Sanoja 150 -vuotiaalle!

Minulta kysyttiin tässä taannoin, haluaisinko kirjoittaa jotain entisen kotikuntani Pomarkun fecebook-sivulle. Ystäväni Marja-Leena siitä mahdollisuudesta minulle ensinnä kertoi ja hän sitten vinkkasikin Pomarkkuun päin, että minäkin saattaisin olla kiinnostunut kirjoittamaan. Kiitos Marja-Leena! Pomarkun kunnalla on juhlavuosi, kun 150 vuotta tuli täyteen! Sen tiimoilta sitten kuntalaisilta, entisiltä ja nykyisiltä, on kirjoituksia kyselty.

Kiitos Pomarkun kunnalle, että minäkin sain osallistua! Sillä oli minulle suuri merkitys, että sain kuulua näiden tekstien kirjoittajiin, vaikka syntypaikkani on aivan muualla ja nytkin asuinpaikkani on satojen kilometrien päässä. Muukalaisuuden tuntoja olen kokenut, ja yhäkin koen, koska en milloinkaan ole saanut kokea sitä, millaista olisi asua aivan oman sukunsa syntysijoilla.  Kiitän  myös kaikkia tekstiäni jollakin tavoin huomioineita:)

En ole itse  facebookissa, mutta kunnan puolesta ne tekstit siellä muutoinkin julkaistaan. Jos joku, joka ei myöskään facebookissa ole, haluaa katsoa tekstin kommentteinen ja tykkäyksineen, niin voi mennä ensin Pomarkun kunnan sivulle tästä: www.Pomarkun kunta.fi  ja siellä sitten napsauttaa kuvaa, jonka alla on tekstinä "kunta facebookissa."  Pitäisi onnistua noin jonkun kerran.

Mutta muutoin laitan  tekstini tähänkin näkyviin:

Se on kuin jonkun lippaan avaisi... Kun vähänkin rupeaa Pomarkkua ajattelemaan. Kaikenlaista muistoa pyrkii esiin. Täällä etäällä sitä helposti ajattelee, että haluaisi jutella yhden sun toisen entisen tutun kanssa. Onhan heitä; ystäviä, työtovereita, naapureita, lapsuuden leikkitovereita ja muita tuttuja.  Asuimme ensin Kiilholmassa, jossa oli äidin ensimmäinen työpaikka karjanhoitajana Sileäkankaalla.  Sen jälkeen hän oli Liikeyhtiöllä,  jolloin asuimme Asemantiellä. Sieltä käsin aloitin kouluni. Sitten äiti sai karjakon homman Wiron talosta. Asuimme siinä pihapiirin viehättävässä mökissä, joka on viehättävän näköinen edelleenkin:) Kun karjanhoitotyöt loppuivat, muutimme Keisarinkujalle ja äidin työpaikka oli vuosia kenkätehdas. Ja sitä se oli myöhemmin minullekin. Mutta ajat muuttuvat. Ja nyt kun pääsee kerran vuodessa Pomarkkuun, ei sitä osaakaan ruveta puheisiin ihmisten kanssa. Usein mieluummin itsekseen kuljeskelee  tutuissa maisemissa kirkon kieppeillä. Mutta iloiset  tervehdykset ilahduttavat, jos kuka vastaantulija minut tunnistaa, tai vaikka puheisiinkin rupeaisi:) 

Kuvassa on äitini 70-luvun alussa Wiron lehmien kanssa. Minä ja siskoni siinä mukana.

Tässä vielä vanhalla mielipaikallani, sankarihautojen äärellä, muistivihkooni kirjoittamiani ajatuksia toissakesältä (11.7.2016):

"Siinä istuin hautausmaan penkillä 

kai kutsumassa muistoja esiin

tai jotain niitä sivuavia tunnelmia.

Pomarkku - joka paikassa jotain

josta tekee mieli sanoa, 

että tuossa oli sitä, tuolla oli tätä,

tuolla tehtiin tätä.

Paikat tuo mieleen ihmisiä

jotkut jo aikoja sitten kuolleita.

Ei ole tehnyt mieli nytkään kuvia ottaa

vaikka kamera on mukana.

En osaa oikein selittää sitä, 

mutta kai ne kuvat olisi pitänyt

ottaa aikoja sitten.

Yhä kuitenkin nautin istumisesta

penkillä sankarihautojen äärellä

illan hiljaisuudessa, kuten ennenkin.

Tässä me joskus isän kanssa otettiin

kuvia toisistamme.

Nyt isän hauta tuossa aivan lähellä.

Kaulaani kurkottelemalla

näen sen pensaan ylitse.

Tällainenkö tämä kylä oli silloinkin?

Ajattelin, että olisi ollut vilkkaampi silloin.

Hautausmaalla muistelen nimiä,

ihmisiä, jotka elivät kuka minkäkinlaisen elämän.

Miksi ajattelen kuolleita? Miksi en eläviä 

ajattele, miksi en erityisemmin halua heitä kohdata?

Olen tuttu vieras tai vieras tuttu.

Tämä ei enää ole paikkani, en kuulu tänne,

kuulunko sinne missä asun?

Siellä asun, mutta vähän muukalainen sielläkin.

Kai tässäkin on hoitava hiljaisuus

huolimatta siitä, että viereisellä tiellä

välillä moottori pärisee.

Täällä puut tuulessa suhisevat.

Jostain kuuluu lasten ääniä.

Edessä ilta-auringon valaisema hautausmaa

niin kauniina ja rauhallisena.

Nyt näen omat väkeni - ja lähden."

Teitä tuttuja ja tuntemattomia Pomarkkulaisia tervehtien Tuula Nykänen os. Laurila

Täällä minun nykyistä olemistani:  (ja tässä kohden oli sitten tämän blogini osoite, jota onkin turha tässä toistaa).

----

 Tässä vielä kuva sieltä sankarihautojen ääreltä.

Tällaista täältä tänään.