Ruusukantinen kirja - ja sen herättämiä mietteitä

Niin, siis vaatimattoman kirjan kansien olisi tarkoitus saada vielä ruusukankaasta päällystys. Tämä on menosssa äidille synttärilahjaksi. Mitä nämä kannet sitten sisällään pitävät?  Niistähän on joskus ollut juttuakin, mutta kerronpa silti kohta... Oli tosi vaikea keksiä äidille mitään synttärilahjaa. Siinä oli minun puoleltanikin tietyt "raamit", joiden mukaan piti toimia. Enkä sitten keksinyt mitään muuta, kuin sen idean sain, että jospa laittaisinkin äidille sen "vieraskirjan", josta jo aiemmin vähän kerroin, johon raamatunjakeita käsin kirjoittelin, ja jota alunalkaen itselleni olin tekemässä. Mutta nyt päätinkin antaa sen äidille. Tekstit on isoja, helposti selattavassa muodossa. Jospa hänen olisi siitä helppo joskus joku jae lukaista. Ja synttärikukkaset menee tässä ikäänkuin niiden ruusukankaalla päällystettyjen kansien muodossa,  postin kuljettamana hänen postilaatikkoonsa.  Kirjassa on puutteensa, mutta mikäpä täällä aivan mielen mukaista olisi muutoinkaan. Ai niin, Omar-karkkipussi on jo ostettu lähetykseen mukaan laitettavaksi myös.

Minun oli aikomus ensin kirjaan tehdä sisällysluettelokin, koska olin laittanut lappusille kaikki paikat, joista tekstiä oli. Muutin suunitelmaa. Jätin sisällysluettelon kirjoittamatta. Ja lappuset säästän itselläni, jos vaikka innostuisin uudelleen itselleni kirjaa värkkäämään. Huomasin sen nimittäin itselleni ihan "tarpeelliseksikin", sillä toisinaan se oli helppo ottaa esiin selattavaksi, jos oli vaikka apealla mielellä, eikä muuta jaksanut kuin sitä selata. Olihan siinä juuri minulle valikoitu sisältö... Toivottavasti äitikin siitä jotain saa itselleen.

Kun sitten talletin niitä lappusia, laitoin ne isomman paperin väliin ja siihen paperiin kirjoitin kirjan valmistumisesta. Kirjoittessani päivämäärää, se 15.10. tuntui tutulta... Se toi mieleen muiston 31 vuoden takaa. Olinpa nimittäin  sinä päivänä: 15.10.1989, liikkeellä  äidin kanssa. Ajelimme kahdestaan Poriin. Minä olin menossa Porin Eelim-temppelissä (helluntaiseurakunta) kasteelle. Menomatkalla juoksi hirvi auton editse. Myöhemmin kotona isä ei yhtään tykännnyt kuullessaan kasteasiasta. Se on sikäli erikoista, että juurihan hän se aikanaan meillä oli, joka ensimmäiseksi, 70-luvun alussa, oli siihen helluntaiseurakuntaan kuuluvien kanssa tutustunut, ja jonka tähden äitikin tiensä sinne löysi. Ja me tytöt kuljimme äidin mukana; oli kerhot, pyhäkoulut, leirit. Ja hyvin usein ihan tavallisiin jumalanpalveluksiin, eli kokouksiin, lähdimme mukaan. Joskus kukaties ihan silläkin, että jos isä sattui kotona olemaan juovuksissa...  Ei niitä enää niin muista. Mutta isä itse ei tosiaan ollut koskaan helluntaiseurakunnan jäsenenä, mutta varmaan aina hänen sydämessään kyti usko, vaikka se pullo piti häntä otteessaan lähes loppuun asti. Lapsi ollessani isähän pyysi minua lukemaan itselleen raamattua ääneen. Se mitä luettiin, ilmeisesti kohtuullisen usein, oli Johanneksen evankeliumin lukua 14. Ihmettelin sitten joskus aikuisena, miksi sen luvun alkuosa niin päässäni pyörii. Äiti sitten muistutti siitä, että isähän sitä luetti minulla. Jännä juttu sekin, että pappi isän hautajaisissa luki juuri tuon kohdan,vaikka ei tiennyt lukiessaan, miten tärkeä se kohta oli isälle ollut...

"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä  teille, että minä menen  valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen." Joh. 14:1-3 (Jeesuksen sanoja)

 

Mutta nyt minun sitten pitäisi alkaa värkätä tuollaisia kansia... Vähän mietityttää sen onnistuminen, en ole kai aiemmin tehnyt kirjaan kangaskansia.

---

Nyt se on tehty. Ja arvasinhan ettei se välttämättä ihan heti onnistu. Siitä tuli ensin liian löysä. Mutta se ongelma onneksi korjaantui sillä, että teki tikkaukset kaikkiin reunoihin.