Eihän se, että ihminen jaksaa ja saa aikaan kaikenlaista, tee hänen elämästään arvokasta - vaan se, että hän on Jumalan luomus!

Kokonaan toinen asia sitten on se, että miltä sellainen kaikki ihmisestä itsestä tuntuu, kun elämä näyttäytyy hyvin vähäeleisenä ja/tai vaivaiselta. Mutta vaikka se olisi sellaista, ihmisen kallis arvo ei muutu. Hän on yhä Jumalan kuva; hänen kuvakseen luotu. Vanhana ja vaivaisenakin. Jo luonnosta voimme nähdä sen, että uusi elämä tulee näkyviin, kun kasvi näyttää rapistuvan. Siihen uuteen kaikki tähtää siinä, kun silmiin näkyy rapistuminen, kuihtuminen.

"Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu,

 mutta meidän Jumalamme sana pysyy

 iankaikkisesti." Jes. 40:8

 

"Herra vie asiani päätökseen.

 Herra, sinun armosi pysyy iankaikkisesti;

 älä jätä kesken kättesi työtä." Ps. 138:8

"Herra tukee kaikkia kaatuvia,

 ja kaikki alaspainetut hän nostaa." Ps. 145:14

---

Vielä tuli mieleen yksi näkökulma tähän asiaan: Kun minä piirustelen niitä vaatimattoman näköisiä piirustuksiani, ties mikä millekin jämäkartongille usein, on ne kuvat minulle jotenkin merkityksellisiä - minulle, ei välttämättä muille; koska he eivät välttämättä tiedä, mikä sai minut tekemään sen. Ja vielä pitämäänkin sen itselläni. Joku selitys voi joskus olla paikallaan. 

(Ja tähän sopiikin vielä tämä: menin taas sopimaan, että nyt tammikuussa niitä tekeleitäni on tarkoitus pistää taas näytille Lieksan kirjastossa. Tämän viikon perjantaina niitä sinne pitäisi mennä laittamaan. Viimeksi jotain pieniä selvennyksiä kuvien aiheisiin liittyen olin laittanut, ja niin olisi hyvä nytkin tehdä. Tämä olikin nyt tässä kirjoittaessa itselleni hyvä muistutus🙂)

Ps. Näetkö tuossa yllä olevassa kuvassa pienen linnun? Tuon jäisen tuossa ikkunaristikolla... Tää on niin tyypillistä mulle, huomioida tällaisia hömppäjuttuja, "järkevämpien" ja tärkeämpien asioiden jäädessä monesti vähemmälle huomiolle ja mielenkiinnolle... Kuva on tältä aamulta, äsken nappasin sen, kun juttu oli jo tehtynä.

Selvityshomma

Sain eilen hommakseni yhden lankasekasotkun selvityksen. Jollain kumman tavalla se on minusta kivakin homma. Palkitsevampaa kuin vaikkapa jonkun helpon sudokun teko, jotka eivät minulle ole helppoja😅 Tänä aamuna selvitin lankasotkun.  Eilen illalla en "kerinnyt" - (ehtinyt),  kun aloimme katsella Narniaa DVD:ltä.😉

Sitä selvityshommaa nyt aamulla tehdessäni mietin, että jotkut on hyviä selvittämään ihmismielen tai ihmissuhteiden solmuja. Minä en sellaiseen kykenisi. Mutta kun noita lankoja aloin selvittää, ensin löysyttelin sitä epämääräistä kasaa, että mitä tässä on; ja katselin josko löytyisi joku sopivannäköinen kohta, jota voisi alkaa pujotella sinne, mistä se oli tullut. Ja niin vähitellen kasasta alkaa vapautua pieniä keriä, tai jotain muuta sinne sotkeutunutta; ja lopulta ne isot kerät. Ja jopa ne aloitetut työt saa vierelleen ihan omat lankansa. Jotenkin niin niitä muitakin sotkuja kukaties jotkut siihen armoitetut selvittää🤔🧶 

Sitten se on selvät langat🙂

Miksi Jumala... antaa? - pohdintaa

Matkallelähtöpäivän aamuna olin pohtinut ja kirjoittanut vihkoon kirjoittanut:

Annettu asia meille oli muuten se matkakin, kun nuorin tytär sen laivamatkan meille lahjoitti:)

---

Sitten on tietysti meillä kaikilla vielä sellaisiakin asioita, joita olisimme olleet kiinnostuneet osaamaan, mutta jotka  eivät kenties vain meidän "tarjottimelle" kuuluneet. Ei ehkä ollut mahdollisuuksia, ei voimia, tai jotain muuta, mikä esti enemmän kuin vain kiinnostuksen. Itse olisin halunnut oppia esim. soittamaan jotakin. Ja kieliäkin olisin halunnut osata. 

Aamun ajatuksiin tulleita kirjoittelin. Mitä mietin oman kotikaupungin asemasta...

"JOS HERRA EI KAUPUNKIA VARJELE..." v. -33 käännöksestä, Ps. 127:1

"Jos." Jostakin syystä ajatuksiin tuli tänä aamuna tämän oman kotikaupungin asema. Ihan siis siinä mielessä ensin, että mitä yritysmaailmalle nyt kuuluu, ja turismille. Paremminkin saisi olla. On lopettaneita yrityksiä, tyhjiä liiketiloja. Turisteja on kyllä nyt. Sen huomaa vilkaammassa keskustassa näin kesäaikaan:) Osa on tietenkin entisiä lieksalaisia kesäkäynnillään entisisillä kotikonnuillaan. Mutta onhan tietysti niitä turistejakin. Turisteja ajatellessa tuli mieleen ajatus, että joillekin tämä rajan läheisyys on kyllä varmaan estekin. Kenties joku ei tule juuri sen takia, että tuo naapurimaa on nyt tuolla tuulella, mitä se nyt on. Kyllähän se itseäkin välillä mietityttää. Mutta ei ihan samoin, kuin silloin kun tämä tilanne alkoi. Silloin oli sellaisia mietteitä, että ajatteli, että jos tästä pitää olla valmis hyvinkin äkkiä lähtemään vaikka kohti länttä.

Kun olin tähän pöydän ääreen tullut, olin jo sitä ennen miettinyt tuota turistien asiaa, ja yritysten menestymismahdollisuuksia. Kun rupesin lukemisiani etsimään, otin vielä unenpöpperöisenä väärältä viikolta lukemiseni. Ja sieltä sitten varsinaisen lisäksi vielä "eilisen", koska mietin, että oliko minulla jäänyt eilinen lukematta. Se väärän viikon valmiiksi painetut eiliset oli tällaiset:

"Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo." Ps. 127:1 KR-92

"Kehotan rukoilemaan kuninkaiden ja kaikkien vallanpitäjien puolesta, jotta  saisimme viettää tyyntä ja rauhallista elämää, kaikin tavoin hurskaasti ja arvokkaasti." Paavalin 1. kirjeestä Timoteukselle 2:2 KR-92 

Vastaavat "tämänviikkoiset eiliset" tässä: (Ensimmäisestä allaolevasta sanoisin, että niin on jo käynyt, varmaan useammankin kerran. Ja on istutettu uudelleen. Mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua, sen tietää Jumala...!)

"Aivan kuten olen pitänyt huolen siitä, että Israel ja Juuda revitään ja särjetään, tuhotaan ja hävitetään ja sille tuotetaan onnettomuutta, niin minä nyt huolehdin siitä, että se rakennetaan ja istutetaan uudelleen, sanoo Herra." Jeremia 31:28 KR-92

"Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa." Paavalin kirjeestä Titukselle 2:11-12 KR-92

---

Eilen alkoi soida mielessäni jostain vanhasta laulusta:

"...Hän mun syyni suuret

poisti verellään,

otti synnin orjan

armoon elämään..."

Syytökset voivat olla suuria tai pieniä. Jeesus otti meidän kaikkien syyt päällensä, kärsi rangaistuksen niistä. 

Se on lahja,

jonka saa ottaa vastaan kuka ikinä vain tahtoo. 

Mutta jos se lahja ei kiinnosta, 

jää ottamatta, avaamatta,

se jää hyödyntämättä,

avaamaton paketti...

Arvokas lahja!

Jos sinä, juuri sinä, kaipaisit sitä, nyt:

Sano Jeesukselle: 

 - Minä haluan sen, kaipaan saada sen... Ota sinä Jeesus, nämä minun syyni!

Ei ole niin suurta syyllistä; syntistä,  ettei Jeesus olisi hänen syntejään ristille ottanut mukaansa, ja maksanut niistä oman henkensä hinnalla. Hän ei tahtoisi kenenkään jäävän vaille hänelle osoitettua lahjaa...

Jos mietit mitä sitten jatkossa tapahtuisi, jos haluat ottaa sen lahjan vastaan: Hän näyttää sinulle tien, ehkä päivän, tai hetken, matkan kerrallaan❣️

Joka päivä...

"Kiitetty olkoon Herra joka päivä!
Meitä kantaa Jumala, meidän apumme."
Ps 68:20

"Ja hän on sinun aikojesi vakuus,
avun runsaus, viisaus ja ymmärrys;
Herran pelko on  oleva Siionin aarre."
Jes. 33:6

"Ravitse aamulla meitä armollasi,
suo meille iloa ja riemua
kaikkina päivinämme."
 Ps 90:14


Tänä aamuna, kun hieman apeallla mielellä menin katsomaan millaisen jakeen rukouskirja tähän päivään tarjoilisi, oli siellä tuo "joka päivä". Vaikka en olisi kiitollisten tunteiden ympäröimä juuri nyt, on Herra silti kiitettävä joka päivä. Miksi; jos en kerran nyt juuri tunne mitään erityistä iloa, tai kiitollisuusmieltä? Ensinnäkin, tunteet vaihtelevat. Ne ovat kuin tuulet. Toiseksi: Herra kantaa meitä joka päivä. Silloinkin kun mielessämme on vain ahdistuksia, pelkoa, vastoinkäymisiä. Silloinkin Hän on aikojemme vakuus. Muuta ei voisi ollakaan.

---
Itseasiassa minun ei pitänyt tähän blogiin tätä kirjoittaa. Tekstin kirjoitettuani huomasin, että olenkin "väärässä" blogissa. Laitoin tekstin sitten sinne, mihin oli aikomuskin, mutta päätin jättää tämän tännekin. Käpykuva on molemmissa, mutta erilaiset. Sen toisenhan näkee tuosta sivupalkista.

Siunattua lepopäivää!

Erämaassa

Mooses eli suurimman osan elämäänsä erämaassa. Tuo, jota toisinaan sanotaan jopa Egyptin prinsissiksikin. Hänhän oli faaraon tyttären ottopoika. Tuo ottoäiti oli tieten tahtoen ja rohkeasti ottanut tuon hebrealaisen orjan lapsen omakseen, vaikka silloin kaikki hebrealaiset poikalapset olivat saaneet itseltään faaraolta kuolemantuomion - jo ennenkuin olivat syntyneetkään.

Mutta tämän lapsen ottoäiti ei arkaillut ottaa lapselle hebrealaista imettäjääkin. Joka oli itseasiassa se äiti, joka lapsen oli synnyttänyt. Niin lapsi tuo lapsi; Moosekseksi ottoäitinsä nimeämä, sai tulla tuntemaan varhaislapsuudessa myös vanhempansa ja sisaruksensa. Ja he saivat pitää lastaan luonaan jonkin aikaa.

Lapsen imetyksen loputtua oli  äidin kuitenkin vietävä lapsi ottoäidilleen. Voi kuvitella, millaista se mahtoi olla itsekunkin kannalta, kun muutaman vuoden vanha lapsi vaihtaa asuinpaikka, perhettä, äitiä, sisaruksia. Mutta ottoäitinsä oli varmaan iloinen tästä saadusta lapsesta.

Ja faaraon tyttäen ottopoikana hän, Mooses,  sitten kasvoi. Aikuisena hän sai erään kerran mieleensä mennä omiaan tapaamaan. Hän näki heidän orjatyönsä, ja sen kuinka noita orjana olleita hakattiin. Mooses suuttui niin, että löi kuoliaaksi yhden egyptiläisen työnjohttajan.

Kaikki tämä tuli faaraonkin korviin. Hän puolestaan suuttui niin hirmuisesti, että aikoi tapattaa Mooseksen. Olisiko niin, ettei hän ollut koskaan oikeastaan pitänytkään tuosta hebrealaisalkuisesta Mooseksesta? Oli miten oli, Mooses tiesi nyt, että oli tosi kyseessä. Hänen oli aivan pakko paeta, muutoin häneltä olisi mennyt henki.

Entäpä pojan, aikuisen miehen jo, ottoäiti? Hän jäi varmaan kaipaamaan poikaansa, jos oli vielä elossa. Samoin oikea äiti, isä ja sisarukset. Ja varmasti niissä egyptiläisissä oli Mooseksella ystäviä, jotka kaipasivat häntä. Mutta myös niitä, jotka inhosivat sydämensä pohjasta. Mutta monet niistä kaipaavista eivät nähneet häntä enää koskaan sen jälkeen, kun hän lähti. Se tiedetään, että Mooseksen sisar Mirjam, ja hänen veljensä Aaron, vielä tulivat näkemään hänet - mutta se oli vasta 40 vuoden päästä...

---
Mutta nyt Mooses on erämaassa. On asunut siellä 40 vuotta jo. Hän muistelee kuinka sai siellä vaimon ja perheenkin. Jumala oli johdattanut häntä siinä kaikessa. Mutta helppoa hänellä ei ollut, varsinkaan alussa. Olihan hän tottunut aivan toisenlaisiin oloihin. Olihan järkyttävä muutos Egyptin hovista muuttaa niin "maalle", kuin paimentolaisen telttaan. Ehkä Mooses joskus ihmetellen hymähti, ajatellessaan asemaansa ennen, ja nyt. Ja sitä, kuinka egyptiläiset kaupungeissaan kaihtoivat paimentolaisia...

Mutta nyt oli tullut sellainen päivä, että Mooseksen ajatukset myllersivät. Päässä pyöri aivan muuta kuin telttaelämää ja lampaita: Jumala oli käskenyt hänen palata Egyptiin! Miten hän voisi? Tosin Jumala oli kyllä osoittanut hänelle ihmeellisillä asioilla voimansa, kun hän, Mooses, oli epäillyt kutsua ja saamaansa tehtävää. Mutta hän olisi mieluummin vain vieraillut siellä, käynyt vaikka katsomassa veljeään ja siskoaan, ja ehkä entisiä ystäviään. Se olisi ollut mukava asia. Mutta nyt hänelle annettiin valtava tehtävä: hänen pitäisi täältä lähteä ja mennä faaraon luo, ja sanoa hänelle, että hän päästäisi kaikki hebrealaiset lähtemään! Uskomatonta!

Mutta Jumala kyllä ilmoittikin, kuinka tulee käymään: ei faarao tietysti aiokaan päästää kansaa - ennenkuin valtavien, tapahtumaan tulevien ihmeiden jälkeen. Käsittämätöntä...

Mutta nyt Mooses on lähdössä. Häntä jännittää kaikki. Jumalahan lupasi vielä senkin, että hänen  veljensä Aaron tulisi häntä vastaan...

---
Nyt on kohdattu faaraokin jo monta kertaa. Ja viimeisen vitsauksen jälkeen faarao ei enää estä heidän lähtöään; hän suorastaan ajaa heidät matkaan!

Mooses palaa siis taas erämaahan. Hän ei vielä tiedä sitä, että se matka tulee kestämään 40 vuotta... Se tulee sisältämään niin monenlaista, ettei sitä käsittäisikään, eikä ehkä uskaltaisi lähteäkään, jos etukäteen tietäisi. Mutta Jumala johdattaa heitä itse.

Mutta me saatamme kysyä, mitä mahtoi Mooses itse omasta elämästään kuvitella? Silloin "nuorena" nelikymmenvuotiaana? Siihen löytyy vastaus; Apt. 7:24-25: "Mutta kun hän oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta, heräsi hänen sydämessään ajatus mennä katsomaan veljiänsä, israelilaisia. Ja hän luuli veljiensä ymmärtävän, etttä Jumala hänen kätensä kautta oli antava heille pelastuksen; mutta he eivät sitä ymmärtäneet."

Ja eipä tainnut Mooseskaan sen jälkeen mitään ymmärtää, kun hänen omat suunnitelmansa olivat menneet aivan myttyyn...  Ehkä hänen omat unelmansa ja kuvitelmansa eivät täyttyneet, mutta Jumlan suunnitelmat kylläkin. Niin oli paras.


---

Jos kiinnostaa enempi näistä ihan Raamatusta lukea, niin tästä pääsee lukemaan näistä tapahtumista:
2. Mooseksen kirja.

Teltta - tuo siirreltävä ja väliaikainen asumus

En tiedä, mistä tuli mieleen tänä aamuna teltta. Tuo kuvan teltta on isäni aikanaan tekemä. Hän teki sen äidin lakanoista. Minä siinä teltan edessä joskus 70-luvun alkupuolella poseeraan.  Tuo onkin kai ainoa kuva siitä teltasta, jota ei enää ole. Mutta en minä tuota telttaa tänä  aamuna ajatellut, vaan mieleeni tuli jokin jae, jossa verrattiin elämää telttaan. Jonain päivänä teltta puretaan. Esimerkiksi näin oli sanottu:  "Minun majani puretaan ja viedään minulta pois niinkuin paimenen teltta..." Jes. 38:12  Siinä kuningas Hiskia suree sairastumistaan ja hänelle sanotaan ettei hän enää parane, vaan kuolee. Mutta Hiskia rukoili Herraa, ja hänelle annettiin 15 vuotta elinikää lisää.

Ei minun ihan tällaista pitänyt teltta-asiasta kirjoittaa. Mutta yksi minun mieleen tulleista jakeista oli Pietarilta, joka tiesi, että "majani poispaneminen tapahtuu äkisti." 2 Piet. 1:14

Elämä täällä on siis jokatapauksessa väliaikainen asumus, kestää siinä asuminen vähän tai kauan. Täytyy olla valmis siihen, että "telttaköydet ja vaarnat irroitetaan ja teltta puretaan." Se valmius löytyy Jeesuksen luona. Hänen luokseen saa jättää kaikki turhat painolastit, joita ei voi mukana kantaa perille.

Se aika tulee, jolloin ei enää telttaa siirrellä paikasta toiseen paimentolaisten tavoin:
"Katso Siionia, juhliemme kaupunkia. Sinun silmäsi näkevät Jerusalemin, rauhaisan asuinsijan, telttamajan, jota ei muuteta, jonka vaarnoja ei ikinä reväistä irti, jonka köysistä ei yhtäkään katkaista." Jes. 33:20

Siunattua päivää sinulle!

---

Kirjoitin toiseen blogiini jutun: Paimentolaiselämää. Sen kuvitus on sama, mutta teksti eri.

Kuinka puhut itsellesi? Niinkuin ystävälle, vai...?

Eilen oli Uusi Tie -lehdessä juttu, joka puhutteli minua. Sen otsikko jo teki sen: "Puhu itsellesi kuin ystävälle". Minä jouduin toteamaan, etten kylläkään puhu itselleni niin. Huomaan moittivani ja mollaavani itseäni aika usein. En kyllä puhuisi ystävälle yhtä rumasti kuin itselleni. Ja kun lohdutan ja rohkaisen itseäni, se on jonkun muun sanoja, vaikka Raamatusta tai jostain muusta kirjasta. Mikä on ihan hyvä. Mutta että itse itselleni sanoisin jotain kaunista ja hyvää... ihan outo ajatus. Mutta varsin varteenotettava.

Lehden jutussa oli alkutekstissä, että "Ihmisen mielessä käy jatkuva dialogi ja  se on niin automaattista, ettei sitä aina edes huomaa. Mutta se miten itselleeen puhuu, kantaa kauas. Aiheen äärellä onkin hyvä pysähtyä ja tehdä tarvittaessa korjausliikkeitä."

Ja jatkona siihen: "Tiedätkö, miten puhut itsellesi? Miten kommentoit ulkonäköäsi, arvioit suoriutumistasi töissä tai sitä miten suoriudut ihmissuhteissasi?" Ja sitten kehotettiin kirjoittamaan sisäinen puheemme ylös tai puhumaan se ääneen. Ja sanotiin, että se voi olla "aika vavahduttava kokemus".  "Silloin voi huomata, että puhuu itselleen kovin eri  sävyyn kuin puhuisi ystävälleen, sanoo pääkaupunkiseudulla toimiva sielunhoitoterapeutti Tiina Välimäki." Monen sisäinen puhe on kuulemma "ankaraa ja täynnä vaatimuksia". Sitä kun ei mikään sensuroi.

Minulle tuo juttu antoi ajattelemisen aihetta. Jutun oli kirjoittanut Mari Turunen.

Olisin mieluusti laittanut linkin kyseiseen juttuun, mutta sen näkee kokonaan vain verkkolehdestä. Vain alkuteksti näkyy kaikille. Meille tulee paperinen lehti. Tästä linkistä pääsee tilaamaan paperisen lehden kuukauden ajaksi ilmaiseksi. Ja tietysti tilata lehden muutoinkin.

Tästä linkistä voi tutustua verkkolehteen ilmaiseksi. Ja samalla sivulla on myös saatavilla verkkolehden vuoden lukuoikeus puoleen hintaan. Ja verkkolehteen voi ostaa myös vaikka vain viikonkin lukuoikeuden.

Entä jos tänään sanoisi itselleen: "Hyvä minä. Minä Jumalalle rakas!" Kuvastakoon tämä allaoleva kuvakin sitä samaa asiaa. Jumalakin on  taatusti "ottanut meidät kainaloonsa", koska rakastaa meitä!

Asia on niinkuin se päätetään. Vai onko sittenkään...?

Miten päättää asioista, joihin on tarjolla montaa näkökulmaa? Sivuuttaako oma näkökulma ja tuntemukset ja mukautua toisten mielipiteisiin? Kenen näkökannat on ne varteenotettavimmat? Miten olla varma edes oman kantansa järkevyydestä? Kyllä voi joskus olla vaikeaa päätöksenteko. Millä perusteilla päätöksiä ylipäätään pitäisi tehdä? Yhden hyvä voi olla toisen huono. Mikä on hyvä päätös ja mikä huono? Joskus se voi selvitä vasta ajan kanssa. Ja jos tehty päätös ei silloin tunnu hyvältä, kannattaako sitä ruveta harmittelemaan? Eihän se sitä enää muuksi muuta.  Tuleeko sellaisesta tilanteesta vain uusi vaikeus seuraavaan, samanlaisen tilanteen päätöksentekoon? Uusi asia otettavaksi huomioon? Kaikkea ei voi kuitenkaan ennakoida.

Tässäpä päättämättömän pähkäilijän pähkäilyjä... 😕😉  Tällä kertaa kyseessä oli aika pieni juttu. Vai oliko sittenkään? Mistäpä sen tietää? 😊

Kuvapa on jotain muuta, kuin miltä se näyttää...  Ei ole järveä kuvassa. Taivaan saa järveltä näyttämään kameran ohjelma, joka tekee kuvan alaosaan peilikuvan yläosasta:)

---

Noin pähkäilin perjantaina. Piti päättää lähdetäänkö vielä  satojen kilsojen matkalle ennen koulun alkua, eli länsirannikolla käymään. Ei lähdetty. Toivotaan jonkun muun ajankohdan osoittautuvan sopivammaksi. Eilen  lähdimme käymään Joensuussa. Kun olimme ajelleet noin kolmisenkymmentä kilometriä, alettiin ihmetellä autosta kuuluvia ääniä. Pysähdyttiin ja kurkisteltiin konepellin allekin josko selviäisi mistä ääni tulee. Kun aikamme oli sitä tehty ja muutama puhelukin soiteltu, jatkoimme matkaa ja eikä ongelmia auton kanssa muuten ilmennyt. Mutta korjaamolla autoa täytyy käydä näyttämässä. Joten -  ehkä vähän ikävää olisi ollut satojen kilsojen matka aloittaa tuollaisella...

Puhaltaako muutoksen tuulet?

Meillä on ollut tänä kesäkautena puhetta välillä siitä, että voi olla jotain muutoksia tulossa meidän elämäämme. Se on sellainen tunne, joka on voimistunut vähitellen. Voihan olla, että kaikki pysyykin ennallaan, mutta olemme vähän odottavalla kannalla kuitenkin joidenkin asioiden suhteen. Ja olemme myös sopineet rukoilevamme niiden asioiden puolesta.

Itse olen sellainen mieluusti tutussa pysyttelevä, mutta elämässä tapahtuu muutoksia väistämättä joskus, haluaa sitä tai ei. Jos muutoksen tuulet  puhaltavat, toivoisin niiden olevan lähtöisin Jumalan suunnitelmista eikä vain omasta touhotuksesta ja hätäilystä.

"...sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi."  Fil. 2:13

Ylläoleva jae tuli mieleeni. Siinä tosin on kyse pelastuksen asiasta, mutta sopinee kaiketi se moniin muihinkin tahtomisiin ja tekemisiin. Meidän muutoshalussamme on vasta esillä jonkinmoista tahtomista... sellaista, ettei kuitenkaan oikein tiedä mitä tahtoisi, joten tekeminen asioiden muuttamiseen puuttuu vielä täysin. Odotetaan sitten... kuitenkin jonkinlaisessa "hälytysvalmiudessa", että kun jotain ilmenee, se ei yllätä täysin.

---
Kun taannoin Joensuussa pensaita kuvailin, siihen "pyrki" liikennevalot mukaan. Sitten innostuinkin, että sehän onkin ihan hyvä. Sain punaiset ja vihreät, mutta odottelun väriä, oranssia, en vain onnistunut nappaamaan. Samalla kun se punaisen kaveriksi syttyi, ja yritin kuvan napata, se jo vaihtuikin vihreäksi. Se ei oranssi palanut yksistään, vaan punaisen kaverina.

Tämmöistä tänään... juhannuksen alla. 

Kuka sammutti yölampun ja muita mietteitä sekä puuhia

Eilisaamuni tuntui taas melko vaikealta. Masentavat mietteet vaivasivat aamusta pitkälle päivään. Joitakin ajatuksenpätkiä kirjoitin sitten muistilapulle, mitä päivän aikana mieleeni tuli. Muistinhan sentään, että oli ystävänpäiväkin... ja jostain sukelsi mieleeni seuraava ajatus:

"...ystäviksi minä sanon teitä..."  Tuo pätkähän on raamatusta Joh. 15:15. Katsoin äsken. Ei enää palvelijoita, vaan ystäviä...

No, seuraava merkintä muistilapussani on myöskin jae raamatusta:

"Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin

MINÄ TAHDON AUTTAA SINUA 

ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Ps. 50:15

Kävin sitten ulkona kävelylläkin samoihin aikoihin, kuin normaaliaamuinakin. (Toinen lapsista kotona flunssassa ja toisella alkoi koulu poikkeuksellisesti tavanomaista myöhempään). Kun olin sillä kävelylläni tuolla alhaalla, näin puiden välistä näkymän kuusta, joka oli erittäin kaunis. Taivas oli saanut muutakin väriä kuin sinistä tai harmaata. Harmittelin, ettei ollut kameraa mukana. Lähdin kiiruusti hakemaan sitä, vaikka aavistin, että se tuskin kannattaa. Kun saavuin takaisin sen kameran kanssa, ei kuusta näkynyt enää vilaustakaan. Mieleeni tuli ajatus:  

"Kuka sammutti yölampun..."  ja siitä sitten "...on päiväksi muuttunut yö...".  En muistanut mistä tuo viimeksimainittu oli, ajattelin sen kai olevan raamatusta, mutta asia jäi silleen.

Jossain vaiheessa mietin, että "monesti meitä viedään 'side silmillä'; talutetaan kuin sokeaa. Meidän on vain luotettava, että taluttajamme on luotettava, joka osaa katsoa puolestamme meille sopivan kulkukelpoisen reitin."

No, sitten illalla vielä tytär rupesi kyselemään, missä on Simojen/Kaskisen Mysterion-levy. Oli vain tyhjä kotelo löytynyt. Levy sitten löytyikin soittimesta, joka on pöydälläni, mutta sitten tytär ilmoitti, ettei hän kaivannutkaan sitä levyä, vaan toista, joka on samantapainen ja jonka hän jo olikin löytänyt kuunneltavakseen koulutöihinsä kuuluvan piirustushomman ohessa (siitä kohta lisää...). 

No, sitten isäntä keksikin, että hänpä haluaisikin kuunnella Martti Talvelan virsilevyä. Me miellyimme siihen aikanaan kovasti, kun apellani oli se ihan perinteisessä levysoittimessa soitettava versio. Sitä kuuntelimme mieluusti sitten myöhemminkin, kun levy jäi meille. Kun soitinhommelit muuttuivat niin, ettei sellaisen levyn soitto enää onnistunut, saatoimmekin ostaa kyseisen levyn cd-version. Se siis laitettiin illalla soimaan ja kuuntelimme koteloon kuuluvat kaksi levyä, joita ei oltu kuunneltu aikoihin. Ja kas, siellähän olikin tuo kohta "... on päiväksi muuttunut yö..."!  En lainkaan ollut muistanut, että se oli virrestä peräisin. Virsi oli ainakin vanhemman virsikirjan mukaan numero 311 ja mainittu kohta säkeestä 7. Virsihän on  "Jo joudu mun sieluni heräämähän..." Ja se on yksi suosikkini. Olipa jännä huomata illalla, että sama ajatus, mikä aamulla mieleeni nousi, tuli toisessa muodossa esiin illalla. Ei varmasti sattumaa...

Mitä muuta sitten puuhasteltiin eilen. Tyttären mainittuun kouluhommaan kuuluu nyt iso työ. Hän tekee meille ovikatoksen ja niitä työkuvia piirteli illalla puhtaaksi. Jo aiemmin tyttären tekemien suunnitelmien pohjalta isäntä rakensi puusta ja vanerista "koekatoksen" oven päälle, että katoshommassa osataan paremmin kaikki tarvittava ottaa lukuun. Sitä koekatosta sitten aseteltiin eilen oven päälle ja edellispäivänä isäntä väänteli paksusta katiskarautalangasta tyttären piirtämien kuvien mukaan myös katokseen tulevat "koekoristekiehkurat".

Semmoista siis eilen. Ja minä yritin myös piirtää sitä aamulla näkemääni kuunäkymää, mutta ei siitä onnitunutta tullut ja kesken se jäi. Kai minä kuitenkin yritän sen valmiiksi tehdä silti.

En nyt jaksa ruveta tähän enää kuvia puljaamaan, kun oli tuota tekstiäkin niin paljon.

Hyvää päivänjatkoa itsekullekin lukijalle!

Maalaismuori kävi kaupassa

Autohan on siis edelleen poissa pelistä.  Perjantaina laskeskelimme isännän kanssa, että siitä onkin jo kaksi viikkoa kun kävin kylillä... Isäntä sitten kysyi, huvittaisiko minua lähteä nyt kauppakäynnille. No, olisi tavalliselle, tai vaikka linja-autollakin isännän kanssa, mutta ei sellaiselle mikä minulle oli tarjolla: Eli itsekseni linja-autolla. Kahdesta menee kahden maksu... joten tulisi ruoka-ostoksille aika paljon lisähintaa... Lähdin sitten kuitenkin, vaikka ei huvittanutkaan, sillä onhan isäntä jo useamman kerran asioinut tässä välillä.

Olin edellisenä iltana tullut katsoneeksi Ely-keskuksen sivulta niitä linja-autojen vyöhykerajoja.   Sieltä sivuilta löytyi koko itä-suomen alueen pysäkkikohtainen kartta ja se pikkutien risteys, josta me kyytiin noustaan,  jäi juuri sille paremmalle puolelle, eli minusta kahdella vyöhykkeellä selvittäisiin Lieksaan ja matkan hinta olisi 6 euroa.  No, kun pääsin autoon, sanoin kuljettajalle, että miten asia minun mielestäni on (isännältä välillä otettu 6 e, toisinaan 8e), mutta kuski oli eri mieltä. Hänellä oli kone käden ulottuvilla ja se näytti, että 8 e... Kun vähän intin ja selittelin asiaani, että vyöhykeraja on kyllä tuossa aivan lähellä Joensuuhun päin, otti hän sen maksun, joka oli mieleni mukainen.  Mutta sitten hän matkalla selitteli niitä vyökerajoja, kuinka ne menee ja missä auto näyttää niiden vaihtuvan... Takaisin tullessa puolentoista tunnin päästä, oli sama kuski. Sanoin, että ottaa nyt sitten sen minkä katsoo oikeaksi... Otti 8 e. Minä vain mietin, että mitä hyötyä moisista tarkoista vyökekartoista on, kun ne ei sitten pidä yhtä käytännön kanssa. Asiakas ei siis voi tietää tarkalleen hintaa, vaikka kuvittelee olevansa rajan sisällä...  Tytär tuli samoihin aikoihin Enon suunnasta ja samantapaiset selitykset oli hän niistä rajoista saanut. Hänellä meno- ja tulomatkoilla on ollut eri hinnat. Mietin ihan, että laittaisinko palautetta sinne Ely-keskuskeen (tai liikennöitsijälle) näistä monimutkaisuuksista. Sillä jos ne kuskit on oikeassa, niin monimutkainen se systeemi sitten on ymmärtää - näin maalaismuorille ainakin.

No, saatiin ruokaa kumminkin.  Mulla olisi siellä kaupungilla ollut vähän "löysää aikaa", mutta se  linja-automaksuhommeli vei jotenkin sen vähäisenkin innon mihinkään. Hiukan yritin mielenvirkistykseksekseni vaatteita Citymarketissa hypistellä, mutta eipä sekään kiinnostanut nyt. Kävin sentään kahvilassa ja sitten teinkin ne ruoka-ostokset: mahdollisimman "kevyttä"  - siis kannettavaksi. Mutta olihan minulla vastaanottajat ison tien varressa, jotta ei minun tarvinnut niitä itsekseni kaikkia kotiin laahata:)

Omassa autossa joku osa oli perjantaina Joensuussa katsottavana. Saa nähdä mitä siitä sitten kuuluu. Kovin korkealla toivo ei sen suhteen enää ole.

Kuka sai parhaan osan...

Jännitys kihelmöi joukoissa. Jokaiselle osallistujalle jaetaan osa. Halutuimmat osat ovat kuninkaan ja kuningattaren osat. Ja kaikki osat, joissa rikkaus näyttelee merkittävää osaa, ovat myös kovin toivottuja. Nekin kelpaavat hyvin, joissa viisaus tuo sädekehää kantajalleen. Yleisen ihailun vuoksi myös kauneutta saanutta kadehditaan. Nämä ovat halutuimmat.

Sitten on jaossa vaikeampia osia. Köyhän osaan ei innokkaita vastaanottajia ole. Sairautta kammoksuvat kaikki. Kukaan ei halua mitään osaa siitä ryhmästä. Jokainen haluaa paeta toisen selän taakse näkymättömiin, ettei vain sieltä annettaisi osaa. Myös lisäominaisuuksia osiin jaetaan. Kuningatar saa ainakin kauneutta, samoin malli. Vastapainona jatkuva arvostelun kohteena oleminen. Kuningas saa viisautta ja rikkautta. Myös paljon huolta tasapainottamaan kaikkea muuta. Viisas ei saanut samaa määrää kauneutta. Rikkauttakaan ei niin paljon, mutta hänpä saikin ihailua. Syrjäänvetäytyvä luonne on hänellä se, joka estää liiat mahtailut. Entäs sitten köyhä, mitä hän sai lisää? Hänelle annettiin kykyä ymmärtää muita puutteenalaisia. Hän ei ilahtunut saamastaan osasta, mutta se hänelle annettiin, ja sillä hän toimii. Sitten kaikkien katseet kerrankin kääntyvät kiinnostuneina sairaiden ryhmään. Siellä on monta näkyä, josta mieluusti kääntäisi silmänsä pois. Kaikkien takana sängyssä makaa hän, jolle tuli hyvin vaikea osa; hänen tulee vain maata siinä. Hänen kroppansa ei toimi, eikä juuri kukaan voi pitää häneen yhteyttä. Hän sai kuitenkin kuulon ja näön, muttei puhekykyä. Häntä tulee ilahduttamaan kaikki se vaihtelu, mitä hän sänkynsä ympärillä näkee. Nyt astuu pääohjaaja hänen luokseen. Väki tekee tilaa niin, että aukeaa oikein kujanne hänen mennä tuon vaikean roolin saaneen luo. Ja hän sanoo tuolle yksinäiselle, että tämä saa häneen yhteyden, jollaista ei ole muilla; suorimman yhteyden, jossa ei ole samoja häriöitä kuin muilla. Tämä on salattu yhteys. Sitä eivät muut tule kuulemaan, mitä heidän välillään puhutaan.

Joku "täällä näyttämöllä" sitten leuhkii rikkaudestaan, katsoo köyhempää karsaasti: eipä tuo ole osannut hoitaa asioitaan. Toinen katselee kuvaansa peilistä mielihyvällä; enpäs onneksi ole niin ruma kuin tuo naapuri. Viisaaksi sanottu on ylpeä älykkyydestään; kuinka voikin jotkut olla niin tyhmiä? Köyhä tuntee salaista mielihyvää omasta "nöyryydestään". Ja niin edelleen...

Palataanpa "näytelmän" alkuasetelmiin... Siihen kun niitä osia jaettiin...

Mitä tällä kirjoituksella oikein halusin sanoa? Sitä kai, että arvioimme usein ihmisiä ihan vain sillä, mikä silmään näkyy. Ja paljon siitä on sellaista, jolle ihminen ei ole voinut itse mitään. Joka on vain sitä kuorta. Jospa näkisimme lähimmäisemme enemmän Jumalan taideteoksina. Silmään näkyvistä rosoista ja risoista huolimatta.

Turhautuneen erakon turinoita

Aloitin tämän blogin lähes puoli vuotta sitten. Juhannuksena tämä alkoi. Kuka nyt lie lukenut sen ekan höpötyksen, saattaa muistaa mikä oli pontimena tämän aloitukseen. Se oli jonkunlainen yhteydenpito joihinkin tuttuihin ihmisiin. Tämähän on tietysti väärä väline siihen useimpien kanssa. Joittenkin kanssa se toimii ajattelemallani tavalla. Aiemmin ajattelin etten facebookiin rupea. Nyt olen ... ajatellut ... sitäkin... ja jopa ohjeita lueskellut, mutta aina se vain tökkii. En tiedä siitä tarpeeksi ruvetakseni siihen. Enkä oikein tiedä edes mitä itsekään haluan. Haluan ja en halua... Ei ole erakon helppo metsästä tulla ihmisten ilmoille. Facebookiin rupeaminen olisi mulle kuin hyppy liikkuvaan junaan tai ohi lipuvaan veneeseen... Taidan jäädä rannalle. Silti olisi hyvä vähän ajatuksia vaihtaa välillä muittenkin kuin kotiväen kanssa. Jaa, että onhan puhelinkin olemassa. Juu, onhan se. Mutta minä en ole vähääkään puhelintyyppi. Mulle sopis kaikkein parhaiten just tämmöinen, että sais jonkun ajatuksen heittää näin kirjoittamalla. Ja joku joskus vastaiskin kenties. Ehkäpä tämä jatkuu näin - tai sitten ei. Aina välillä olen miettinyt, että nyt tämä riittää. Keskittyis vaikkapa siihen siivoukseen... Vaikka se tuskin menisi niin. Tilalle voisi tulla vaikkapa olo nenä kirjassa, kuten nyt viime päivinä on tullut tehtyäkin. Ja ainahan voi käyttää aikaa vaikkapa tämmöisten kivojen lankakasojen setvimiseen. (Neitokaisten aikaansaannoksia nämä).

Tätä sotkua selvittelimme tässä taannoin vanhimman neitokaisen kanssa. Siitä saa jotain  huvia kun saa tuommoisen kasan  selväksi.

Selvityshommassa pääsen jopa kehumaankin itseäni. Sotku yleensä selviää ihan pikku lankakeriksi taas. Älkää ottako tätä sepustusta liian vakavasti :) vaikka siinä tosi ajatuksiani onkin. Omaan blogiin voi kirjoittaa mitäa haluaa.

Ruoka on tänään helppoa: Janssoninkiusaus. Sitä voisi kutsua mummularuoaksi, sillä äitini on sitä usein tehnyt siellä käydessämme.

Aamun toipumistunti

Tämä aamu oli taas sellainen vaikea. Herätessä jo erinäiset huolenaiheet kävivät heti kimppuun. Sellainen onkin sitten otollinen maaperä muutenkin ikävälle aamulle. Kun olin saanut yhden parin pikkutyttöjä taksiin, alkoi minulla taas aamun toipumistunti. Siinä takaisin kävellessäni Jumalalle kerron asioitani. Kelaan myös sanomisiani, tekemisiäni ja jopa äänenpainojani. Kotiin tullessa olisin oikeastaan mieluummin vain istunut pimeässä. Istuin kuitenkin keittiön tuolilla mietteineni ihan hiljaa. Kun olin aikani siitä nuokkunut, keitin uudet kahvit ja kaivoin paperia ja kynän esiin. Kynä piti  jälleen kerran lainata isännän pöydältä, sillä ipanat vie aina minun kynäni keittiön apupöydältä. Tässä muutama ajatus jonka paperille tuumaustaukoni tuloksena panin, kahvinjuonnin lomassa.

Rauhallinen olotila on kuin auringonpaiste. Joskus sitä on enemmän, joskus vähemmän. Joskus ei lainkaan. Auringosta varjoon, jopa pimeään, on vaikea muutos. Varjosta valoon taas ihana. Pimeässä istuja näkee vain pimeää. Joka istuu pimeässä, ei paljon osaa nauttia siitä, että aurinko kuitenkin on. Pelko tekee kaikesta vielä pahempaa. Epäusko on salakavala ja nopeasti levittyvä rikkakasvi. Sanoilla on valtava voima. Jotkut sanat sinänsä tuntuvat ihan kesyiltä, mutta kun niitä käyttää, niiden vaikutus voi tuntua yllättävän kauan ja vaatia pitkän toipumisajan. Joko itseltä tai toiselta. Äänensävykin voi vaikuttaa pitkän ajan.

Huolissaan olemisesta

Kadehdin ihmisiä, jotka osaavat olla rennon huolettomia ja tyyniä. Siinä jo aiemmin mainitsemassani nuortensarjassa "Flight 29 down", eräs rento lusmuilija sanoo erittäin tiukassa tilanteessa, vielä tiukemmassa tilanteessa olevalle kaverilleen, jotensakin näin.: "Otan vain lunkisti ja kaikki asiat järjestyy minulle." Ah, sellaista luottamusta asioitten järjestymiseen.

Itse olen kyllä aivan päinvastainen tyyppi, valitettavasti. Vaikuttaa siltä, että melkeinpä päätyöni on huolehtiminen. Se on kuitenkin sellaista hyödytöntä huolehtimista, pelkoa asioitten pieleenmenemisestä. Suunnilleen niin, että jos joku asia voi mennä ikävällä tavalla - se menee todennäköisesti niin. Tälläiseen ajatteluun meitä ei ole tarkoitettu. Se on suorastaan synti. Ja sehän tiedetään mistä lähteestä kaikki synti on kotoisin. Se alituinen ikävä vihollisemme ja syyttäjämme seuraa meitä jatkuvasti. Se yllyttää meitä tekemään ja ajattelemaan väärin. Se harrastaa mitä pahimmanlaatuista mustamaalausta Taivaallista Isäämme kohtaan. Se tietää myös meidän heikot kohtamme ja säälimättömästi iskee niihin ja lietsoo kaikenlaisia ikäviä näköaloja eteemme. Se on kuin se viime sotien kuuluisa "Tiltu", joka väsymättömästi levitti vastapuolen propagandaa.

Uskonelämäähän verrataan sodankäyntiin. Sotilaitahan on monnemoisia. Jotkut ovat rohkeita huimapäitä, jotka vapaaehtoisiksi ilmoittautuvat kaikkiin vaarallisiin tiedustelutehtäviin. Sitten on sellaisia pelokkaita tyyppejä, joiden on vain pakko sotia, vaikka pelottaa. Karata ei saa. Pelokas sotilas saattaa nähdä puun takana täristessään vain vihollisten tulevan suoraan kohti. Tiukassa tilanteessa ei ehdi huomioida muuta. Ei kenties näe, että siellä viereisenkin puun takana on kaveri samassa tilanteessa. Ja varsinkaan ei näe, mitä se sodanjohto tekee. Näyttää vain, että sotilasparka on unohdettu sinne vihollisen armoille.

Voitto on kuitenkin jo saatu. Vihollinenkin tietää sen ja sitä hurjemmin se yrittää vielä saada tuhoa aikaan.
Sillä on kuitenkin enää vähän aikaa. Sodanjohto on jo valmiina hiljentämään sen.  Ja se puuntakana tärisevä sotilaskin haetaan sieltä  kyllä.

---

"Älkää siis murehtiko huomisesta päivästä, sillä huominen päivä pitää murheen itsestään. Riittää kullekin päivälle oma vaivansa."   Matt. 6:34  "Ja kuka teistä voi murehtimisellaan lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa?"  Matt. 6:27

Tälläisen ohjeen Jeesus meille antoi. Samaa hän sanoi myös ruuasta ja vaatteista. Niistäkin hän on luvannut huolehtia. Ja loppujen lopuksi, meillähän ei ole "täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme."  (Hebr.13:14)  Kaikki mitä meille tapahtuu, tähtää lopulta siihen.

                   

Illan auringonsäteitä etsimässä

Kävin äsken "valohoitoa" ottamassa. (Isällä muuten aikanaan oli tuollekin sanalle aivan eri merkitys, kuin minulla tässä. Hän tarkoitti, esim. mopon tai auton korjaamokäynnin jälkeen, ettei sille kenties tehty mitään...)
No, enpä minäkään mitään tehnyt, mutta nautin auringon lämmöstä. Se teki hyvää mielelle ja lämmitti mukavasti kroppaakin - näin kesäisissä vaatteissa ulkona ollessani. Lähdin nimittäin ulos kesäiseen tyyliin, vain takki niskaan ja kengät jalkaan. Ensin menin kallioille, johon illan aurinko parhaiten paistaa. Sitten lähdin myös tietä pitkin tallustamaan. Siinä tiellä kävellessäni etsin niitä aurinkoisia kohtia tiestä.

Sitä yrittää kai kouristuksenomaisesti pitää kiinni vielä "kesästä". Mikä kesä muka nyt enää on? En haluaisi antaa periksi syksylle, ja senjälkeen nopeasti tulevalle talvelle. Ikäänkuin voisin pitää kesää luonani, kun kuljen kesäisessä hameessa, kesäisissä väreissä. Olenhan joutunut jo antamaan hiukan syksylle periksi kuitenkin. Olen tällä viikolla laittanut joka aamu farkut jalkaani. Ja joinakin aamuina käsineet käteeni. Olen kuitenkin myös joka päivä vaihtanut kesähameen päälleni iltapäivällä. Toivonkin, että näitä aurinkoisia syyspäiviä riittäisi vielä.

Tämä kuva taannoiselta retkeltä lammelle

Aamupäivällä kävin hieman keräämässä pihlajanmarjoja. Tarkoitukseni oli tehdä hilloa niistä. Kerran aiemminkin  olen sitä tehnyt. (Ei se mikään suursuosikki ollut, mutta käytettiin kyllä.) Nyt keräämäni marjat viskasin lopulta pois, kun ne olivat jo hieman epämääräisen oloisia. Tänä vuonna niitä on ollut ihan ylenpalttisesti. Olisi pitänyt aiemmin ryhtyä toimeen. Hidas hämäläinen...

Aamun tunti

Kello soi tänä aamuna klo 5.50. Näin siis joka arkiaamu. Yleensä sisäinen kelloni herättää minut jo ennen sitä, mutta nyt oli tämä äkkiherätys.  Olen yleensä hyvilläni, jos herään sen verran aikaisemmin, että ehdin siemaista edes yhden kahvikupillisen kaikessa rauhassa, ennenkuin on herätettävä neitokaiset.

Kun kello on tasan 6, herätän pienemmät. Vanhimman saatan herättää jo silloin kun itse nousen. Tuo pikkutyttöjen herätysaika on sellainen tarkkaan mietitty. Siinä ei ole paljon löysiä. Ei siis mitään uusia torkkuja ja sängyssä lojumisia. On noustava heti ylös. Väki saapuu pöytäään murkinalle ja minäkin syön samalla. Pikkuneitokaiset lukevat syödessään kirjaa tai lehteä. (Minäkin tein sitä aikanaan ja siskoa ärsytti kun levittelin sanomalehteä pöydässä.)

Sitten kun klo on n. 6.20 alkaa minulla levoton aika. Alan hoputtaa. Määrään kohta kirjojen ja lehtien lukemisen loputtavaksi. Ilmoitan, että olisi aika ruveta pukemaan (jollei ole tehty jo) ja yhdet sitten ilmoittaa kenties syövänsä vielä...  No, saahan siinä loppua leipää syödessä taas muutaman rivin luettua. Kun saan heidät pois pöydästä,  alkaa usein sellainen vaateralli. Vaikka periaatteessa vaatteet pyritään katsomaan valmiiksi illalla, (reppujen sisältö samoin), niin aina tuntuu olevan jotain etsitävää. Eilen ajattelin, että tänään on neideillä samat kuteet kuin eilen. Ei käynyt toiselle se. Verkkarit  ei käynyt, ei farkut. Hame piti saada. Yritettiin sitten etsiä lämpimämpää versiota, mutta en kovin tyytyväinen ollut. Yritin selittää, että kyllä sitä pitäisi ruveta niissä farkuissa tai verkkareissa kulkemaan kun kylmät säät alkaa. Toinen laittoikin verkkarit ihan suosilla, mutta toinen suostuu laittamaan housut vain pakon edessä. Eli vain silloin kun koulussa on liikuntaa .(Silloin verkkarit laitetaan jo aamulla, ettei niitä tarvi päälle vaihtaa koulussa.)  Kun tälläistä ylimääräistä sählinkiä  tulee, ollaankin  siinä tilanteessa, että eteisessä vedetään hynttyitä kiireellä päälle. Ja minä motkotan. Ihan kuin se mitään hyödyttäisi.  Paremmin ehtisi tietysti kaiken tarvittavan ja vähemmällä jankutuksella, jos heidät herättäisi aiemmin. Tai jos kieltäisin lukemisen pöydässä. Lukeminen venyttää syömistä. Se tekee aamun aloituksen heille kuitenkin miellyttävämmäksi, joten en kiellä sitä.  Enkä aio herättääkään heitä aiemmin. Siis vielä. Talvivaateaikaan sitä herätysaikaa kyllä varhennetaan. Tuo aamun  pukeutuminen on nyt hankala. Ei saisi olla kylmä ulkona eikä taksissa kuuma. Ja iltapäivällä voikin olla ulkona ihan toisenlaiset astemäärät.

Näillä "asetuksilla" sitä nyt mennään. Ihan sopivaan aikaan olivat taksilla tänään. Ja näin meni se aamun tunti. Minun pitäisi kyllä hiukan "säätää" omaa puhe- ja toimintatapaani näin aamuisin (varsinkin). Siis vähän rennonpaan suuntaan. En kyllä ole lainkaan varma, että se onnistuu. Ainahan voi yrittää. (Tai suunnitella yrittää... ) Edes sitä. Eikös sekin ole jotain.

Arjen sankareita?

Äsken porkkanoita raastaessani, tunsin itseni melkein  sankariksi... sain peräti raastettua vajaat kolme porkkanaa (kunnes isäntä halusi osallistua ja raastoi loput kaksi). Niin harvinaista se meillä on porkkanaraaste pöydässä, että siitäkin tulee jotain erityistä. Eikä se porkkanoitten ollessa kyseessä, ole se raha siihen syynä, vaan ihan "emännän" saamattomuus taloustöissä - ja vähän kaikessa muussakin. Paitsi vaatteiden ajattelussa... Siinä on asia jota mielellään ajattelee. Vaikka ei mitään tekisikään tai ostaisikaan. Mitähän se Luoja mahtoi tuumia, kun minut loi... Kuinkahan kaukana mahdan olla siitä suunnitelmasta vai jokseenko tämmöinen musta pitikin tulla? No, vielä ei olla ihan valmiitakaan.

Mihin se sitten tämäkin päivä taas meni. Aamulla värkkäsin loppuun sen jutun uskosta. Se oli ollut puolivalmiina ehkä vajaat pari viikkoa. Tänään sain sen siihen malliin, että sen saatoin laittaa luettavaksi muillekin. Sitten aamulla oli tietysti pyykkikone vaatimassa täytettä. Aamupäivällä yritimme isännän kanssa pähkäillä valokuvaskannerin salaisuuksia. Se vekotin oli ostettu jo kauan sitten (en viitsi sanoa kuinka kauan sittten). Minusta ohje näytti sellaiselta, että kiinnostus heräsi ihan omaan kokeiluun, ilman nuorenmiehen apua.
No, ei siitä kuitenkaan mitään valmista tullut. Ainakaan emme saaneet valokuvaa tämän koneen sisuksiin. Silloin ajattelin, että olisikin ollut parempi ruveta niihin ompelujuttuihin, joita jo vähän olin ajatellut. Ei mulla mitään valmista suunnitelmaa ollut. Käsityölehtiä sitten skanneritouhun jälkeen selailinkin. Ja lämmitinhän jotain  "jämäruokaa" meille kahdelle. Ja olin niin huonotuulinen, etten edes ystävien puheluihin vastannut. Anteeksi ystäväiset! Tää oli taas yksi sellainen päivä.

Nyt on sitten perunat kiehumassa ja kastike tehtynä ja se raaste tehtynä! Lautaset pöydässä ja kaikki tietenkin mahdollisimman vähällä vaivalla. Kateellisena ihmettelen toisten ahkeruutta ja aikaansaannoksia. Joku vain käskisi muuttaa tyyliä. Ei se ihminen niin vain muuksi muutu. Se flegmaattinen ja melankolinen perusluonne on kuitenkin sama.

---

Syötyä tuli. Raaste oli suosikki. Sitä olis mennyt enemmänkim, minkä kyllä entuudestaankin tiesin. Ja pitihän mun möhliä sen kastikkeen kanssa kuitenkin. Kun olin juuri ottamassa lautaselta ekaa haarukallista, tajusin (ennen maistamista) että enhän laittanut siihen lainkaan suolaa tai muitakaan mausteita! Voi hyvänen aika. Menihän se alas kun oli lisukkeita. Kait se siinä unohtui kun oli jo tämä juttu mielessä... Ja minä kun olen joskus isännälle sanonut, etteivät miehet osaa tehdä kahta asiaa yhtäaikaa. Kukas ei nyt osannut ajatella ja tehdä kahta eri asiaa yhtäaikaa?

Ei näillä edellytyksillä tosiaan kovin sankarillisia olla. Paitsi porkkanoita raastaessa...

---

Ai niin, meinas ihan unohtua: sain sentään valmiiksi tänään sen sinisen pörrölankatyynynpäällisen. Eli siis ompelin sen  kolme sivua ja nyt se on tyynyn päällä :) Ja nyt illalla valmistui myös puolivalmiina (tai oikeastaan 2/3 valmiina) kirpparilta ostamani pitkä verkkohuivi. Lanka oli Novitan Rose.

Isäntä sai myöskin nyt illalla valmiiksi sen kovasti odotetun tyttöjen keinun. Sitä mentiin tietenkin heti  koekeinumaan ja läksyjenteko jäi  hetkeksi odottamaan,

Myttyyn mennyt homma

Yleensä en ole hyvilläni, jos tytöillä on pidempi koulupäivä. Nyt kumminkin oli sellainen päivä. Ajattelin näet valloittaa ruokapöydän kaavanpiirustamis - ja kankaanleikkuutöihin. Yleensähän siinä pöydällä on aina jotain kippoa ja kappoa tai ainakin kohta tulossa sellaisia. Pääsin hyvin alkuun. Piirsin kaavat vanhasta vuoden 1997 Burda-lehdestä sellaiseen alppimekkoon. Jälleen tietty sellaista kaunista ja epäkäytännöllistä. Kaavojen piirustaminen meni odotettua mukavammin. Ja kai se nyt mukavammin pöydän ääressä käykin tavanomaisen lattian sijasta...

Sitten innostuin jopa kankaat leikkaamaan. Ensin hihat valkoisesta ryppypintaisesta tekokuitukankaasta. Mitä lie verhokangasta varmaan. Seuraavaksi helma kukallisesta kankaasta. Liivimäinen yläosa puolestaan oli tarkoitus tehdä tummansinisestä sametista. Kaikki nuo kankaat lienen ostanut Löytöpuodista Lieksasta, jollain minimaalisella summalla. Samettia näytti olevan aika vähän. Se oli  pitkän hameen yksi kappale.   Joltain mennyt kans ompelut mönkään... Päättelin sen kuitenkin riittävän. Eipä riittänyt. Kaula-aukon alavarat jäi vallan leikkaamatta. Ne nyt olisi voinut korvata jollakin. Ärsyttävämpi tapaus oli se, kun tajusin, etten millään saa jäljellä olevasta kankaasta niitä kahta pienehköä takasivukappaletta. Sovittelin ja sovittelin niitä eri suuntiinkin. Ei auttanut mikään. Leikkasin sitten ensin toisen ilman saumavaraa... ja toista ei sitten saanutkaan kokonaisena silläkäään menetelmällä. Alhaalta jäi puuttumaan pieni pala. Siitäkin olis varmaan voinut keplotella jotenkin. Tajusin kuitenkin uuden ongelman, samettiin tarttuu ja siinä näkyy heti kaikki vaalea pöly yms. En saisi sitä kuitenkaan pidettyä siistinä, kun se jo leikkuuvaiheessa ottaa itseensä kaikkea. Vaikka ajatus olikin, etten välttämättä pidä hametta itse, (siis jos se ei olis sopivankokoinen) olisi se kuitenkin kiva ollut saada valmiiksi. Olisin kai polleana sitä sitten täällä esitellyt...

Harmittaa tuntien turha touhu. Olisi tässä huushollissa paljon tähdellisempääkin tekemistä. Olisi meikäläisen hyvä ruveta sellaiseksi kunnon - tai paremminkin edes kelvolliseksi - emännäksi. Hoitelisin hyväntuulisena vain taloutta... muistaisin kastellla kukkia, kupsia pihalla, pyyhkiä pölyjä, siirrellä lasten leluja,  ja paneutua ruoanlaittoonkin paremmin ja kaikkea sellaista.  Tiedän jo, että se on vain haavekuva, joka ei minulla toteudu. Mulla sujuu hommat  paremminkin sellaisella mua huvittaa periaatteella. Kuulostaa kamalalta, mutta sellainen minä olen. Eniten mua huvittaa vaatteiden kanssa touhuaminen. En osaa selittää mikä siinä kiehtoo.

----

Perjantai 5.9.2014: No, niin. Siitä alppihameen helmaksi aiotusta kukallisesta kankaasta tuli tänään pusero Burdan kaavalla, jonka joskus aiemmin mainitsin ostaneeni. Pusero on ihan käypäinen :)