Uskovainen ihminen, siinäpä sanapari, joka voi tuoda mieleen hyvin erilaisia ajatuksia. Riippuen siitä millaisia uskovia ihmisiä tunnet, tai tunnetko ensimmäistäkään... Voipi tulla mieleen sellaisia ajatuksia kuin: tiukkapipoja... yrittää olla pyhimyksiä tai enkeleitä... hihhuleita... nössöjä... ja jokainen voisi sitten lisätä tähän sen oman sanansa.
Minut voi nyt sitten halutessaan kategorioida johonkin nimitysten lokeroon. Ihan miten vaan. Päättele itse.
Lapsuuskodissani äiti oli uskovainen ja isä ei. Äiti rukoili, isä joi. Näin yksinkertaistettuna... Jos äiti ei olisi ollut se tasapainottava tekijä kotona ja se, joka ohjasi parempaan päin (lue taivaallisiin), voisin olla vaikka mikä "tunnelianneli" tahansa. Olisin varmasti ruvennut juomaan itsekin. Joko elämän ankeuteen, tai sitten johonkin iloon...
Onneksi se oli juuri äidin esimerkki, joka tarttui. Äidin vaikutuksesta päädyimme käymään pyhäkouluissa ja kerhoissa sekä lastenleireillä, joissa nämä hengelliset asiat olivat esillä. Kuljimme hänen mukanaan hyvin ahkeraan myös hengellisissä tilaisuuksissa (kokouksissa). Tuosta sanasta "kokous" pieni selitys. Äiti ja isä olivat luterilaisista kodeista. Sitten joskus joku oli kutsunut isää "kokoukseen" ja hän oli siellä ollutkin. Koulussa eräs helluntaikodista oleva tyttö sitten kertoi minulle, että isäni oli ollut "kokouksessa". En tiennyt millaisesta jutusta oli kyse. Mieleeni tuli joku kunnankokous:) Isän myötä äitikin lähti kokoukseen. Hän tuli uskoon ja kävi kasteella. Me lapset jäimme isän myötä kirkon jäseniksi. Isälle nämä hengelliset asiat jäivät kyllä tärkeiksi, mutta hän jäi kiinni siihen pulloon... oikeastaan koko elämäkseen. Silti, ollessani lapsi, hän luetti minulla raamattua ääneen itselleen. Kyseinen kohta oli Joh. 14: "Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa...". Uskon, että uskon liekki lepatti hänen sisällään, vaikka ulkonainen elämä olikin ihan muuta. Jumala sen tietää kuinka asiat olivat.
Lapsuuteeni siis kuului helluntaisrk:n toiminta ja nuorena, kai rippkoulun myötä, olin enemmän kirkon piirissä. Ja jossain vaiheessa nämä hengelliset asiat olivat aikalailla taka-alalla, mutta eivät täysin poistuneet sydämestäni kuitenkaan. Usko elpyi - tai alkoi - versoa lapsuuteni siemenistä jossain vaiheessa. En osaa mitään tarkkaa päivää nimetä siihen. 25-vuotiaana kävin kasteella ja liityin helluntaiseurakuntaan.
Ja tässä olen. "Ei täällä ole sankareita..." Ei todellakaan. Ei myöskään enkeleitä, ei pyhimyksiä... hihhuliksi ja nössöksi voisi joku nimittää. Ja kaipa uskovia voi oikeutetusti sanoa joskus tiukkapipoiksikin, kun olisi tarkoitus tiukasti polulla pysyä...
Kun ihminen tulee uskoon (siis löytää tien Jumalan yhteyteen, saa syntinsä anteeksi) hänestä ei tule enkeliä tai pyhimystä. Tulee armahdettu syntinen, joka näkee entistä selvemmin sen, millainen hän on. Ja millainen Jumala on.
Ei ehkä kovin selkeä esitys, mutta en sitä sen paremmin osaa esittää.
---
Tästä voit lukea Sessen kiinnostavan kertomuksen, kuinka hän löysi tien Jeesuksen yhteyteen (klikkaa tästä).
Minulle olet erittäin hyvä ja rakas ystävä, joka auttaa, neuvoo, lohduttaa ja kuuntelee niin maallisissa kuin uskon asioissa. Minua ei ole koskaan häirinnyt meidän eri seurakuntiin kuuluminen, oikeastaan se on rikkaus.Enkä nyt muista onko meillä yleensä mitään näkemys eroja, mutta minulla ja evlut. kirkon toiminnalla kyllä on eri käsitys oikeasta. Olen kiitollinen, että meidät laitettiin taapertamaan tälle samalle polulle. :)
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoistasi, mutta eipä minusta kyllä miksikään neuojen antajaksi ole, mutta kun osaisi edes kuunnella. Lapsuuteni olisi ollut aika paljon ikävämpää, jos sinua ei olisi ollut. Ja teillä kotona viihdyin erittäin hyvin. Olemme kumpikin saaneet paljon ystävyydestämme jo silloin lapsina. Jotain sellaista mitä meillä ei muuten olisi ollut. Ihanaa, että ystävyytemme ei ole vain pelkkä muisto, vaan pitkästä välimatkasta huolimatta se jatkuu, vaikkakin ihan toisenlaisena kuin olisimme lapsena osanneet kuvitella. Olisi ollut varmaan kamalaa, jos olisimme tienneet asuvamme näin kaukana toisistamme.
PoistaMielenkiintoista, miten samanlaisia ja kuitenkin erilaisia polkuja me olemme kulkeneet. Samoja mietteitä on paljon, mutta kuitenkin näkemyseroja on myös. Mutta ei anneta sen häiritä. T: Tarja Tiukkapipo
PoistaNiin, ei mielipiteet aina mene yksiin, mutta silti voi olla sovussa:)
PoistaMielenkiintoista lukea todistuksesi. Miten erilaisia polkuja meitä johdatetaankaan Jeesuksen yhteyteen! Jälleen kehun sitä Tämän jälkeen -toinen todellisuus -blogiasi ja kannustan tarjoamaan kustantajille. Kirjoituksiasi on ilo lukea. Niistä saa lohtua ja virvoitusta sekä hyviä oivalluksia.
VastaaPoistaJokaisella on tosiaan ihan omanlaisensa polku sille tielle. Se ilahduttaa minua, että niistä kirjoituksistani joku jotain saa:)
Poista