Reitin varrella nähtyä

Sunnuntaina matkalla Vuonislahden juna-asemalle tuli nähtyä erinäisiä näkymiä. Tässä muutama kuva matkamme varrelta.

Kurki koikkelehti pellolla.

Pielinen on vapaa jäistä.

Kova tuuli ja laineet. Ihan teki mieli itsekin sanoa tätä mereksi, kuten pikkytytöt tekevät. 

Jäniksiä täällä on tosi paljon. Tuokin nökötti radalle tullessa tien vieressä pelottomana. Kun ylitimme radan, niin kohta niitä säntäili molemmin puolin tietä enemmänkin. Näin keväisin näkee niiden tekosia; valkeina loistavia kaluttuja puunrunkoja tai kuin veitsellä leikattuja oksia ja pieniä puita.

Vasemmalla hakkuutyömaa.

Talonkorkuinen puupino tuntuu melkein kaatuvan päälle.

Kuinka lapio häädetään...

Eilenillalla hämärässä katselin pihalle. Katselusuunta oli hiekkakasalle päin, jonka takana seisoi nuorenmiehen auto. Olin jo aiemmin illalla miettinyt, että onkohan jänikset häipyneet. Säikähtiköhän ne nuorenmiehen viimekertaisia häätötoimia.  No, sitten huomasin  hiekkakasan päällä jäniksen. Pikkutytötkin näki sen. Minäkin päätin pitkästä aikaa ruveta häätöhommiin. Hiippailtiin pikkuneitokaisten kanssa ensiksi varovasti ovesta ulos ja sitten pinkaistiin juoksuun. Minä päästin hirveän säikytyshuudon... Ehdin ihmetellä, että on ne aikamoisia kun ei lähde jo karkuun. No, eipä tietenkään. Ei lapiot ole ennenkään karkuun juosseet! Se tosiaan oli vain kasalle pystyyn isketty iso lapio. Hämärässä varsi ei erottunut. Vain lapion pesä tummana hiekkaa vasten.

Eilen alkuillasta isäntä muuten näki pihalla puuhaillessaan sellaisen otuksen, jota emme ole metsässämme ennen nähneet. Läheisellä tiellä vain kerran.  Isäntä kuuli kovaa ryskettä metsästä tyttöjen mökin takana. Kohta näkyviin tuli juokseva iso eläin. Sitten se pysähtyi ja selvästi näkyi, että se oli hirvi. Isäntä tuli meille sisällä oleville kertomaan siitä, ja mekin ryntäsimme ulos. Hirvi oli jo mennyt menojaan.

Sitten oli vielä eilen iltapäivällä postinhakureissulla nämä jäljet. Minkä ne taas nuokin mahtaa olla?

"Puutarhaterveiset" Ukiin

Meillä ei ole puutarhaa. Meillä on vain muutama rehu siellä täällä. On vain kiva käyttää sitä sanaa ja kuvitella omistavansa sellaisen.  En ole viherpeukalo.  Onnistun sisälläkin pitämään hengissä vain sitkeimmät kasvit (niiden on siedettävä pitkää kuivuutta toisinaan...).  Ja ulkona... siellä nyt on kasveilla muitakin huolenaiheita kuin minun olematon huolenpitoni. Niistä yksi on ne jäniksiksi nimetyt sopöt ilonpilaajat.

Aikomus oli etten laita kasvamaan mitään tänä vuonna. No, tytär laittoi retiisejä. Niille laitettiin kunnon multaakin kasvualustaksi ja kaikki meni hyvin - kunnes karvakorvatkin keksi tykätä niistä. Tämä kuva toissapäivältä. Eilenaamulla tuho oli jälleen edennyt ja kaivoin kaikki ylös - ja vein kompostiin. Jotenkin en tykkää syödä "samalta lautaselta" niitten kanssa. Enkä myöskään kasvattaa niille herkkuja.

 Ja sitten ne Leena-ystävältä muutama vuosi sitten saamani maa-artisokat.  Tätä en kai ole muistanut kertoa vielä. Alkukesästä sain  sellaisen tarmonpuuskan, että päätin ottaa ne ylös ja istuttaa uudelleen. Sitä ei kai olisi pitänyt tehdä.  Nimittäin eräänä päivänä sen jälkeen ihmettelin, että jätinkö maan noin epätasaiseksi. En ollut jättänyt. Joku päivä myöhemmin näin uusia kuoppia ja tajusin mistä oli kyse, kun näin mukulan maan pinnalla. Karvakorvat olivat käyneet kaivuutöissä ja jatkoivat sitä uutterasti muina päivinä. Luulin jo kaikkien kasvien menneen, mutta onneksi löysin nuo kolme. Ne odottavat nyt tässä ämpärissä korkeammalle nostettuna pääsevänsä  verkkohäkkiin kasvamaan. Verkko on jo ostettuna. Sinne häkkiin pitäis kyllä laittaa ne karvakorvat! Maa-artisokat kasvoi joku vuosi sitten tosi korkeiksi. Olivat todella upeita silloin. 

Tytär sai eräältä tuttavalta samettikukan taimia. Ne ilahduttavat kukillaan nyt. Ja niistä tykkäävät näköjään muut kuin mekin.

.

Kaikki ei onneksi ole jänisten herkkua. Meillä on muutama pieni ruusupensas, jotka yleensä jokusen kukan kasvattaa joka vuosi. Näistä yksi on Leenalta-ystävältä saatu. Häneltä sain myös vuorenkilpiä. Nekin ovat jo antaneet jakaa itseään.

Ja  vielä pikku muistelo lapsuudesta. Isä laittoi minut porkkanamaata kitkemään. Inhosin sitä, mutta yritin kumminkin tehdä sen kunnolla. No, mitä siitä seurasi: isä luuli, että olin tahallani nyppinyt kaikki porkkanantaimet pois! Äiti sitten yritti selittää hänelle, etten kenties tunnistanut taimia...

Satu jäniksestä joka rakasti herneitä

Kirjoitin sadun jäniksestä v. 2001 vanhemmille lapsillemme. Aiheen sain tietysti siitä kun jänikser silppusivat herneenvarret...

Näin se alkaa: Olipa kerran jänis, jonka nimi oli Uho-Jussi. Se rakasti yli kaiken herneitä. Niitä se halusi aina vain saada. Toiset jänikset sitä vähän ihmettelivät.  Ne kun pitivät paljon enemmän vaikkapa tuoreesta puun kuoresta.

Uho-Jussi selitti, että on jännittävää käydä ihmisten hernemaalla.Siitä oli hauskaa silputa myös herneenvarret. "Olisittepa nähneet miten silppusin viime kesänä erään hernemaan", se kehuskeli. "Ihmiset eivät saaneet siitä mitään", se vielä lisäsi naureskellen. Toiset jänikset pudistelivat päätään niin, että pitkät korvat heilahtelivat puolelta toiselle. Vanhin ja viisain jäniksistä totesi kohta,että "onko tuo sinusta viisasta? Etkö käsitä, että se on vaarallista? Sitä paitsi, ihmiset voivat kyllästyä koko herneenkasvatukseen, koska käyt pilaamassa sadon. Voi olla, että ensi vuonna he eivät kasvata niitä". Toiset jänikset nyökyttelivät päätään, korvat jälleen heilahdellen.

Uho-Jussi sensijaan vain nauroi ja kehui taas ensi yönä menevänsä hernemaalle. "Ålä hyvä poika, mene sinne",toiset varoittelivat sitä. "Sinne on laitettu verkko", joku tiesi kertoa. "Pyh, mitäs verkoista", Uho-Jussi sanoi ."Loikkaan mokomien verkkojen yli".

Vanhin ja viisain heristi sille tassuaan ja sanoi: "Poika, etkös ole kuullut, että joka verkkoon koskee , saa pitkän nenän ja lyhyet korvat?" Olihan Uho-Jussi sen kuullut, mutta hänestä se oli pelkkää höpötystä. Ja vaikka olisi tottakin, mitäs väliä sillä oli? Hänhän aikoi loikata verkon yli. Hän oli hyvä loikkaamaan,

Niin Uho-Jussi taas yön tullen hiipi hernemaalle, kielloista huolimatta.Verkko siellä tosiaan oli. Se ympäröi koko hernemaan. Uho-Jussi hiipi verkon lähelle. Se tuumi, ettei sen tarvitse edes vauhtia ottaa, kun verkko ei tuon korkeampi ole. Sitten se ponnisti jalkansa loikkaan. Mutta voi surkeus. Sen jalka juuttui kiven väliin ja se tupsahti maahan. Ja kuinka ollakaan, sen korva osui verkkoon! Siinä samassa se tunsi, että sen korvat alkoivat lyhetä. Ne lyhenivät aivan olemattomiksi. Samalla nenä alkoi kasvaa ja kasvaa. Siitä tuli kauhean pitkä. Muutenkin  se tunsi olonsa jotenkin oudoksi. Se aikoi lähteä loikkimaan pois, mutta se ei onnistunut loikkimaan. Jotain kummaa oli nyt tapahtunut.

Jostain lehahti paikalle pöllö, joka huusi sille: "Hei, muurahaiskarhu! Pesiä on toisella suunnalla". "Muurahaiskarhu!", ihmetteli Uho-Jussi. Niin se oli muuttunut muurahaiskarhuksi, jolla on pitkä nenä ja lyhyet korvat. Ilmankos sen alkoikin tehdä mieli niin kovasti muurahaisenmunia. Niitä se nyt lähti etsimään pöllön neuvomasta suunnasta.

Tälläinen oli satu jäniksestä, joka liikaa halusi herneitä. Tässä sadussa jänis muuttui muurahaiskarhuksi, mutta oikeasti Jumala on luonut jänikset, muurahaiskarhut ja kaikki muutkin eläimet, "KUNKIN LAJINSA MUKAAN".

Outo otus

Olimme tänään isännän kanssa pitämässä "metsä siistiksi - päivää", eli siistimässä metsää viimesyksyisten hakkuiden jäljiltä. Tämänpäiväinen paikka oli aukio, jossa puupinot odottelivat kuljetusta. Siellä on  kaikenlaista rankaa, oksia, murskaantunutta puuta, ja isoja kantoja. Pinosimme niitä kasoihin alueen laidoille, jotta siellä olisi helpompi kulkea ja uudelle kasvulle olisi paremmin tilaa.

 Olin juuri ottamaisillani eräästä kasasta jotain, kaiketi  lepänraatoa, kun kirkaisin! Oksien lomasta näkyi jotain karvaa - ja silmä. En ensin tajunnut mikä siellä oli. Isäntä tuli myös siihen ja minä kyselin, että "onko se elävä vai kuollut?" Otus oli niin liikkumaton. Ei edes silmäänsä räpäyttänyt. Isäntä heti hoksasi otuksen jäniksenpoikaseksi. Se ei hievahtanutkaan ensin kun isäntä varovasti nosti isoimman rangan siltä kohdin pois.
Kohta se yritti reppana lähteä jonnekin karkuun kömpimään, mutta kovin hitaasti liikkuminen kävi. Ei ollut emo vielä voinut opettaa liukasta lähtöä sille. Minä jäin sitten paikalle päivystämään kun isäntä haki kameran ja kohta paikalla oli myös kolme neitokaistamme,  jotka saivat jopa silittää "Ressukkaa". Sellaisen nimen pienemmät neitokaiset poikaselle antoivat.

Kahvitauon jälkeen pikkuneitokaiset kysyivät porkkanaa mukaansa pupulle annettavaksi... Vaikka olin jo aiemmin sanonut ettei se heiltä mitään syö, kun pelkää varmasti kovasti.

Pihassa meillä lähes joka päivä jäniksiä näkee. Niitä sitten nuoriväki varsinkin käy hätistelemässä kauemmas metsään. Minun olisi oikeastaan pitänyt ihan ekaksi jänistä ajatella otuksen nähdessäni. Yllätyin vaan niin kovin, kun olimme aukiolla jo jonkin aikaa touhunneet, aivan lähellä pikkuressukkaa, ettei tullut mieleenkään siellä enää jänistä ihan lähellä olevan.