Entinen kotikunta - koskaan et muuttua saa...?

Entinen kotikuntani - Pomarkku.  Kävimme siellä pääsiäisen aikaan ja reissun pääasiana oli äitini tapaaminen. Siskon perheessä yövyimme. Nyt kuitenkin haluan tuoda esiin  ajatuksia, joita entinen kotikunta minussa tällä kertaa herätti. Jo kirkonkylää lähestyessä tuttujen paikkojen näkeminen herätti ajatuksia; tuossa oli sitä, tuossa tätä, tuosta on puut hävinneet, tuolla joskus kävimme... jne. Ainahan se tietysti sellaista muistelua on, mutta jotenkin se otti nyt lujemmalle.

Lähestyin entistä kotikuntaani pohjoisesta käsin. Ojakorvessa puutyöfirman kylttiä ei enää näy ja erään ystäväni kotiin johtavan tien alkupää on puista paljas nykyisin. Lähellä kirkonkylälle kääntymistä yksi on sentään pysynyt: Shell. Yllättävästi sen siinä yhä oleminen tuntui mukavalta.  Kävinhän siinä joskus lapsena isän kanssa ja mieleeni on jäänyt joku hämärä,  kaukainen näkymä, kun taksiautoilija Eemeli Mäensivu oli pihassa vanhan autonsa kanssa. Hänen pojistaan ja jälkikasvustaan kasvoi myös autoilijoita. Yhdelle hänen lapsenlapsistaan myin moponi, kun itse siirryin autoa käyttämään.

Minä ja Tunturi super sport

Ensimmäinen autoni  Datsun 100 A  on kuvassa etualalla. Kuva 80-luvun alusta.

Allaoleva kuva kerrostalokaksiomme olohuoneesta. Alla näkymä parvekkeelta. Kuvan valkoinen auto on Passat Variant ja se oli minun toinen autoni.

Jotain uuttakin kirkonkylällä oli: monitoimitalo. Jos asuisin siellä nyt, se tuntuisi varmasti hyvälle ja tuntui se sikäli nytkin, ettei ole vain pelkää häviävää, vaan uuttakin tulee ja vielä kuntalaisten yhteiseksi hyväksi. Silti minua ilahdutti nähdä siinä kentän kupeessa vielä se vanha katsomokin. Pusikoita ei kentän laidalla ole enää aikoihin ollut. Joskus liikuntatunnilla jäin juoksuradalla  viimeiseksi, vaikka kuinka nopeasti yritin juosta... Ja mukava oli huomata vanhan grillin olevan vielä paikallaan tien toisella puolella. Siitähän sitä siskon kanssa käytiin useinkin irtokarkkeja ostamassa. Usein ostimmme sen valmiiksi pakatun pussin.

Allaolevien kirkkojen kupeessa sitä on tullut asuttua pitkään. Ja kuljettua kirkkoja kiertäviä teitä. Usein saatoin oikaista kirkkomaan läpikin tai kuljeskella siellä muuten vain.

No, sitten en tainnut muita paikkoja kovin ehtiä ajatellakaan erityisesti, kun olimme jo kaupan, eli Salen, pihassa. Sen nimi taisi joskus kauan sitten olla Pomari? Ihan nimikilpailun tulos kumminkin. Siinä pihassa oli ennen linja-autoja paljonkin yhtäaikaa. Matkahuolto sijaitsi siinä ja kaupan seinässä on yhä se luukku, josta rahdattiin tavaraa. Kenkätehtaan laatikoita näkyi välillä olevan lähtöä odottamassa. Entäpä itse kauppa sitten. Lihatiskin takana  oli muinoin montakin myyjää punnitsemassa  ja siivuttamassa ja paperiin käärimässä  makkaraa jonottaville perheenemännille. Joskus kaupassa oli jopa  rautaosastokin.

 

Ja sitten sinne  äidille. Siellä äidin seinällä muuten on vielä se iso peili, jonka mainitun kaupan rautaosastolta joskus kauan sitten ostin ja jonka kantamalla kotiin laahasimme. Hänen nykyinen kotinsa sijaitsee suunnilleen siinä missä ennen oli joku pikkuruinen lato tms,  kun ipanoina kuljimme ystäväni kanssa siitä oikopolkua tien vierustaa kotiin ja kouluun.  Olemme asuneet ja kulkeneet ylläkuvattujen kirkkojen ympärillä. Kun äidillä ollessamme kävimme välillä kävelemässä, menimme patosillan yli. Se pelotti yhtä neitokaisista. Minuakin se pelotti joskus. Ja kivisillasta  piirsin joskus jonkunlaisen kuvankin. Ilahduttava havainto oli, että eräs vanha, perinteikäs talo oli korjattu, eikä hajotettu. Edellisellä kerralla olin nähnyt sen kauheana raasuna, josta oli riisuttu kaikki ja pelkäsin sen tulevan puretuksi. Sen talon molemmin puolin tuli kuljettua koulumatkoilla. Kävelimme sen ohi kaupalta päin ja muistelin, että syreeniaita joskus kauan sitten suojasi pihaa isomman tien sivulta, joka nyt on avoin. Ja talon takana, pienemmän tien vieresssä, oli juhannusruusuja, joita siinä on kai yhä.

Halusin kävellä koulua katsomaan. Halusin kehuskella lapsille isommalla koulullani ja näyttää missä minun luokkani olivat, missä oli kirjasto jne. Heitä kuitenkin kiinnostivat tietysti enemmän pihan liukumäet ja vastaavat. No, muistelin sitten päässäni vain, kun olin muutaman; "tuossa oli...", heille huudellut.  Pyörätelineet eivät enää ole sillä "kirjastosivulla" eikä siinä vieressä olevalla kukkulalla enää näytä olevan sitä kellarinaukkoa, joka oli pelottavan kiinnostava. Toisella puolella koulua kävin katsomassa alaluokkien ovea. Roskiksia oli yhä siellä, minne ennenkin jätteet vietiin. Muutama vanha autotallikin oli vielä. Silloin kauan sittenhän niitä oli vain joku siinä,  ja sitten tehtiin lisää. Ja nyt on vähenemisen aika...  Kolmikerroksinen, hyvännäköinen opettaja-asuntola oli täysin tyhjä. Se teki surullisen vaikutelman. Ennen täynnä opettajien perheitä. Mekin alaluokalla aina teimme kujan opettajaa varten, kun hän aamulla kotoaan saapui ja siitä välistämme sitten kulki.  Ja koulun pihalla joka suuntaan katsellessa tulee jotain mieleen. Koulun naapurissa olevasta talosta haettiin joskus meille koira, Tessu. Koulureittimme on kasvanut täyteen taloja, paikoille, joilla ennen oli vain ruohoa. Yksi ojakin siinä mäen alla ennen oli, jokea kohtia, ja sen varrella joku saunarakennus, unholaan painuneet nekin.

Kouluni. Kirjaston lastenosasto oli tuon ison ikkunan kohdalla.

Tunnelma oli minulle  nyt jotenkin alakuloinen. Se alakulo oli ihan vain minun ongelmani. Varmasti sää ja kelitkin tekivät siihen osansa. Kesällä tunnelma olisi ollut toinen, kun olisi ollut vihreyttä ympärillä. Ei siellä muuten noin lumetonta vielä ollut. Kaikki tämän jutun kuvat on otettu jo kauan sitten. Kaikesta noin muutenkin on jo niin kauan, että sitä on nähnyt monenlaista kylällä tulevan ja menevän. Sitä mieluusti näkisi vanhojen paikkojen pysyvän itselle tutunnäköisinä. Kai se on jonkinlaista yritystä pitää kiinni menneestä.  Mutta  eihän mikään pysy ennallaan. Jos asuisin siellä, niin kyllä mieluusti sitten näkisin jotain uuttakin tapahtuvan, kuten nyt se monitoimitalo vaikkapa:)