Kun suomut putosi silmiltä - kahdellakin tavalla

"Samassa oli kuin suomut olisivat pudonneet Saulin silmistä, ja hän näki jälleen. Hän nousi jalkeille, ja hänet kastettiin. Ruokaa nautittuaan hän taas voimistui." Apt. 9:18-19 KR-92

Saul sai kirjaimellisesti näkönsä jälleen, jonka oli kolme päivää aiemmin menettänyt - Jumalan tahdosta. Mutta oli sitten tullut Ananias, ensin haluton, kun pelkäsi tulla tuon julkkiksen luo. Mutta Jumala kun käski, hän lähti.

"Ananias lähti. Hän meni sisälle taloon, pani kätensä Saulin päälle ja sanoi: "Saul, veljeni! Herra on lähettänyt minut - Jeesus, joka ilmestyi sinulle, kun olit matkalla tänne. Hän lähetti minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhästä Hengestä." Apt. 9:17 KR-92

Ja niin sitten tapahtui se "suomujen" putoaminen silmistä. Hän alkoi nähdä. Kahdellakin tavalla. Niin kuin ihmiset yleensäkin silmillään näkevät; mutta myös hänen hengelliset silmänsä aukenivat! Nyt hänelle valkeni, kuka se oli, jota hän oli vainonnut... Jeesus - Jumalan luvattu!

Sen havainnon täytyi kauhistuttaa häntä niiden kolmen pimeän päivän aikana. Kaikki mihin hän oli panostanut, kääntyi ylösalaisin. Hänelle täytyi olla kuin "mannaa" - suloista kuulla, sielun lääkettä; kuulla Ananiaksen suun kautta sanat: "Saul, veljeni..."! Häntä sanottiin heti veljeksi. Ennen kuin mitään muuta oli sanottu tai tehty.

---

Jonkin aikaa tämä uuden elämänsä Saul - myöhemmin Paavali - viipyi siellä Damaskoksessa. Siellä kyllä jo näkyi se asioiden päinvastoin kääntyminen: Nyt hänestä itsestään oli tullut vainottu. Hänet aiottiin tappaa, "mutta eräänä yönä opetuslapset auttoivat hänet pakoon laskemalla hänet korissa muurilta alas." Apt. 9:25 KR-92

Siellä oli siis oikein portteja vahdittu, ettei tuo - varmaan petturiksi nyt nimitetty - pääsisi karkuun... Suivaannuttihan se entisiä hänen ihailijoitaan, (ja kentis  kadehtijoitaankin...), että mies kääntää täysin kelkkansa!  --- Mutta minkäs teet kun Jumala kohtaa?!

Jos Saul olisi päässyt rauhassa jutustelemaan - ja tullut häntä nyt vainoavien kanssa oikeasti kuulluksikin, olisi hän varmaan kysynyt, että mitä he; sellaisessa hänen kokemuksessaan, olisivat tehneet? Jatkaneet entiseen tapaan vai?  "Hiukka epäilen, eikä ihan hiukkaakaan..." - olisi Saul ehkä sanonut.

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2025/06/han-sai-jumalan-rakkauden-balsamia.html

Tästä pääsee katsomaan...

... toisen blogini tarjoilut 🌿

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/

---

Tässä kuvakimara viime päiviltä. Arkisia kuvia. Meillähän ei juhannukseen mitenkään erityisesti paneuduttu, aika samantapaista kuin muulloinkin. Mutta tuo ensimmäinen kuva juhannusaaton puoliyöltä, kun haettiin tyttäriä naapurikylän juhannuskarkeloista.

Aamun valoa keittiön ikkunasta

Kokeilua, miten saisi kivan, mutta napitukseltaan ärsyttävän, (eka nappi jossain vyötäisillä vasta), neuletakin jotenkin ylempää kiinni ilman mitään korujen asettelua. No noinhan se menee, sinne vaan farkkujen sisään helmat enemmän tai vähemmän:)

Postilaatikon sisus, eli pohja. Siellä asuu pieni sisilisko. Livahti mokoma tuosta kulmasta taas pois, ennenkuin ehdin saada kuvaa siitä luvattomasta vuokralaisesta...

---

Mutta nytpä näyttää tällä hetkellä kivasti taas aurinkoiselta☀️

Koko elämän ajalta!

 Nämä mietteet saivat oikeastaan alkunsa jo viikko sitten. Meillä oli kylässä yksi ystävä. Jossain vaiheessa hän kertoi jonkin ystävänsä mielessä olevasta toiveesta: että jostakin löytyisi vanha laulukirja: "Herramme tulee"*. Niitä ei välttämättä ole helppo löytää nykyään. No minulla oli sellainen siinä aivan vieressä olevassa kirjahyllyssä. Annoin sen siitä, vietäväksi sille kaipaavalle. Olin itse aikoinani kaivannut sellaista, syystä siitä, että se oli minulle lapsuudesta tuttu. Joskus siitä saattoi etsiä jonkun vanhan laulun, jota uudemmat laulukirjat eivät tarjoile. Tai jonkin laulun sanat olivat siinä vanhemmin sanoin, sellaisin, joilla oli lapsena laulun oppinut. Nyt saatoin toteuttaa toisen toiveen. (*Sitä laulukirjaa käytettiin helluntaiseurakunnissa vielä 70-luvun alussa, ennenkuin tuli uusi, vapaiden suuntien yhteinen "Hengellinen laulukirja". Senkin käyttö alkoi jo 70-luvun alkupuolella.)

Tänä aamuna tämä asia tuli mieleen, jostakin syystä. Mieleen tuli lapsuudesta myös toisenlainen laulukirja: värikäs, ison vihkon kokoinen lapsille tehty laulukirja: "Laula lapsi"**. Äidilläni oli ollut  lapsena sellainen ja äiti osti minulle ja siskolleni sellaisen, kun olimme lapsia; sillä 70-luvulla. Mietin sitten, että täällä kukaan ei ole tuntenut minua silloin. Omalle perheelleni olen tuttu 90-luvun alusta lähtien. Silloin tapasin mieheni. Hän tietysti kerrottuna tietää minun lapsuudestani asioita, kun niitä on kerrottu. Samoin kuin minä hänestä. Mutta on sitten eri asia olla tuttu jonkun kanssa omaten yhteiset muistot, jopa alusta asti. Moni saattaa tuntea meidät kyllä vuosikymmenten takaa, mutta ei aivan alusta asti. Joku puolestaan on tuntenut alussa, mutta elämä kun kuljettaa meitä ties mihin, niin ei ollakaan ehkä enää niin tuttuja, kuin oltiin oltu alussa. (**Vielä 90-luvulla oli mahdollista ostaa omille lapsillemmekin sellainen. Ihan uusi, kaupasta, ei mikään käytettynä löytynyt. Oli otettu uusi painos vanhasta. Se minulla on tallessa vielä.)

Mieleen tuli näitä miettiessä, myös Raamatusta henkilö, jolla oli tällaisia erilaisia tuntemisen kausia. Hän joutui 40-vuotiaana täysin erilleen, siitä elämänpiiristä, joka oli ollut hänelle tuttu, ja hän heille. Hänellä oli siellä entisessä elämässään vielä pohjalla sekin kokemus, että oli joutunut jo vauvana erilleen siitä perheestä, johon oli syntynyt. Mutta nyt hänet oli repäisty pois myös siitä kasvatti- (adoptio) perheestään. Tämä mies oli Mooses. Hän sai siinä uudessa aikuisen elämässään sitten vaimon ja lapsia, ainakin kaksi poikaa. Hänellä oli nyt aivan eri ympyrät, aivan eri maailma arjessaan kuin ennen. Hän varmasti pala palalta kertoili vaimolleen, mitä hänen elämässään oli ennen ollut. Lapsetkin saivat varmasti tietää niitä asioita aikanaan. Mutta yhteisiä muistoja ei ollut siltä ensimmäisen 40-vuoden ajalta. Velikin hänellä oli siellä ollut. Ja sisko. Varmaan hän välillä mietti, mitä heille mahtaa kuulua; ovatko hengissäkään? Olivat he. Mooseksella tuli aikanaan täyteen uusi 40 vuoden jakso. Hän oli nyt 80-vuotias. Hänelle tapahtui se ihmeellinen asia, että Jumala ilmestyi hänelle, ja antoi hänelle käskyn palata sille seudulle, vieläpä tehtävän kanssa; josta hän oli aikoinaan lähtenyt. Jumala tunsi Mooseksen historian koko elämän ajalta. Oli yhteiset muistot Mooseksen kanssa. Hän tunsi sen alun: 40-vuotisen Egyptin hovielämän. Sitä seuranneen 40-vuotisen erämaaelämän lammaspaimenena. Ja sen jälkeen tulevan 40-vuotisen taipaleen  vaeltajana, ja kansan johtajana, takaisin esi-isien kotiseuduille.

Kun Jumala ilmestyi hänelle, siinä oli silloin käsittelyssä entinen, nykyisyys ja kaikki tuleva. Jumala tiesi, tunsi, aivan kaikki. Oli suunnitellut. Ja toteutti sen. 

Niin se Hänellä  meidänkin kanssamme on. Hän tuntee omakohtaisesti alusta alkaen - ei vain kuulopuheilta - meidät! Jokaisen. ❤️

7 vuotta ompelukaavan oston jälkeen sitä hyödynnettiin...

Olin tässä välissä - jonain vuonna - saanut aikaiseksi yrittää tehdä kaavapaketista puuttuvien  yläosan kaavojen tilalle uudet, joilla saataisiin samantapaista yläosaa aikaan kuin kaavan malliin kuului.

Ja nyt sitten - eilen - tytär halusi ostamastaan kankaasta tehdä mekkoa tuolla kaavalla. Aikaa tekemiseen ei ollut paljon. Koska ei ollut montaa päivää siihen hommaan, päädyttiin tässä kohtaa nyt siihen, että yläosasta tuli nyt pusero, ja alaosasta puolihane, jossa kuminauha vyötäröllä. Ja lopusta kankaasta leikattiin pitkä ja leveähkö kaitale, jonka voi solmia leveäksi vyöksi vyötärölle.

Sain häneltä luvan ottaa kuvan ja laittaa tänne blogiin❤️

Tytär omeli kaiken itse, minä sitten olin hommassa  jonkinlaisena yhteistyötahona pähkäilemässä mitä missäkin kohtaa olisi nyt kätevintä tehdä. Päättelimne, että tuon voi muuttaa paremmalla ajalla sitten mekoksikin, jos haluaa. Nyt oli tärkeintä saada se pian käyttökuntoon.

Ongelmien ratkaisuun kuului alunperin jo ihan sekin, että kangasta oli niukasti malliin, mutta se riitti, kun tytär halusi asusta lyhyemmän kuin alkuperäinen malli oli. Ja kun tuossa alaolevassa linkissä olen kaavasta alunperin kertonut, totean tässä vielä, että siinä oli siis vain yksi kaavanosa tallella, jompikumpi näistä: joko etu- tai takahelma. Eli toinen helma puuttui. Melkein samanlaisia ne kaavat ovat kyllä olleet. Mutta tähän nyt tehtyyn asuun tuli sitten suorasta kappaleesta tehty helma (eli se hame nyt), eikä sellaista pitkähköä, levenevää helmaa. Mielestäni asusta tuli kyllä kiva, ja hänen tyyliinsä sopiva.

https://vaaranlaella.blogspot.com/2018/02/vanha-sorja-kaava-oli-vahalla-joutua.html

Ihan muuta etsiessäni osui silmään tuokin. Mitä jos joku tulisi ja nostaisi?

 

Jotain eilisestä... ja v. 2002

Valitin viholleni aikaisin eilen aamulla sitä, että aurinko oli kyllä näkyvisssä, mutta taivas silti sellainen vaaleanharmaa. Olisin sitä sinistä taivasta kaivannut. Tuntui ihan syksyltä. No iltapuolii olikin jo ihan kiva. Kävin parikin kertaa pihatiellä kävelemässä. Oli kiva kokemus se, kun oli jonkin verran tuulta, niin ei ollut hyttysistä lainkaan kiusaa. Haaveilin jopa jostain penkistä tuohon pihatien varteen. Siinä olisi kiva katsella illan aurinkoa, tai muuten vain vihreää metsää.

Mutta iltaan oli muutakin - syksyn mieleen tuovaa. Isäntä nimittäin löysi joitain laatikoita pöyhiessään yhden kehyksissä olevan vesivärityön, jonka omakseni kyllä tunnistin, mutta en ollut muistanut sellaista olevan. Siinä oli syksyinen lehtipuu, kokonaan keltaisena. Ja havupuut kovin pieniä vielä, verrattuna nykyiseen.

---

Aamulla eilen olin puuhastellut ajankulukseni (eli tylsyyden karkotukseen) jämäkartongeista  minikirjojen kansia. Niitä kertyi peräti 68.  Sivut on on sisuksiinsa saanut vasta viisi pikkukirjaa. Ihan neulalla ja langalla ommeltu ne kiinni. 

Mitä niillä sitten teen? Jää nähtäväksi, että tehdäänkö lopulta mitään. Kunhan askartelin.  Lastenleiri olisi kyllä heinäkuussa, minäkin keittiölle tiskaamaan olen lupautunut, joten leiriläisille noita mieluusti vaikka antaisin, jos tykkäisivät. Mutta en viitsisi tyrkyttää niitä. Siellä on kuitenkin ihan muut, jotka huolehtii ohjelmapuolesta. Vesivärikynät olen kyllä lupaillut ottaa mukaan ja antaa lasten käyttää niitä, jos ohjaajat hyväksi sen puuhan jonain hetkenä, tai luppoaikoina katsovat. 

---

Tässä toisen blogini tämänaamuinen:

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2025/06/paiva-vain-ja-hetki-kerrallansa.html

Voi... Jos ei karhuja, niin hirviä sitten...

Olisin mielinyt tänään jo aiemmin ulos, mut en menny.  Siitä otsikossa mainitustakin syystä, että karhuja täällä liikuskelee. Mutta nyt puolenpäivän aikaan sitten kumminkin lähdin. Mietin juuri siinä kulkiessani, että kaksi kertaa on nähty niitä karhuja äskettäin... Ja melkein hetikohta sen ajatuksen jälkeen jouduin pysähtymään tiellämme olevien ns. isojen kuusten lähelle, sillä kauempana näkyi juuri kaksi hirveä: toisesta vain perä, ja toisesta etupuoli, kun olivat ylittämässä tietämme. Silloin tämä akka lähti, alkuun puolijuoksuakin, takaisin kotiin. Kait se kävelykin ois riittänyt, mutta en ainakaan halunnut enää niihin törmätä kiemurtelevalla tiellämme.  Pihassa vielä katselin sille puolelle metsää, että  näkyykö niistä vilahdusta siellä. Mutta ei, on sen verran pusikkoa jo siellä suunnalla, jossa isäntä joskus kauan sitten teki havainnon, ihan pihasta katsellen.

Joku tykkäis varmaan tällaisesta. Minä en kaipais tätä. Kaipaan sitä, että voisin kävellä näillä teillä ilman, että ajatuksiin tulee tällaisia kulkijoita. Saati näkökenttään.

Mitä jos kaikki velat olisikin yllättäen maksettu pois, miltä se tuntuisi...

Minulla alkoi soida aamulla mielessä: "Maksettu on, velkani mun..."  Yht'äkkiä alkoi mielessä soida tuo kohta yhdestä laulusta, vaikka en ollut miettinyt mitään sellaista. Mutta kun se nyt mielessäni "soiskenteli" - (hauska kirjoittaa tuolleen) - niin siinä tuli mieleen sellainen ajatus, että jos meille - kelle hyvänsä, jolla on velkaa, isojakin summia, jotka pitäisi saada maksetuksi joskus poiskin; sanottaisiinkin, että sun velkasi on kaikki maksettu! Mitään velkaa ei ole enää jäljellä?! Mikä ilo ja riemu siitä syntyisi mieleen; mikä vapauden tunne, kuin olisi yhdenlaisista kahleista vapautunut. Sellainen iloinen ajatus:)

Ja sitten ajattelin, että senhän Jeesus meille teki: maksoi meidän velkamme, jotka olivat niin suuret, ettemme olisi ikinä kyennyt maksamaan niitä... Mutta missä ilo, missä se luuraa - eli piilottelee? Ei tunneta sitä, kun emme oikein osaa ottaa todesta sitä velasta vapautetun osaa. Kuvittelemme, että sen velasta vapautumisen sijaan, meistä tuli jotenkin muunlaisia vankeja, niinkuin meidän velkamme olisi muuttunut suorittamisen pakoksi... Voi ei! Miksi emme millään meinaa ymmärtää, ettei meitä tahdottu laittaa mihinkään uuteen suorittamisen velkakurimukseen. Meidät vapautettiin rakastamaan ja iloitsemaan!

Mutta mistä kumpuaa se, että luulemme/kuulemme väärin? Se "vanha vainooja" (laulun sanoin) "kavala, kauhea" syöttää meille megafoneillaan ja screeneillään jatkuvasti disinformaatiota, sitä ikivanhaa valeviestiä: "Onko Jumala todella sanonut?"  Mutta tällä kertaa siitä asiasta, että onko sun velkasi/sun syntisi muka maksettu...

"Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa..." Meitä; vaivaisia, entisiä velallisia! KIITOS OLKOON, ILO RAIKUKOON JA NÄKYKÖÖN.

Ja mielessä alkoi vielä soida: "Meillä ompi voitto... nimessä Jeesuksen...":)  Vanhasta hengellisestä laulusta sekin. Lapsuudessa tutuksi tulleesta.

---- 

Että tälleen tänä aamuna! En ollut vielä ehtinyt edes lukea mitään, kun kirjoittelin vihkoon mieleen tulleita. Sitten seurasi kahvinkeitto, ym. Myös ne luettava, joista nappasin vihkoon vielä nämä: 

"Onko Herralle mikään mahdotonta?" 1. Moos. 18:4  KR-92

"Viimein Jeesus ilmestyi myös yhdelletoista opetuslapselleen heidän ollessaan aterialla. Hän moitti (*) heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena." Mark. 16:14 KR-92

---

*Minulla on vihossani tässä kohtaa kirjoitusvirhe: olin kirjoittanut, ennen kuin tarkistin, miten itseasiassa piti kirjoittaa. Vihossani lukee: "...moitti *heitä heidän..."  ja ajatus oli jo edennyt vielä sanomaan "epäuskostaan". Mutta niin uudessa kuin vanhassakin käännöksessä lukee, "heidän epäuskoaan". Kirjoitin vihkoon itselleni tuohon huomautuksen, että ei varmaankaan vihaisena, vaan lempeästi...:) Kun olin kohdistanut sen moitteen - ei siihen epäuskoon, ja "heidän sydämensä kovuuteen,   vaan ikäänkuin niihin opetuslapsiin itseen (ja siten omaankin itseen).  En tiedä, onko tämä nyt turhaa saivartelua, mutta koska varmaa on, että Jeesus rakasti niitä opetuslapsiaan suuresti, niin kuin meitäkin, niin hän ei varmaankaan masentaa tahtonut heitä, vaan muistuttaa, että uskoisivat. Ja että hän kenties tällä huomautuksella tahtoi juuri pehmittää sitä kovettunutta maata... Rakastavasti!

Kyllähän hänellä meissä moitteen sijaa löytyisi paljonkin, jos hän haluaisi nostaa tikunnokkaan isot ja pienet virheemme. Mutta hän myös muistaa meidät tomuksi. Ja rakastaa meitä niin paljon, että meni kuolemaan saadakseen meidät itselleen. Se on käsittämätöntä. Ja siinähän se meidän sydämen kovuus tulee esiin, ettei se sanoma meinaa mennä läpi. Ei meinaa siinä kovassa, kuivassa maassa alkaa mitään kasvaa - mutta toivoa on,  koska Hän on myös hyvä puutarhuri:)

Ja mielessä soi vielä jossain välissä tuokin laulunpätkä: (iloisesti) "...Vaik ei tuntuis miltään, vaik ei tuntuis miltään, Jeesus sua rakastaa.... Tartu käteen Jeesuksen, Jeesus vie sinut perille. Vaik ei tuntui yhtään miltään, Jeesus sua rakastaa..."

"Kaupungin täytti ilo ja riemu."🙂

 

---

Meilläkin on saatu iloita, ihan erilaisesta asiasta: muutama päivä sitten syntyi uusi ihminen, uusi lapsenlapsi meille:) Kuvissa ja videoista olemme saaneet hänet nähdä. Ja senkin hetken, kun isompi sisaruksensa häntä ensi kerran katseli. Se hämmästynyt ilme:) 

En malta olla tätä mieleen tullutta ajatusta nyt tähän laittamatta: Meillekin mahtaa aikanaan olla myös aika hämmästyttävää, päästä ihan paikan päälle näkemään, mitä meille on taivaassa varattuna! Jos kuvittelen vähän, sen videosta näkemäni pienen esimerkin mukaan; innoissamme kiiruhdamne perillä pitkin käytävää, astumme siihen huoneeseen - ja siinä seisoo joku henkilökuntaa - enkeli vaikkapa - ja hymyilee sen tilanteen nähdessään, kun me, nyt selvästi jännittyneen näköisenä, yht'äkkiä näemme Hänet... Olemme ihan sanattomia... ja katsomme ensin vain ihan hiljaa seisten...❤️

Meille taivaan matkalaisille, jotka täällä vielä olemme, on esim. lukeminen Raamatusta, tai jos mitä muuta täällä meille annetaan, kuin kaukaa nähdyt valokuvat tai videot. Ne näyttävät mitä on, mutta ihan vielä ei olla päästy käsin koskemaan sitä, mikä meille on...

---

Jeesuksen seurassa aikanaan kulkenut, Johannes, kirjoitti yhdessä kirjeessään myöhemmin niistä ajoista, kun Jeesus vielä maan päällä oli, näin: 

"Mikä alusta on ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselimme ja käsin kosketimme, siitä me puhumme: elämän Sanasta -" eli Jeesusta Hän siinä tarkoitti. Jae oli: (1. Joh. 1:1, v. -38 käännös) Johanneksen ensimmäisen kirjeen, ensimmäisen luvun, ensimmäinen jae... Ei siis se hänen evankeliuminsa. Joka tosin sekin alkaa: "Alussa oli Sana..."  

Liikenteen seassa...

Aamulla liikenne on aika hiljaista, mutta silti...  Mutkaisilla ja mäkisillä teillä, kun tiet on välillä pinnaltaankin niin epätasaisia, että "on kuin aalloilla ajelisi" - kuten tänä aamuna ajattelin -  monenlaisia isoja rekkoja tulee vastaan, niin kyllähän ne jonkinverran pelottaa. Saattaa mutkaisen mäen takaa tulla näkyviin yhtäkkiä tilanne, jossa iso rekka on ohittamassa kapealla tiellä traktoria. Onneksi riittävän etäällä niistä olin, mutta mietin silti. Ei aina tosiaan tiedä, mikä yllätys milloinkin voi olla tulossa. Hirvikyltitkään ei siellä turhaan ole. Olen miettinyt nyt ajellessani niitä, joille paljo ajaminen on aivan jatkuvaa arkipäivää, että on oikeastaan ihme, että monet ajaa todella paljonkin, ilman että törmätään hirviin, tai tulee muita karuja kokemuksia. Ajamisesta tulee ehkä niin tavallista, ettei sitä niin paljon ajattele, eikä voikaan ajatella yhtenään kaikkea sellaista, vaikka tarkkana täytyykin koko ajan olla. Mutta tällainen satunnainen tapaus, jolle nyt poikkeuksellinen ajamisen kuukausi on tullut, on se ajaminen saanut useammin rukoilemaan varjelusta tiellä liikkuville; niin itselle, kuin muillekin - isoille ja pienille.  

Tältä aamulta

Mitä minä tänä aamuna halusin itse kuulla, ja jonka mieleeni sain; sen minä toiseen blogiini myös kirjoitin:

https://toisestatodellisuudesta.blogspot.com/2025/06/minka-sanan-haluaisin-nyt-kuulla.html

---

Tänään on muuten TOIVOn päivä. Isän nimipäivä.🌟

Arkiaamu: "No, mitäs nyt sitten...?"

 

(Kuvat aiemmin aamulla otettuja, keittiön ikkunasta katselin:)

---

Kello on nyt himpun yli 8, ja esitin itselleni tuon kysymyksen äsken. Joka tarkoittaa sitä, että on semmoinen olo, että mitähän tässä nyt sitten tekisi. Aamuohjelmaan on tähän mennessä kuulunut jo aikainen herääminen, joskus 5 aikoihin. Kuuden jälkeen lähdin kyytimään tytärtä kesätyöhönsä Lieksaan, ja takaisin kotona olin siinä 7 maissa. Nyt olen tunnin saanut jotenkin kulumaan. Äsken laitoin kahvia tulemaan. Piirustella haluaisin, mutta ei oikein sopivaa kohdetta sille ole. Tai jos onkin, ei osaamista. Yksi kaunis aamuinen lampinäkymä autereineen ihastutti kyllä aamuisella kyytireissulla, mutta sitä en osaisi paperille pistää. Ja entäs kirjoitushommat sitten, jos tätä naputtelua nyt ei lasketa? Usein saan niihin kulumaan aikaa oikein hyvin, mutta nyt ei ole semmoistakaan mielessä. Meillä nukkuu osa väestä vielä, joten mihinkään kovin ääntä tuottavaan ei voi ruveta. Talomme kun on aikoinaan yhdelle ihmiselle rakennettu, niin on sitten sikäli avointa, että ovia ei ole ääniä sulkemassa. Joten yritän tavan mukaan olla melua tänä aamuhetkenä olla tuottamatta. Nyt on sitten kesälomakin alkanut koulua käyvän osalta, mutta sehän nyt ei sitten vielä poistanut sitä aikaista aamuherätystä, kun on se kesätyö. Heinäkuussa sitten ei ole pakko aamulla aikaisin hänen herätä. 

Mutta löpinät nyt sikseen, menen hörppimään sitä kahvia.☕