Oli oikea hyvän mielen juttu luettavaksi!

Luin ihastuneena, hyvillä mielin tuon jutun, jossa entinen tangokuningatar Johanna Pakonen kertoo siitä, mitä tekee nykyään. Hän mm. käy avustamassa vanhuksia, ja nauttii työstään. Hän sai pitää omat isovanhempansa aikuisuuteen asti ja siinä tottui olemaan vanhojen ihmisten kanssa:

 https://seura.fi/viihde/julkkikset/johanna-pakonen-avustaa-yksin-asuvia-vanhuksia/

Samalla itseäni hieman kirpaisi. En voinut omien isovanhempieni kanssa olla kuin vain joskus käymäseltään, kun eivät asuneet ihan lähellä. Olin 16 v. kun viimeinenkin isovanhemmistani poistui elävien kirjoista. Pappa se tutuin heistä sitten olikin. Yksi isovanhemmistani, toinen isoisä, oli kuollut jo ennen syntymääni. Ja kaksi mummuani kuolivat ollessani iältäni 10 vuoden molemmin puolin.

Nyt sama "perinne" jatkuu, omat lapseni ovat olleet etäällä isovanhemmistaan. Yhtä ei ole koskaan kenenkään lapsistamme ollut mahdollista nähdä, tutusta syystä. Ja yhtä on yksi lapsista nähnyt - puolivuotiaana... ja muut eivät lainkaan. Yhtä näki puolet lapsistamme alle kymmenvuotiaana, pari muuta syntyikin vasta myöhemmin. Yksi isovanhempi on vielä, minun äitini. Häntä ovat saaneet kaikki nähdä, mutta tosi harvoin pitkien etäisyyksien takia. Ja se juuri surettaa, ettei ole voitu kunnolla puolin ja toisin tutustua, lapset ja isovanhemmat, nyt varsinkin vielä tämä jäljellä  mummu. Pitkä välimatka erottaa. Ei sitä aikoinaan, nuorena osannut niin pitkän matkan vaikutuksia ajatella. Ja elämä voi tarjoilla tilanteitä, ettei aina ole niin sitä joka asialle parasta vaihtoehtoa otettavissa, kuin vaikka asuinpaikkaa.

Ja entäpä me nyt sitten isovanhempina? Etäällä ollaan sitten mekin omista lapsenlapsista. Onneksi nykyään on videopuhelut, niin siinä pääsee näkemään ja kuulemaan puolin ja toisin👍

Vaan onpa vanhaa perua, nämä etäällä olemiset. Äitinikään ei tullut tutuksi omien isovanhempiensa kanssa. Mahtoiko tavata edes yhtäkään isovanhempaansa. Kaksi oli ainakin kuollutkin jo ennen äitini syntymää. Isästä en osaa sanoa, kun en ole niin tarkkaan selvillä  isovanhempiensa asuinpaikoista. Yksi hänen isoäitinsä ainakin oli kuollut jo hyvin varhain. Ei ole meillä todellakaan ollut perinnettä, että isovanhemmat olisivat olleet vahvasti mukana lastenlasten elämässä - näkyvällä, läsnäolevalla, tavalla. Mutta silti, tiedän että äidilleni on ollut tärkeitä minun ja siskoni lapset❣️ Ja meillä yksi nuori kyseli tänä kesänä, että onko mahdollista käydä mummua katsomassa... Hyvä olisi jos voisi, mutta en ole varma onnistuuko. Jää nähtäväksi se asia.

Nämä kuvat 70-luvun alkupuolelta. Siinä lapsuuden perheeni❤️

Kun joku pato murtui, alkoi vyöry... - Ja laulun purokin hieman lirisee...

Ajattele sellaista hetkeä, tilannetta, kun joku pienen purosen saama kulkureitti murtaa kohta koko padon... Silloin alkaa suuret vedet virrata. Kukaan ei mahda niille mitään...

Apostolien tekojen luvussa 4 on tapahtuma, jossa myös näkyy se, kuinka Jumalan virta on vyörymässä esiin, pato on murtunut jo, eivätkä sitä estää yrittävät hallitusmiehet enää mahda sille mitään:

"Mitä me teemme näille miehille? Heidän toimestaan on selvästikin tapahtunut ihme. Jerusalemilaiset sen jo tietävät, emmekä me voi sitä kiistää. Mutta ettei tapaus tulisi kansan parissa vielä laajemmalti tunnetuksi, meidän on paras jyrkästi kieltää heitä puhumasta sen miehen nimessä kenellekään." Apt. 4:17 KR-92

Siinähän on aivan sisäpiiritietoa hallitusmiesten puheista! Kuulusteltavat on pistetty pihalle siksi hetkeksi, kun mietittiin sopivaa tapaa toimia. Myöhäistä yrittää estää... Pato oli jo murtunut. Olisivat olleet järkyttyneitä, jos olisivat tienneet miten laajalle tulee tuokin sanominen julkiseksi - saati muut. Täällä Suomessakin vuosituhansia myöhemmin sitä julkistetaan edelleen. Kukahan se oli, joka sen tiedon päästi julki tuolta? Mutta ihmetekoa julistivat apostolit. Sen he heti suoraan ilmoittivatkin tekevänsä, vaikka heitä juuri kiellettiin parantumistapauksesta kertomasta.

---

Ja tämän aamun mieleen tullut laulu oli sitten:  "Jumalan virta nyt kuohuu..." Ja silloin: "... korpikin kukkii, kauniina kuin morsian.." On se jännä, kun lauluhana, tai puro, aukeaa; silloin alkaa virta vyöryä... Kun eilen, niin sitten tänäänkin:) Tosin mielessä vain soivat, ei vielä ääneen:) Siinä laulussa muuten sanotaan jotenkin näinkin: "virrat, virrat ne armon, autuutta lohtua tuo..." Juuri eilenhän kirjoitin, että vaikkapa lapsena jo opitut laulut ja virret voisivat tuoda lohtua ja iloa myöhemmin elämässä. Sitä en suinkaan muista, missä vaiheessa tuokin laulu on tullut tutuksi ja sävel opittua. Voi se olla lapsenakin opittu, kun äidin mukanahan me Pomarkun helluntaiseurakunnan rukoushuoneella usein kuljimme, ja siellähän niitä monia lauluja kuuli ja oppi. Se oli 70-luvun alussa se,  kun äiti uskoon tuli. 

---

Olin näköjään tuosta laulusta joskus saanut idean peräti kuvantekoon. Tuossa juttuun linkki, ja siellä on linkki, jos haluaa kuunnella laulun.

  https://vaaranlaella.blogspot.com/2022/01/musiikista-alkunsa-saanut-kuva.html?m=0

Äitienpäiväkirjoitus: "Minä tiedän" - sanoo Isä...

En tiedä, miksi se minuun nyt niin kovasti vaikuttikin, että tosi kovasti oli mielessä se; kun eilen luin uutisen, että oli Juuassa kuollut juuri eilen 12 v. poika, joka oli ajanut mopolla joltain metsätieltä toiselle tielle ja auton alle jäänyt. En tiedä, oliko tällä äitienpäivälläkin nyt lisävaikutusta siihen; ja silläkin kun muistin 80-/90-lukujen vaihteesta naapurintytön joka äitienpäivänä äkisti sairastui ja sitten kuoli. Nyt jokatapauksessa tänäkin aamuna kyseisen pojan asia, ja perheensä, on ollut hyvin paljon mielessäni. En vain päässyt irti siitä. Asia on niin surullinen. Niinkuin oli sekin taannoin lukemani, kun kaksi tyttöä skuutilla olivat ajaneet, ja auton kanssa kolaroivat. Toinen tytöistä kuoli. (Tähän minun onkin syytä todeta, että minun olisi viisainta lopettaa uutisten lukeminen tyystin!) Puhuin sitten Isä-Jumalallekin tuon pojan ja perheensä asiaa, ja samalla yleensäkin muidenkin jotka ovat joutuneet lapsensa menettämään tavalla tai toisella. Ja mitä moninaisimmin tavoin sellaista voi tapahtua, ja monessa ikävaiheessa. Kun näitä suruja Taivaan Isälle puhuin mielessäni, on kuin hän olisi sanonut: - Minä tiedän... Ja niin hän kyllä tietääkin. Ihan omakohtaisesti, kun joutui menettämään oman Poikansa Jeesuksen, esikoisensa, ristille naulattuna. Taivas pimeni sinä päivänä... Mutta asia ei jäänyt siihen; tuli ylösnousemus - haudasta nousu! Ja niinpä emme mekään jää hautaan, vaan nousemme ylös kun käsky kuuluu. Koti odottaa, juuri sen takia, että Jeesus kuoli kaikkien syntiemme tähden. 

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." 1. Johanneksen kirje 4:10  v. -38 käännös

---

Taivaallinen Isä - Hän  on armollinen Isä. Armollinen, Voimakas, Valtias!

Nämä olivat aamun luettavissa:

"... Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: "Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut." Joh. 17:1 KR-92

"Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa.   Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi.   Jos siis teissä asuu Jumalan Henki, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, niin hän, joka herätti Kristuksen kuolleista, on tekevä eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne teissä asuvan Henkensä voimalla." Roomalaiskirje 8:9-11 KR-92

Kuva: Lapsuuteni joulukoriste. Löytyi eilen varastosta. Olin luullut, että on jo vallan kadonnut, tuokin, niistä monista joita joskus oli...

Tänä aamuna ilahdutti valo: Ihana, yllättävä valo! Joka ilmaantuu arvaamattomiin paikkoihin...

Tänään on myös sen aamuvalon lisäksi se päivä, 32 v sitten, jolloin istuin Porin Reposaaressa, (jossa silloin asuimme) kampaamossa, ylläni musta kampaamon suojaviitta. Sen väriin kiinnitin silloin huomiota synkissä miettiessä, sillä yhdistin värin tiedossa olevaan tapahtumaan: isäni oli kuolemassa. Asiaa oli surtu jo edeltä. Kun tulin kampaamosta kotiin, sain kuulla äitini soittaneen, että se asia oli sitten tapahtunut. Isä sai kuolla ihan kotona. 

---

Mutta palataan siihen ihanaan valoon. Kirjoitin siitä ensin vihkoon ja toiseen blogiini. Tuosta kuvasta näkyy jutun alkuosaa. Mutta kirjoitinpa sen sitten tännekin, tuonne alle kokonaan luettavaksi:) 

Niinkuin tänä aamuna. Se valo oli seinillä, joihin sitä ei osannut ollenkaan odotttaa. Jos Jumala olisi ihminen, varmaan hänkin olisi sitä ihastellut:) Nyt Hän ehkä hymyillen seurasi minun touhujani, kun yritin lapsenomaisesti kameraan tallentaa sitä valoa niiltä seiniltä ja kohdista, joille se ei "normaalisti" kuulu. Hetki on niin lyhyt. Mieleen tuli, että Jumala on meille aikuisille kuin se "aikuinen". Hän tietää, miten kaikki toimii, ja mihin Hän kykenee. Häntä ilahduttaa varmaankin meidän ilomme, niinkuin vanhempia ilahduttaa, riemastuttaa, katsella lastensa iloa, hänelle itselleen tavallisissa asioissa.

Nehän oli taas niitä "heijastuspintoja", joiden avulla valo voi tulla pimeimpiinkin nurkkiin; joihin se ei "normaalilla" tavalla tule. Tai tulla "läpi talon" ikkunoiden kautta. Talojen rakentajat eivät aina ole osanneet ottaa valoasioita suunnitella. Mutta Jumala on täydellinen rakennusmestari, arkkitehti ja valosuunnittelija, niin että kykenee saamaan valoa pimeyden keskelle. Hänhän se ylipäätään sen valonkin loi. Hän myös osaa käyttää ihmisiä "heijastuspintoina", ja näin Valo voi heijastaa Valoa, ihan jostain itsessään valoa tuottamattomasta - kuitenkin ympäristöön. Jumala tekee sellaisia salattuja asioita. Valonkin Hän voi lähettää pienestä johonkin pimeään.

Jeesus puhui valosta: "Niin Jeesus puhui heille sanoen: "Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus." Joh. 8:12. Entä jos "elämän valkeus" kirjoitettaisiin isoilla alkukirjaimilla: Elämän Valkeus... Silloin katse kääntyy itsestä, omasta kehnoudesta, siihen, joka on se todellinen Valon Lähde!

"Niin kauan kuin minä maailmassa olen, olen minä maailman valkeus." Joh. 9:5. Siis Jeesus!

Ja sanoi Hän näinkin: "Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." Matt. 5:14-16

Tätä ennen Jeesus oli puhunut vainotuista. He eivät koe olevansa suuria "tähtiä", mutta...: "Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa..." Matt. 5:11-12

"... köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa." Jesaja 60:2 KR-92. Eikö tuo olekin lohdullista! Hänen luokseen saa uskaltaa tulla kaikki omat puutteensa tuntevat... Myös minä. Ja sinä - kuka ikinä oletkin, ja mitä ikinä eläämääsi on kuulunut! Muista tämä, Jeesus sanoi: "... ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." Johannes 6:37

Mieleeni tuli tämän tekstin vihkoon kirjoitettuani myös lopuksi ajatus, joka oli peräisin yhdestä virrestä - Lasten virrestä, virsi 490, säe 2:  "...vaan katsot myös vähäiseenkin." Virsi on se: "Mä silmät luon ylös taivaaseen." ja siinä on tämäkin kohta: "Mä taimi olen..."

Tuosta virsikirjalinkistä voit tutustua tuon virren 490 sanoihin, ja sen syntyyn. Ja myös kuunnella sävelen: https://virsikirja.fi/virsi-490-ma-silmat-luon-ylos-taivaaseen/

63 vuotta sitten helmikuussa

 Vanhempani sanoivat toisilleen: "Tahdon."❤️

https://mustavalkoisinkuvin.blogspot.com/2017/02/helmikuinen-vihkipari.html

---

Muutama päivä sitten käytin yhdessä jutussa kuvaa, jossa oli isä ja minä... Joskus vuoden -64 keväällä otettu kuva, koska ollaan ulkona portailla, minulla yllä  äidin tekemä kastemekko. Olin kylläkin saapunut vanhempieni omaan hoitoon sairaalasta jo jouluaattona -63. Mutta senaikaisella laatikkokameralla ei niin vain sisällä kuvia otettu, jos ei ollut oikein hyvästi valoa. Salamaa kun kamerassa ei ollut.

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2026/02/jumalan-syli-on-avoin-niin-vahvalle.html

Anoppi - "mother in law", eli äiti lain mukaan...

Suomessa sanalla anoppi on usein jotenkin epämukava kaiku. Mutta monissa muissa maissa ja kulttuureissa tuo sama asema on niinkuin toisen äidin asema. Äitejä kotimaassamme kyllä enimmäkseen arvostetaan... Mitä jos täälläkin ajateltaisiin anoppeja ja miniöitä äiteinä ja tyttärinä? Ja appiukkoja ja vävyjä isinä ja poikina? Miesten puolella ei ehkä ole ihan samassa mittakaavassa sentään yleisiä vitsit näistä "isistä lain mukaan" kuin on naisten suhteen anopeista? 

Mistä nämä mietteet tuli? No aamun vihkokirjoittelustahan se tuli mieleen. Siitä kohta lisää. Mutta vielä tähän kysymykseen toisista kulttuureista. Olen joutunut itse tarkistamaan käsityksiäni toisen kulttuurin edustajista. Olen saanut huomata, että usein he ovat kohteliaampia ja huomattavasti huomaavaisempia ja avuliaampia, ja työteliäämpiä, kuin itse olisin osannut olla. Ei me suomalaisiksi syntyneet välttämättä olla ihan kaikessa niin hyviä, kuin olemme itsestämme luulleet. Jos meillä olisi mahdollisuus tutustua toisen kulttuurin edustajan ajatuksiin ja tapoihin edes vähän, saattaisimme yllättyä heistä myönteisestikin. Ja käsitys omasta itsestä ja omista tavoista voisi muuttuakin joissakin kohdin ehkä? 

Meidän on tietysti usein vaikea tutustua muihin, jo ihan oman luonteenlaatumme vuoksi. Sen itsessäni aivan erityisesti huomaan. En helposti ryhdy puheisiin edes omankielisen ihmisen kanssa, ellei toinen tee aloitetta, tai keskustelukumppani ole hyvin tuttu. Saati jos on kieliongelma. Itsehän en kehtaa enkun sanoja suustani päästää, niitä vähäisiäkään, joita ehkä kirjallisessa muodossa osaisin. Mutta moni muualta tullut toivoisikin kenties että hänelle puhuttaisiin suomea...  

Itsehän olen anoppi, jota on nimitetty äidiksi. Ja isäntä on appiukkona saanut kuulla itseään sanottavan isäksi. Kyllähän se tuntuu kivalta niin:) 

Mutta sitten aamun vihkokirjoitteluun, josta lopulta yllä olleet ajatuksetkin rönsyilivät. Aamulla tuli mieleen äitini, jolla ensi kuussa olisi syntymäpäivä. 85 vuotta olisi silloin tulossa täyteen. Jäin miettimään äitiä, että hän onkin sitten nykyään oman isänpuoleisen sukunsa suvun vanhin, kun katsotaan sukua isoisästään lähtöisin. Äiti on nyt sen haaran vanhin. Hän on myös isoisoäiti minun ja siskoni lapsille. 

Aamun luettavissani oli myös kahdesta naisesta; Noomista ja Ruutista, jotka olivat anoppi ja miniä. Heillä oli niin hyvät välit, että Ruut lähti Noomin mukaan tämän entiseen kotimaahan, kun perheen miehet olivat kuolleet. Ruutille Noomi toimi äitinä. Ja Ruutin mennessä uusiin naimisiin, Noomilla oli sormensa pelissä siinä uuden avioliiton synnyssä.  Noomi toimi Ruutin lapselle myös isoäitinä, koska Ruutin oma äiti oli jäänyt hänen synnyinmaahansa. Raamattu ei ainakaan mainitse, että Noomilla olisi ollut omia lapsenlapsia lainkaan niistä omista kahdesta kuolleesta pojastaan, joiden vaimoja Ruut ja Orpa olivat olleet. Mutta silti: Noomilla oli tosi tärkeä osa ilman omaa jälkikasvua Israelin historiassa. Ilman häntä ei olisi syntynyt kuningas Daavidiakaan! Esiäitinä Ruut. Ja Jeesuksenkin esiäiti oli Ruut, joka Noomin  mukana tuli siihen maahan... Leskinä kummatkin. Mutta Jumalalla oli suunnitelmat pitkälle tulevaisuuteen.

 

Äiti ja isä❣️

Isä mukaan kuvaan äidin kanssa. Ilman äitiä sekä isää - ei synny yksikään lapsi.

Vuonna 1962 Tampereella Hämeensillan kupeessa: 

https://vaaranlaella.blogspot.com/2015/02/nuoripari-hameensillan-kupeessa.html

Siunausta kaikille äideille, isille ja lapsille❣️ Ja kaikkihan me ollaan niitä lapsia😊

Pieni muisto 40-luvun ekaluokkalaisen yhdestä koulupäivästä

 Muistiin olin kirjoittanut tämän käsin 20.10.2005: 

"Eräänä aamuna Saima laittoi Seijan kouluun jo hyvissä ajoin. Seija oli ekaluokalla. Seijan tullessa koulun aidan viereen hän huomasi, ettei pihassa ole ketään. Hän luuli, että on myöhästynyt ja päätti ettei mene kouluun. Hänen lähtiessään siihen tuli isompia poikia, jotka sanoivat: "Hääsin likka, äläs lähde mihinkään!" Mutta kun Seija oli päättänyt jo palata kotiin, niin ei päätöstään perunut, niin itsepäinen oli. Vähän matkaa kuljettuaan, ehkä noin 200 m, tuli siihen kakkosluokkalainen tyttö, Ahosen Anja, joka sanoi myös, ettei Seija lähtisi, vaan tulisi hänen kanssaan kouluun. Mutta Seijan päätös piti. Tultuaan kotinsa kohdalle, hän näki lampaat tien vierellä valtoimenaan. Ne juoksivat pihaan Seijan nähdessään. Seija päätti ettei hän yritä näytellä kuin olisi ollut koulussa ja meni reilusti sisälle. Anna-täti asui heillä myös siihen aikaan. Äiti kysyi miksei hän mennyt kouluun? Seija vastasi, ettei hän "sinne viitsi joka päivä mennä" ja meni masentuneeena sänkyyn nukkumaan. Äiti ei kysellyt enempää. Hän varmaan luuli, ettei mennyt sen vuoksi, ettei ollut saatettu, koska hän seuraavana aamuna saattoi, kiireistään (3 pientä lasta) huolimatta Seijaa n. puoli kilometriä. Seija päätti ettei sano mitään, ettei  tartte saattaa, vaan antoi äitinsä tulla. Äiti saattoi muutamana päivänä. Eräänä päivänä Seija jäi kuulostelemaan metsästä kuuluvaa huhuilua, mikä lie pöllö ollut, ja Saima sanoi, että "mene nyt vaan sinne kouluun". Jonain päivänä isompia lapsia tuli perässä ja kun tiesivät Seijaa saatetun, juoksivat hänet kiinni ja kulkivat hänen kanssaan. Seijaa keljutti, olisi mieluummin kulkenut yksin, vaikka tuttuja olivatkin."

---

Koulumuistelus oli äitini 15 vuotta sitten kertoma tapaus eräästä hänen koulupäivästään ja koulumatkoistaan. Löysin tämän eräästä paperinivaskasta käsin kirjoitettuna. Olin silloin vuosia sitten kaikenlaisia muisteluita - niiden joukossa kouluasioitakin, kirjoittanut koneella ns. puhtaaksi, ja jonkinlaiseen järjestykseenkin laittanut. Mutta  sitten oli jäänyt homma kesken. Eikä ihme, sillä siihen aikaan taloudessamme oli muutakin tekemistä kuin kirjoitella vanhoja juttuja. No, nytpä tuli tässä  tämäkin pieni muisto ikäänkuin puhtaaksi kirjoitettua. Minun käsinkirjoitetuista muistiinpanoistani toisten olisikin vaikea ottaa selkoa, sillä toisinaan täytyy itsekin ihmetellä, että mitähän siinä lukee:)

Allaolevan kuvan sininen kermakko on äidin kotoa. Siihenkin liityy äidin koulumuisto. Joskus piti kouluun viedä  vesivärikippo, ja kun ei muuta sopivaa kippoa tuntunut kotoa löytyvän, annettiin äidille mukaan  tuo. Onneksi on säilynyt ehjänä tänne asti. Tuosta kermakosta muuten tänä aamuna maitoa kahvikuppiini kaatelin:)

Kermakko on Karhulan lasin. Pieni Arabian kynttiläkippo puolestaan on isännän suvun puolelta meille tullut.

Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin!

Lautasellinen kelloja

Kaikenlaista sitä tulee säilyteltyä... Mutta kun meillä vähän yksi ja toinen on samaa maata, että talletetaan kaikkea. Joskus puolihuvikseen/-tosissaan on ajatellut, että olisi kiva pitää vaikka kotimuseota. Mutta eipä se ole meidän tehtäväksemme tarkoitettu, kun ei tilat ole sellaiset. Hyvä kun asialliset, tarvittavat tavarat, saa kunnolla säilyteltyä... ja siinä ohessa paljon tarpeetonta kivaakin. Kuten kelloja. 

Eiväthän nuo kaikki ole meillä käytössä olleet, vaan niitä on saatu myös.

Tässähän ei ole kaikki. Edes rannekellot. Ja oli meillä yhteen aikaan seinälläkin kelloja, ja on vieläkin, käkikelloja, jotka ei käy. Joku joskus ihmetteli meillä käydessään kellojen paljoutta.

Minulla on muuten sellainenkin rannekello, jota ensimmäiseksi käytin, kai ekaluokkalaisena. Se oli ollut äidilläni aikanaan käytössä, ja sitä ennen hänen äidillään. Lienee ollut hyvä kello, kun isoäidiltä tyttärentyttärelle kesti, vaikka ei mitään merkkiä tuossa edes näy. Enää ei kyllä toimi. 

Ja kerran kello-ostoksilla ollessa -  liekö mulle silloin tuon vanhan kellon tilalle jotain ostettu, vaiko jo sitäkin seuraavaa - mutta kelloliikkeessä myyjä kysyi minulta, että joko kellon tunnen?  Minä vain kainosti myöntelin tuntevani. En viitsinyt sanoa, että olin jo 6. -luokkalainen silloin, pieni käppänä, niin luuli myyjä vieläkin pienemmäksi:) Äitikään ei viitsinyt myyjää nolata oikomalla hänen oletustaan. 

Mutta tuossa kellolautasella on kello, jossa on kirkkaanvihreä taulu. Tuo kello ei ole ollut meidän, mutta minulla oli silloin lapsena sellainen kello, jossa oli kirkkaanvihreä kellotaulu. Se saattoi tosiaan olla juuri sen vanhan jälkeen minulle ostettu. Tuo lautasella oleva vihreä tuo mieleen sen kellon, jota minulla ei enää ole. Sitä vihreää seurasi punaruskealla taululla varustettu kello. Siinä oli vielä lasissa  koristeellinen reunuskin. 

Mutta nyt lopetan lörpötyksen kelloista, vaikka jotain sanoja saattaisin vielä myöhemminkin käytössäni olleista ajannäyttäjistä löytääkin. Ja löytyyhän meiltä taskukellojakin. Voisin tosiaan olla  lörpöttelijä (kun sille päälle satun) "kirjoittavassa" muodossa, ja ehkä olenkin, sillä niistäkin löytäisin vähän kirjoitettavaa. Mutta nyt kyllä lopetan:)

Ruusukantinen kirja - ja sen herättämiä mietteitä

Niin, siis vaatimattoman kirjan kansien olisi tarkoitus saada vielä ruusukankaasta päällystys. Tämä on menosssa äidille synttärilahjaksi. Mitä nämä kannet sitten sisällään pitävät?  Niistähän on joskus ollut juttuakin, mutta kerronpa silti kohta... Oli tosi vaikea keksiä äidille mitään synttärilahjaa. Siinä oli minun puoleltanikin tietyt "raamit", joiden mukaan piti toimia. Enkä sitten keksinyt mitään muuta, kuin sen idean sain, että jospa laittaisinkin äidille sen "vieraskirjan", josta jo aiemmin vähän kerroin, johon raamatunjakeita käsin kirjoittelin, ja jota alunalkaen itselleni olin tekemässä. Mutta nyt päätinkin antaa sen äidille. Tekstit on isoja, helposti selattavassa muodossa. Jospa hänen olisi siitä helppo joskus joku jae lukaista. Ja synttärikukkaset menee tässä ikäänkuin niiden ruusukankaalla päällystettyjen kansien muodossa,  postin kuljettamana hänen postilaatikkoonsa.  Kirjassa on puutteensa, mutta mikäpä täällä aivan mielen mukaista olisi muutoinkaan. Ai niin, Omar-karkkipussi on jo ostettu lähetykseen mukaan laitettavaksi myös.

Minun oli aikomus ensin kirjaan tehdä sisällysluettelokin, koska olin laittanut lappusille kaikki paikat, joista tekstiä oli. Muutin suunitelmaa. Jätin sisällysluettelon kirjoittamatta. Ja lappuset säästän itselläni, jos vaikka innostuisin uudelleen itselleni kirjaa värkkäämään. Huomasin sen nimittäin itselleni ihan "tarpeelliseksikin", sillä toisinaan se oli helppo ottaa esiin selattavaksi, jos oli vaikka apealla mielellä, eikä muuta jaksanut kuin sitä selata. Olihan siinä juuri minulle valikoitu sisältö... Toivottavasti äitikin siitä jotain saa itselleen.

Kun sitten talletin niitä lappusia, laitoin ne isomman paperin väliin ja siihen paperiin kirjoitin kirjan valmistumisesta. Kirjoittessani päivämäärää, se 15.10. tuntui tutulta... Se toi mieleen muiston 31 vuoden takaa. Olinpa nimittäin  sinä päivänä: 15.10.1989, liikkeellä  äidin kanssa. Ajelimme kahdestaan Poriin. Minä olin menossa Porin Eelim-temppelissä (helluntaiseurakunta) kasteelle. Menomatkalla juoksi hirvi auton editse. Myöhemmin kotona isä ei yhtään tykännnyt kuullessaan kasteasiasta. Se on sikäli erikoista, että juurihan hän se aikanaan meillä oli, joka ensimmäiseksi, 70-luvun alussa, oli siihen helluntaiseurakuntaan kuuluvien kanssa tutustunut, ja jonka tähden äitikin tiensä sinne löysi. Ja me tytöt kuljimme äidin mukana; oli kerhot, pyhäkoulut, leirit. Ja hyvin usein ihan tavallisiin jumalanpalveluksiin, eli kokouksiin, lähdimme mukaan. Joskus kukaties ihan silläkin, että jos isä sattui kotona olemaan juovuksissa...  Ei niitä enää niin muista. Mutta isä itse ei tosiaan ollut koskaan helluntaiseurakunnan jäsenenä, mutta varmaan aina hänen sydämessään kyti usko, vaikka se pullo piti häntä otteessaan lähes loppuun asti. Lapsi ollessani isähän pyysi minua lukemaan itselleen raamattua ääneen. Se mitä luettiin, ilmeisesti kohtuullisen usein, oli Johanneksen evankeliumin lukua 14. Ihmettelin sitten joskus aikuisena, miksi sen luvun alkuosa niin päässäni pyörii. Äiti sitten muistutti siitä, että isähän sitä luetti minulla. Jännä juttu sekin, että pappi isän hautajaisissa luki juuri tuon kohdan,vaikka ei tiennyt lukiessaan, miten tärkeä se kohta oli isälle ollut...

"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä  teille, että minä menen  valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen." Joh. 14:1-3 (Jeesuksen sanoja)

 

Mutta nyt minun sitten pitäisi alkaa värkätä tuollaisia kansia... Vähän mietityttää sen onnistuminen, en ole kai aiemmin tehnyt kirjaan kangaskansia.

---

Nyt se on tehty. Ja arvasinhan ettei se välttämättä ihan heti onnistu. Siitä tuli ensin liian löysä. Mutta se ongelma onneksi korjaantui sillä, että teki tikkaukset kaikkiin reunoihin. 

Armollista - ja arvollista äitienpäivää

Osuipa silmiini tämä armollinen ja lohdullinen kirjoitus Mari-Anna Stålnacken blogissa Armoa arkeesi: http://mariannastalnacke.com: Arvosi on Jeesuksessa - ei äitiydessä, työssä, tai menestyksessä

Kuva tyttären joskus ottama

Armollista  ja arvokasta äitienpäivää

meille kaikille - äitiemme lapsille!

Isä ompeli housut 50 vuotta sitten!

Taannoin varastossa käydessä osui silmiini lapsuudenaikaiset housuni, jotka isä teki minulle kesällä 1968.

Onneksi housut ovat säilyneet näinkin kauan. Ovat vielä  melko hyvässä kunnossakin. Pari palkeenkieltä tosin on ommeltu.

Äiti oli sinä kesänä sairaalassa useammman viikon. Siskoni oli tuloillaan:)  Äidin sairaalassaoloajan olimme isän kanssa kahden. Asuimme Lempäälässä. Vuokraisännän perhe asui talon toisessa päässä ja leikkikaverinani oli mm. talon tytär. Eräänä päivänä olin tehnyt huomion, että Marjo oli saanut uudet housut. Olin huomioni isälle kertonut ja aamulla minullakin oli uudet housut! Isä oli tehnyt ne nukkuessani.

Ei isä mikään räätäli ollut, mutta oli sen verran opetellut ompelemaan, että moinen homma hoitui, kuten myös teltanteko äidin lakanoista. Näihin housuihin isä oli käyttänyt kaavana jotain vanhoja housuja. Koko on sellainen päälle 4-vuotiaan.

Minulla oli ollut pienempänä samasta kankaasta kesämekko sinisenä ja punaisena. Toinen oli ollut erään tätini tekemä. No, on helppo arvata, kumpi sitten oli ollut se äitini tekemä mekko.

Kun  näin nuo housut varastossa taannoin, iski minulle kova hinku tehdä jotain samanlaisesta kankaasta. Olihan housuille tullut 50 vuotta ikää. Sopivaa kangasta vain ei meinannut löytyä. Vihdoin osui kirpparilla silmiini iso naisten pusero, jossa oli osa sopivanoloista kangasta. Puseroa mielin, mutta pallokankainen osa olisi riittänyt vain etukappaleeseen. En tykännyt takaosan neliökankaasta niin paljoa, että olisin halunnut sitä lainkaan yläosaan. Muutin suunnitelmaa ja teinkin hameen.

Hame on oikein laiskan naisen versio. Leikkasin kauluksen pois,  olan auki ja samalla hihat keskeltä.  Laitoin kuminauhan entiseen helmakäänteeseen. Entisen yläosan puolestaan vedin siksakilla ja se on nyt helma. Puseron hihat ovatkin nykyään hameen sivuhelmassa rimpsuna.

Tämä juttu sopi erityisen hyvin tähän Toivon nimipäivään. Isä aina leikillään leuhki liputuspäivällään... kun on puolustusvoimain lippujuhla. 

Äidin syntymäpäivänä

Nyt on varhainen aamu Lieksan korvessa. Kello on 6.30. Mutta millainen mahtoi olla 76 vuotta sitten se lokakuun aamu Luopioisten pitäjän Rautajärven kylässä, siinä pihapiirissä, jonne tieltä johti talon isännän istuttama koivukuja? Sinä päivänä ainakin talossa oli tavallista enemmän hälinää ja touhua. Talon emäntä oli lapsivuoteessa. Mihin aikaan lapsi syntyi, tyttö, sitä en tiedä, mutta joku muu kuin emäntä hoiteli sinä päivänä varmasti lapset ja lehmät.

"Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut."  Ps 139:16

Lapsi sai aikanaan nimen Seija. Hän kasvoi ja leikki sisarustensa kanssa, joita olivat vanhemmat veljet ja nuoremmat sisaret.  Ja olihan talossa isosiskokin.  Lasten arkeen kuului leikkiä, kotieläimiä,  koulua, kauppakäyntejä, käyntejä ompelijalla, kuten myös heinäntekoa.

Kaiken arkisen keskellä talossa synnyttiin ja myös kuoltiin. Jäljelle veljistä jäi vain yksi. Hän ja sisaret varttuivat aikuisiksi, kuten Seijakin.

Aikuisuus toi mukanaan uuden paikkakunnan. Siellä oli työ, ja tuleva aviomies. Paikkakunnat vaihtuivat ja kun aikanaan tuli muutto karjanhoitajaksi länsirannikolle,  oli mukana perheessä kaksi  tyttöä.

Elämä ei ollut herkkua, vaan siinä oli raskaita kantamuksia. Kaiken keskellä löytyi kuitenkin turva Jumalassa. Ja se turva on kantanut kaiken läpi. Ja kantaa yhä, vaikka elämä on hiljentynyt ja muuttunut aivan erilaiseksi kuin mitä se joskus oli.

"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret." 5 Moos. 33:27

Lapsuuteni leluja 60- ja 70-luvulta

Tässä kuvassa onkin sitten minun muita lelujani myös. Nukke on 60-luvulta. Apina on 70-luvulta. Ja jo aiemminhan oli jutunaiheena nuo 60-luvun nukenvaunut, sekä niissä olevat nalle ja koira.

Tuo nukke onkin ihan ensimmäinen nukkeni ja sen olin saanut kummeiltani. Nukke on jo silmäpuoli ja nuken pintaan on tarttunut väriä jostakin. Nukessa on ollut joku äänitoimintokin, koska selässä näkyy siihen viittaava "pyörylä".  Tukkamalli tuo mieleen 50-luvun.  On mahdollista sekin, että nukke on valmistettu sillä vuosikymmenellä. Kun otin nuken esiin varastosta, se oli ilman vaatteita ja nuo nyt nuken päällä olevat vaatteet, olivat nallen yllä.  Vaatteet ovat alunperin nukelta, joka minulla ja siskollani oli 70-luvulla. Siihen aikaan nukeilla oli muuten usein keskiruskea tukka.

Tällä 70-luvun apinalla oli sininen kaverikin aikanaan. Sisko nimittäin sai samana vuonna joululahjaksi sinisen apinan. Nämä oli joskus silloisen asuntomme, vaatimattoman mökin, eteiskomerossa säilytyksessä. Kerran oli joku hiiri syönyt minun apinaltani kasvot... Tulin komerosta itkien, kun näin mitä sille oli tapahtunut. Äiti pelasti apinan, sillä hän teki sille kokonaan uudet kasvot! En tiedä mistä hän löysikin noin sopivaa kangasta ja todella hyvin onnistunut oli kasvojen ompelutyötkin. Nyt tältä puuttuvat silmät enkä enää muista varmasti, saatiinko tälle laitettua sen hiirionnettomuuden jälkeen vielä ne alkuperäiset silmät.

Kaikki nämä ovat jo aika kärsineen näköisiä.  Ovat olleet vuosikymmenten saatossa monenlaisissa tiloissa säilytykssessä. Nukkea voisi  halutessaan säilyttää vielä sisälläkin ja vaunuthan olivatkin sisällä (täynnä lasten roinaa), mutta näitä muita en sisällä viitsisi säilyttää, koska ovat jo homeenhajuisia. Apinan naamassa näkyy selvästi homepilkkua. Ovat siis nykyisin varastossa suljetussa pussissa, joka ei tietenkään näiden "hyvinvointia" edistä. Jos joskus päättäisin hävittää nämä, en varmaankaan raskisi ihan roskiin heittää... vaan, polttaisin ne.

Uskovaisena ihmisenä

Uskovainen ihminen, siinäpä sanapari, joka voi tuoda mieleen hyvin erilaisia ajatuksia. Riippuen siitä millaisia uskovia ihmisiä tunnet, tai tunnetko ensimmäistäkään...  Voipi tulla mieleen sellaisia ajatuksia kuin: tiukkapipoja...  yrittää olla pyhimyksiä tai enkeleitä... hihhuleita... nössöjä... ja jokainen voisi sitten lisätä tähän sen oman sanansa.

Minut voi nyt sitten halutessaan kategorioida johonkin nimitysten lokeroon. Ihan miten vaan. Päättele itse.

Lapsuuskodissani äiti oli uskovainen ja isä ei. Äiti rukoili, isä joi. Näin yksinkertaistettuna... Jos äiti ei olisi ollut se tasapainottava tekijä kotona ja se, joka ohjasi parempaan päin (lue taivaallisiin), voisin olla vaikka mikä "tunnelianneli" tahansa. Olisin varmasti ruvennut juomaan itsekin. Joko elämän ankeuteen, tai sitten johonkin iloon...

Onneksi se oli juuri äidin esimerkki, joka tarttui. Äidin vaikutuksesta päädyimme käymään pyhäkouluissa ja kerhoissa sekä lastenleireillä, joissa nämä hengelliset asiat olivat esillä. Kuljimme hänen mukanaan hyvin ahkeraan myös hengellisissä tilaisuuksissa (kokouksissa). Tuosta sanasta "kokous" pieni selitys. Äiti ja isä olivat luterilaisista kodeista. Sitten joskus joku oli kutsunut isää "kokoukseen" ja hän oli siellä ollutkin. Koulussa eräs helluntaikodista oleva tyttö sitten kertoi minulle, että isäni oli ollut "kokouksessa". En tiennyt millaisesta jutusta oli kyse. Mieleeni tuli joku kunnankokous:) Isän myötä äitikin lähti kokoukseen. Hän tuli uskoon ja kävi kasteella. Me lapset jäimme isän myötä kirkon jäseniksi.  Isälle nämä hengelliset asiat jäivät kyllä tärkeiksi, mutta hän jäi kiinni siihen pulloon... oikeastaan koko elämäkseen. Silti, ollessani lapsi, hän luetti minulla raamattua ääneen itselleen. Kyseinen kohta oli Joh. 14: "Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa...". Uskon, että uskon liekki lepatti hänen sisällään, vaikka ulkonainen elämä olikin ihan muuta. Jumala sen tietää kuinka asiat olivat.

Lapsuuteeni siis kuului helluntaisrk:n toiminta ja nuorena, kai rippkoulun myötä, olin enemmän kirkon piirissä. Ja jossain vaiheessa nämä hengelliset asiat olivat aikalailla taka-alalla, mutta eivät täysin poistuneet sydämestäni kuitenkaan. Usko elpyi - tai alkoi - versoa lapsuuteni siemenistä jossain vaiheessa. En osaa mitään tarkkaa päivää nimetä siihen. 25-vuotiaana kävin kasteella ja liityin helluntaiseurakuntaan.

Ja tässä olen. "Ei täällä ole sankareita..."  Ei todellakaan. Ei myöskään enkeleitä, ei pyhimyksiä... hihhuliksi ja nössöksi voisi joku nimittää. Ja kaipa uskovia voi oikeutetusti sanoa joskus tiukkapipoiksikin, kun olisi tarkoitus tiukasti polulla pysyä...

Kun ihminen tulee uskoon (siis löytää tien Jumalan yhteyteen, saa syntinsä anteeksi) hänestä ei tule enkeliä tai pyhimystä. Tulee armahdettu syntinen,  joka näkee entistä selvemmin sen, millainen hän on. Ja millainen Jumala on.

Ei ehkä kovin selkeä esitys, mutta en sitä sen paremmin osaa esittää.

---

Tästä voit lukea Sessen kiinnostavan kertomuksen, kuinka hän löysi tien Jeesuksen yhteyteen (klikkaa tästä).

Nuoripari Hämeensillan kupeessa

Tämä kuva nuoresta parista on vuodelta 1962. He olivat tutustuneet Pikonlinnassa, jossa toinen oli töissä ja toinen potilaana. Tämän kihlajaiskuvan Tampereella Hämeensillan kupeessa otti nuori sukulaistyttö.

Naimisiin he menivät  9.2.1963. Myöhemmin kuulin tämän mieshenkilön pitäneen itseään tuolloin jo vanhana... Hän täytti sinä vuonna 33 v. Nuori vaimo oli 10 v nuorempi. Vaimon sisar meni naimisiin seuraavana päivänä miehensä kanssa. Alunperin siskosten oli tarkoitus mennä naimisiin samana päivänä, mutta koska tällä nuorellaparilla ei ollut kirkkohäihin sopivaa vaatetusta,  suunnitelma muuttui ja kuvan nuoripari vihittiin Kangasalan pappilassa (tai seurakuntakodissa?) He olivat kuulemma ensimmäinen siellä vihitty pari. Vihkijänä toimi Emil Ponsimaa. Sisko puolisonsa kanssa vihittiin seuraavana päivänä kirkossa. Tänään tästä vihkitoimituksesta on kulunut 52 vuotta, mutta näin kauan he eivät yhdessä ehtineet olla.  Vanhempani saivat 31 yhteistä vuotta. Isä kuoli vuonna 1994.

Isä ja mopo

Isällä kulki mopolla. Hänen moponsa oli merkiltään Jupiter. Sellainen, jossa molemmin puolin moottoria (Sachs) oli polkimet (kuten polkupyörässä) ja joilla se polkaistiin  käyntiin. En ole varma, oliko mopo sama koko minun muistoissani olevan ajan, mutta samanmallinen ainakin. Alunperin se oli vaalea, kait vaaleansininen. Eräänä kesänä isä päätti maalata sen. Vihreää ja keltaisia yksityiskohtia. (Myöhemmässä kuvassa ei näy keltaista vaan sinistä. Isä maalasi ne myöhemmin uudelleen tai toinen mahdollisuus on, että muistan vain väärin). Ja ainakin jossain vaiheessa hän värkkäsi siihen punaisesta keinonahasta uuden satulanpäällisenkin. Oli siis räväkät väriyhdistelmät. Minä tahattomasti vielä lisäsin sitä räväkkyyyttä. Sain nimittäin osallistua mopon maalaamiseen. Siinä halusin olla niin ahkera, että maalasin enemmän kuin oli tarkoituskaan. Maalasin nimittäin mopon vanteetkin. Siinä oli hankala työ pinnoja väistellessä. Kun isä sitten tuli katsomaan maalaustouhuni edistymistä, hän kauhistui.  Ei hän ollut tarkoittanut vanteita maalattavaksi, mutta tehty mikä tehty. Vihreät ne sitten olivat.  Maalaustouhua tehdessäni olin arviolta 10 - 12 vuotias.

Kuva Kiilholman koulun pihalta,  jossa  asuimme jonkin aikaa. Mopo tässä vielä vaaleassa asussaan

Sillä mopolla isä vallan kulki kaikki reissunsa. Hän ajoi mopolla myös veljiään tapaamaan yli sadan kilometrin päähän Lempäälään. Sai siinä jonkinaikaa körötellä. Siihenaikaan nykyaikaisemmissa mopoissa (ne nyt pappa-Tuntureiksi nimitetyt) saattoi olla edessä sellainen tuulisuoja. Isän mopossa ei sellaista ollut. Kerran hän osti kuitenkin jonkinlaisen, kai tuulisuojan tai sadesuojan.  Se oli kummallisen näköinen tötterö, joka oli siis päähänlaitettava. Miten sen nyt selittäisi... siis vähän niinkuin kukkapurkin (en nyt muutakaan sanaa keksi)  muotoinen, molemmista päistä avoin ja läpinäkyvää muovia ja jollain remmisysteemillä päähän laitettava. Se siis sojotti kasvoilla ja en kyllä oikein käsitä, kuinka se oikein saattoi olla hyödyllinen kapistus. Jotenkin on sellainen mielikuva ettei se paljon olisi käytössä ollutkaan. (Sain tekstarin, jossa Leena-ystäväni vielä muistaa, että se oli tosiaan sadesuoja. Isä oli sanonut sen uittavan vedet kenkiin, jos ei ollut saappaat jalassa. Se päätyikin sitten meidän majaleikkeihimme. Kiitos Leena!)

Isän hoidossa oli silloin myös pikkusiskoni, joka ei vielä ollut koulussa. Hän sai sillä tietenkin kyytiä mopon perässä istuen. Ja minä sain toisinaan haeskella sitä mopoa kaupan tai huoltoaseman edestä, kun isä ei ollut sopivassa ajokunnossa sitä itse ajamaan kotiin. Eräänkin kerran, 14 vuotiaana, se piti hakea erään kaupan pihasta. Ja kas, juuri kun olin sitä siitä ottamassa, siihen tuli poliisiauto. He tietysti heti kysyivät, että en kai aio  sillä ajaa. No en aikonut. Taluttaa se piti ja se oli aika raskaskin työnnettävä, mutta eipä onneksi matka ollut ylettömän pitkä. En enää muista, että mahdoinkohan lasketella vapaalla sen viimeisen mäen alas  kuitenkin.

Tästä äidin mekosta sain idean siihen äskettäin tekemääni vanhantyyliseen raitamekkoon

Isä halusi opettaa minutkin mopolla ajamaan ja minä  halusin sen oppia! Halusin kai jotenkin käydä pojastakin siinä samalla... Isä olisi toivonut hänellä olevan pojankin, vaikka hän meitä tyttöjäkin rakasti. Hänelle olisi ollut tärkeää, että hänen sukunimensä olisi jatkunut. No, isä opetti minut todella ajamaan. Ehkäpä joskus kirjoitan lisää mopoista.