Kännykkäpussukka mohlolle nykykännykälle

Tässä taannoin koitin kovasti kotoakin - kauppojen lisäksi, etsiä jotain, millä kuljetella mohlon kokoista puhelinta. En halunnut mitään liian isoa kassiakaan. Yhdessä takissa on sentään isot taskut, mutta sitä takkia en vain useimmin muuten käytä. Ei näyttänyt helpolla löytyvän mitään. En enää muista, mahdoinko jotain rukouksentapaistakin tuonne ylöspäin heittää🤔 Mutta jonakin päivänä, joitakin aikoja sitten, tuli käteeni jostain varastoinnin syövereistä, vanha, oma tekemäni,  vuosien takainen pussukka, joka oli siis paljon pienemmälle puhelimelle tehty. No siihen mallasin nyt silti mohloani. Leveys ok, pussukan korkeus ei. Pussukan nappia siirtämällä, tai jollain muulla muutoksella siitä saisi kyllä... Vaan eipä olisi voinut olla helpompaa muutosta, kuin mikä esille tuli. Pöydälläni lojui joku kai sukansuusta leikattu kaitale. Sitä vähän kapeammaksi leikkasin ja päät solmuun. Sen kietaisin joustavaksi lisäpituudeksi pussukan nappilenkkiin. Ei tarvinnut ommella yhtään mitään!

 Alinna kuva pussukasta nykyasussaan. 

Siinä olen nyt puhelinta kuljetellut. Hyvin on toiminut tarkoituksessaan. 

---

Pussukan kangas oli aikoinaan jäänyt jämä yhden  villakangastakin lyhennyksestä. Sitten oli joku lyhyehkö remmi, mistä lie se jäänyt. Pussukan takana on kujanne, valtavalle klemmarille - mistähän lie sekin - mutta nyt kantoremmi on siinä kiinni. Jättiklemmari on melkein pussukan levyinen.

Löysinkin alkuperäisen jutun tuon pussukan teosta. Siitä onkin jo 10 vuotta aikaa kulunut: 

https://vaaranlaella.blogspot.com/2016/04/tuubihuivi-ja-kannykkalaukku.html?m=1

Parsin töppösten kantapäähän sydämen♥️

 

Toinenkin kaipaisi samanlaista...

Nämä töppöset on aikanaan leikattu risoista villasukista sillä ajatuksella, heitän ne pois ja varsiin tehdään uudet terät. Olin hidas siinä roskiinheitossa silloin aikanaan, ja keksin kokeilla ketjuvirkkausta leikattuihin reunoihin. Ja niistähän tulikin ihan toimivat🙂 En muista onko ne varret edes saaneet niitä uusia teriä...

Parsinta johon oli ollut nihkeätä ruveta aiemmin

Pörrösukat, joihin oli ehtinyt tulla jo isot reiät kumpaankin sukkaan. Niiden korjaamista oli minulta pyydetty. Nyt vasta otin sen tehdäkseni. Onneksi löytyi kotoa melkein saman väristä villalankaa, kun toivoin ettei parsimus olisi kovin erottuva. Nyt homma oli melkein kivaakin, kun näki sukkien tilan kohenevan🧦🙂

Nojatuolin käsinojien parsintaa jämälangoilla

No olisi sitä tietysti muutakin tekemistä nyt juuri ollut kuin tämä. Mutta kun haluttiin ottaa tämä nyt vuosien jälkeen käyttöön, niin piti sille jotain tehdä. Uuden kankaanhan  tämä tarvitsee, mutta nyt  parannellaan näin tämän ulkoasua. Istuimelle riitti torkkupeitto, mutta pahimmat on juuri nuo käsinojat. Ennen korjausta tältä näyttivät.

Mutta nyt ei ainakaan risat nyt roiku, vaikka hommaa muuten onkin syytä jatkaa jonain hetkenä.

Voi, miksi en aiemmin tehnyt tällaista, olisin päässyt helpommalla! Alkuun tämä oli ihan kivaakin puuhaa, mutta vähempikin olisi riittänyt. Nyt on molempien käsinojien pahimmat kohdat korjailtu, mutta hommaa voisi jatkaa joskus joulun jälkeen paremmalla ajalla.  Mieluiten tietysti uusi kangas tähän.

Tämä tuoli on ollut ollut kovassa käytössä aikanaan meilläkin, mutta meitä ennen isännän suvulla vuosikymmeniä. Perintötuoli siis:)

Korjausprojekti...

En kyllä mitenkään innolla alkanut tähän korjausprojektiin, joka näytti ihan toivottomalta hommalta. 

Mutta kun sitä korjausta oli jo kaksikin tytärtä toivonut, niin piti jo ruveta vakavasti miettimään sopivan langan löytämistä. Löysinkin muutama päivä sitten Citymarketista Novitan puuvillalankakerän, joka näytti sopivalta, niin värinsä, kuin vahvuutensakin puolesta.

Tein myös jo ensimmäiset kokeilut korjaukseksi. Korjasin ensin kokeeksi pari reunan pienimmistä rei'istä, ja samalla mutisin omassa mielessäni kuinka kamalaa homma on. Mutta rupesin sitten kuitenkin yrittämään vielä tuollaista kahden palan väliäkin korjaamaan. Mietin virkkuutakin, että  jos siihen olisi virkannut uudet kapoiset välivirkkuut, mutta se oli huono idea. Virkkuukoukkua oli vaikea puskea tiiviin osan läpi. Niinpä päätin yrittää ompelemalla. On siinä jäljessä  toivomisen varaa, mutta tuolla systeemillä peitto voitaisiin saada kuitenkin kasaan jotensakin kelvollisesti. 

Ja kun alkuun pääsin, ei homma tuntunutkaan ihan yhtä mahdottomalta enää. Mietin jopa, että siinä nyt on sitä käsityötä tehtäväksi; ja että eipä tarvinnutkaan ostaa Lidlistä sitä kiinnostavan näköistä värkkäyspakettia:)

Äitini osti aikanaan tuon pitsipeiton vanhimmalle tyttärelle. Tämä on siis 2000-lukulainen. Toivottavasti en tätä korjaile montaa vuosikymmentä... Kuten sitä nuorena, noin 40 v. sitten aloitettua korjausta, johon aloin innolla virkata uusia ruutuja meillä lapsuuskodissani aikanaan olleeseen pitsipeittoon, joka oli peräisin mummuni kotoa. Sekin oli hajonnut käytössä lapsuuskodissani. Siitä ei enää montaa ruutua puuttuisi, mutta homma on yhä kesken... 

Perintöpeitto "Juustovormu":

https://vaaranlaella.blogspot.com/2017/08/perintopeitto-juustovormu.html

---

Ja tästä näet halutessasi muita virkkuujuttuja tästä blogista:

https://vaaranlaella.blogspot.com/search/label/virkkaus

Sukat sai lisäaikaa "uusina" sukkina

Ehkä tämä on jo liikaa nuukuutta, mutta kun muutoinkin monesta materiaalista ainakin miettii, että mitä niistä vielä saisi, (vaikka ei niistä usein mitään silti teekään), niin mikseipä sukistakin... Eli siis, olipa eilen pohjista risaiset sukat, joista värkkäsin vielä käyttöön sopivat. Leikkasin risaisen pohjaosan pois, ja taitoin ehjän yläosan niin, että se sopi ommella osaksi pohjaa. Ompelun tein käsin.

  

Jospa kuvat selittää paremmin...

 

Voi käyttää kumminpäin vaan,  eli sauma alla tai päällä.

---

Ja tässä;  vaateblogissani, jotain vähän nätimpää: virkkasin muutama päivä sitten kauluksen, kun oli niin tylsä kaulus yllä olleessa trikoopaidassa:

https://vaatekomerolla.blogspot.com/2022/02/virkattu-kaulus-peittamaan-tylsaa.html

Kun ei homma onnistunut....

Ei ainakaan ensimmäisellä yrityksellä. Ja hommahan oli täydentää puuttuvat palat palapeliin. Sehän oli ollut mielessä jo aiemminkin. Ja tuntui kiinnostavalta projektilta.

Ja kuten kuvastakin näkyy, piirtelin ensin palat paperille valmiin palapelin aukkojen mukaan, joita on 10. Sitten vain värittämään mahdollisimman sopivaksi palapelin kuvaan, joka on kiva suomaisema. Mutta sitten, ei löytynyt oikein sopivaa pahvia. Liimasin palat yhteen vesivärilehtiön taustapahviin. Pahvi oli liian paksua, varsinkin sillä tavalla, että pahvia oli vaikea siitä leikata. Ja kun sain  nirhettyä palat siitä jotenkuten; eiväthän ne tietenkään olleet sopivan kokoisia. Eikä niitä saanut leikkaamisen jälkeenkään muotoiltua riittävästi. Ohuempi pahvi olisi antanut vähän pelivaraa muotoiluun. Niinpä sitten heitin roskiin tekeleet, ja kuvistakin poistin kaikki muut, kuin tämän.

Mutta kun nyt tänä aamuna löysin tuon kuvan, niin edelleenkin ajatus palapelin täydentämisestä kiehtoo. Nyt käyttäisin ehkä jostain konvehtirasiasta otettua pahvia, vaikka se taas on liian ohutta. Mutta ainakin muotoilu olisi helpompaa, ja paksuutta voisi lisäkerroksilla tarvittaessa varmaankin kasvattaa...

Mutta ensin pitäisi koota jälleen se peli, että näkee mitkä ne aukkokohdat on.... Ei riitä että ne kohdat on kansikuvaan merkattu.

Pellavarivettä ja polyuretaania

Vähän kerrallaan valmistuu joku kohta siellä, toinen täällä. Tämä viikko oli etuoven aika. Mutta myös liesituuletin tuli toimivaksi, koska se sai tarvittavan putken seinästä ulos. Vessan ovenpielet saivat pellavarivettä seinän ja karmin väliin. Pellavarivettä laitetaan kuin ennenvanhaan tilkettä ikkunoihin, mutta jytäkämmässä mittakaavassa. Polyuretaaniakin on pursotettu, jo aiemminkin, koska sillä eristettiin ikkunanpieliä ja takaoven reunukset jo aiemmin ja nyt myös sitä etuovea. Siitä tosin löytyy pellavarivettä myös. Miksi molempia? Sen tietää laittajat. Ehkä syy oli niin yksinkertainen, että toinen sortti loppui, tai voihan sille olla jokin muukin syy, josta rakennushommiin perehtymätön ei ole jyvällä.

Kuvassa viihtyisä olohuone...  No, onneksi ei sentään koko huone ole tuollainen! Onhan meillä  siellä se uusi sohvakin:)  Ja ison kirjoituspöydän ääressä voi viihdyttää itseään palapeliä kokoamalla. Mutta jotkut tavarat seilaa eteisen ja olkkarin väliä kuin meren aallot. Aina sen mukaan siirreltävä ja tehtävä tilaa, missä jotain täytyy tehdä. Kaikenlaista tarviketta  siis seisoskelee seinää vasten tai makaa lattialla. Osa sen takia, että niitä kohdakkoin ehkä tarvitaan, osa sen vuoksi ettei niille ole nyt just muutakaan paikkaa. Sininen muovirulla on höyrynsulkumuovia. Jossain lojuu samankokoinen rulla mustaa tuulensuojapaperia. Yllä olevassa kuvassa näkyy myös vanha ovi, joka piti ulko-oven asennuksen ajaksi laittaa paikoilleen, ettei kylmä ulkoilma pääse sisään. Ovi vaatii kunnostusta; hiomista ja maalaamista. Mutta saa nähdä, koska sen voi tehdä. Kesällä ulkona ehkä...

Mutta tuntui kyllä kivalta saada uusi ulko-ovi paikalleen. Se oli kivempi kuin luultiinkaan. Takaovi on periaatteessa samanlainen, mutta tämä etuovi on vähän leveämpi ja se ero oli näköjään merkittävä siinä. Tämä alin kuva on tänä aamuna otettu.

Kun parsinneula oli hukassa...

Tytön sukkiin oli tullut reiät kantapäihin. Mutta kuinkas parsit, kun oli neula teillä tietymättömillä... Mietin jo, että pitääkö mun sellainen jostain tikusta itse tehdä. Mutta ei sentään, kun tuli mieleen virkkuukoukku. Hoitui se parsinta silläkin, tosin olihan se vähän hankalaa tavanomaiseen verrattuna. Pilttipurkki sai toimittaa parsinsienen virkaa.

Ei ole häävin näköistä jälkeä, mutta onpa reikä ummessa kuitenkin:)

Ja molemmille sukille sama käsittely... Tulipa vähän kimallettakin kantapäihin samalla, kun langassa sellaista sattui olemaan. 

Ei tuo parsinta varmaan kauan kestä, mutta mennään sillä taas vähän eteenpäin.

Pöydän ja sängyn uudistamista

Kun isäntä oli hionut ruokapöydästä kuluneen lakan pois, sai emäntä ilokseen kokeilla ihan uutta hommaa, eli vahan levittämistä. 

Vahan väriksi katselimme kaupassa konjakiksi nimettyä sävyä, ja sopivalta tuo näyttääkin.

Haaveilimme remonttitouhun lomassa enempikin huonekalujen uusimisesta.  Mutta useat otetaan kiltisti uudestaan käyttöön fixsattuina. Isäntä korjaa parhaillaan, minun tätä kirjoittaessani, sänkyämme. Se saa uudet pohjasäleet. Uudistamista nekin kaipasivat.

Tuon puunatun keittönpöydän pintakin  oli jo  niin kulunut, ettei pöydällä voinut leipoa ilman vahakangasta alustana, koska lakka hilseili paikoin. Mutta kaikkihan tarvii korjaamista joskus. Niin pöytä kuin sänkykin ovat kulkeneet matkassamne vähän vajaat kolmekymmentä vuotta.

Korjaushomma: neuletakin hihansuu

Vihdoin sain tarttuttua tämän neuletakin korjaamiseen. Isännän lempparineuletakin hihansuut olivat ehtineet jo aika kurjaan kuntoon. Ensin ajattelin vain kääntää niitä vähän, sillä se olisi ollut helpoin tapa. Pituuttakin hihoissa olisi ollut siihen aivan riittävästi. Mutta mikä lie innostus iskenyt, kun rupesinkin korjaamaan hihansuita käsin ommellen. Ensin se pahempi puoli, joka näissä kuvissa esiintyy. 

Tästä ruvettiin hommiin...

Tuli mieleen, että nostelenkin silmukoita ensin virkkuukoukulla ylemmäs.

Minulla oli parsineulakin siinä apuna, pitämässä jo nostettua silmukkaa paikallaan sillä aikaa, kun vierestä nostin toista silmukka.

Kun silmukat oli noukittu ylemmäs, näytti homma tältä.

Ja sitten rupesin kehnoa reunaa ompelemaan. Löysin vielä täsmälleen sopivan väristä rullalankaa, joka oli jäänyt tyttären ompelupuuhista. Niinpä saattoi melkoisen vapaasti pistellä vahvistavia ompeleita hihansuuhun, kun eivät pistot erotu neuleesta. Muutenhan tuosta kyllä näkee, ettei ole ihan viimeisen päälle enää tuo hihansuu, mutta voittaa se tilanteen ennen korjausta:)

Mitään kestävyystakuuta en tuolle antanut, kestää minkä kestää. Olin niin tyytyväinen, että sain tuon nyt tehtyä.

Moneen kertaan parsitut sukat

Parsiminen ja paikkaaminen on nyt trendikästä! Sen luin  juuri äsken Ylen uutisista. (Linkki Ylen uutiseen). Siitäpä sain kimmokkeen esitellä lempisukkani, jotka ovat minulla melkein aina jalassa; ollut joskus kesälläkin.

Sukkien parsinta ei ole lempipuuhaani, mutta se helpottui kuitenkin jokunen vuosi sitten, kun tytär teki minulle parsinsienen. Otin sen käyttöön  jo ennenkuin hän sitä viimeisteli, ja siihen vaiheeseen se sai jäädäkin. Pinta on karhea, ja sukka ei luista siinä.

 

Olen parsinut ja paikannut näitä. Joskus virkkasin pyörylät pohjiin, kun inhosin parsimista. Pyörylät kestivät aika pitkään, mutta alkuun sellaiset ei ole kovin mukavat, koska ne ovat paksut ja tuntuvat jalkapohjassa.

 

Nämä sukkani ovat polvisukkapituutta, ja se onkin yksi tekijä näiden suosioon minulla. Ja toinen on tämä väri, tykkään siitäkin kovasti. Nämä voi yhdistää moneen. Nämä sukat teki minulle vuosia sitten tätini, äitini sisko. Minulla on toisetkin, tummat punaiset, pitkät sukat, jotka ovat myös hänen tekemänsä. Niitä käytän yleensä talvella, sillä ne ovat paksummat.

Eipä ole montaa päivää siitä, kun näitä viimeksi parsin:) 

Tyhjä aukko kirjan kannessa, pois reväisty etulehti... Mutta tykkäsin silti. Ostin omakseni

Ihana löytö kirppikseltä: Runokirja "Tässä on tie". Tämä kirjalöytö on toukokuulta. Silloin toukokuun lopussa olin kirjoittanut:  "Vajaa pari viikkoa sitten (siis toukokuussa puhuen) löysin oman seurakuntamme kirpparilta mm. tämän kirjan: Tässä on tie. Siinä on Anni Korpelan runot ja Onni Terävän kuvat. Kirja on Päivän kustantama."  Halusin ostaa sen, koska siinä oli minua miellyttävä kansi, siinä olevasta tyhjästä aukosta huolimatta. Kuva toi mieleen tien, jossa usein kävelen.

Tässä löydössäni oli kannen alta reväisty pois se ensilehti, miksikä sitä nyt nimitetäänkään. Halusin laittaa tyhjän aukon kohdalle kissankelloja. Ihan niitä ei löytynyt, mutta riittävän sopivia silti, minun mielestäni. Jostain lehdestä joskus leikattu kuva.

Takakannessa lukee mm.: "Ihmisellä on sisimmässään kaipuu, joka on merkki siitä, että on muutakin kuin näkyväinen maailma..."  

Minulla pitäisi oleman tällaisia aukkokantisia kirjoja jossain ainakin yksi muukin, mutta on nyt se tarkempi paikka taas vähän tietämätön. Huomaan, että olen viime aikoina tykännyt ostella sellaisia runo- tai mietekirjoja, joissa on kauniit kuvat, ja minua puhuttelevat tekstit. Kun on väsynyt tai mieli maassa, on helpompi ottaa sellainen teos käsiinsä ja saada lohtua, rohkaisua ja ehkä hyvää mieltä kirjaa selaillessaan.

"Anna minulle kätesi. 
Mennään yhdessä tämä matka.
Tässä on tie."

Tämäkin pieni runo kirjan takakannesta, Anni Korpelan sanoittama.