Siinä hetkessä oli paljon enemmän, kuin kirjoitettiin

"...Niin tämä avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin, hän nousi istumaan.

Ja Pietari ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet seisomaan..."
Apt. 9:40-41

Mielestäni noiden kahden jakeen väliin sopinee ajatustauko, koska se hetki sisältää paljon.  Dorkas, tai Tabita, kuten Pietari häntä kutsui, nousi tavallista sikeämmästä "unesta". Se oli kuoleman unta.

Pietari oli tullut pyydettäessä tätä tapausta varten toiselta paikkakunnalta. Kun hän saapui paikalle, olivat siellä Dorkaksen ystävät heti känen "kimpussaan" esittelemässä tuolta ystävältään saamiaan lahjoja ja käsitöitä. Mutta Pietari halusi olla yksin. Kukaties häntä vähän hermostuttikin. Hän toimitti kaikki ulos siitä yläkerran huoneesta, jossa kuollut oli,  hautausta varten valmisteltuna. Pietarilla lienee ollut kiirekin tänne tullessaan, sillä ei hautausta  voinut kauaa odotella.

Mutta nyt Pietari on yksin kuolleen kanssa. Tai ei aivan yksin. Sillä tiesihän hän Herransa olevan hänen kanssaan.  Hän käy rukoilemaan. Sen sanoja ei meille ole kerrottu, mutta sitten hän sanoo: "Tabita, nouse ylös!". Onko hetken hiljaista? Emme tiedä, mutta Tabitan silmät alkavat liikkua ja hän avaa ne. Pietari näkee, että hänen rukouksensa on kuultu...

Mutta Tabita... Mitä hän ajattelee? Mitä sanoo? Hänen aukenevat silmänsä tavoittavat jonkun tuntemattoman vuoteen viereltä. Ehkä hän miettii, missä hän on? Kenties huone onkin tuttu, mutta kuka on tuo vieras mies tuossa? Mitä minulle tapahtui? Missä olen? Enkö ollut kuollut... mutta kuulin äänen, joka käski minun nousta...?

Ja nyt Pietarin käsi tarttuu Tabitan käteen ja nostaa tämän ylös, seisomaan. Tämä on ihme! Iloinen ihme! Ja he muistavat tämän hetken varmasti aina. Mutta nyt Pietari menee ovelle ja päästää sisään ystävättäret ja kaikki, jotka odottivat oven takana... Voi sitä riemun, ihmetyksen ja ilon kyyneleiden, naurun ja halausten määrää!

Emme me sitä osaa edes kuvitella, vaikka tässä  vähän yrittelin.