Puretun neuleen puhetta

Siirryin äsken tuosta sohvalta tähän nahkapallille koneen ääreen. Purin yhtä taannoin aloittamaani ja keskeneräiseksi jäänyttä neuletta. Olin siitä samaisesta langasta joskus tehnyt hupun, joka tavallaan tuli aikanaan valmiiksikin, paitsi ei ihan... Koskaan en siihen saanut aikaiseksi mitään kiinnitystä laittaa. Sitä olisi voinut käyttää sellaisenaankin, vaikkapa ison hakaneulan kanssa, mutta se ei vain löytänyt paikkaansa, eli oikeammin takkiansa, jonka kanssa se olisi tullut käytetyksi. Puran luultavasti senkin. Mutta nyt siis purin joitakin aikoja sitten aloittamaani värkkäystä. Halu vain oli jotain tehdä, mutta ei valmista suunnitelmaa. Kudoin ja purin - ja sitä rataa. Lopulta kyllästyin. Äsken sitten purin ihan sillä tarkoituksella, että nyt se puretaan kokonaan. Kohta sitä puuhaa jatkankin. En tiedä, mitä langoille sitten teen, heitänkö kenties roskiin ne, ja samalla muutakin sellaista, mitä on jäänyt kesken ja joista ei näytä mitään milloinkaan tulevankaan.

Nyt kuitenkin minun piti pitää pieni kirjoitustauko, sillä tulipa vain mieleeni, että onneksi Jumala ei ole kuin minä... Hän ei heitä pois keskeneräistä. Muutoin minutkin olisi jo heivattu aikaa sitten pois. Hän ei heitä pois myöskään sitä, mikä ei ole löytänyt paikkaansa. Eikä sitä mikä ei näytä onnistuneelta. Eikö se ole lohdullista. Hänellä on ymmärtämystä meille. Hänellä on suunitelma, jonka hän myös jaksaa toteuttaa. Ja hän tietää, mitä milläkin tekee. Ei jää paikkaansa vaille yksikään, joka on hänen. Me voimme kyllä ihmetellä, että mitä tekoa milläkin on? Hän tietää.

Näiltä keriltä... ja näille kerille taas.
Kuva on vanha. Kerien alla oleva neule  ei liity tähän juttuun.