sunnuntai 29. syyskuuta 2019

"Voiko siihen mieheen muka luottaa!?"

Kävi kiivas väittely. Toiset olivat puolesta, toiset vastaan. Useimmat eivät pätkääkään uskoneet, että se Tarsosta kotoisin oleva Saulus olisi luotettava. Jotkut olivat tiukasti sitä mieltä, että hän oli varmasti vakooja ja soluttautuja; häntä pitäisi varoa ehdottomasti. Häntä ei mitenkään saisi päästää heidän joukkoonsa. Siitä seuraisi vain suurta harmia koko seurakunnalle. Varmaan tuo mies vielä vangituttaisi heidät kaikki! Olivathan jopa seurakakunnan johtavat miehetkin pysyneet erillään hänestä.

Mutta oli muutamia, jotka olivat vastakkaista mieltä, yleistä mielipidettä vastaan. He olivat kuulleet miten tuo paljonpuhuttu mies oli edellisessä paikassa käyttäytynyt ja puhunut. Yksi näistä yleistä mielipidettä vastaan olleista oli Barnabas. Hän oli aivan varma siitä, että Saulus ei teeskennellyt. Kenties jopa itse Jumala vakuutti hänet siitä. Mutta oli Barnabas saanut varmuutensa miten vain, hän päätti puhua apostoleille ja esitellä Sauluksen heille. Hän kertoi, miten Saulus jo Damaskossa oli rohkeasti julistanut Jeesusta; sitä miestä, jota hän inhosi, ja jonka seuraajia hänellä oli into ja lupa vainota ja vangituttaa. Mutta nyt hän ylisti Jeesusta aivan julkisesti. Barnabas ottikin eräänä päivänä  Sauluksen mukaansa apostolien luo. Mitähän nämä tuumivat, heidät nähdessään... Varmaankin ajattelivat, ainakin jotkut heistä, että nyt tuli seurakunnalle tuho, kun tuo tuli tänne!

Mutta Barnabas kertoi heille tarkkaan kaiken; siitä alkaen, kun itse Jeesus oli ilmestynyt Saulukselle tiellä. Saulus oli siinä hetkessä menettänyt näkönsäkin. Mutta Jumala lähetti Ananias nimisen miehen rukoilemaan Sauluksen puolesta, jotta hän saisi näkönsä, ja myös Pyhän Hengen. Pyhää Henkeä ei Jumala antaisi kuin sille, joka hänen omansa on. "Kai olette samaa mieltä?" , hän ehkä saattoi kysyä apostoleilta. Ja olihan Saulus rohkeasti ottanut  kasteenkin. Tässä  kaikessa oli apostoleilla sulateltavaa. Kun he olivat tuon kaiken Barnabaan kertoman kuulleet, ja taatusti itse haastatelleet tarkasti Saulusta, päätyivät he ratkaisuunsa, että Saulus oli nyt heidän "veljensä".

Onneksi oli Barnabas, joka uskalsi ottaa Sauluksen hoiviinsa. Saulus Paavali muisti sen varmasti aina kiitollisin mielin.



- Aalto löi rantaan, mutta lempeästi.


lauantai 28. syyskuuta 2019

Arkea: Kun autoa työnnettiin

Torstaina kaupungilla tapahtunutta. Olimme tankkaamassa autoa. Kun isäntä tankkasi, katselin ympärilleni. Silmäni osuivat läheiseen liikenneympyrään; mitä ihmettä siinä on meneillään? Kolme pakettiautoa peräkkäin risteyksessä, eivätkä mene siitä mihinkään. Kohta tajusin, että se etummainen niistä oli sammunut siihen. Pian niistä takana olevista tuli väkeä työntämään sen sammuneen pientareelle.  Siellä avatttiin konepelti ja kohta pelti laskettiin alas. Ja pääsivät jatkamaan matkaa. Nuo kaikki kolme autoa olivat samaa seuruetta.




Vähän myöhemmin samana päivänä. Olimme ajamassa kaupungilta kotiin päin. Mutta sitten muistimme, että piti kaakaojauhoa ostaa. Sen takia meidän oli tehtävä kieppi takaisinpäin eräässä risteyksessä, jossa se kävi kätevästi. Vaan mitäpä oli siihen risteykseen ajaessamme? Siinä oli pakettiauto kääntymiskaistalla, johon mekin ajoimme. Hetken siinä oltuamme, havaitsimme, että meille vinkattiin, että meidän pitäisi mennä sivusta sen pakettiauton ohi. Pakettiauto jäi  vilkuttamaan siihen kääntymistä... Me kävimme tekemässä sen tarvittavan kieppimme, ja kun ajoimme takaisinpäin sen pakettiauton ohi, tuli mieleen, että tarvittaisiin ehkä työntöapua, jotta se saataisiin pois siitä risteyksestä. Niinpä taas kävimme kääntymässä toisessa suunnassa ja tulimme pientareelle pakettiauton lähelle. Isäntä kävi puhuttamassa sitä kuskia ja kävi selväksi, että eikun autoa työntämään. Siinä oltiin ensin kolmisin; isäntä, minä ja vanhin tytär. Auto saatiin rullaamaan eteenpäin, mutta kohtapa siihen tuli jostakin muitakin työntämääm. Olivatkin samaa seuruetta, kuin siihen jääneen auton kuljettaja. Mutta tämä ei siis ollut sama auto, jonka olin aiemmin liikenneympyrässä nähnyt.  Työntöapu auttoi, ja auto suostui käynnistymäänkin sitten. Ja me saimme hymyn kera: "Thank you!" :)




Nämä molemmat risteyksiin jääneet pakettiautot olivat marjanpoimijoiden autoja. Marjat on poimittu ja poimijat lähtevät kotimaahansa. Ensin tuli mieleen, että autot olivat  rikki. Niinkin voi tietysti olla, mutta sekin on mahdollista, että bensat pyrittiin käyttämään tarkkaaan hyödyksi. Näiden autojen asemapaikka oli siinä lähellä.




Muutama päivä sitten oli Ylellä juttu siitä, että marjanpoimijoilla on kotiinlähdön aika nyt käsillä. Monet heistä ovat kuulemma kotimaassaan maanviljelijöitä. Siellä on sitten erilaiset työt odottamassa heitä.




Täällä Lieksassa tänään käydessämme vielä näimme heitä kävelemässä kauppaostostostensa kanssa. Kotimatkalla ajattelin, että he ovat jälleen nähneet täkäläisen kesän vihreyden muuttuvan syksyn värikkyydeksi täällä viettämiensä kuukausien aikana.




Nämä kuvat minä "poimin" kännykällä kohta kotiin tultuamme, kunhan ensin olin lykännyt ruokaa uuniin lämpenemään. Saimme eilen taas eräästä paikasta paljon valmista ruokaa:)


perjantai 27. syyskuuta 2019

Sauluksen kolme päivää

"Mutta nouse ja mene kaupunkiin, niin sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän." Apt. 9:6

"Niin Saulus nousi maasta; mutta kun hän avasi silmänsä, ei hän nähnyt mitään,
vaan he talutttivat häntä kädestä ja veivät Damaskoon.



Ja hän oli kolme päivää näkemätönnä,
ei syönyt eikä juonut." Apt. 9:8-9


Emme varmaan pysty oikein kuvittelemaan Sauluksen järkytyksen määrää. Kaikki mihin hän oli uskonut ja satsannut; voimansa laittanut, kääntyi päälaelleen. Hänestä tuli myös toisten talutettava; nuoresta miehestä.

Mitä hän teki ne kolme päivää?

Ei varmasti juuri muuta, kuin ajatteli ankarasti. Ja rukoili; tuota, jota oli hetkiä sitten niin kiihkeästi vainonnut. Mutta kaiken järkytyksen keskellä oli lohdutus: hän tiesi, että se oli todellinen, joka hänelle oli tiellä puhunut: Herra Jeesus. Mutta tuo Jeesus ei ollut tuhonnut häntä, vaikka hänellä olisi varmasti ollut voima siihenkin. Ehkä hänellä oli jotain toivoa... Ja sitten, eräänä hetkenä Saulus saa nähdä näyn. Siinä näyssä hänen luoksensa tulee mies, jonka nimi on Ananias. Tuo mies tulisi tähän taloon ja laittaisi kädet hänen päälleen, ja hän saisi näkönsä takaisin siinä hetkessä.

Saulus odotti, tapahtuisiko jotain...

Mutta toisaalla... Eräs mies, nimeltä Ananias, saa näyssä Herralta käskyn. Hänen käsketään mennä Suoralle kadulle ja etsiä sieltä Juudaan talo. Sieltä hänen olisi kysyttävä  "Saulus nimistä tarsolaista miestä."  Tuo Saulus kuulemma rukoilee ja on nähnyt Ananiaksen tulevan luokseen. Ananias säikähti: Tarsolainen Saulus! Kuinka hän voisi mennä sen miehen luokse!? Hänhän on heitättänyt vankilaan paljon pyhiä, ja täälläkin hänellä on kuulemma valtuutus niin tehdä. Mutta Herra sanoi, että Sauluksesta tulisi hänelle "valittu ase." Enää ei Ananias uskaltanut vastustella. Hän päätti totella, mutta kyllä hän ihmetteli. Eikö Suoran kadun Juudaskin mahtanut olla samanmielinen, kuin se Saulus Tarsolainen, josta oli aiemmin  juttuja kuullut. Mutta Juudaan talon ovelle Ananias nyt meni ja kysyi Saulusta.

Huoneeseen astuessaan hän näki murtuneen miehen, ja Jumalan rakkaus tuota miestä kohtaan läikähti hänen sydämessään. Hän astui Sauluksen luokse ja sanoi: "Veljeni Saul, Herra lähetti minut...", ja pani kätensä Sauluksen päälle. "Heti putosivat hänen silmistänsä ikäänkuin suomukset" ja hän sai näkönsä.




Saulus oli valmis uuteen, erilaiseen elämään. Hän otti kasteen. Hänen "nälkälakkonsa" sai päättyä, ja  saatu ruoka vahvistaa häntä. Mutta mitähän Juudaan talossa mahdettiin ajatella...?

---
Mielenkiintoinen yhtymäkohta muuten tämä, että Saulus (myöh. Paavali) oli "pimeässä" kolme päivää... Jeesus puolestaan oli haudassa kolme päivää. Varmastikin Saulus Paavali pani merkille tuon asian, sillä hän oli erittäin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin.




torstai 26. syyskuuta 2019

Siinä hetkessä oli paljon enemmän, kuin kirjoitettiin

"...Niin tämä avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin, hän nousi istumaan.

Ja Pietari ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet seisomaan..."
Apt. 9:40-41

Mielestäni noiden kahden jakeen väliin sopinee ajatustauko, koska se hetki sisältää paljon.  Dorkas, tai Tabita, kuten Pietari häntä kutsui, nousi tavallista sikeämmästä "unesta". Se oli kuoleman unta.

Pietari oli tullut pyydettäessä tätä tapausta varten toiselta paikkakunnalta. Kun hän saapui paikalle, olivat siellä Dorkaksen ystävät heti känen "kimpussaan" esittelemässä tuolta ystävältään saamiaan lahjoja ja käsitöitä. Mutta Pietari halusi olla yksin. Kukaties häntä vähän hermostuttikin. Hän toimitti kaikki ulos siitä yläkerran huoneesta, jossa kuollut oli,  hautausta varten valmisteltuna. Pietarilla lienee ollut kiirekin tänne tullessaan, sillä ei hautausta  voinut kauaa odotella.

Mutta nyt Pietari on yksin kuolleen kanssa. Tai ei aivan yksin. Sillä tiesihän hän Herransa olevan hänen kanssaan.  Hän käy rukoilemaan. Sen sanoja ei meille ole kerrottu, mutta sitten hän sanoo: "Tabita, nouse ylös!". Onko hetken hiljaista? Emme tiedä, mutta Tabitan silmät alkavat liikkua ja hän avaa ne. Pietari näkee, että hänen rukouksensa on kuultu...

Mutta Tabita... Mitä hän ajattelee? Mitä sanoo? Hänen aukenevat silmänsä tavoittavat jonkun tuntemattoman vuoteen viereltä. Ehkä hän miettii, missä hän on? Kenties huone onkin tuttu, mutta kuka on tuo vieras mies tuossa? Mitä minulle tapahtui? Missä olen? Enkö ollut kuollut... mutta kuulin äänen, joka käski minun nousta...?

Ja nyt Pietarin käsi tarttuu Tabitan käteen ja nostaa tämän ylös, seisomaan. Tämä on ihme! Iloinen ihme! Ja he muistavat tämän hetken varmasti aina. Mutta nyt Pietari menee ovelle ja päästää sisään ystävättäret ja kaikki, jotka odottivat oven takana... Voi sitä riemun, ihmetyksen ja ilon kyyneleiden, naurun ja halausten määrää!

Emme me sitä osaa edes kuvitella, vaikka tässä  vähän yrittelin.




keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Edelläjuoksija!

"...jonne Jeesus edelläjuoksijana meidän puolestamme on mennyt..." Hebr. 6:20



Seurue on pysähtynyt tielle. Siinä käy kova puheenpolina. Mitä on meneillään? On näköjään niin, että edelläjuoksijan on nyt lähdettävä. Hänen tulee tarkistaa reitti ja myös laittaa perillä paikat kaikille valmiiksi. Mutta häntä ei tahdottaisi päästää. Muut matkalaiset kyselevät, kuinka he selviävät ilman häntä? Miten he osaavat perille, eiväthän he tunne reittiäkään? Joku sanoo, ettei edes tiedä, mihin tuo yksi on lähdössä ja ihmettelee, miten he voisivat perille osata, kun ei edes määränpää ole selvillä. Lähtevä lohduttaa ennen lähtöään näitä jälkeensä tulevia. Hän sanoo, että he kyllä tietävät tien. Isän luoksehan tässä ollaan menossa. No joku tahtookin nyt nähdä Isän kuvan.  Ei lähtijä rupea mitään kännykkää tai tablettia esiin kaivamaan, vaan muistuttaa, että jos on hänet nähnyt, niin on nähnyt Isänkin. Aivan samanlainen hän on, kuin Isäkin. Kun jotkut vielä ovat huolissaan, että miten he muistavat reitin ja kaiken muun ohjeistuksen, lupaa lähtijä  lähettää toisen Puolustajan olemaan heidän kanssaan ja hän kyllä muistaa kaiken.

Nyt sitten sanotaan heipat... ja alkujoukko jää katsomaan hänen jälkeensä.

---


Aikaa on kulunut... joidenkin mielestä aivan liian kauan.

Lopppupäässä joukkoa kysellään, oliko niissä puheissa mitään perää edes? Mihin tässä ollaan menossa? Sanottiin, että Hän tulee takaisin, mutta mitään ei ole tapahtunut. Missä edes tie menee? Mutta aina löytyy joku, joka sanoo, että onhan meillä se ohjekirjakin mukana, katsotaan siitä. Ja niin havaitaan, että tämäkin tilanne on sinne kirjoitettu kauan sitten. Siellä jopa sanotaan, että viimeisinä aikoina ruvetaan epäilemään, ettei mitään tapahdukaan. Missäs se Jeesus viipyy?  Mutta Hän tulee, muistuttaa se yhä matkassa oleva Puolustajakin; Pyhä Henki nimeltään. Aika rähjäiseltä matkalaisten joukko näyttää, eikä aina olla kovin sopuisiakaan, mutta matkaa tehdään yhä. Aikomuksena perille päästä. Kohta ne alkaa paikatkin olla valmiina perillä ja Jeesus lupasi tulla sitten hakemaan.




Siunausta sinulle kanssamatkalainen!

---
Aamulla minulla tuli jostakin mieleen tuo edelläjuoksija. Sitä ajatellessa luin myös Jeesuksen  ja opetuslasten keskusteluja Johanneksen evankeliumista, luvusta 14, ja vähän 13. luvun lopusta.

tiistai 24. syyskuuta 2019

"Ellen näe... en minä usko." Jo muinoin sanottiin niin.

"Ellen näe... en minä usko." Niin sanoi Tuomas. Sen sanomisen oli Johannes, Tuomaan tuttu, merkinnyt muistiin; Joh. 20:25. Tuomas oli muuten kulkenut Jeesuksen seurassa kolmisen vuotta.  Ja niin olivat muutkin.  Eikö meistäkin moni "epäusko" samalla tavalla. Kaikki mitä emme voi itse selittää, tai jota joku muu ei ole selittänyt tavalla, jota uskoisimme,  asia ei ole meistä uskomisen arvoinen. Tai on ainakin epäilyttävä.




Mutta merkillistä on, että uskomme moniin asioihin, vaikkapa uutisiin, vaikka emme ole itse nähneet. Vaikka tiedämme, että kuvakin voi "valehdella", samoin kirjoitettu teksti. Mihin muuhun uskomme? Usko tieteeseen tuntuu olevan varsin vankka.  Tunnumme tietävän mitä tapahtui kauan sitten, vaikka emme ole nähneet. Mutta kun "tiedemiehet" vakuuttavat asian, niin se uskotaan. Välillä sitten sattuu niin, että "tiedemiehet" eivät olekaan tienneet, ja asia kumotaan. Me uskomme kyllä muihinkin juttuihin, joita emme ole nähneet. Uskomme, että on sellainenkin asia kuin ilma, jota hengitämme, vaan nähdä sitä emme voi. Tuntea voimme kyllä hengittäessä. Uskomme myös langalliseen ja  langattomaan viestintään. Ääni, kuvat ja teksti kulkevat jopa ilman johtoja.  Vaikka sitäkin on vaikea käsittää, miten se edes johdossa  voi tapahtua. Nämä kaikki uskomme,  kun tiede sitä meille vakuuttaa ja näemmehän vaikutuksiakin.




Sinä et ehkä usko Jumalaan, koska et ole häntä nähnyt. Ja sanot, ettet ole vaikutuksiakaan havainnut.
Okei sitten. Saat ajatella niin. Mutta tiedä, että Jumala voi ottaa sinuun yhteyttä tavalla, jota et arvaa. Tavalla, jota et voi selittää millään tieteellä ja tavallisilla selityksillä. Sinä havaitset kuitenkin vaikutuksen. Voit saada jonkinlaista "yllätyspostia" Isältä. Mitä se sitten sinun kohdallasi onkin.




Joskus Hän voi järjestää rohkaisevan yllätyksen vaikka rannalle. No, joo... olihan Jeesus sitä jo ennenkin "harrastanut", kun paistoi  kerran kalaa väsyneille kalastajille.  Sekin muuten hänen kuolemansa ja ylösnousunsa jälkeen. Mutta minun tapaukseni on erilainen. Pienemmässä mittakaavassa. Minulla on kesäisin ollut tapana uimarannalla kävellä ja katsella, onko mitä mielenkiintoista rannalle ilmaantunut ihmeteltäväksi. Milloin nyt mitäkin on. Aina ei ole. Mutta joskus on. Kuten sekin kerta kuluneena kesänä, jolloin löysin oksista muodotettuna oman nimeni rantahiekasta. Se oli kuin minulle rohkaiseva viesti Jumalalta, vaikka inhmillisesti se olikin jonkun tuntemattoman tekijän aikaansaannos.




---
Tuomas kokee saman kuin toisetkin: Joh. 20:24-29



Aurinkoista viikkoa itsekullekin!



Kaalikääryleiden vuodenaika

Minulle tuli taas tähän vuodenaikaan mieleen kaalikääryleiden teko.  Viime viikolla niitä teinkin. Jotenkin se tekeminen oli ihan kivaakin, vaikka en ruoanlaitosta noin yleensä välitä. Täytteeseen käytin riisin sijasta, ja tietysti lihan lisäksi, nyt kaura-härkäpapurouhetta.



Se sopi siihen tarkoitukseen ihan hyvin. Tuli minulla pikku mokakin kääryleiden teossa. Luin kyllä vähän ohjetta, mutta en kunnolla, koska ajattelin, että tiedänhän minä jo tämän... Mutta niin vain kävi, että kun olin jauhelihan paistanut, muistin rouhehommelia siihen lisätessäni, että raa'asta jauhelihastahan se täyte piti...




No, ei se kyllä mitään haitannut, että oli kypsennettyä.  Lasagnevuokaan ladoin 19 kaalikäärylettä. Osa isompia, osa pienempiä, vuokaan tiukkaan ladottuna. Täytekin meni niin tasan, että vain ruokalusikallinen jäi yli, kun viimeiselle kaalinlehdelle olin täytteen lusikoinut.




Torstaina niitä  tein. Lauantaina tuli viimeisetkin syötyä niistä. Pakastimeen ei ehtinyt yhtään. Hyvä kun maistui:)  Vähän nimittäin jännitti, että mitä niistä mahtaa tulla, kun oli tuo "riisinkorvike" käytössä tällä kertaa.




lauantai 21. syyskuuta 2019

Täydellinen armahdus...

Täydellinen armahdus

ei ole ehdonalainen
ei koeaika

kuinka  onnistuisit selviämään
ilman, että taas olisit
rangaistuksen tarpeessa.

Velkasi maksettiin täysin.
Rangaistuksesi on suoritettu.
Sinä sait armon.
Sinä olet vapaa.




Tänäänkin kuulutetaan tätä sanomaa:

"Vapauteen Kristus meidät vapautti..."  
Galatalaiskirje 5:1


Voitko kuvitella mielessäsi tällaisen kuvan:

Vankilan portti on juuri sulkeutunut vangin takana. Hän seisoo ulkona, siinä portailla. Enää hän ei katsele ihmisiä kaltereiden läpi. Hän on nyt  vapaa kävelemään ulkona kuten he.  Hän nostaa riemuissaan kätensä  ylös ja huutaa: "Jee, minä olen vapaa!".  Minulla oli keskeneräisenä tällainen piirros, mutta ei siitä saanut kelvollista kuvaa. Sen takia saat kuvitella sen itse.





torstai 19. syyskuuta 2019

Lehtiä ja kehyksiä - arjen pähkäilyjä

Vähän arkea. Muutama päivä sitten sain kyllikseni yhdestä paksusta lehtipinkasta. Siinä oli käsityölehtiä. Niitähän minulla on kansioissakin - ja yksi iso pahvilaatikkokin on niillä täytetty. Mutta tämä pino oli "uudempaa", eli runsaan 10 vuoden takaisia enimmäkseen. Nyt päätin siis hankkiutua siitä eroon ja siirsin pinon pöytäni viereen odottamaan sitä hetkeä, jolloin se kiikutettaisiin johonkin. Niin, johonkin...
Mieluiten olisin jonnekin kirppikselle sen laittanut, jos joku niitä haluaisi. Isäntä sitten huomioi myös lehteni. Hän mielellään ottaa lehdistä talteen kaikenlaista mielenkiintoista. Mutta meilläpä on siinä ihan erilainen tyyli. Minä säilytän lehdet mieluiten kokonaisina, hän leikkaa niistä haluamansa. Niinpä sitten kielsin häntä ottamasta sitä lehtipinkkaa. Olen niin kiinni silti niissä lehdissä, etten tykännyt ajatuksesta, että ne silputtaisiin. Ja toisaalta en halunnut, että niitä jää tänne kuitenkin osa vielä. Lehtilaatikkoonkin, keräykseen, olisin ne mieluummin kipannut. Isäntä totesikin, että "mieluummin muille" ne antaisin...
Juttu jäi sitten siihen. Pohdin kuitenkin asiaa ja mietin, olisiko mahdollista omaa näkökantaani asiaan vielä jotenkin selventää. Ja keksinkin mielestäni jotain. Menin sitä selittämään. Keksin jotain, mitä hän ei ehkä  tykkäisi pilkkoa: valokuvien yms. kehykset. Jos minä olen kerännyt käsityölehtiä, on isännällä ollut aina vetoa kehyksiin. Ei niitä tosin niin paljon ole, kuin minulla lehtiä. Mutta menin siis puhumaan tähän tyyliin: "Sinä tykkäät kehyksistä. Et pitäisi siitä,  että joku ottaisi niistä vain lasit talteen ja heittäisi kehykset pois." Hetken päästä sain kuulla jotain merkillistä. Isäntä oli ensin luullut, että olen lukenut samaa kirjaa, joka hänellä on ollut kirjastosta lainassa. Hän nimittäin oli juuri lukenut siitä, kuinka vuonna 1945 Berliinissä eräs ihminen kertoi, että yhdessä kellarissa oli ollut paljon kehystettyjä kuvia.  Se löytö päätettiin hyödyntää. Silloin oli lasipula, joten niistä otettiin vain lasit talteen ja kehykset ja kuvat hylättiin!
En minä ollut lukenut kirjaa. Olimme hieman ihmeissämme moisesta "sattumasta". No, nauruksihan se juttu meiltä meni:) Ja loppujen lopuksi isäntä sai sen luvan leikkuuluvankn. Tosin niitä myöhemmin tutkaillessaan totesikin sitten, ettei niistä mitään oikein löydy.




Tänään olikin sitten ensimmäinen pakkasaamu meillä. Puoli seitsemän maissa pakkaslukema näytti käväisevän alimmallaan, eli  -2,1 asteessa. Kuva on viimevuotinen, mutta pakkasen koristamia oli monet lehdet tänä aamunakin.


Mukavaa päivää itsekullekin!



keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Tämänaamullisia kuvia ja muutama muukin ilon aihe

Saankin  vaatimattomalta näppäinkännykältäni kuvia tännekin. Olin kuvitellut, ettei se onnistu. Olin muistaakseni joskus kokeillutkin sitä. Tytär keksi tavan. Kiitos neitokainen:) Nämä kuvat onkin sitten tämänaamullisia.




Bongasitko ylläolevasta kuvasta risumajan?


Toinen ilon aihe on korjattu takin kaulus. Alkaa olla lämpimämmän takin aika ja tämä vanha toppatakki on minulle mieluinen värinsä ja mallinsa vuoksi. Siinä oli kaulus mennyt kuitenkin jo rikki ja pinttynytkin. Yritin jo keväällä miettiä takin korjausta ja jotain sille teinkin. Mutta en ollut tyytyväinen siihen. Eilen taas pähkäilin sitä. Olin ostanut keväällä yhden mielestäni sopivanvärisen kaulurin ajatuksella, että siitä otan värkkiä korjaukseen. Mutta ei. Sisäpuolen fleece oli liian vaaleaa, ulkopuolen neulos... Siitä mietin, onko se liian karkeaa, tms. Nyt kun sitä kuitenkin kaivelin laatikostani jälleen esiin, löysin palan kangasta, josta taannoin tein tyttärelle puseron. Siinähän olikin sopiva kangas takin kaulukseen!  Siinä oli ruskeaakin. Olenhan käyttänyt tätä takkia ruskeiden toppahousujen kanssa kovimmilla pakkasilla.



Ja viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä,  on eilinen Joensuun reissu. Se reissu oli  kyllä esillä rukouksissamme lähipäivinä! Isännällä oli nimittäin aihetta käydä silmäpolilla. Ehdittiin siellä jännittää kaksi ja puoli tuntia, miettien mitä tuleman pitää. Mutta ei tarvittu mitään toimenpiteitä, ei rohtoja, ei edes rasitusta tarvitse välttää. Vaikka puuhommiin menisi:) Joten nyt on kiitoksen paikka Jumalalle tästä! 




lauantai 14. syyskuuta 2019

Jotain norjalaista - ja jotain täältäkin

Kuvat sentään on ihan meiltä. Otettu pari vuotta sitten.



Meillä on viime aikoina ollut Norja kovasti esillä. Olemme katselleet mieluusti norjalaisia ohjelmia* Yle Areenasta.  Mutta ennen näiden ohjelmien löytämistä, meillä on ollut yksi "kestosuosikki" kirjailijakin Norjasta. Hän on norjalainen pappi Fredrik Wislöff. Minulla on nytkin tässä koneen vieressä kirja nimeltä Levähtäkää vähän; Suomen Lähetysseura, suomentanut Signild Tennberg. Isäntä oli saanut  tuon kirjan kummiltaan vuonna 1971. Kirja oli painettu 1969, joten se on nyt 50 vuotias. Mutta milloin lienevätkään ensimmäiset painettu, kun tämäkin oli jo"kahdeskymmenesyhdes painos." Meillä on uudempikin versio samasta kirjasta, jonka olin itse ostanut 90-luvulla. Mutta itseasiassa vielä suositumpi meillä on ollut saman Fredrik Wislöffin Rukouskirjani. Siitä meillä on menossa ehkä jo neljäs tai viides kirja; ja siitäkin jo kannet irti. Muitakin hyviä kirjoja häneltä on.

Mutta tässä nyt tuon norjalaisen papin Fredrik Wislöffin tälle päivälle (14. syyskuuta) kirjoittamaa tekstiä kirjasta Levähtäkää vähän:

"Seuraa minua."  Matt. 9:9

"Niin kuuluu Jeesuksen kutsu! Se on lyhyt - henkilökohtainen - ilman selityksiä ja tinkimisiä - ja kuitenkin täysin selvä: seuraa minua! Ei mitään tinkimistä. Jätä kaikki entinen! Jumalan kutsu merkitsee kynnystä johonkin uuteen. Ei mitään nuhteita entisistä synneistä! Jeesuksen kutsussa on kokonainen anteeksiantamuksen meri. Hänn kutsunsa sellaisenaan on jo armoa..." Fredrik Wislöff/Levähtäkää vähän

Mainittakoon vielä, että tuo Matteuksen kohta, jos tuo Wislöffin teksti on alkunsa saanut, on Matteuksen itsestään kirjoittamaa. Siinä kohdassa Jeesus kutsuu juuri tullimies Matteuksen itsensä.


Kuva on meiltä.


Mitä norjalaista olemme katsoneet: Team Backstad (heidän reissujaan), Tiettömän taipaleen takana, Erämaan armoilla, Jens erämaaseikkailulla, Talviunelmia (myös Jens). Ja sitten olisi vielä Yksineläjä Severin, jonka ehkä otamme katseluun nyt, sillä sitä sarjaa emme ole vielä katsoneet.


keskiviikko 11. syyskuuta 2019

Tämänaamullista: No menehän siitä!

Menehän nyt siitä.

Tämänaamullisesta ideansa saanut. Veimme tyttären junalle. Matkalla näimme erään maatilan lehmiä juuri navetasta tulevan. Vähän näytti lehmä mietiskelevän, että mennäkö tästä nyt ulos. Pohdimme ohi ajaessamme, että vieläköhän niitä siitä ulos on tuloillaan, kun takaisinpäin ajellaan. Vaan olipa navetan ovi jo kiinni, kun ohi toisen kerran menimme ja lauma lehmiä oli navetan toisessa päädyssä.

Minusta on aina ihana nähdä lehmiä. Johtunee siitä, kun niitä lapsena sai nähdä ihan tavallisena asiana. Minusta on surullista, että nyt viime aikoina on  lehmistä tehty ikäänkuin viimeaikaisen ilmastokeskustelun tiimoilta  melkein pääsyylliset siihen kaikkeen. En tykkää siitä. Jos karjanpito tästä maasta loppuisi, voisi olla niin, että niitä lehmiä ja karjatilallisia tulisi vielä ikävä monelle sellaisellekin, joita ne nyt ärsyttää. Toivotan voimia kaikille jotka karjaa pitävät!





tiistai 10. syyskuuta 2019

Tämänaamullista: Ei aina tarvi puhua

Lähdin tänä aamuna saattelemaan yhtä tyttäristä hänen kouluun mennessään. Siinä saa samalla sen päivän kävelyn. Kun olimme vielä ihan kotitiellä, puhuin hänen kanssaan jotain, enkä katsonut niinkään tietä. Siitä oli se seuraus, että lensin nurin polvieni ja käsieni varaan. Ensin ajattelin, että nyt on polvetkin rikki, kunnes muistin, että tänäänhän onkin yllä toiset niistä farkuista, joissa alunpitäen jo ostettaessa oli polvilla reiät. Mutta onnipa oli, että tänään oli niistä yllä ne, joihin olin laittanut paikat. Säästyi polvet. Mutta toinen kämmen sai pienen laastarin kotiin palatessani.

Kun sitten kävelin yksikseni takaisinpäin, ajattelin, että nyt olisi hyvä ja rauhallinen hetki rukoukseenkin. Sitten ajattelin, että siitäkin tulee helposti sellainen puolipakollinen huolten ja kaiken mieltä kaihertavan luetteleminen vain. Mietin, ettei aina tarvitse puhua. Voi olla ihan hiljaakin hänen kanssaan, joka vierellä kulkee. Siitä sain aiheen tämänpäiväiseen piirrokseen, jonka nimesin Vierelläkulkijaksi.




Tästä kuvasta vielä. Minulla oli sateenvarjo mukana, kun oli vähän tihkusateen tuntua kotoa lähtiessä. Eipä sitä sateenvarjoa kuitenkaan tarvittu.

Tästä tuli samalla eräänlainen päivän vaatekuvakin. Yllä oli samettitakki, jota olen joskus leventänyt beigellä sametilla sivuista... (Kuvat otettu jo kaksi vuotta sitten)







Laput takaisin samaan paikkaan, jossa alunperin olivatkin.

Takin merkki James. 


Nuo korjaukset olin tehnyt kaksi vuotta sitten elokuussa. Nätinpihän takki ilman tuollaisia olisi, mutta nyt se ainakin on ollut käytössä, kun sopii ylle, ja ihan napitettuna:)