Kolhuja

Eipä kannata keekoilla lainahöyhenissä - tai lainakengissä - kuten nuorimmainen eilen teki. Hän oli juossut siskonsa perässä minun kengissäni. (Ne ovat sellaiset helposti jalkaan sujautettavat vain. Sen vuoksihan ne juuri niin helposti otetaankin lainaan). Ja tietenkin hän kaatui ja sain sitten laastaroida häntä. Kovan huudon säestyksellä tietysti - siis hän, en sentään minä.

Siitä kaikesta tuli taas mieleeni oma toimintani tuollaisissa tilanteissa yleensä. En osaa olla niin lohduttava kuin haluaisin. Samaa asiaa on tekstissä, jonka joskus olen kirjoittanut. Löysin sen äskettäin sekaisesta laatikostani jotain ihan muuta etsiessäni.  Sen nimi oli Kipeä kohta (v. 2006):

Jätinpä tässä eräänä päivänä sormeni auton oven väliin. Ennen meillä vanhemmat lapset tekivät niin... He vain tekivät sen taitavammin kuin minä. Jouduin laastaroimaan vertavuotavan etusormeni - vieläpä oikeasta kädestä. Illalla sormi oli jonkin verran kipeä, mutta ei sentään tarvinnut särkylääkkeeseen turvautua.

Sormeni kipu sai minut miettimään, että on se lapsilla ollut monesti kurjaa. Kaikkine haavoineen ja kolhuineen ovat tarvinneet lohdutusta, mutta minä en ole ollut kovinkaan hyvä sellaisessa. Ei ole  helppo asettua toisen asemaan ja kipuihin. Hieman auttaa asiaa omakohtainen kokemus. Olen minäkin sentään osannut puhaltaa "pipiin". Se auttaa pienempiin kolhuihin. Joskus se ei auta, ja silloin nuorinkin huutaa isiä ja juoksee hänen syliinsä.

Sinne isän syliin meidänkin kelpaa juosta, kun kukaan ei kipujamme ymmärrä. Siellä saamme lohdutuksen. Kukapa meitä ymmärtäisi paremmin kuin "kipujen mies ja sairauden tuttava, jota näkemästä kaikki kasvonsa peittivät". Jes 53:3