Kadonneen bussikortin arvoitus

Torstaiaamuna neidon bussikortti oli  vielä tallessa. Iltapäivällä molemmat nuoremmat neidot menivät uimahalliin koulun jälkeen ja pääsivät meidän kyydissämme takaisin kotiin. Korttia ei siis tarvittu silloin.

Sitten koitti perjantaiaamu. Neito lähti kouluun. Kohta soi puhelin ja hän ilmoitti kortin puuttuvan. Minun käskettiin katsoa toisesta repusta, olisiko se siellä. Ei ollut. Ei ollut verkkaritakin taskussakaan. No, löytyyhän se jostain, oli ajatus. Kyytiin tyttö silti pääsi, kun sanoi kortin jääneen kotiin ja iltapäivällä pääsi takaisin samalla tavalla. Kyllä se viikonlopun aikana jostain kotoa löytyy, arveltiin yhä.

Koitti maanantaiaamu. Korttia ei ollut kotoa löytynyt. Lähdimme kaupungille aikaisin ja tyttö pääsi kyydissämme sinne. Minä kävin uimahallilla korttia kyselemässä; ei oltu siellä nähty. Tytär oli koulupäivän aikana käynyt koulun toimistossa asiaa kyselemässä. Ei ollut sielläkään korttia, mutta toiselle koululle oli  kuulemma yksi  ilmaantunut. Sieltä sen sitten joku kiikutti sinne kouluun, jossa tytärkin oli, ja hänen piti sitten käydä tiettyyn aikaan katsomassa, olisiko se hänen.

No, kortti oli sitten tuotu. Niissähän ei mitään nimeä ole, joten mistä sen tietää kenen kortti on?  Eipä siitä kukaan olisi osannut sanoa, kenen se on... mutta, tyttöpä tunsi omansa - suklaatahrasta joka siinä oli:)  Eikä kukaan muukaan ollut korttia kaivannut.

Joku ystävällinen ja rehti ihminen oli vienyt sen löytöpaikkaa lähinnä olevalle koululle, joten tuntematon löytäjä saisi tästä kiitokset!  Ja oltiinhan kortin löytymisen puolesta rukoiltukin, joten kiitos kuuluu Taivaan Isällekin tästä! Oltiinpa tyytyväisiä kun kortti löytyi!  Jotain hyötyä voi joskus olla suklaatahrastakin:)