Minun sieluni hymyt - vastaus blogihaasteeseen:)

Sain taannoin Kotipoluilta -blogista haasteen, jossa oli tarkoitus miettiä onnellisuuden/kiitollisuuden aiheita omassa elämässä. Aihe oli hyvä, mutta silti se tuntui vaikealta. Mikä ihme siinä onkin, että valittamiseen ei ole vaikeutta, mutta kiitos tuntuu vaikealta aiheelta... Nyt tuntui "passelilta" hetkeltä ruveta tämän aiheen kimppuun. On mieli vähän tyynempi, vaikka niitä erilaisia "pilviä" jatkuvasti taivaalla purjehtiikin. Nautitaan nyt tästä "auringon pilkahduksesta".

Olipas pitkät alkusepustukset. Nyt sitten niitä kiitollisuudenaiheitani:

Lapsuuteni perhe. Äiti, isä ja sisko. Vaikka oma perheeni ei ollut niin turvallinen, kuin monilla kommentoineilla Kotipoluilta-blogissa, niin tiedän, että vanhempani rakastivat minua. Ja sisko - tuo vanha kaveri ja kiistakumppani - on myös hyvä ystäväni.

Ystäväni lapsuudessa ja nyt.  Sisko jo tuli mainittua. Sitten oli - ja on edelleen - se lapsuudenystäväni, jonka kanssa olimme  erottamattomat ja jonka kotona niin usein sain viettää hauskoja hetkiä. Eräs ystäväni on myös serkkuni. Olemme jotenkin samalla "aaltopituudella" hänen kanssaan. Ja nyt aikuisena olemme olleet yhteyksissä hyvinkin paljon ja hänen lapsensa ovat tärkeitä omille lapsilleni. Ja muitakin ystäviä toki oli - ja on. Ei heitä kovin montaa ole, mutta ei ole tarviskaan. Nyt ovat tulleet mukaan myös kivat "blogiystävät".

Sukulaiset. Lapsuudessa minulla ei ollut kovin usein tilaisuutta nähdä sukulaisia. Sellaiseen oli mahdollisuutta kerran kesässä. Niinpä minulle jäi isovanhemmat esimerkiksi kovin tuntemattomiksi, paitsi se isoisä, joka oli isovanhemmistani nuorin. Omien lasteni kanssa on aika sama tilanne. Siispä tärkeitä ovat olleet vierailut myös heidän tätiensä luona ja niitä reissuja he kovasti aina odottavatkin. Kuten itsekin aina omissa "tätilöissäni" tykkäsin käydä.

Seurakunta. Entisen kotipaikkani seurakunta oli minulle hyvinkin tuttu. Olinhan siellä lapsena ollut pyhäkoulussa ja kerhoissa. Ja kulkenut usein äidin mukana ihan tavallisiin jumalanpalveluksiinkin, joita helluntaiseurakunnissa "kokouksien" nimellä kutsutaan. Äiti vei meitä myös seurakuntamme lastenleireille. Jonka mahdollisuuden olen myös omille lapsilleni halunnut antaa. Nytkin on tiedossa oman seurakuntamme järjestämä lastenleiri ja sitä nuoremmat jo innolla odottavatkin.

Oma perhe. Se on suuri lahja! Ja nyt eniten läsnä arjessani.  Heistä olen erittäin kiitollinen, puolisostani ja lapsistamme. He tuovat elämääni iloa ja piristystä (jos kohta vaivaakin:) Eilenkin illalla tuumin, että saan olla kyllä usein se ikävä akka (siis omasta mielestäni), joka patistelee, kieltää, käskee, utelee ja torppaa vaikkapa mukuloitten ostohankkeita... mutta jota myös kovasti kaivataan, jos vähän aikaa olen poissa. Paras päivä on sellainen, kun koko sakki on koolla.

Rauhallinen asuinpaikka metsän keskellä. Saa mennä ulos rauhoittumaan ja puhua asiansa Jumalalle siellä metsän hiljaisuudessa. Ja samalla ihailla Luojan töitä siellä.

Olen aina välillä miettinyt mitä onni on? Jos minulta olisi muutama päivä sitten kysytty, olenko onnellinen, olisin sanonut etten ole. En siis tuntenut itseäni onnelliseksi. Jos onni on joku tunne,  vain harvoin sitä tunnen. Onni voisi olla tyytyväinen, rauhallinen mieli; lepoa Luojansa käsissä, olosuhteista riippumatta, tuntui miltä tuntui.  "Mainen onni vaihtuvainen, on kuin varjot kuutamon..." sanotaan yhdessä laulussa. Tuleepa mieleeni sekin raamatun jae: "Onnellinen sinä, sinun käy hyvin:" 

Mutta kohta tulee kesä, ja vanhan lastenkirjan lorun sanoin: 

"Kesätuuli lämmin lauha. Ympärillä onni, rauha. Näin kun olla saisi aina, ettei huoli mieltä paina!"
(kirjasta Pepi, Popi ja Pupi. Mieheni siskon vanha kirja.)

 Sitä odotellessa:)