sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Sanoja 150 -vuotiaalle!

Minulta kysyttiin tässä taannoin, haluaisinko kirjoittaa jotain entisen kotikuntani Pomarkun fecebook-sivulle. Ystäväni Marja-Leena siitä mahdollisuudesta minulle ensinnä kertoi ja hän sitten vinkkasikin Pomarkkuun päin, että minäkin saattaisin olla kiinnostunut kirjoittamaan. Kiitos Marja-Leena! Pomarkun kunnalla on juhlavuosi, kun 150 vuotta tuli täyteen! Sen tiimoilta sitten kuntalaisilta, entisiltä ja nykyisiltä, on kirjoituksia kyselty.

Kiitos Pomarkun kunnalle, että minäkin sain osallistua! Sillä oli minulle suuri merkitys, että sain kuulua näiden tekstien kirjoittajiin, vaikka syntypaikkani on aivan muualla ja nytkin asuinpaikkani on satojen kilometrien päässä. Muukalaisuuden tuntoja olen kokenut, ja yhäkin koen, koska en milloinkaan ole saanut kokea sitä, millaista olisi asua aivan oman sukunsa syntysijoilla.  Kiitän  myös kaikkia tekstiäni jollakin tavoin huomioineita:)

En ole itse  facebookissa, mutta kunnan puolesta ne tekstit siellä muutoinkin julkaistaan. Jos joku, joka ei myöskään facebookissa ole, haluaa katsoa tekstin kommentteinen ja tykkäyksineen, niin voi mennä ensin Pomarkun kunnan sivulle tästä: www.Pomarkun kunta.fi  ja siellä sitten napsauttaa kuvaa, jonka alla on tekstinä "kunta facebookissa."  Pitäisi onnistua noin jonkun kerran.

Mutta muutoin laitan  tekstini tähänkin näkyviin:

Se on kuin jonkun lippaan avaisi... Kun vähänkin rupeaa Pomarkkua ajattelemaan. Kaikenlaista muistoa pyrkii esiin. Täällä etäällä sitä helposti ajattelee, että haluaisi jutella yhden sun toisen entisen tutun kanssa. Onhan heitä; ystäviä, työtovereita, naapureita, lapsuuden leikkitovereita ja muita tuttuja.  Asuimme ensin Kiilholmassa, jossa oli äidin ensimmäinen työpaikka karjanhoitajana Sileäkankaalla.  Sen jälkeen hän oli Liikeyhtiöllä,  jolloin asuimme Asemantiellä. Sieltä käsin aloitin kouluni. Sitten äiti sai karjakon homman Wiron talosta. Asuimme siinä pihapiirin viehättävässä mökissä, joka on viehättävän näköinen edelleenkin:) Kun karjanhoitotyöt loppuivat, muutimme Keisarinkujalle ja äidin työpaikka oli vuosia kenkätehdas. Ja sitä se oli myöhemmin minullekin. Mutta ajat muuttuvat. Ja nyt kun pääsee kerran vuodessa Pomarkkuun, ei sitä osaakaan ruveta puheisiin ihmisten kanssa. Usein mieluummin itsekseen kuljeskelee  tutuissa maisemissa kirkon kieppeillä. Mutta iloiset  tervehdykset ilahduttavat, jos kuka vastaantulija minut tunnistaa, tai vaikka puheisiinkin rupeaisi:) 


Kuvassa on äitini 70-luvun alussa Wiron lehmien kanssa. Minä ja siskoni siinä mukana.




Tässä vielä vanhalla mielipaikallani, sankarihautojen äärellä, muistivihkooni kirjoittamiani ajatuksia toissakesältä (11.7.2016):


"Siinä istuin hautausmaan penkillä 
kai kutsumassa muistoja esiin
tai jotain niitä sivuavia tunnelmia.

Pomarkku - joka paikassa jotain
josta tekee mieli sanoa, 
että tuossa oli sitä, tuolla oli tätä,
tuolla tehtiin tätä.
Paikat tuo mieleen ihmisiä
jotkut jo aikoja sitten kuolleita.

Ei ole tehnyt mieli nytkään kuvia ottaa
vaikka kamera on mukana.
En osaa oikein selittää sitä, 
mutta kai ne kuvat olisi pitänyt
ottaa aikoja sitten.

Yhä kuitenkin nautin istumisesta
penkillä sankarihautojen äärellä
illan hiljaisuudessa, kuten ennenkin.

Tässä me joskus isän kanssa otettiin
kuvia toisistamme.
Nyt isän hauta tuossa aivan lähellä.
Kaulaani kurkottelemalla
näen sen pensaan ylitse.

Tällainenkö tämä kylä oli silloinkin?
Ajattelin, että olisi ollut vilkkaampi silloin.

Hautausmaalla muistelen nimiä,
ihmisiä, jotka elivät kuka minkäkinlaisen elämän.
Miksi ajattelen kuolleita? Miksi en eläviä 
ajattele, miksi en erityisemmin halua heitä kohdata?
Olen tuttu vieras tai vieras tuttu.
Tämä ei enää ole paikkani, en kuulu tänne,
kuulunko sinne missä asun?
Siellä asun, mutta vähän muukalainen sielläkin.

Kai tässäkin on hoitava hiljaisuus
huolimatta siitä, että viereisellä tiellä
välillä moottori pärisee.
Täällä puut tuulessa suhisevat.
Jostain kuuluu lasten ääniä.
Edessä ilta-auringon valaisema hautausmaa
niin kauniina ja rauhallisena.

Nyt näen omat väkeni - ja lähden."

Teitä tuttuja ja tuntemattomia Pomarkkulaisia tervehtien Tuula Nykänen os. Laurila
Täällä minun nykyistä olemistani:  (ja tässä kohden oli sitten tämän blogini osoite, jota onkin turha tässä toistaa).

----
 Tässä vielä kuva sieltä sankarihautojen ääreltä.



Tällaista täältä tänään.

11 kommenttia:

  1. Voi miten kiva että pääsit tuollaista kirjoittamaan ja ihania muisteloita olikin! Hyvää kolmatta adventtia♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samoin sinulle:) Tosi lähellä se joulu jo onkin! Tuo on ollut hyvä idea, että tuollaisia muisteloita kerätään kaikkien luettavaksi. Minäkin sieltä ystäväni kirjoituksen olen lukenut ja olihan siellä entisen liikunnanopenkin kirjoitus:)

      Poista
  2. Hieno kirjoitus!
    Ensimmäinen kuva ei jostakin syystä näy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva oli saada se kirjoittaa:) Minulla oli tässä näkyvillä kaksi kuvaa, eli ensimmäisenä lehmäkuva. Äsken kokeilin ja sain näkyviin molemmat laittamani kuvat. Mikä lie häikkä sitten jos ei tule näkyviin:(

      Poista
    2. Heti kohta kun olin tuon kommentin kirjoittanut, isäntä rupesi myös katsomaan juttua ja totesi hänkin ettei kuva näy. Olisikohan sillä ollut osuutta asiaan, että olin ottanut nuo tekstit ja kuvat sähköpostista, paitsi alinta kuvaa. Laitoin nyt kuvan ihan tavalliseen tapaan ja poistin sen samanlaisen mikä ei suostunut näyttäytymään.

      Poista
  3. Niinhän se on, että kun on useammassa paikassa asunut, niin ei missään ole oikein kotonaan, ja toisaalta joka paikassa on ollut sen verran kotonaan, että jollain lailla on kuitenkin ikävä monia paikkoja. No, taivaassa kerran ollaan kotonamme, ei ole ikävä mihinkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se on. Onhan sitä tännekin jollakin tavoin kotiutunut, mutta sellaisia sukulais- ja ystävyyssuhteita sitä kyllä kaipaa. Minullekin tuli tänä aamuna mieleen, että siellä taivaassahan tosiaan ollaan sitten kotonamme ja ihan sukulaisten parissakin vielä, koska sanotaanhan meidän Jumalan sukua olevan:)

      Poista
  4. Kaunis postaus, kiitos tästä. Hienoa kun pääsit tuon kirjoittamaan. Niin mukavia muisteluita. Mukavaa sunnuntain jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, samoin sinne! Arvostan todella sitä, että sain kirjoittaa omankin muistelukseni. Ystäväni Marja-Leena siitä mahdollisuudesta ensiksi minulle kertoi:)

      Poista
  5. Kävin laittamassa kiitokset kunnan sivulle. Kiitos kun otit haastepyyntöni vastaa ja kirjoitit. Hyvä ja mukaansa tempaava juttu tuli. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Jos sinä et olisi siitä mahdollisuudesta minulle kertonut, niin en tietäisi koko jutusta mitään. Harmittaa, että tuosta tekstistäni jäi puuttumaan kiitokset sinun osuudestasi! Taidanpa korjatakin sen siihen nyt. Eilen aamulla en muuten onnistunut näkemään sitä kunnan sivua. Facebook ei päästänyt, kirjautumaton kun olen. Olen varmaan liian usen käynyt siellä sivulla viime aikoina... Kirjoituksen ilmestymispäivän iltana onnistuin näkemään sen hetkisen tilanteen kyllä:)

      Poista