linkkimahdollisuutta tutkailin, huomasin siinä sivun yläosassa, että Uusi Tie -lehden voi tilata kuukauden ajaksi ilman hintaa.  Muistelen, että olisin itsekin joskus niin tehnyt. Nyt meidän pitäisikin tarkistaa, milloin nykyinen lehden tilaus on päättymässä. En haluisi katkoa siihen. Odotan  aina torstaisin löytäväni tuon lehden postilaatikosta:)

Puretun neuleen puhetta

Siirryin äsken tuosta sohvalta tähän nahkapallille koneen ääreen. Purin yhtä taannoin aloittamaani ja keskeneräiseksi jäänyttä neuletta. Olin siitä samaisesta langasta joskus tehnyt hupun, joka tavallaan tuli aikanaan valmiiksikin, paitsi ei ihan... Koskaan en siihen saanut aikaiseksi mitään kiinnitystä laittaa. Sitä olisi voinut käyttää sellaisenaankin, vaikkapa ison hakaneulan kanssa, mutta se ei vain löytänyt paikkaansa, eli oikeammin takkiansa, jonka kanssa se olisi tullut käytetyksi. Puran luultavasti senkin. Mutta nyt siis purin joitakin aikoja sitten aloittamaani värkkäystä. Halu vain oli jotain tehdä, mutta ei valmista suunnitelmaa. Kudoin ja purin - ja sitä rataa. Lopulta kyllästyin. Äsken sitten purin ihan sillä tarkoituksella, että nyt se puretaan kokonaan. Kohta sitä puuhaa jatkankin. En tiedä, mitä langoille sitten teen, heitänkö kenties roskiin ne, ja samalla muutakin sellaista, mitä on jäänyt kesken ja joista ei näytä mitään milloinkaan tulevankaan.

Nyt kuitenkin minun piti pitää pieni kirjoitustauko, sillä tulipa vain mieleeni, että onneksi Jumala ei ole kuin minä... Hän ei heitä pois keskeneräistä. Muutoin minutkin olisi jo heivattu aikaa sitten pois. Hän ei heitä pois myöskään sitä, mikä ei ole löytänyt paikkaansa. Eikä sitä mikä ei näytä onnistuneelta. Eikö se ole lohdullista. Hänellä on ymmärtämystä meille. Hänellä on suunitelma, jonka hän myös jaksaa toteuttaa. Ja hän tietää, mitä milläkin tekee. Ei jää paikkaansa vaille yksikään, joka on hänen. Me voimme kyllä ihmetellä, että mitä tekoa milläkin on? Hän tietää.

Näiltä keriltä... ja näille kerille taas.
Kuva on vanha. Kerien alla oleva neule  ei liity tähän juttuun.

Evästä tälle päivälle ja tuleviin huomisiin

Jos arki ja tulevaisuus ahdistaa, niin itse olen muistutellut aika ajoin mieleeni tätä lohdullista tekstiä:

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2016/12/pyha-murheettomuus.html