Kuka sai parhaan osan...

Jännitys kihelmöi joukoissa. Jokaiselle osallistujalle jaetaan osa. Halutuimmat osat ovat kuninkaan ja kuningattaren osat. Ja kaikki osat, joissa rikkaus näyttelee merkittävää osaa, ovat myös kovin toivottuja. Nekin kelpaavat hyvin, joissa viisaus tuo sädekehää kantajalleen. Yleisen ihailun vuoksi myös kauneutta saanutta kadehditaan. Nämä ovat halutuimmat.

Sitten on jaossa vaikeampia osia. Köyhän osaan ei innokkaita vastaanottajia ole. Sairautta kammoksuvat kaikki. Kukaan ei halua mitään osaa siitä ryhmästä. Jokainen haluaa paeta toisen selän taakse näkymättömiin, ettei vain sieltä annettaisi osaa. Myös lisäominaisuuksia osiin jaetaan. Kuningatar saa ainakin kauneutta, samoin malli. Vastapainona jatkuva arvostelun kohteena oleminen. Kuningas saa viisautta ja rikkautta. Myös paljon huolta tasapainottamaan kaikkea muuta. Viisas ei saanut samaa määrää kauneutta. Rikkauttakaan ei niin paljon, mutta hänpä saikin ihailua. Syrjäänvetäytyvä luonne on hänellä se, joka estää liiat mahtailut. Entäs sitten köyhä, mitä hän sai lisää? Hänelle annettiin kykyä ymmärtää muita puutteenalaisia. Hän ei ilahtunut saamastaan osasta, mutta se hänelle annettiin, ja sillä hän toimii. Sitten kaikkien katseet kerrankin kääntyvät kiinnostuneina sairaiden ryhmään. Siellä on monta näkyä, josta mieluusti kääntäisi silmänsä pois. Kaikkien takana sängyssä makaa hän, jolle tuli hyvin vaikea osa; hänen tulee vain maata siinä. Hänen kroppansa ei toimi, eikä juuri kukaan voi pitää häneen yhteyttä. Hän sai kuitenkin kuulon ja näön, muttei puhekykyä. Häntä tulee ilahduttamaan kaikki se vaihtelu, mitä hän sänkynsä ympärillä näkee. Nyt astuu pääohjaaja hänen luokseen. Väki tekee tilaa niin, että aukeaa oikein kujanne hänen mennä tuon vaikean roolin saaneen luo. Ja hän sanoo tuolle yksinäiselle, että tämä saa häneen yhteyden, jollaista ei ole muilla; suorimman yhteyden, jossa ei ole samoja häriöitä kuin muilla. Tämä on salattu yhteys. Sitä eivät muut tule kuulemaan, mitä heidän välillään puhutaan.

Joku "täällä näyttämöllä" sitten leuhkii rikkaudestaan, katsoo köyhempää karsaasti: eipä tuo ole osannut hoitaa asioitaan. Toinen katselee kuvaansa peilistä mielihyvällä; enpäs onneksi ole niin ruma kuin tuo naapuri. Viisaaksi sanottu on ylpeä älykkyydestään; kuinka voikin jotkut olla niin tyhmiä? Köyhä tuntee salaista mielihyvää omasta "nöyryydestään". Ja niin edelleen...

Palataanpa "näytelmän" alkuasetelmiin... Siihen kun niitä osia jaettiin...

Mitä tällä kirjoituksella oikein halusin sanoa? Sitä kai, että arvioimme usein ihmisiä ihan vain sillä, mikä silmään näkyy. Ja paljon siitä on sellaista, jolle ihminen ei ole voinut itse mitään. Joka on vain sitä kuorta. Jospa näkisimme lähimmäisemme enemmän Jumalan taideteoksina. Silmään näkyvistä rosoista ja risoista huolimatta.