Entistä Pomarkkua: Satakunnan Osuuskauppa

Osuuskauppa niin. Sen Pomarkun liikkeen tarkempi nimi on aikojen kuluessa vaihdellut, mutta osuuskauppa se kuitenkin on koko ajan ollut. Ja on yhä, Sale-nimisenä nykyään. Siinäpä siis oli, ja on, kauppa, joka oli silloin 70-luvulla, entisen kaupparakennuksen palon jälkeen rakennettuna, kaiketi kovin nykyaikainen tasakattoineen.

Tässä kaupassa on asioitu varmaan kaikkein eniten. Sen sisätilat ovat nähneet monenmoista muutosta vuosien aikana. Jokainen varmaan tietää suunnilleen, millaisia Salet ovat nykyään. Lähinnä ruokaahan niissä on. Hyvin vähän muuta. Mutta ennen tässäkin osuuskaupassa oli jopa rautaosasto.

Kauppaa vetivät aiemmin kauppiaspariskunnat. Kun olimme 60-luvun lopulla muuttaneet Pomarkkuun, huomasi äiti jossain vaiheessa, että kaupan johtaja onkin hänelle ennestään tuttu, vaikka oltiin kaukana hänen entisiltä kotiseuduiltaan. Tuo mies, Tuomo Riihilahti, oli hänen  entisestä kotikunnastaan Luopioisista ja oli hänen veljensä ystävä.  En tiedä tarkemmin, milloin hän oli sen kaupan vetovastuussa aloittanut, mutta hyvin monia on heidän jälkeensä jo ehtinyt olla kaupan johdossa. 70-luvulla saattoi nähdä usein kaupan johtajan ja toimistotöitä tekevän istumassa  pienessä konttorikopperossa, joka siihen aikaan oli myymälätilassa kaupan takanurkan tienoilla.

Vasemmanpuoleinen pää rakennuksesta oli varattu baarille. Isäkin siellä kävi usein istumassa ja hänen mukanaan mekin sinne aina joskus pääsimme. Siellä oli jukeboxikin, josta saattoi valita haluamansa kappaleen soimaan kunhan ensin oli syöttänyt koneelle jonkun kolikon. Baarissa toimi muistaakseni myös matkahuolto.

Sitten oli varsinainen kauppa. Silloin ennen hyllyt olivat hyvin matalia ja ne sijaitsivat poikittain, verrattuna nykyisiin pitkittäisiin ja korkeisiin hyllyjonoihin. Niiden yli saattoi tällainen lyhyempikin ihminen nähdä. Minulle on jäänyt mieleen, että alkupuolella oli niitä kosmetiikkahyllyjä, jotka olivat siihen aikaan kiinnostuksen kohteena. Lieköhän niissä ollut korujakin, en muista, todennäköisesti. Sitten oli vaatetankoja siinäkin kaupassa. Ja kaupan perillä rautaosasto. Ostin sieltä 80-luvun alkupuolella oranssin vaihdepyörän. Ja äitini huushollissa on nykyään iso peili, joka myös sieltä ostettiin ja kantamalla kuljetettiin kerrostalolle. Kantomatka ei onneksi ollut pitkä.

Kaupan ruokapuolesta en paljon muista, mutta lihatiskihän siinä oli. Kun ei vielä ollut pakattuja lihoja, piti jokainen makkara- tai jauhelihaostos siitä tiskiltä ostaa ja osata sanoa myyjälle noin suunnilleen kuinka paljon sitä halusi. Kuten vaikkapa 200 g lauantaimakkaraa, joka sitten melkoisen tarkkaan vanhalla vaa'alla mitattiin. Pihdeillä myyjä lisäsi tai poisti vaa'alta siivuja, jotta saatiin oikea määrä. Makkarapötköstä oli tietysti helppo näyttää, kuinka pitkää palasta kaivattiin ostettavaksi. Ja jauhelihaakin myyjä jollain lastalla mäiski vaa'alle paperin päälle. Aika tarkaksihan arvioimaan olivat myyjät vuosien aikana oppineet. Ja ne makkara- ja lihaostoksethan käärittiin silloin tietynlaiseen paperiin. Samanlaistahan voi nykyäänkin nähdä niissä harvoissa paikoissa, joissa myyjä lihatiskillä palvelee. Eipä tullut aikanaan paljon muovijätettä ainakaan niistä pakkauksista!

Myyjiä oli lihatiskin takana useita ja niin tietysti ostajiakin sen tiskin edessä seisokelemassa ja vuoroaan odottamassa. Ja ehkä miettimässäkin, mitä sitä nyt ottaisi. Tästä kaupasta minulla on myös jäänyt mieleen ne kuivat kapakalat eli livekalat. Jonakin vuonna niitä sojotti pystyssä jostain saavista. 70-luvun alkupuolella meilläkin livekalaa vielä itse liotettiin. Karkkiahan tästä kaupasta tietysti ostettiin, kuten kaikista muistakin. Supersalmiakkiaski maksoi joskus 20 penniä.

Tuo kyseinen kaupparakennus on aika pitkä. Yhteen aikaan siinä oli sitä tavaraliikennettäkin aika paljon.  Kaupan varastopäässä oli keskellä seinää luukku, joka oli siihen tarkoitukseen. Kenkätehtaan kuljetuksiakin kulki paljon  matkahuollon kautta. Ja piha oli isompi kuin nykyään. Siihen mahtui paljon linja-autoja. Niitä saattoikin olla pihassa useita yhtä aikaa. Ne oli sitä vihreää  "Artturi Anttilaa"  tai sinisävyistä "Keto-Seppälää". Siitä pihasta minäkin aina ne kauppisaikaiset aamuni Kankaanpäähän aloitin. Ja iltapäivällä palasin samaan paikkaan. Ja siitä sitten kaupan nurkalle ja mäkeä ylös kirkon ohitse kotia kohti.

Kuvassa ystäväni ja siskoni.

 Vasemmalla  kuvassa myös  se jutussa mainittu oranssi pyöräni.