Tytärten krouvia koulutaidetta - ja muutakin kouluasiaa Lieksasta

Löysin nämä vuoden takaiset taulukuvat. Tytöt olivat tehneet ne koulussa. Ne oli kuulemma tehty siten, että ensin oli taustaan liimattu erilaisia kangaspaloja ja siitä tulee tuo jännä epätasaisuus taulun pintaan. Minusta se kuulosti niin hauskalta touhulta, että joskus olisi kiva itsekin kokeilla moista tekniikkaa.

Tykkään kovasti näistä tauluista.

Nyt on koulun kohtalo taas vaakalaudalla, sillä sitä suunnitellaan jälleen suljettavaksi. Sama kohtalo odottaa toistakin alakoulua. Kesäkuussa valtuusto kuulemma päättää. Jos koulu menee kiinni, se on todella harmi.  Mikäli aikomukset menee, niinkuin luettu on,  meidän neitokaiseen päätöksen ei pitäisi enää vaikuttaa.  Mutta on monia pieniä koululaisia, joihin se toteutuessaan vaikuttaa ikävästi. On aika kurjaa pistää pienet kulkemaan syyspimeillä odottamaan ison tien varteen linja-autoa. Kaikkihan eivät saa sitä taksikyytiäkään pysäkille. Ja ei kaikkien vanhempien ole mahdollista itse olla kuljettamassa lasta näitä matkoja. Ja mitä linja-autopysäkkeihin tulee, ei kaikilla ole sitä pysäkkiäkään. Meidänkin koululaiset ovat joutuneet odottelemaan autoa ison tien varressa ilman pysäkkiä. Sellaiset ohjeet annettiin jo aikanaan isompien mennessä yläasteelle, että kyllä ne linja-autot siitä ottaa. Lähimmät pysäkit on noin viiden kilsan päässä siitä odottelupaikasta. Tänä keväänä on yläastelaiselle käynyt ainakin pari kertaa niin, että oudompi kuski on ajanut siitä ohi hänen kotiinpäin tullessaan. Kerran hain sieltä varsinaiselta pysäkiltä hänet ja toisen  kerran hän käveli, kun oli sitten jätetty autosta vähän lähemmäs. Siitä joka koulupäiväiseltä odottelupaikalta, tien päästä, on vielä kävelymatkaa vajaa pari kilometriä  suuntaansa joka tapauksessa.

Tytöt penkillä

Koskapa Vaateviikon Pirjolla oli kuvia Lego-näyttelystä, tulipa minunkin mieleeni laittaa yksi Lego-kuva tänne päivän piristykseksi.

 Kuva otettiin loppuvuonna tekemällämme matkalla Tukholman BR-lelukaupassa.

Lintuja ja luistelua

Tytöt toivoivat, että heitä vietäisiin koulun jäälle luistelemaan.  Heillähän on nyt loma ja aikaakin siten runsaasti käytössä. En ollut itse yhtään innostunut, mutta lähdin sitten kuitenkin. Kaivoin jopa omatkin luistimeni esiin,  ne joita jo lapsuudessani käytin... siellä 70-luvulla. Ne näyttävät vielä kohtuullisen hyviltä, mutta eivät sitä ihan ole. Pohjat irvistävät jo kantapäistä. En tiedä, onko niille enää mitään tehtävissä, se jää nähtäväksi. Luistelin niillä silti, kun tiesin, että luisteluni on kuitenkin hyvin varovaista ja vähän pohjaruuvejakin kiristeltiin.  Mietin, että jos vaikka en enää noilla luistelekaan. Tosin, jos kerran vuodessa luistelee, samoin kuin nytkin, eipä tilanne luistinten osalta välttämättä kovasti muutukaan.

Iloiset luistelijattaret tässä:)

Toinen kokeili vähän lumen kolaamista, 

mutta lunta oli niin vähäinen kerros, ettei se ollut haitaksi luistellessa. 

Omaan luisteluvaatetukseeni halusin jotain vanhanaikaisemman näköistä kuin toppahousut. Ennenhän hyvinkin voitiin luistella vaikka pitkä takki yllä:)  No, milloin ylipäänsä talvella hameessa  ulkona kuljen, niin silloin vaatetukseni näyttää suunilleen samalta kuin tällä luistelukerralla.

Jos joku ihmettelee, miksi minulla on laukkukin luistellessani, niin se on varsinkin auton avaimia varten. Takin taskut ei niiden säilyttelyyn olleet aivan parhaat...

Siellä sitä luistellaan, mutta kovin huteran tuntuista se taas oli, varsinkin aluksi. 

Ja lensinpä nurinkin yhden kerran. Sen jälkeen olin entistäkin varovaisempi.

Tytöillä oli omat kuvatouhunsa kännyköillään. 

Ja hehän pyynnöstäni ottimat nuo kuvat minustakin minun kamerrallani. 

No niin, nyt voisin jo lähteä autolle laittamaan kengät  jalkaani...

Pihapiirin pihlajassa oli kovasti lintuja. Eivät pelänneet minua yhtään, vaikka auto oli siinä vieressä ja siinä  häärin vielä ympärillä tullessani luistimia pois ottamaan ja vielä kamerankin kanssa.

Ja siihen päättyi kertomuksemme eilispäivän touhuista:)

Tänään olimmekin Joensuussa. 

Mitäs tämä nyt sitten on?

Katkenneita puita,  kaatuneita puita, sähkökatkoja... käsinompelua, vaan ei pilalle menneitä pakasteita. Niistä oli eilinen tehty.

Edellisen jutun aikaansaaminen oli jo aikamoista. Sen jutun kirjoittamisen aikana sähköt meni poikki kolme kertaa. Joka kerta modeemi on uudestaan laitettava myös päälle, vaikka katko olisi vain silmänräpäys. Kun olin saanut juttuni valmiiksi ja olin sammuttamassa konetta, taas katkesi sähköt. Sinä aamuna yhteensä kuusi kertaaa.
Eilen aamulla oli ensin samaa prätkötystä. Ja siinä 11 aikoihin alkoi pitkä katko, jota kesti klo 22 asti. Ja jonka jälkeen oli taas samaa päälle pois -touhua, kuin aamullakin.  Ja yöllä sai isäntä yhtenään käydä painelemassa plimputtavan pakastimen nappulaa. Minä kuulin sen yhden kerran, muulloin olin unessa, vaikka kehnoa nukkumista se oli. Kellistyimme illalla pimeään kyllästyneinä nukkumaan siinä 8.30 täysissä pukeissa. Kun sitten sähköt tuli, en viitsinyt siitä sitä varten enää nousta.

Kuinka se semmoinen päivä sitten kuluu? Isäntä lähti viemään nuorisoa Joensuuhun siinä klo 10 tiennoissa. He pääsivät autolla vaaran alle, jossa matka keskeytyi kahteen katkenneeseen puuhun. Piti hakea saha. Minäkin sitten lähdin ulos, roskapusseja viemään. Kun pääsin roskiksen lähelle, siellä olikin jo isäntä saanut puut sahattua ja ne oli siirretty ajoreitiltä, että saattoivat jatkaa matkaa.

Ja  ehdin minäkin näkemään matkan seuraavan vaiheen... Menivät vähän matkaa eteenpäin toiselle tielle ja taas sahattavat esteet siinä! Nyt kaatuneita puita.

Ja taas jatkui matka. Seuraavallakin tiellä oli puita notkollaan ja tien päällä, mutta siitä pääsi kuitenkin kulkemaan.

 Jännäsin etäältä katsoen pääsevätkö tuon alta menemään, ja pääsiväthän he.

No, mitä sitten me kotolaiset?  Meillähän siis katkesi kunnolla sähköt lähes kohta, kun saavuin takaisin roskisreissultani. Olin vähän aiemmin suunnitellut aloittavani puseron ompelun, jonka palat olivat jo päiväkausia seisseet pöydälläni. Mutta nythän ei ompelukonetta voinut käyttää. Jotain tekemistä oli keksittävä. Lukeakin olisin voinut, mutta rupesin käsin ompelemaan sitä puserontekelettäni. Ja mietin, että kun se kerran on käsin aloitettu, miksen tekisi siitä nyt kokonaan sellaista käsinompeluprojektia... Saa nähdä, riittääkö viitseliäsyys. Mutta klo 14 aikoihin ompeluhomma oli lopetettava, kun valoa oli niin vähän.

Lapsillakin oli aika tylsää. Välillä lukivat kirjaa. Toinen oli ulkonakin jossain välissä. Iltapäivällä etsimme tarvittavat lyhdyt ja kynttilät valmiiksi pöydille. Myöhemmin illalla, ennenkuin isäntä tuli Joensuusta, olimme tyttöjen kanssa kaikki vain pötköllään isolla sängyllä torkkupeittojen alla. Ja luin ääneen heille vähän aikaa Tiina -kirjaa. Hankalaa sekin jo oli, vaikka olimme aivan lähellä ikkunaa, kuten olin ommellessanikin ollut. Myöhään illalla tytöt vielä leikkivät vähän leikkejään ledtuikkujensa valossakin.  Kaikenkaikkiaan, pitkän sähkökatkon aikana elämä on varsinaista hiljaiseloa. Ei tehdä paljon mitään, ei jääkaapinkaan ovea paljon availla, veden laskemista vältetään, sillä vesipumppukaan ei toimi.

Kun isäntä tuli, rupesimme jossain vaiheessa pohtimaan pakasteiden tulevaa kohtaloa. Siihen löytyi ratkaisu. Saimme viedä ne  rukoushuoneen pakastimeen, kun eräs tuttava kävi avaamassa oven. Veimme ne sinne illalla klo 18 aikoihin.  Alla oleva kuva siitä, kun olemme sinne lähdössä. Isäntä on jo autossa ja auton valot näkyvät ulkona. Minä vielä sisällä sammuttelen viimeiset palavat kynttilät ja sitten matkaan.

Kaupungilla käytiin kahvilla:) Takaisin kotiin tultua sytytettiin vielä kynttilät ympäri huushollia ja tytöt leikkivät leikkejään jonkin aikaa ledtuikkujensa valossa. Kunnes oli nukkumaan mennessä aika sammuttaa kaikki kynttilät.

---

Nyt ei keskeytynyt sähköjen takia yhtään kertaa tämä homma:)  Saa olla kiitollinen, että nyt on ne sähköt ylipäätään! Monet taloudet ovat olleet paljon pidempään ilman sähköä ja yhäkin niitä on. Joissakin katkot kestäneet ihan päiväkausia... ja silloin on varmaan pilalla jo paljon muutakin kuin ruokia.

Piparinleipojat hommissaan

Toissailtana neitokaiset halusivat leipoa pipareita. Olin ostanut valmiin taikinan. Ei ollut mitään intoa ruveta itse taikinaa tekemään, vaikka olisihan sitä ollut kiva maistella. Lopputulos on kuitenkin parempi kaupan taikinasta... minun taikinantekotaitoni huomioon ottaen.

Ihan kivaa näköjään oli:)

Isäntä otti neitokaisten leipomapuuhista kuvia. Piparit onnistuivat hyvin. Niin hyvin, että kun niitä ruvettiin "maistelemaan", ne hupenivatkin kaikki...:)  Se oli sellainen puolen kilon taikina. Toinen odottaa pakastimessa.