maanantai 29. syyskuuta 2014

Ihana aurinko ja outo löytö

Eilen sai ihastella aurinkoa. Ja näyttäisi siltä, että tänään saa siitä iloita myös. Tuolla metsänreunan takana se vielä äsken piileskeli, mutta sinistä näkyy taivaalla. Syksy olisi paljon hauskempi vuodenaika, jos näitä aurinkoisia päiviä olisi enemmän. Ne vain tahtovat olla harvinaista herkkua. Pikkutytöt innostuivat eilen lähtemään ulos kuvailemaan kännyköillä. Minäkin halusin mennä ottamaan joitakin kuvia, kun nyt kerran se harvinainen valoilmiö, aurinkokin, oli paikalla. Lehtipuut loistivat keltaisina ja aurinko vielä saa kaiken loistamaan paremmin.
                                                   





Tuossa ylläolevassa kuvassa ei ole maaliämpäri kaatunut... Tuollaisia kiviä on täällä enemmänkin. Kangasalan kirkon seinässä on se "verikivi". Lieneeköhän siinä tuota samaa?

Tässä näkyy taannoisen lumisateen kaatamia nuoria koivuja kallioilla.
                 
Eilenillalla poikkesimme uimarantaa katsomassa,  kun olimme vieneet nuorenmiehen asemalle. Vesi oli harvinaisen alhaalla. Minä ja pikkutytöt juoksentelimme rannalla. Siis jopa minä! Siellä saattoi kävellä pikkukengin hiekalla, kohdissa, jossa ei kesällä olisi voinut uneksiakaan  kuivinjaloin kävelevänsä. Siellä on myös pieni saareke, jonka ympärys on ruohottunut. Kesällä siellä viihtyvät linnut. Kun kävelimme rannalla tavallista uimarantaa laajemmin, huomasimme, että sinne saarekkeeseenkin saattaisi päästä. Ja niin me sinne tosiaan pääsimme kuivin jaloin. Siellä ulommaisella reunalla, kuten saarekkeen rannalla muutenkin, oli paljon kiviä. Ne olivat melko mustia siihen verraten, mitä yleensä on tottunut kiviä katselemaan. Siellä  vesi tyrskysi kovin rantakiviin. Ihan tuli tunne merestä. Jatkettuamme eteenpäin huomasimme kivillä jotain meille erikoista. Se oli sarvimainen, ikäänkuin vihreän nukan peittämä, pieni "oksisto".  En iljennyt ottaa sitä käteeni, mutta kameran puuttumista reissultamme harmittelimme. Samoin kumisaappaat olisi olleet hyvät mukana.

Pääsimme tosiaan kiertämään koko saarekkeen. Niitä "sarvia" oli siellä rantakivillä lisääkin.  Ihmettelimme, mitä ne voivat olla. Vaadimme isäntääkin tekemään tuon mielenkiintoisen kierroksen. Vanhin neitokainen ei reissussa mukana ollut lainkaan ja nuorimies oli jo junassa. Kun sitten isännän kanssa olimme taas siellä uloimpana, hän ehdotti, että laittaisin sen oudon jutun pussiin, joka hänellä oli mukana. Paperin kanssa sen sitten sinne laitoinkin.

Tarkoitus oli kotona netistä katsoa, mikä se voisi olla. Kone oli juuri silloin varattu tähdellisempiin juttuihin, joten etsimme tyttöjen kanssa käsiimme Valittujen Palojen kirjan: Suomen ja Pohjolan luonto-opas. Hädin tuskin pääsin etsimään vielä edes koko asiaa, kun silmiini osui sieni-osastolta tutulta vaikuttava kuva. Kyseessä oli Järvisieni, jonka sanottiin kuuluvan sienielämiin. Sen sanottiin haisevan kalalle, mutta enpä tullut sitä ainakaan eilen haistaneeksi. Tänä aamuna sitten nappasin siitä "oudosta otuksesta" tuon kuvan.

Järvisieni kai?
                           



sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Huolissaan olemisesta

Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat olla rennon huolettomia ja tyyniä. Siinä jo aiemmin mainitsemassani nuortensarjassa "Flight 29 down", eräs rento lusmuilija sanoo erittäin tiukassa tilanteessa, vielä tiukemmassa tilanteessa olevalle kaverilleen, jotensakin näin.: "Otan vain lunkisti ja kaikki asiat järjestyy minulle." Ah, sellaista luottamusta asioitten järjestymiseen.

Itse olen kyllä aivan päinvastainen tyyppi, valitettavasti. Vaikuttaa siltä, että melkeinpä päätyöni on huolehtiminen. Se on kuitenkin sellaista hyödytöntä huolehtimista, pelkoa asioitten pieleenmenemisestä. Suunnilleen niin, että jos joku asia voi mennä ikävällä tavalla - se menee todennäköisesti niin. Tälläiseen ajatteluun meitä ei ole tarkoitettu. Se on suorastaan synti. Ja sehän tiedetään mistä lähteestä kaikki synti on kotoisin. Se alituinen ikävä vihollisemme ja syyttäjämme seuraa meitä jatkuvasti. Se yllyttää meitä tekemään ja ajattelemaan väärin. Se harrastaa mitä pahimmanlaatuista mustamaalausta Taivaallista Isäämme kohtaan. Se tietää myös meidän heikot kohtamme ja säälimättömästi iskee niihin ja lietsoo kaikenlaisia ikäviä näköaloja eteemme. Se on kuin se viime sotien kuuluisa "Tiltu", joka väsymättömästi levitti vastapuolen propagandaa.

Uskonelämäähän verrataan sodankäyntiin. Sotilaitahan on monnemoisia. Jotkut ovat rohkeita huimapäitä, jotka vapaaehtoisiksi ilmoittautuvat kaikkiin vaarallisiin tiedustelutehtäviin. Sitten on sellaisia pelokkaita tyyppejä, joiden on vain pakko sotia, vaikka pelottaa. Karata ei saa. Pelokas sotilas saattaa nähdä puun takana täristessään vain vihollisten tulevan suoraan kohti. Tiukassa tilanteessa ei ehdi huomioida muuta. Ei kenties näe, että siellä viereisenkin puun takana on kaveri samassa tilanteessa. Ja varsinkaan ei näe, mitä se sodanjohto tekee. Näyttää vain, että sotilasparka on unohdettu sinne vihollisen armoille.

Voitto on kuitenkin jo saatu. Vihollinenkin tietää sen ja sitä hurjemmin se yrittää vielä saada tuhoa aikaan.
Sillä on kuitenkin enää vähän aikaa. Sodanjohto on jo valmiina hiljentämään sen.  Ja se puuntakana tärisevä sotilaskin haetaan sieltä  kyllä.

---

"Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."   Matt. 6:34  "Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?"  Matt. 6:27

Tälläisen ohjeen Jeesus meille antoi. Samaa hän sanoi myös ruuasta ja vaatteista. Niistäkin hän on luvannut huolehtia. Ja loppujen lopuksi, meillähän ei ole "täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme."  (Hebr.13:14)  Kaikki mitä meille tapahtuu, tähtää lopulta siihen.

                   


tiistai 23. syyskuuta 2014

Mihin ne koivut hävis...


Aamun hetki n. klo 5.20. Pimeys on antanut valolle periksi sen verran, että erotan ulkona häälyvän jotain vaaleaa. Nyt on jotain kummaa. Eihän ne männynoksat noin pitäisi näkyä. Ei kai se vain ole lunta? Pomppaan sängystä ylös ja kauhistun näkemääni. Lunta siellä tosiaan on. Sitä on puussa, auton päällä ja maassa. Tänä aamuna ei siis ole vaikeaa saada pienimpiä nousemaan ylös :) Mikä on toiselle kauhistus, on toiselle suuri riemun aihe.





Ensin menen kuitenkin kahvinkeittoon. Sitten vilkuilen toisesta ikkunasta ulos. Kylläpä on lumi painanut puiden oksia alaspäin. Katseeni tavoittaa lähistöltä kaksi nuokkuvalatvaista kuusta.  Ihmettelen, missä ihmeessä ovat ne kaksi nuorta koivua, jotka siinä ihan lähellä pitäisi olla. Jätän pohtimisen hetkeksi ja menen kahville. Ehdin kahvitella ja syödä kaikessa rauhassa. Ensin herätän vanhimman neitokaisen. Sitten käyn sanomassa sen tämän aamun tehokkaan "taikasanan" lunta, niille nuoremmille neitokaisille. Sen vaikutus on huomattavan tehokas. Kun se sana menee herätettävän tajuntaan, silmät levähtävät auki eikä tarvitse kahta kertaa käskeä. Nuorimmalle ei sitä sanaa tarvitsekaan sanoa, sillä hän onkin jo katselemassa ulos ikkunasta. Ja alkaa kova pulina. Kylläpä onkin innostuttava aamu joillakin...

Minun sensijaan onkin lähdettävä pimeään varastoon huonon taskulampun kanssa. Vaikka muut vaatteet ovat  kohtuullisen hyvin etsittynä, niin nyt olisi kyllä tarvis löytää ne topatut hanskat. Vanttuuthan kastuu heti, kun lumen kanssa leikitään. Vasta kolmannella yrittämällä löydän etsimäni. Jossain vaiheessa katselen taas niitä takapihalta "kadonneita" koivujakin. No just, ne nuokkuviksi kuusiksi hämärässä ajattelemani puuthan juuri ovat ne kaipailemani koivut! Pimeässä ne näyttivät aivan kuusilta.


Matkalla taksille hämmästelemme maiseman erikoisuutta. Märkä ja painava lumi on painanut varsinkin koivuja alas luokille. Nuorin tuuumii, että minun pitäisi laittaa siitä blogiin ja olen samaa mieltä.

Meidän "riemukaari"


 Kun saavumme postilaatikolle, huomaamme että joku on kääntynyt siinä kohtaa autolla takaisin tulosuuntaansa, sillä siellä ovat puut olleet esteenä. Mietimme, että tuleekohan taksi, koska silläkin suunnalla on puita osittain tien päällä roikkumassa. No, taksi saapuu onneksi.


  Minä palaan kotiin ja lähdemme isännän kanssa uudestaan ulos kuvausreissulle, jonka tuloksia tässä onkin sitten nähtävillä. Isäntä otti useimmat kuvat ja kotiin palatessa hänen kätensä ovatkin sitten ihan paleltuneet. Vaikka hanskat oli mukana, niin eihän niitä kuvatessa voi pitää. Minulla kylmästä ja märästä kärsivät eniten kintut.


Minä painelin jo takaisin kotiin. Isäntä jäi vielä kuvailemaan.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Lapsuuden mielipaikka

Tässä joitakin kuvia paikasta, jossa lapsena mielelläni olin. Olin siellä niin usein, että äiti jo yritti hillitä käyntejäni. Hän sanoi, että ei ole hyvä liian usein olla kylässä, jotta eivät kyllästy minuun. Tuskin otin kuuleviin korviini äidin puhetta ja lienenkin ollut aika maanvaiva ystäväni kotona. Kyllästytin myös vanhempani jatkuvalla luvan mankumisella, että saanko mennä... Kerran isä sanoi, ettei hän kuule tuollaista. Toistin kysymykseni muutaman kerran. Sitten minulle alkoi valjeta mitä hän oikein tarkoitti. Joskus talviseen aikaan vedimme ystäväni kanssa pikkusiskoani pulkassa metsän läpi kulkevaa oikoreittiämme.

Ensimmäinen kuva on postilaatikolta lähtiessä vasemmalta muistaakseni. Sen alla samalla kertaa otettu talvikuva tieltä kaiketi noin puolivälin tienoilta.  

Navetan nurkilla.  Kuvissa myös Iida ja Eemeli. Tuo Turren kuva on yksi suosikeistani.
Tässä on lampaan kerintä päässyt kuvaan.
Ystäväni kodin pihapiiri oli minusta kiva. Oli omenapuita, kukkia ja marjapensaita.  Oli tilaa leikkiä niin ulkona kuin sisälläkin. Vintti oli erityisen jännittävä. Siellä oli tietenkin kaikenlaista mielenkiintoista tavaraa.  Heillä sai myös usein pullaa. Itse en ole leipomaihminen eikä sitä ollut äitinikään. Alustassa oli ystäväni isällä sorvi. Se oli minusta myös kiinnostava vekotin. Sillä tuli kaunista jälkeä.
Kukkia on puussa ja maassa ja sylissäkin.
Odette ja Turre olivat myös ystävyksiä.  Jonnekin ollaan me neidotkin menossa kassimäärästä päätellen.
Lähistön metsisssä kävimme marjassa ja sienessä. Luullakseni siellä tein ensimmäisiä kertoja tuttavuutta juolukoitten ja karpaloitten kanssa. Mustarouskuja keräsimme myös. Niitä keräsimme jännittävän näköisestä metsästä. Välillä kävimme ystäväni kanssa muuten vain retkellä.

Retkellä kallioilla. Ruusuhuivit kummallakin ja koirat tietty mukana. Huomatkaa oksille ripustetut  juomamukit.
Tähän aikaan vuodesta palasin heiltä kotiin usein iltapimeällä. Mielikuvitus loi varjoista kaikenlaisia pelottavan näköisiä juttuja, jotka kohdalle tullessa eivät olleetkaan mitään erityistä. Usein päätin lähteä ajoissa, ettei vain tarvitsisi pimeässä kulkea, mutta hyvä aikoimukseni jäi usein toteutumatta.  On jäänyt mieleeni, että kun ystävälläni oli syntymäpäivä, niin sieltä tullessä piti yleensä olla hanskat kädessä, kun oli jo niin viileää.


Onnittelut tämän jutun myötä parhaalle lapsuuden ystävälleni!



lauantai 20. syyskuuta 2014

Isä ja mopo

Isällä kulki mopolla. Hänen moponsa oli merkiltään Jupiter. Sellainen, jossa molemmin puolin moottoria (Sachs) oli polkimet (kuten polkupyörässä) ja joilla se polkaistiin  käyntiin. En ole varma, oliko mopo sama koko minun muistoissani olevan ajan, mutta samanmallinen ainakin. Alunperin se oli vaalea, kait vaaleansininen. Eräänä kesänä isä päätti maalata sen. Vihreää ja keltaisia yksityiskohtia. (Myöhemmässä kuvassa ei näy keltaista vaan sinistä. Isä maalasi ne myöhemmin uudelleen tai toinen mahdollisuus on, että muistan vain väärin). Ja ainakin jossain vaiheessa hän värkkäsi siihen punaisesta keinonahasta uuden satulanpäällisenkin. Oli siis räväkät väriyhdistelmät. Minä tahattomasti vielä lisäsin sitä räväkkyyyttä. Sain nimittäin osallistua mopon maalaamiseen. Siinä halusin olla niin ahkera, että maalasin enemmän kuin oli tarkoituskaan. Maalasin nimittäin mopon vanteetkin. Siinä oli hankala työ pinnoja väistellessä. Kun isä sitten tuli katsomaan maalaustouhuni edistymistä, hän kauhistui.  Ei hän ollut tarkoittanut vanteita maalattavaksi, mutta tehty mikä tehty. Vihreät ne sitten olivat.  Maalaustouhua tehdessäni olin arviolta 10 - 12 vuotias.

Kuva Kiilholman koulun pihalta,  jossa  asuimme jonkin aikaa. Mopo tässä vielä vaaleassa asussaan
Sillä mopolla isä vallan kulki kaikki reissunsa. Hän ajoi mopolla myös veljiään tapaamaan yli sadan kilometrin päähän Lempäälään. Sai siinä jonkinaikaa körötellä. Siihenaikaan nykyaikaisemmissa mopoissa (ne nyt pappa-Tuntureiksi nimitetyt) saattoi olla edessä sellainen tuulisuoja. Isän mopossa ei sellaista ollut. Kerran hän osti kuitenkin jonkinlaisen, kai tuulisuojan tai sadesuojan.  Se oli kummallisen näköinen tötterö, joka oli siis päähänlaitettava. Miten sen nyt selittäisi... siis vähän niinkuin kukkapurkin (en nyt muutakaan sanaa keksi)  muotoinen, molemmista päistä avoin ja läpinäkyvää muovia ja jollain remmisysteemillä päähän laitettava. Se siis sojotti kasvoilla ja en kyllä oikein käsitä, kuinka se oikein saattoi olla hyödyllinen kapistus. Jotenkin on sellainen mielikuva ettei se paljon olisi käytössä ollutkaan. (Sain tekstarin, jossa Leena-ystäväni vielä muistaa, että se oli tosiaan sadesuoja. Isä oli sanonut sen uittavan vedet kenkiin, jos ei ollut saappaat jalassa. Se päätyikin sitten meidän majaleikkeihimme. Kiitos Leena!)

Isän hoidossa oli silloin myös pikkusiskoni, joka ei vielä ollut koulussa. Hän sai sillä tietenkin kyytiä mopon perässä istuen. Ja minä sain toisinaan haeskella sitä mopoa kaupan tai huoltoaseman edestä, kun isä ei ollut sopivassa ajokunnossa sitä itse ajamaan kotiin. Eräänkin kerran, 14 vuotiaana, se piti hakea erään kaupan pihasta. Ja kas, juuri kun olin sitä siitä ottamassa, siihen tuli poliisiauto. He tietysti heti kysyivät, että en kai aio  sillä ajaa. No en aikonut. Taluttaa se piti ja se oli aika raskaskin työnnettävä, mutta eipä onneksi matka ollut ylettömän pitkä. En enää muista, että mahdoinkohan lasketella vapaalla sen viimeisen mäen alas  kuitenkin.

Tästä äidin mekosta sain idean siihen äskettäin tekemääni vanhantyyliseen raitamekkoon
Isä halusi opettaa minutkin mopolla ajamaan ja minä  halusin sen oppia! Halusin kai jotenkin käydä pojastakin siinä samalla... Isä olisi toivonut hänellä olevan pojankin, vaikka hän meitä tyttöjäkin rakasti. Hänelle olisi ollut tärkeää, että hänen sukunimensä olisi jatkunut. No, isä opetti minut todella ajamaan. Ehkäpä joskus kirjoitan lisää mopoista.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Illan auringonsäteitä etsimässä

Kävin äsken "valohoitoa" ottamassa. (Isällä muuten aikanaan oli tuollekin sanalle aivan eri merkitys, kuin minulla tässä. Hän tarkoitti, esim. mopon tai auton korjaamokäynnin jälkeen, ettei sille kenties tehty mitään...)
No, enpä minäkään mitään tehnyt, mutta nautin auringon lämmöstä. Se teki hyvää mielelle ja lämmitti mukavasti kroppaakin - näin kesäisissä vaatteissa ulkona ollessani. Lähdin nimittäin ulos kesäiseen tyyliin, vain takki niskaan ja kengät jalkaan. Ensin menin kallioille, johon illan aurinko parhaiten paistaa. Sitten lähdin myös tietä pitkin tallustamaan. Siinä tiellä kävellessäni etsin niitä aurinkoisia kohtia tiestä.

Sitä yrittää kai kouristuksenomaisesti pitää kiinni vielä "kesästä". Mikä kesä muka nyt enää on? En haluaisi antaa periksi syksylle, ja senjälkeen nopeasti tulevalle talvelle. Ikäänkuin voisin pitää kesää luonani, kun kuljen kesäisessä hameessa, kesäisissä väreissä. Olenhan joutunut jo antamaan hiukan syksylle periksi kuitenkin. Olen tällä viikolla laittanut joka aamu farkut jalkaani. Ja joinakin aamuina käsineet käteeni. Olen kuitenkin myös joka päivä vaihtanut kesähameen päälleni iltapäivällä. Toivonkin, että näitä aurinkoisia syyspäiviä riittäisi vielä.

Tämä kuva taannoiselta retkeltä lammelle
Aamupäivällä kävin hieman keräämässä pihlajanmarjoja. Tarkoitukseni oli tehdä hilloa niistä. Kerran aiemminkin  olen sitä tehnyt. (Ei se mikään suursuosikki ollut, mutta käytettiin kyllä.) Nyt keräämäni marjat viskasin lopulta pois, kun ne olivat jo hieman epämääräisen oloisia. Tänä vuonna niitä on ollut ihan ylenpalttisesti. Olisi pitänyt aiemmin ryhtyä toimeen. Hidas hämäläinen...

tiistai 16. syyskuuta 2014

Aamun tunti

Kello soi tänä aamuna klo 5.50. Näin siis joka arkiaamu. Yleensä sisäinen kelloni herättää minut jo ennen sitä, mutta nyt oli tämä äkkiherätys.  Olen yleensä hyvilläni, jos herään sen verran aikaisemmin, että ehdin siemaista edes yhden kahvikupillisen kaikessa rauhassa, ennenkuin on herätettävä neitokaiset.

Kun kello on tasan 6, herätän pienemmät. Vanhimman saatan herättää jo silloin kun itse nousen. Tuo pikkutyttöjen herätysaika on sellainen tarkkaan mietitty. Siinä ei ole paljon löysiä. Ei siis mitään uusia torkkuja ja sängyssä lojumisia. On noustava heti ylös. Väki saapuu pöytäään murkinalle ja minäkin syön samalla. Pikkuneitokaiset lukevat syödessään kirjaa tai lehteä. (Minäkin tein sitä aikanaan ja siskoa ärsytti kun levittelin sanomalehteä pöydässä.)

Sitten kun klo on n. 6.20 alkaa minulla levoton aika. Alan hoputtaa. Määrään kohta kirjojen ja lehtien lukemisen loputtavaksi. Ilmoitan, että olisi aika ruveta pukemaan (jollei ole tehty jo) ja yhdet sitten ilmoittaa kenties syövänsä vielä...  No, saahan siinä loppua leipää syödessä taas muutaman rivin luettua. Kun saan heidät pois pöydästä,  alkaa usein sellainen vaateralli. Vaikka periaatteessa vaatteet pyritään katsomaan valmiiksi illalla, (reppujen sisältö samoin), niin aina tuntuu olevan jotain etsitävää. Eilen ajattelin, että tänään on neideillä samat kuteet kuin eilen. Ei käynyt toiselle se. Verkkarit  ei käynyt, ei farkut. Hame piti saada. Yritettiin sitten etsiä lämpimämpää versiota, mutta en kovin tyytyväinen ollut. Yritin selittää, että kyllä sitä pitäisi ruveta niissä farkuissa tai verkkareissa kulkemaan kun kylmät säät alkaa. Toinen laittoikin verkkarit ihan suosilla, mutta toinen suostuu laittamaan housut vain pakon edessä. Eli vain silloin kun koulussa on liikuntaa .(Silloin verkkarit laitetaan jo aamulla, ettei niitä tarvi päälle vaihtaa koulussa.)  Kun tälläistä ylimääräistä sählinkiä  tulee, ollaankin  siinä tilanteessa, että eteisessä vedetään hynttyitä kiireellä päälle. Ja minä motkotan. Ihan kuin se mitään hyödyttäisi.  Paremmin ehtisi tietysti kaiken tarvittavan ja vähemmällä jankutuksella, jos heidät herättäisi aiemmin. Tai jos kieltäisin lukemisen pöydässä. Lukeminen venyttää syömistä. Se tekee aamun aloituksen heille kuitenkin miellyttävämmäksi, joten en kiellä sitä.  Enkä aio herättääkään heitä aiemmin. Siis vielä. Talvivaateaikaan sitä herätysaikaa kyllä varhennetaan. Tuo aamun  pukeutuminen on nyt hankala. Ei saisi olla kylmä ulkona eikä taksissa kuuma. Ja iltapäivällä voikin olla ulkona ihan toisenlaiset astemäärät.

Näillä "asetuksilla" sitä nyt mennään. Ihan sopivaan aikaan olivat taksilla tänään. Ja näin meni se aamun tunti. Minun pitäisi kyllä hiukan "säätää" omaa puhe- ja toimintatapaani näin aamuisin (varsinkin). Siis vähän rennonpaan suuntaan. En kyllä ole lainkaan varma, että se onnistuu. Ainahan voi yrittää. (Tai suunnitella yrittää... ) Edes sitä. Eikös sekin ole jotain.


maanantai 15. syyskuuta 2014

Ei nyt sukkahousuja... arjen sankarille

Eilen illalla alkoi tuntua, etten nyt viitsi miettiä tämänaamun vaateasioita, eli etsiä sopivaa hametta sekä varsinkaan sukkahousuja kylmään ilmaan. Illallahan oli jo arvattavissa, että tämä aamu on kylmä. Mittarisssa on  asteita vain 4,1. Kello on nyt noin 6.30.

Minulta on viime päivinä sitäpaitsi mennyt "nailoneita" rikki ainakin kolmet. Vaikka käytänkin aika paksuja nykyään. Kuitenkin täällä hiekkaisilla teillä kävellessä, aina joku hiekanmuru tuntuu olevan kengässä ja sehän pitää saada heti karistettua pois tai se on sukkahousujen menoa. Olen kyllä sukkahousuja hamstrannut, mutta siltikään ei viitsisi uusia jatkuvasti ottaa käyttöön.

Päätin siis tänä aamuna päästä helpolla ja se on nyt sitten vain farkut ja t-paita. Eipä ainakaan sukkahousut hajoa.

---

Kun oli pienemmät neitokaiset saateltu taksiin, oli meidän muiden vuoro lähteä, kukin tahollemme. Samalla kyydillä me kaikki neljä isoa lähdimme. Ensin vietiin nuorimies  lähimmälle juna-asemalle.  Sitten kiiruusti keskustaan. Siis hitaasti kiiruhtaen.

Matkalla tuli puheeksi täkäläisten teitten huono kunto. Täällä syrjäkylillä tiet senkun rapistuu. Tiemäärärahoja vain vähennetään jatkuvasti, vaikka korjaustarpeet kasvavat. Homma tuntuu hoituvan sillä, että laitetaan vain pienemmät nopeusrajoitukset. Nettiyhteyksien pitää olla huippunopeat, mutta kun pitäisi ihan oikeasti päästä kulkemaan, niin se käy joiltakin kyliltä aina vain hitaammin. Onneksi meillä ei ole pitkää matkaa kunnon tielle.

Vanhin neitokainen ehti sentään  surkeasta reitistä huolimatta  opinahjoonsa ajoissa (koulu alkoi klo 8). Minä ja isäntä suunnistimme sitten ruokakauppoihin. Kaupassa piti sitten suunnistaa myös wc-paperia  hakemaan. Siinä hyllyn päässä oli iso teksti: Tapaa arjen sankarit! En jäänyt tutkailemaan, oliko se paperifirmojen tuotetta vai kaupan omia juttujako, mutta teksti jäi mieleeni hauskana asiana. Juuri äskenhän kirjoitin jutun arjen sankareista. Joten kyllä sitä kai sankareita ollaan kun ne kerran  kaupassakin niin sanoo... tai sitten se on vain mainospuhetta!:)

---

Iltapäivään asti jaksoin olla farkuissa. Kaupasta tulon jälkeen söimme isännän kanssa. Sitten tuumin, että kun mulla nyt on farkut valmiiksi jalassa ja sääkin on hyvä, niin pitäisi kait käydä vähän marjoja poimimassa. Vähän niitä tosiaan poiminkin. Sieltä tullessa olikin sitten jo kuuma ja niin farkut vaihtuivat hameeseen jälleen. Ja sisällähän ei nyt sukkahousuja tarvi.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kakkupäivä

Onnea nuorimies!



Täällä blogissa tuskin koskaan näkee mitään leipomuksia, mutta nyt on sellainen harvinaisuus. Tässä on tyttären tekemä kakku nuorellemiehelle.



Kakun päällä on marsipaanista tehtyjä autonrenkaita ja olipa mukana yksi traktorinrengaskin. Nyt tämä alkaa olla muisto vain, sillä se syötiin lähes kokonaan jo eilen.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Mekko vanhaan malliin

Ostin joskus kauan sitten tuollaisen raitakankaan Joensuun Kontista. Alunperin se kiinnosti minua, koska sen raidoitus muistutti hieman kansallispukukangasta.  Ajattelin siis  tehdä jonkin liivihameen kansallispuvun tyyliin, mutta se ajatus jäi toteuttamatta. Kangasta oli paljon. Siitä olisi voinut tehdä vaikkapa pussilakanankin. Mutta sellaisen ompeleminen on tylsää...

Minulla on jo luonnoksena, vain kuvat skannaamatta, juttu isän moposta. Yhdessä kuvassa äitikin on mopon satulassa ja hänellä on yllään raitakankainen mekko. Se on minua kiinnostanut ennenkin. Nyt keksinkin, että siitä minulla olevasta kankaastahan voisi tehdä kenties jonkin samantapaisen. Ongelma oli vain siinä, että ei ollut sopivaa kaavaa. Selasin lehtiä, mutta tuloksetta. Sitten jossain vaiheessa kaapista sattui silmääni eräs valkoinen pusero, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Se oli hyvänmallinen kuitenkin, joten päätinkin jatkokäyttää sen kaavoina. Tuumasta toimeen torstaina.

 Kaavojen ollessa valmiit,  aloin tietysti heti myös kankaan kanssa touhuamisen. Yläosa ei isompia harmeja tuottanut, mutta alaosa ei ollutkaan niin simppeli, kuin olin luullut. Kuvittelin, että sehän on helppoa kun on suoria kappaleita vain ja niitä sitten laittaa laskoksille. Olin ajatellut laittaa mekkoon vetoketjun sivuun. Kun olin alaosaa kiinnittämässä yläosaan, eihän ne laskokset menneet tietenkään juuri sopivasti siihen sivusauman kohdalle vetoketjun laittoa ajatellen. Päätin sitten kokeilla menisikö se päälle ilman vetoketjua ja sehän meni. No se olikin parempi. Vyöllä saa ylimääräiset väljyydet pois.


Tänä iltana mekko valmistui ja heti siitä otettiin kuvakin. Väri ei ole kuvassa ihan oikein, mutta siitä viis. Olen tähän oikein tyytyväinen. Onhan siinä joitakin kohtia, joita saatan joskus korjailla, mutta aivan välttämätöntä se ei ole. Tällä mallilla voisin kuvitella tekeväni joskus toistekin mekon. Kengät on ostettu Kontista tänä kesänä. Hyvät jalassa.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Päivän asu kotona ja kylillä

Koska  edellisessä jutussa sanoin ajattelevani vaatteita, niin todistetaan se  tässä. Laitan nimittäin tämänpäiväisestä vaatetuksesta  kuvan. Muodikas en ole varmaan ollut koskaan. Nuorenakin tykkäsin käyttää hameita, mutta toisaalta  farkkujakin olen aina välillä paljonkin käyttänyt. Nyt on taas sellainen hamevaihe. Se voi osittain johtua siitä myös, että sopivanmallisia farkkuja ei minun kropalleni helpolla löydy. Hameita voi värkätä itsekin.


Nämä oli minulla päällä aamulla neitoja taksiin  saattaessa (ilman huivia) sekä  kauppareissulla ja nyt kotonakin.  Käytännöllinen asu siis. Musta samettibleiseri on joskus ostettu peräti ihka uutena. Muistaakseni Sokokselta (alehintaan tietty). Huivin isäntä hankki mulle Halensilta. Se on kaitalemainen, vähän kaarevaksi muotoiltu ja pitsi toisessa reunassa. Nuo siniset mokkakengät sain joskus äidiltä. Yleensä (siis aika harvoin) käytän niitä farkkujen kanssa, koska ne eivät  mielestäni oikein hameeseen sovi. Nyt oli sitten sellainen poikkeus, että katsoin kengät tähän mekkoon sopivaksi. Värit sopi hyvin yhteen ainakin. Tuo mekko on minun itse tekemäni joko viime- tai toissasyksynä. Kaavat sain v. 2012 Suuri Käsityölehdestä nro 5-6.  Mekon yläosasta tuli hiukan liian iso, joten jouduin pienentämään kaula-aukkoa sisäänotoilla. Helmaan laitoin tekovaiheessa vähän leveyttä lisää, joten turhan leveä se on myös.  Ei siitä muuta haittaa ole, mutta sivut valahtavat hieman alemmas. Samasta kankaasta tein myös vyönauhan, joka on kyllä ihan tarpeen. Ei tälläistä telttaa muuten voisi käyttää. Mutta näin se on ihan kiva. Vierastan muuten hiukan tuota mekko-sanaa. Jotenkin kotoisampi olisi minulle lapsuudesta tuttu kokohame.


Takin alla oli lisälämmikkeenä bolero. Sen tein viime keväänä HM:n kutistuneesta villapuserosta. Hihat poikki ja helma myös, vähän muotoillen. Sitten käsin ketjuommelta leikattuihin reunoihin. Kuva tältä syksyltä. Taisi olla se päivä, kun tehtiin retki lammelle. Tuo pitkä hame on tyttären minulle joskus Tokmannista ostama.




keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Arjen sankareita?

Äsken porkkanoita raastaessani, tunsin itseni melkein  sankariksi... sain peräti raastettua vajaat kolme porkkanaa (kunnes isäntä halusi osallistua ja raastoi loput kaksi). Niin harvinaista se meillä on porkkanaraaste pöydässä, että siitäkin tulee jotain erityistä. Eikä se porkkanoitten ollessa kyseessä, ole se raha siihen syynä, vaan ihan "emännän" saamattomuus taloustöissä - ja vähän kaikessa muussakin. Paitsi vaatteiden ajattelussa... Siinä on asia jota mielellään ajattelee. Vaikka ei mitään tekisikään tai ostaisikaan. Mitähän se Luoja mahtoi tuumia, kun minut loi... Kuinkahan kaukana mahdan olla siitä suunnitelmasta vai jokseenko tämmöinen musta pitikin tulla? No, vielä ei olla ihan valmiitakaan.

Mihin se sitten tämäkin päivä taas meni. Aamulla värkkäsin loppuun sen jutun uskosta. Se oli ollut puolivalmiina ehkä vajaat pari viikkoa. Tänään sain sen siihen malliin, että sen saatoin laittaa luettavaksi muillekin. Sitten aamulla oli tietysti pyykkikone vaatimassa täytettä. Aamupäivällä yritimme isännän kanssa pähkäillä valokuvaskannerin salaisuuksia. Se vekotin oli ostettu jo kauan sitten (en viitsi sanoa kuinka kauan sittten). Minusta ohje näytti sellaiselta, että kiinnostus heräsi ihan omaan kokeiluun, ilman nuorenmiehen apua.
No, ei siitä kuitenkaan mitään valmista tullut. Ainakaan emme saaneet valokuvaa tämän koneen sisuksiin. Silloin ajattelin, että olisikin ollut parempi ruveta niihin ompelujuttuihin, joita jo vähän olin ajatellut. Ei mulla mitään valmista suunnitelmaa ollut. Käsityölehtiä sitten skanneritouhun jälkeen selailinkin. Ja lämmitinhän jotain  "jämäruokaa" meille kahdelle. Ja olin niin huonotuulinen, etten edes ystävien puheluihin vastannut. Anteeksi ystäväiset! Tää oli taas yksi sellainen päivä.

Nyt on sitten perunat kiehumassa ja kastike tehtynä ja se raaste tehtynä! Lautaset pöydässä ja kaikki tietenkin mahdollisimman vähällä vaivalla. Kateellisena ihmettelen toisten ahkeruutta ja aikaansaannoksia. Joku vain käskisi muuttaa tyyliä. Ei se ihminen niin vain muuksi muutu. Se flegmaattinen ja melankolinen perusluonne on kuitenkin sama.

---

Syötyä tuli. Raaste oli suosikki. Sitä olis mennyt enemmänkim, minkä kyllä entuudestaankin tiesin. Ja pitihän mun möhliä sen kastikkeen kanssa kuitenkin. Kun olin juuri ottamassa lautaselta ekaa haarukallista, tajusin (ennen maistamista) että enhän laittanut siihen lainkaan suolaa tai muitakaan mausteita! Voi hyvänen aika. Menihän se alas kun oli lisukkeita. Kait se siinä unohtui kun oli jo tämä juttu mielessä... Ja minä kun olen joskus isännälle sanonut, etteivät miehet osaa tehdä kahta asiaa yhtäaikaa. Kukas ei nyt osannut ajatella ja tehdä kahta eri asiaa yhtäaikaa?

Ei näillä edellytyksillä tosiaan kovin sankarillisia olla. Paitsi porkkanoita raastaessa...

---

Ai niin, meinas ihan unohtua: sain sentään valmiiksi tänään sen sinisen pörrölankatyynynpäällisen. Eli siis ompelin sen  kolme sivua ja nyt se on tyynyn päällä :) Ja nyt illalla valmistui myös puolivalmiina (tai oikeastaan 2/3 valmiina) kirpparilta ostamani pitkä verkkohuivi. Lanka oli Novitan Rose.


Isäntä sai myöskin nyt illalla valmiiksi sen kovasti odotetun tyttöjen keinun. Sitä mentiin tietenkin heti  koekeinumaan ja läksyjenteko jäi  hetkeksi odottamaan,










Minä uskon

Monet muistavat sen kirkossa luetun uskontunnustuksen, joka alkaa: Minä uskon Isään Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan ja Jeesukseen Kristukseen.... jne. En toista sitä tässä, mutta siinä se on sanotttu, mihin uskon.

En usko itseeni. En omaan uskooni. Uskon siihen, että eräs täytti kaikki vaatimukset puolestani. Maksoi velkani. Sovitti syntini. Mitä se synti sitten on?  Se on sellainen aikojen alusta (Eeva ja Aadam) peräisin  oleva,  syntyessä  saatu vihollisuus Jumalaa vastaan.  Ei pelkästään jokin teko. Ne ovat vain ikäänkuin oire sairaudesta. Sellaisesta, joka on meillä kaikilla. Niilläkin, jotka näyttävät kenties jonkun silmään  lähes täydelliseltä hyvältä ihmiseltä. Tai niillä, jotka omasta mielestään eivät ole tehneet kenellekään mitään pahaa. Tai niilllä, jotka eivät usko mitään  taivaallista olevankaan. Jotka sanovat ettei mitään isää ole ikinä ollutkaan...

----

Jumalalla on peruuttamattamaton laki. Jumalan vaatimukset ovat  kovat: ei syntiä.  Me olemme siis syytettyjä - ja myös syyllisiä. Mutta ihminen on hänen luomansa, ja hän rakastaa luomustaan. Hän tiesi millaisia olemme.  Hänen piti siis valmistaa meille ulospääsy väistämättömästä rangaistuksesta, joka synnistä (siis vihollisuudesta, Jumalan lain rikkomisesta) seuraa. Kuinka maallinen oikeus toimii, jos syytetty on todetty syylliseksi? Rangaistushan siitä seuraa: sakko, vankeus tai jossain jopa kuolema. Niin laki sanoo. Laki ei ole armollinen.  Se ei sinun syitäsi kysele. Poliisi antaa sinulle sakon, jos ajat ylinopeutta. Ei siinä hyvät syysi auta - ainakaan lain mukaan toimittaessa ei pitäisi.

Koska oli selvää, ettei meillä ole "maksu"kykyä suunnattomalle velallemme, hän antoi meille takuumiehen, jolla on.  Hän kärsi rangaistuksen sijaisenamme. Me saimme vapautuksen. Saimme velkamme anteeksi. Meille tuntuu vain ylettömän vaikealta uskoa sitä. Olemme niin tottuneet ansion ajatukseen. Yritämme yhä maksaa velkaamme ja pelkäämme rangaistusta. Keräämme senttejä (tai pennejä) miljardivelan maksuun... Vaikka meillä olisi se mitätöity velkakirja...

----

"... Sentähden se luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi. Mutta ei ainoastaan hänen tähtensä ole kirjoitettu, että se hänelle luettiin. Vaan myös meidän tähtemme, joille se on luettava, kun uskomme häneen, joka kuolleista herätti Jeesuksen, meidän Herramme, joka  on alttiiksi annettu meidän rikostemme tähden ja kuolleista herätetty meidän vanhurskauttamisemme tähden."  ( Room. 4:22-25)  Kannattaa oikeastaa lukea kokonaan tuo luku 4. Siinä se sanottu mitä saa aikaan usko ja mitä saavutetaan teoilla.

---

Tämä minun sepustukseni on kömpelö ja vajavainen selitys, mutta annettakoon se minulle anteeksi.


maanantai 8. syyskuuta 2014

Hommansa kullakin

Miesväki on ulkona puuhissaan. Nyt on ulkopuuhille ollut sopiva päivä. Isäntä korjaa sitä tyttöjen keinua, jota he ovatkin kovin odotelleet. Nuorimies on autopuuhissaan. Alla oleva kuva ei ole tämänpäiväinen, mutta samankaltaiset puuhat siinä on menossa jokin viikko sitten. Tänään hän neuvoi minua kuvien rajaamisessa. Sitä taitoa sitten omin päin kokeilin tähänkin kuvaan.


Me naiset olemme sisällä.  Vanhin neitokainen on koulutehtäviensä parissa. Hänellä on kohta kirjoituksiin osallistuminen ja sekin teettää nyt työtä. Minun olisi mentävä ottamaan pyykit koneesta ja mieluusti tämäkin kirjoitelma kuvineen olisi saatava valmiiksi. Kuvien latautuessa ehdin vähän tutkailla kirpparilta ostettuja käsityölehtiä. Hyviä ohjeita näkyi olevan.   Pikkuneitokaiset tekevät tällä hetkellä  läksyjään ja äsken hoitivat nukkejaan.  Ja nukkeihin minunkin eiliset tekemiseni liittyivät, sillä minulta toivottiin nukelle puseroa, johon hommaan heti rupesinkin. Nuken pusero on tehty yhtenä kappaleena hihansuusta hihansuuhun. Ihme ja kumma, että siitä tuli juuri passeli. Sitten olisin kutonut samasta langasta hameen, mutta siihen lanka ei enää riittänytkään. Otin toista lankaa ja virkkasin hameen. Siihenkin olen ihan tyytyväinen. Se ei tosiaan ole itsestäänselvyys tekemisissäni.

Misu-kisu

Vuosia sitten lähdimme erään kerran vain katsomaan kissanpentuja läheiselle tilalle. Ja kuinkas kävikään... tulimme takaisin kissanpennun kanssa. Rääpäle sai nimekseen Misu. Kun kävimme välillä kaukana sukulaisissa, Misu oli hoidossa synnyinkodissaan.


Pieni neiti näyttää onnelliselta kissa sylissään,  mutta kisu itse taitaa olla tyytyväisempi tuolla puussa.

Tuossa kopissa Misu kävi joskus sadetta pitämässä.

Sohvalla oli tosi mukavaa - itse kullakin.
Apua! Auttakaa minut alas täältä!  Kiven vieressä oli mukavaa ottaa aurinkoa.

Misun koppi nykyasussa

Siitä on jo kauan kun Misu oli meillä. Sen jälkeen koppi on maalattu ja saanut nimikyltinkin. Muutama vuosi sitten tänne pihaan tulla kopsutteli yllättäen läheiseltä tilalta peräti kolme hevosta tietä pitkin! Kaverukset olivat päässeet karkuun. Ehtivät tehdä selkoa pihamme erinäisistä asioista, kunnes omistaja haki ne pois. Misun koppi oli yksi hevosten kiinnostuksen kohde. Siinä näkyy tuossa etuosan katonharjalla jälki, kun eräs niistä päätti keikauttaa kopin nurin.

Nämä kuvat nyt on tässä vähän vinksallaan, mutta en nyt saanut niitä asettumaan suoraan linjaan. Enkä viitsi niitten kanssa enempää tahkota.

torstai 4. syyskuuta 2014

Myttyyn mennyt homma

Yleensä en ole hyvilläni, jos tytöillä on pidempi koulupäivä. Nyt kumminkin oli sellainen päivä. Ajattelin näet valloittaa ruokapöydän kaavanpiirustamis - ja kankaanleikkuutöihin. Yleensähän siinä pöydällä on aina jotain kippoa ja kappoa tai ainakin kohta tulossa sellaisia. Pääsin hyvin alkuun. Piirsin kaavat vanhasta vuoden 1997 Burda-lehdestä sellaiseen alppimekkoon. Jälleen tietty sellaista kaunista ja epäkäytännöllistä. Kaavojen piirustaminen meni odotettua mukavammin. Ja kai se nyt mukavammin pöydän ääressä käykin tavanomaisen lattian sijasta...

Sitten innostuin jopa kankaat leikkaamaan. Ensin hihat valkoisesta ryppypintaisesta tekokuitukankaasta. Mitä lie verhokangasta varmaan. Seuraavaksi helma kukallisesta kankaasta. Liivimäinen yläosa puolestaan oli tarkoitus tehdä tummansinisestä sametista. Kaikki nuo kankaat lienen ostanut Löytöpuodista Lieksasta, jollain minimaalisella summalla. Samettia näytti olevan aika vähän. Se oli  pitkän hameen yksi kappale.   Joltain mennyt kans ompelut mönkään... Päättelin sen kuitenkin riittävän. Eipä riittänyt. Kaula-aukon alavarat jäi vallan leikkaamatta. Ne nyt olisi voinut korvata jollakin. Ärsyttävämpi tapaus oli se, kun tajusin, etten millään saa jäljellä olevasta kankaasta niitä kahta pienehköä takasivukappaletta. Sovittelin ja sovittelin niitä eri suuntiinkin. Ei auttanut mikään. Leikkasin sitten ensin toisen ilman saumavaraa... ja toista ei sitten saanutkaan kokonaisena silläkäään menetelmällä. Alhaalta jäi puuttumaan pieni pala. Siitäkin olis varmaan voinut keplotella jotenkin. Tajusin kuitenkin uuden ongelman, samettiin tarttuu ja siinä näkyy heti kaikki vaalea pöly yms. En saisi sitä kuitenkaan pidettyä siistinä, kun se jo leikkuuvaiheessa ottaa itseensä kaikkea. Vaikka ajatus olikin, etten välttämättä pidä hametta itse, (siis jos se ei olis sopivankokoinen) olisi se kuitenkin kiva ollut saada valmiiksi. Olisin kai polleana sitä sitten täällä esitellyt...

Harmittaa tuntien turha touhu. Olisi tässä huushollissa paljon tähdellisempääkin tekemistä. Olisi meikäläisen hyvä ruveta sellaiseksi kunnon - tai paremminkin edes kelvolliseksi - emännäksi. Hoitelisin hyväntuulisena vain taloutta... muistaisin kastellla kukkia, kupsia pihalla, pyyhkiä pölyjä, siirrellä lasten leluja,  ja paneutua ruoanlaittoonkin paremmin ja kaikkea sellaista.  Tiedän jo, että se on vain haavekuva, joka ei minulla toteudu. Mulla sujuu hommat  paremminkin sellaisella mua huvittaa periaatteella. Kuulostaa kamalalta, mutta sellainen minä olen. Eniten mua huvittaa vaatteiden kanssa touhuaminen. En osaa selittää mikä siinä kiehtoo.

----

Perjantai 5.9.2014: No, niin. Siitä alppihameen helmaksi aiotusta kukallisesta kankaasta tuli tänään pusero Burdan kaavalla, jonka joskus aiemmin mainitsin ostaneeni. Pusero on ihan käypäinen :)



keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Neuleprojekti

Ostin keväällä kirpparilta pussin, jossa oli keskeneräinen pusero. Siinä oli siis valmiina etu- ja takakappale, ei muuta. Kotona aikanaan ompelin kappaleet yhteen. Sovittaessani sitä, totesin sen olevan minulle aivan liian iso. Mietin sitten sen tekemistä liiviksi, mutta iso se olisi silti ollut... Entäs jos tekisi hihat... No ei ollut täsmälleen samanlaista lankaakaan. Niin meni kevät ja kesä.

Tässä taannoin kaivoin tekeleen taas esiin ja mietin jälleen mahdollisuuksia. Yksi vaihtoehto oli ollut myös kääntää homma toisinpäin ja tehdä siitä hame. Se taas edellyttäisi purkamista, jota en olisi raskinut tehdä. Jos kumminkin vaan tekisi ne hihat. Onhan mulla "lähes" samanväristä lankaa... Ja taas käytiin hommaan käsiksi kuin sika limppuun, eli siitä vain silmukoita luomaan. Ehdin aika pitkälle tehdä hihaa (kun olin välillä tutkinut vanhaa neulekirjaa ja jotain mittatietoja) kunnes päätinkin, ettei se väri minua kuitenkaan tyydytä. Vaikka puserosta olisi tullut iso, se olisi voinut käydä jollekin, jos se muuten olisi ollut ok.

Palasin sitten siihen hameajatukseen. Kappaleet piti purkaa kainaloon asti. Yritin ensin jatkaa kuvion neulomista samanlaisena, mutta eihän se tietenkään onnistunut. Purkaa piti sekin yritelmä. Tietenkin - purkulanka ja erilainen käsiala. Sitten seuraava suunnitelma: ainaoikeaa helmaan. Siihen häviää kiharainen lankakin.Tällä suunnitelmalla työ jopa valmistui.

Muutaman kerroksen tein  tuota palmikkoa, jotta se kääntyy suoraan alas. Siinä jo tajusin, ettei kuvion tekeminen tuollaisena olisi onnistunut .Palmikkokuvio oli koholla, mutta minä en sitä osannut tehdä samoin. Onneksi keksin laittaa tuonne alas nuo nypyt ja alareunaan virkata tuon reunan. Olen nyt ihan tyytyväinen siihen kuitenkin. Vyötäröllä on kuminauha ja nyöri. Nyörin tekemistäkin piti hiukan varmistella keskimmäiseltä neitokaiselta, joka sellaista on viimeksi tehnyt.


Tämä hame  on siis vain pieneltä alaosalta minun tekemäni. Kuvasta kyllä näkyy missä minun tekemäni osuus alkaa :( Tuo kaunis yläosan palmikkoresori ynnä suurin osa muustakin on jonkun muun tekemää. Tähän lienee käytetty jämälankoja, koska oli niin paljon solmuja nurjalla puolella. Solmutyylillä jatkoin.


Hame valmistui eilenillalla. Tämä kuva otettiin tänä aamuna. Sopii yhteen tuon kissankopin kanssa :)  Pitäisikin ehkä tehdä tuon kopin vuosien takaisesta käyttäjästä pikku juttu kissanystävien iloksi.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Siniset vaunut

Pikkutytöt leikkivät toisinaan nukkeleikkejään ja kerran he toivoivat saavansa varastossa olevat oikeat vaunut työnneltäväkseen. Suostuttiin sitten ottamaan ne esiin kun oli hyvät säät. Näitä ei parane sateeseen unohtaa. Yöksi ne laitettiin tyttöjen mökkiiin. Sinne ne sopivat onneksi juuri ja juuri ovesta sisään.


Kun odotimme esikoistamme 90-luvulla, ostimme käytetyt vaunut. Ne ostettiin Porista Herttuantorilla olleesta liikkeestä, jonka nimi oli Tuhkimo.  Liikkeen myyjänä ollut mukavantuntuinen nainen kertoi meille, että nuo vaunut olivat olleet vain kolme kuukautta käytössä jossain ulkomailla. Hän myös esitteli meille vaunujen toimintaa, kuten vaikkapa sitä, että työntöaisaa sai käännettyä hieman sisemmäksi jos  oli hissiin tarvis mennä.


Vaunut olivat ostettaessa täysin siniset ulkoapäin ja sisältä valkoiset, perhoskuvioisella kankaalla verhoillut.
Kaipasin näköjään lisäkaunistusta niihin, koska ompelin ruusukuosiset lisukkeet tuohon paksuun, topattuun jalkapeiteosaan ja myös kuomun reunaan. Ruusukuosi oli silloin valloillaan, koska käytin sitä aiemmassa jutussa mainittua, mieheni ostamaan puseroa niihin aikoihin. Se sopi päälle odotusaikanakin, koska kapea vyörärönkohta vain nousi ylemmäs. Ompelukoneeseen tein myös suojahupun ruusukankaasta.

Nuo kaunokaiset eivät ole erityisen käteväkäyttöiset, varsinkaan autoilevalle ihmiselle.  Näitä ei nimittäin saa sillätavoin kokonaan linkkuun työntöaisaa kääntämällä, kuten vaunut yleensä. Näissä on tuossa kopan  sivussa  rautaiset nostokahvat.  Ne estävät vaunujen kasaamisen kätevällä tavalla. Nämäkin saa kyllä auton perään: kunhan ensin kääntää kopan sivussa olevat tukiraudat alas jotta koppa menee litteäksi. Sitten pitää tietysti isot pyörät irrottaa, joka onneksi on helppo toimitus.  Meillä ei kuitenkaan ollut silloin autoa. Asuimme Porin Reposaaressa ja kuljimme linja-autolla niin Porin keskustaan kuin muuallekin. Kaupunkiajossa olleissa linja-autoissahan oli tila vaunuille. Vaunut sai koukulla kiinni seinässä olleeseen tankoon.


Näissä on patjan alla levy, jonka saa siinä olevaa rautaa kääntämällä istuma-asentoon. Se ominaisuus oli varsinkin esikoisen kanssa käytössä, kun ei oltu vielä hankittu rattaita. Ja käytettiin sitä nuorempienkin kanssa, kun halusi pidentää vaunujen muuten kovin lyhyttä käyttöaikaa. Silloin Reposaaressa ja myöhemmin Luvialla asuessa oli vaunujen alla oleva tavarakori todella hyödyllinen. Kaikki kauppatavarathan kulkivat siinä. Ja työntöaisassa on kaksi koukkua, joihin sai lisää kasseja roikkumaan. Ostin silloin myös työntöaisaan laitettavan verkon, johon oli kätevä laittaa tavaroita. Kopan perässä on kolme taskua: yksi vetoketjullinen keskellä takana ja kaksi avonaista sivuilla. Joskus toiseen sivutaskuun oli jäänyt paperiin käärittynä osittain syöty pulla. Se oli ollut siellä pitkään ja siitä oli jäänyt tumma jälki taskuun. Kopan etuosassa roikkui alkuvuosina pyöreä Ora-heijastin, mutta nyt se on irronnut. Heijastin saattaa olla tallessa jossakin laatikossa. Vaunut ovat todella korkeat nykyvaunuihin verrattuna. Isot, kapeat pyörät olivat hyvät. Niihin ei lumisohjokaan tarttunut samalla tavoin kuin pienempiin ja leveämpiin rattaanpyöriin.






Näitä vaunuja on käyttänyt ainakin  kuusi lasta: se alkuperäinen käyttäjä,  meillä neljä ja siinä välissä yksi serkku. Tänä kesänä tytöt työntelivät nukkeaan niissä. Nyt on taas koppa varaston hyllylle litistettynä ja pyörästö roikkuu kattokoukussa.



Vieläköhän näitäkin joku joskus käyttää? Aika näyttää.


Mulla on kuvassa tuollainen 80-lukulainen takki yhdistettynä ruskeisiin housuihin. Semmoinen mielikuva on, etten kovin innostunut ollut tuosta yhdistelmästä, mutta lämpimänä piti pysyä. Kuva syyskuun lopulta.