Narsissi-parat!

Narsissi-parat!
Te aurinkoa odotitte
kevättä lämmintä
kasvua täyteen kukkaan

Me teitä odotimme
katsellen mitä teistä tulee
tulppaaniko vai narsissi
tuo kaunis kohta lienee

Jo antoi oikean viitteen
se kauniisti taivutettu pää
kauniisti kasvoit, lehdet auoit
ja vihdoin
kauniisti kukkasi
aurinkoon ojensit

Vaan muuttuivat säät
tuli lumi
sua raskaana painoi
kauniin kukkasi maahan painoi

Narsissi-parka!
Jaksa vähän, nouse taas!
Kohta ne lumet sulaa
voit nostaa pääs

Jaksatko sen
vai maahanko jäät?

Nostaisinko minä sun
pudottaisinko lumet harteiltasi sun...

---

Juuri kun narsissi oli auennut parhaimmilleen, ja todellakin ojentanut "kasvonsa" kohti valoa, tuli takatalvi. Eilen illalla jo kävin nostelemassa ja lumia pois yltä rapsimassa, mutta aika turhaa se silloin lumisateen jatkuessa oli. Tänä aamuna ne olivat taas "päät" lumessa. Illalla nukkumaan mennessä jo jotain runollisia ajatuksia siitä tuli, mutta paperille niitä laitoin vasta tänä aamuna.

Jossain tuolla lumen alla se ihana kukka nyt oli...

Varovasti kaivelin sitä raskaasta lumesta esiin...

...ja todetakseni varren olevan juuresta poikki:(

Se ei siis enää nousisi...

Joten se vietiin sisälle maljakkoon.

Ilahduttaa sisälläkin,

vaan suurempi ilo olisi ollut ulkona,

omalla paikallaan.

Luoja - mahdollisuuksien Isä!

Nämä pikkuruiset jutut ovat tyttären joskus veistelemiä.

"Silloin Herra Jumala teki maan  tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." 1. Moos. 2:7

Hyvää äitienpäivää:)

"Runoelma" arjesta

Tämän aamun arkisen asian synnyttämiä mietteitä, muodossa jota tuskin voi runoksikaan sanoa, mutta olkoon sitten "runoelma". Enhän edes osaa runoja varsinaisesti kirjoittaa, en tiedä sellaisen kirjoittamisen sääntöjä. Mutta "runo" on minulle tapa laittaa sanoja paperille miettimättä välimerkkejä, joita muutenkaan en osaa oikein käytellä. Mutta nämä ajatukset tuossa alla syntyivät siitä, kun en tohtinutkaan vetää jalkaani ihan ehjiä sukkahousuja.

Ymmärränkö asemaani lainkaan 
sitä rakastetun asemaa?
Vaikuttaa siltä, etten käsitä
sillä en osaa "omistaa" itselleni
kuin kaikkein halvinta

Ikäänkuin minulle kuuluisi
ne reikäiset ja paikatut aina vain
enkä voisi käyttää sitä uutta
kaunista ja ehjää
ajatuksella 
jollekin muulle kuuluvat
minä ne kumminkin rikon
sotken tai muuten tärvelen
ja joku muu niitä varmaan
paremmin tarvitseekin

Enkö minäkin ole Kuninkaan tytär!
Mikä prinsessa minä oikein olen
minun olisi syytä tuntea asemani
vaikka se ei minusta päällepäin näykään

Arvoni ei ole siinä miltä näytän
tai siinä mitä omistan, millainen on sukuni 
vaan siinä
että Sinä, Kuningas, Jumalani
otit minut tyttäreksesi
ja Jeesus sisareksesi
ja annoit minulle veljet ja siskot
jotka ovat sinun
ne prinssit ja prinsessat...

Nimesin kirjoitelman vihossani Kerjäläisprinsessaksi.

Mutta nyt sitten kävinkin vetäisemässä ylleni ... ne ihan ehjät:)

Mukavaa, aurinkoista ja lämmintä loppuviikkoa!

Tyhjien ruutujen kohentelua - ja rohkaiseva juttuvinkki

Eilen yksi tytär ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan takapihalle puuhastelemaan. En ollut yhtään innostunut. Enempi ajatus on mennyt niin, etten tee siellä yhtikäs mitään. Mutta suostuin kuitenkin. Haravoin parista ruudusta ensin lehtiä pois. Tyttäret olivat jo aiemmin puuhastelleet siellä muissa ruuduissa. Sitten sain innostusta hieman nostaa ja oikoa joitakin laattoja. En montaa jaksanut, kun ovat aika painavia. Mutta olen tyytyväinen, että menin edes vähän sinne jotain tekemään. Tytär, tai siis kaksikin tytärtä, jäi sinne vielä minun jälkeeni jatkamaan siistimistä. Vaikka tuo piha on edelleen tyhjä, eikä mikään silmänilo sinällään, on se nyt kuitenkin kivempi katsella. Ehkä menen tänäänkin laattojen nosto - ja oikomispuuhiin.

Kuten näkyy, työsarkaa laattojen(kin) parissa on edelleen... Meillä ei ole puutarhaa - on vain piha. Jossa toisinaan jopa kasvaa jotain:)

Mutta laitanpa tähän loppuun vielä linkin erääseen minua tänä aamuna ilahduttaneeseen kirjoitukseen, joka oli Mari-Anna Stålnacken Armoa Arkeesi -blogista: Myös tämä menee ohi. Hänen viestinsä oli rohkaiseva useammalla kuin yhdellä tavalla.


Ja jos tahdot katsoa, niin tässä on minunkin tämänaamuinen, toisessa blogissani: "Tuula, Tuula..."

Kävelyllä

Pihasta lähdettäessä ensimmäisen mäen alla piti pysähtyä sihtailemaan osittain jäistä, sammaleista kosteikkoa. Sitä on usein kiva  katsella, sillä siinä on kiva tunnelma.

Samoilla kohdin, toisella puolella tietä, näytttää tältä. Nyt tuo aikoinaan superhidas kuusi kasvamaan on jo ihan mukavan näköiseksi kasvanut.

Siinä on tie. Oma tie. Keväinen tienparantelusouvi meneillään. Ylösnousseita kiviä poistellaan, ja vetiset kuopat ennenpitkää täytellään, ym hommaa.

Nyt toisella tiellä jo. Nuo tuollaiset heinät minua ihastutti ennen lumia - ja lumien jälkeen.

Sillä tiellä on tienvarressa iso pajupehko. Sekin aina silmäilyni alla kävellessä. Nyt se näytti tältä. Melkein kuin pajunkissametsä.

Ja tuon vesilammikon ääreen päästessäni, siinä "plumpsahti". Kuin kivi. Mutta siellä sammakko liikahteli. Pääsin sen näkemäänkin, mutta kuvaa siitä en saanut.  Vähän vesirenkaan tapaista näkyy siinä, missä se oli plutimassa. Ja oltiinpa siellä oltu kutemassakin.

Nyt jo takaisinpäin tulossa taas. Lähellä ensimäisten kuvien paikkaa ja kotipihaa.

Olinpa nyt keväisesti pukeutunut: ei pipoa päässä, ei talvitakkia yllä, ei kumisaappaaitakaan jalassa. Oli musta poplari yllä - ja pikkukengät. Oli sopivan lämmin ja omallakin tiellä pystyy märimmät ja kuraisemmat kohdat loikkimaan sopivammista kohdista ilman kumppareita. Mutta tällä lyhyellä kävelyllä ehti sää vaihtua muutaman kerran, oli aurinkoa - ja vähän sadetta, onneksi sitä vain vähän. Sillä postinhakumatkalla aiemmin päivällä tarvittiin sateenvarjoa. Mutta sekin sade tuntui melkein kesäsateelta:)

Tutustu Jeesukseen itse!

Kuka Jeesus sinun mielestäsi oli? Huijari? Keksitty hahmo tarinaan? Joku historian henkilö, jolla ei nykyään ole mitään merkitystä? Profeetta? Vai jotain muuta?

Jos et tunne häntä lainkaan, ota selvää. Tutustu häneen itse. Se käy päinsä lukemalla hänen tekemisistään ja sanomisistaan evankeliumeista. Lue ajatuksella, vaikka vähän kerrallaan. Katso, olisiko joku hänen kohtaamistaan ihmisistä kenties kuin sinä...

Ehkä uskotkin jo, että Jeesus on todellinen historian henkilö - eikä keksitty hahmo, mutta pidät häntä lähinnä maata kietelevänä tyyppinä, joka yritti puhua ihmisille "pehmeitä". Tutustu sinäkin häneen itse lisää, niin voit havaita, oliko hän pehmeidenpuhuja vai mikä? Tutustu ja ota selvää, mikä hän tarkalleen ottaen oikein oli, ja on. Oliko hänellä omat tarkoitusperät, oliko hän  jotain muutakin kuin maatakiertelevä profeetta?

Mutta eikö ole kumma, että jos hän oli  vain pelkkä turhan höpisijä, oli hän kuitenkin niin pelottava aikansa johtajien mielestä, että hänet piti keinolla millä hyvänsä saada pois päiviltä? Se tapahtui sen ajan oikeusoppineiden väkisin vääntämillä syytteillä, joihin myös toimeenpaneva valta taipui, vaikka joutui myöntämään ääneen kaikille paikalla olleille kuulijoille, ettei löydä hänestä mitään syytä?


Jos sinulla ei ole Raaamattua hyllyssäsi, pääset lukamaan sitä vaikkapa tästä: Raamattu.fi.  "Avaa Raamattu" ja aloita vaikka Luukkaan tekstistä. Monet muutkin olivat jo kertoneet näistä, mutta Luukas, tarkkaan selvitettyänsä tapahtumia, on tehnyt niistä tarkan selvityksen eräälle korkea-arvoiselle henkilölle. Muita, jotka Jeesuksen vaiheista kertovat, ovat: Matteus, Markus ja Johannes. Heidänkin kertomansa siinä saatavilla.

Mielenkiintoista lukumatkaa!

---
Tässä muuten vielä yksi teksti siitä, millaisia ihmisiä Jeesus kohtasi ja miten hän heihin suhtautui.

Talven yli säilyneet - ja vappulehmä!

Nämä oli ällistyttäviä, sillä nämä olivat niitä, jotka tienpielen paksujen lumivallien alta paljastuessaan olivat yhä pystyssä... kuivat korret! Miten ne eivät olleet katkenneet? No, otin sitten muutaman kotiin vietäväksi kävelylenkiltäni. Kuvat ei ole sitä, mitä niistä toivoin, mutta oli niissä silti mielestäni jotain jännää. Surkeistakin kuvista voi onneksi saada jotain esiin.

Varjo varasti pääosan tällä valkokankaalla...

 Valitettavasti näiden pitsimäisyys ei tule kuvissa esiin.

 Tässä  sentään voi tarkkaan katsoessa nähdä oikeanpuoleisten kuivien oksien pitsinohuet lehdet.

Ja se vappulehmä:) Sepä olikin hauska. Ihan tällaista äidinkäppänääkin huvitti, kun tuo pienenkin ilmavirran mukana liikahteli - melkein kuin elävä:)

Se löytyi aamulla tällaisesta navetasta palapelipöydän alta.

Elämä ja kuolema - Kun Sovittaja astui kehiin...

Jumala antoi ihmiselle elämän, kun loi meidät. Aluksi yhteys oli rikkumaton, mutta sitten tuli synti; kuolettavasti meidät Jumalasta, Luojastamme ja Isästämme erottava. Tarvittiin sovittelija, sellainen, joka ei vain hieman sovitellut, vaan sai aikaan ikuisen rauhansopimuksen. Kuinka hän sen teki? Hän suostui ihmeelliseen asiaan: ottamaan omalle kontolleen välirikon, eli synnin, seuraukset: siis kuoleman. Tuo ikuinen kuolema olisi meillä edessä, mutta koska rauhansopimus on saatu aikaan, on yltämme otettu viha ja rangaistus pois.

Jumala  antoi elämän, mutta myös itse Jeesuksessa kuoli meidän hyväksemme. Jeesuksella oli tähän kaikkeen valtuutus. Hän on se ylin Sovittaja. Sen rauhansopimuksen saa jokainen ottaa omalle kohdalleen sitovana vastaaan Jeesuksen nimessä. Vain se on pätevä sopimus, joka kelpaa.

Jeesus sanoi vähän ennen tulevaa vangitsemistaan ja kuolemaansa: "Sillä minä sanon teille, että minussa pitää käymän toteen tämän, mikä kirjoitettu on: 'Ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon'. Sillä se, mikä minusta  on sanottu, on täyttynyt." Luukas 22:37

"...ja hänet luettiin pahantekijöiden joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijöiden puolesta." Jesaja 53:12

Tässä yksi sopimuksenteon muistomerkki.

Jeesuksessa kukistui kuoleman valta: Hän nousi ylös!

Ja niin mekin kerran saamme. 

Runo: Mitä tekisit kanssani?

Mitä Sinä tekisit kanssani,
jos olisit silmin nähtävänä täällä?

Laittaisitko yksinkertaisen aterian,
siitä mitä kaapista löytyy?
Sanoisit: vähän riittää kyllä.

Entä sitten, lähtisitkö kanssani kävelylle,
saamaan raitista ilmaa,
ihastelemaan Isän luomistöitä
tai kolaamaan juuri satanutta lunta?

Mitä sitten, kun tylsistyneenä kysyn:
mitä minä oikein tekisin?
Mikään ei oikein huvitakaan.
Sanoisitko: lepää vähän.

Päiväunetko ottaisin?
Mutta kun uni ei tule.
Tulisiko paremmin,
jos sanoisit vierellä:
"Minun rauhani,
sen minä annan teille"?

En näe sinua näillä silmilläni,
en kuule korvillani,
vaikka tahtoisin  niin.

Kuulisinko sydämelläni kuitenkin,
näkisin Sanassasikin sen,
minkä lupasit:
olet täällä silti!


---
Kuva on kovinkin talvinen, mutta runokin on kirjoitettu jo lähes kuukausi sitten.

Ehdin jo äsken pelästyä, että hävisi koko runo... Olin julkaisemassa sitä, mutta en tiedä mitä tein, kun koko juttu hävisi. Onneksi se oli kirjoitettuna myös toisen blogini luonnoksissa. Vihossa tätä ei ollut. Täytynee kirjoittaa paperillekin...

Kahteen kertaan aloitettu...

Meillä on kolmas palapeli meneillään. Mutta viimeisimmän kokoaminen on kestänyt kauan verrattuna edellisiin. Rupesin tätä viimeisintä innolla aluksi kokoamaan. Tämä oli helppo aloittaa isoimman rakennuksen katosta ja jatkaa sitten muuta tehden. Mutta  sitten tuli stoppi ja kyllästyminen. Kun pelissä oli jäljellä enää pelkkää vihreää, jotka alueet ovat pelistä ehkä jopa puolet, ei tämä huvittanut enää. Heivasin sen takaisin laatikkoonsa. Ajatus oli, että nyt saa riittää. Mutta sittten tytär kaupungista ilmoitti tulevansa. Tiesin hänenkin mielellään tällaista tekevän, joten otin pelin uudestaan laatikostaan pöydälle, jota ei vielä oltu ehditty viedä varastoon. Onneksi en ollut jokaista koottua kohtaa hajottanut, vaan siinä oli isohkojakin alueita kiinni toisissaan.

Mutta sitten. Taas oltiin muutaman päivän päästä samassa pattitilanteessa, vaikka tytärkin oli peliä koonnut. Aloin jälleen yhä useammin ajatella, että ihan älytöntä... Mutta en silti haluaisi jättää tätä enää keskenkään, vaan saada pelin kootuksi nyt. Sillä jos se nyt keskenjääneenä laatikkoon laitetaan, sitä tuskin enää koottavaksi otettaisiin liian vaikeana. Olin erästä vihreiden puunlatvojen aluetta yrittänyt jo pitkään saada edes vähän edistymään, mutta tuntui ettei mikään kokeilemani sovi mihinkään. Kun jälleen turhautuneena tätä ajattelin, niin siinä vähän niinkuin Jumalallekin niitä ajatuksiani mielessäni puhuin. Meni vähän aikaa, ja yllättäen löysin palan, joka sopi johonkin. Ja kohta jonkun lisää. Sitten saattoi jo yhden alueenkin yhdistää toiseen... Varmaan tämä on jonkun mielestä ihan hullua, mutta koin niin, että sain vastauksen siihen, mitä olin Jumalalle puhunut. Pelissä on vieläkin paljon ahkeroitavaa, mutta pääsin vähän eteenpäin kuitenkin.

Mitä rukous muuta on, kuin puhumista Jumalalle. Oli asia mikä tahansa. Hän sitten päättää, mitä millekin tehdään.

Kurkkukippoja

Syötävämmän näköinen isännän laitttama:) Kalpeampi versio minun. Olisin piirrellessäni napostellut tuosta isännän laittamasta, mutta eihän se just silloin sopinut, kun mallit olisivat kadonneet... Mutta kuvaa ottaessa siitä kiposta on kyllä selvästikin jo napsittu.

Isä ja pojat

Isä ja nuorempi poika istuivat syömässä. Kun he olivat syöneet, poika  sanoi haluavansa jutella isän kanssa jostakin asiasta. He odottivat, että palvelijat ehtisivät korjata aterian jäljet pois. Kun viimeinenkin leipäkori oli viety pois, ja he olivat kahden, esitti poika asiansa: - Isä, tahdon, että annat minulle minun osani tavaroista; sen, mikä minulle joka tapauksessa olisi tuleva... Hiljaisuus laskeutui huoneeseen noiden sanojen jälkeen. Mitä poika aikoi? isä mietti hiljaa. Miksi hän tuollaista pyytää? hän ajatteli. Kun isä kysyi pojaltaan asiasta, poika sanoi vain tahtovansa tietää tarkkaan, mikä on hänen. Isä sai tyytyä siihen vastaukseen. Mutta hän pelkäsi. Hän pelkäsi sitä, että poika lähtee... Eikä kulunut montaa päivää kun niin kävikin. Poika kokosi kaiken tavaransa, ja lähti. Isä katseli murheissaan hänen peräänsä. - Koska hän näkisi poikansa jälleen? Mutta olihan hänellä luonaan vanhempi poikansa, joka oli hänelle ilo; luotettava ja ahkera, nytkin työssä jossain päin tiluksia. Hänelle kyllä saattoi hyvillä mielin jättää talon ja tilukset. Niin, nythän kaikki se, mitä hänellä täällä oli, olikin tuon pojan omaa. Hänhän oli jakanut pojille omaisuutensa etukäteen.

----

Nuori mies heräsi kohmeloisena. Vähän virkistyttyään hän tajusi, että nyt olivat rahat loppu. Se nainenkin oli heittänyt hänet ulos. Mitä hän nyt tekisi? Sitten hän keksi, että voisihan hän työtä kysyä, sillä olivathan monenlaiset työt hänelle tuttuja jo kotoa asti. Mutta nyt oli huono aika saada töitä. Maassa oli raskas katovuosi. Ihmisillä alkoi olla jo varastotkin käytettyinä, eikä kellään tuntunut olevan mahdollisuutta palkata häntä. Sekään ei kuulemma ollut etu, että hän oli muualta tullut. Missä sumussa hän olikaan elänyt vielä äsken, kun hänellä oli ollut valtavat määrät rahaa. Mutta nyt, onneksi eräs lopulta suostui ottamaan hänet maatilalleen. Hänhän tarvitsisi jokatapauksessa jonkun paimentamaan sikojaan, kun edellinen työntekijä oli häipynyt.

Nuori mies katseli sikoja paimentaessaan, että niille näytti vielä piisaavan hyvinkin ruokaa. Nuohan olivat niitä palkoja, joita ihmisetkin voisivat syödä. Ainakin puutteessa, sikapaimen ajatteli. Ja nyt oli jo sellainen tilanne. Miten tällä tilalla olikin vielä varaa ruokkia sikoja noilla, kun pulaa ruuasta on jo kaikkialla, mietti nuorukainen. Hän päätti pyytää noita palkoja ruoakseen. Mutta niitä ei annettu. Isäntä kuulemma oli tarkka siitä, että sioille riittäisi syötävää! Niiden piti lihoa hyvin; silloin niistä sai hyvät rahat, kuului perustelu. Ja sitäpaitsi; eihän nyt kukaan sikojen ruokaa syö... Kohta saat palkkasi; palkan, jolla voit ostaa jotakin kunnollista ruokaa, häntä lohdutettiin. Mutta kun minä kuolen täällä nälkään ennen sitä, ajatteli sikapaimen. Kotona kaikki palvelijatkin oli hyvin puettuja ja ruokittuja, ihan jokainen. Olenko hullu, kun täällä viivyn, ajatteli hän. Voinhan palata kotiin, ja ruveta palkolliseksi siellä! Muuten en kyllä kehtaisikaan sinne enää mennäkään isän ja veljen silmien eteen, kun kaiken saamani hukkasin...

---

Kotona isä istuu aamusta alkaen mietteissään. Alituiseen hänen ajatuksensa askaroivat poissa olevassa pojassa. Mitähän hänelle kuuluu? Näenkö häntä enää koskaan? Tulisipa hän takaisin. Iltapäivällä isä istuu ulkona varjoisassa paikassa talon seinustalla. Hän katselee tielle päin. Siitä on tullut hänen mielipuuhansa. Hän odottaa poikaansa siinä. Kaikki sanovat, ettei sellainen kannata, että hänen pitäisi keskittyä johonkin muuhun. Mutta hän ei voi. Ja yksinhän hän useinkin on, sillä vanhin poika on aina työssä jossain, pellolla tai eläinten parissa.

Nyt isä on torkahtanut hetkiseksi. Kun hän avaa silmänsä, hän katsoo heti tielle. Sieltä on taas tulossa joku, kukahan lienee? Hahmon lähestyessä isän sydän alkaa läpättää kiihkeämmin, tuohan näyttää... Se on minun poikani! Voiko se olla...? On se! Tunnen tuon kävelytyylin aivan varmasti! Ja samalla isä jo rientää juoksuun poikaansa vastaan. Kohtaaminen on tunteikas. Isä halaa ja suutelee poikaansa. Poika yrittää estellä, sillä hän on häpeissään. Palkkalaiseksi hän vain tuli. Mutta isä ei tahdo kuulla moista kummallisuutta! Poika tuli kotiin! Mikä ilo ja riemu! Isä ei ole pysyä nahoissaan. Nyt iloitaan! Ja niin marssitetaan palvelijat toimittamaan kaikenlaista, että saataisiin juhla aikaiseksi.

---

Vanhempi poika tulee pellolta. Hän ihmettelee, mikä hässsäkkä ja mekkala, ja laulaminen, täältä oikein kuuluu? Hän saa palvelijalta selvityksen hässäkän syystä. Häntä suututtaa! Sille omaisuutensa tuhlarille on järjestetty tällaista! Eihän veli voi tänne tulla näin.  Isälle kerrotaan, että vanhempi poikansa ei suostu tulemaan sisään. Kun isä tulee hakemaan häntä, hän saa isältä halauksen. Mutta poika on vihainen. Hän vuodattaa katkeruuttaan isälle; ei hän ole saanut ainuttakaan elikkoa laittaakseen juhlaa ystävilleen, mutta tuolle kyllä... Hänen sappensa kiehuu! Mutta isä puhuu rauhoittavasti. Oletko unohtanut, että tämä kaikkihan on sinun! Tule nyt sisään ja iloitse kanssani; onhan kuin veljesi olisi kuolleista noussut!  Poika on nyreänä yhä. Mutta ehkä hän aikaa myöten leppyy, kun juttelee veljensäkin kanssa. Ja käsittää isän rakkauden itseäänkin kohtaan. Ja kun hän käsittää oman asemansa; eihän hän ole renki, hän on tämän kaiken omistaja ja isäntä!

---
Olin kuvitellut ja kirjoittanut tämän 16.4.2020.  Tämä oli käsinkirjoitettuna pitkä, paperi täynnä molemmin puolin:) Alkuperäinen kertomus tuhlaajapojasta on Raamatussa  kerrottu Luukkaan evankeliumin luvussa 15, jakeesta 11 alkaen.

Levollista sunnuntaita!

Toivottu tai inhottu kouluruoka!

Minä sain eilen etäkoulun "keittäjänä" toimittaa pöytään yhden toiveruoan: pinattikeittoa piti saada. Ja koulussa siihen kuulemma laitetaan munanpuolikas keiton pinnalle. Toive toteutettiin meillä lämmittämällä ihan vain pari kaupan pakastealtaasta otettua pinaattikeittopakettia. Nämä olivatkin vissiin eräs osa niitä  kouluruokailun lahjakorttiostoksia. Toinen lahjakortti odottaakin vielä vuoroaan.

Kuvassa näkyy muuten suosikkilusikkamallini keiton syömiseen. Aina kun meillä on keittoa, käytän noita. Nuohan ovat vanhoja. Meilläkin kotona aikanaan tuollaisia oli. Mutta meillä on sitten muilla ihan omat suosikkimallinsa keittolusikkatarjonnastamme.

Itselläni ei ole mitään erityistä mielipidettä pinaattikeitosta; en inhoa, mutta ei ole toiveruokakaan. Pinaattikeittoja on tietysti niin monenlaisia, kuin on tekijöitäkin. Eilinen pakastekeitto ei mitenkään erityisesti makuhermojani hivellyt, parhain osuus oli minusta tuo kananmuna. Mutta näyttipä tuo  kivalta ja syödyksi tuli. Se pinaattikeittoa toivonut saa iloita annoksesta sitä vielä tänäänkin, sillä yhden annoksen verran sitä jäi kattilan pohjalle, kun kaikki neljä olimme aterioineet.

---

Laitan tähän vielä jakeen, josta osanen tuli mieleeni aamulla:

"Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan." Galatalaiskirje 4:4-5

- lähetti siis ihmiseksi tulleen Jumalan.

Jumala vihaa, siis inhoaa syntiä, mutta rakastaa ihmistä, synnin vallassa olevaa. Sitä varten Hän lähetti Jeesuksen; Poikansa, ja samalla itsensä, että Hän poisti synnin kirouksen jokaisen yltä, joka haluaa sen lahjan omalle kohdalleen omistaa.

Jeesus sanoi toisinaan jollekulle: Seuraa minua. Jonkun kotiin hän tuli yllättäen vierailulle, vaikka ympärillä olevat ihmiset paheksuivat vierailua. Niin oli esim. tullimies Sakkeuksen tapauksessa. "Kunnollisten" ihmisten mielestä Jeesuksen ei olisi pitänyt mennä "sellaisen" luo. Mutta Jeesus yllätti Sakkeuksen itsensäkin toimimalla niin. Hän voi tänäänkin ilmestyä kenen hyvänsä elämään.

Sakkeuksesta: "Ja katso, siellä oli mies, nimeltä Sakkeus; ja hän oli publikaanien päämies ja oli rikas. Ja hän koetti saada nähdä Jeesusta, kuka hän oli, mutta ei voinut kansalta, kun oli varreltansa vähäinen. Niin hän juoksi edelle ja nousi metsäviikunapuuhun nähdäkseen hänet, sillä Jeesus oli kulkeva siitä ohitse. 

Ja tultuaan sille paikalle Jeesus katsahti ylös ja sanoi hänelle: "Sakkeus, tule nopeasti alas, sillä tänään minun pitää oleman sinun huoneessasi". Ja hän tuli nopeasti alas ja otti hänet iloiten  vastaan. Ja sen nähdessään kaikki nurisivat sanoen: "Syntisen miehen luokse hän meni majailemaan."  Luuk. 19:2-7 

Ihmiset inhosivat Sakkeusta -  mutta Jeesus ei!

(Tulipa vähän muutakin lisää keittoasiaan, kuin vain se jae, mutta olipa ainakin sikäli aiheeseen sopivaa, kun jotkut inhosi, joku ei:)

Hyvää alkanutta päivää sinulle!

Ohikiitävää!

Otsikon sana on myös Juha Tapion laulun nimi. Mutta ohikiitävää on elämä. Äsken olin lapsi ja nuori, nyt edessä häämöttää vanhuus - mikäli elää saa. Elämä on mennyt ihan humahtamalla. Elämä todellakin on lyhyt. Jopa silloin, kun se on pitkä.

"Katso, kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni, ja minun elämäni on sinun edessäsi

niinkuin ei mitään. Vain tuulen henkäys ovat kaikki ihmiset, kuinka lujina seisokootkin..."

Psalmi 39:6

Mutta myös...

"Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden

 hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja,

 jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua." 

Saarnaaja 3:11

"...Niin valitse siis elämä..."

  5. Moos. 30:19

Mistä nämä tämän aamun mietteeni saivat alkunsa? Melkein voisi yksinkertaistaen sanoa, että potkukelkasta! Mutta tarkemmin sanottuna: juuri ennen heräämistä näkemästäni unesta.

Jälleen oli tapahtumapaikkana Pomarkku, lapsuuteni ja nuoruuteni paikka. Siinä unessa oli talvi. Ihmiset kulkivat potkukelkoilla. Minä olin jonkun kanssa tulossa alas kirkon viereistä mäkeä kelkalla. Joku tuli Salen suunnasta aikoen tulla sinnepäin, mistä me tulimme, mutta hän kurvasi siihen kirkkomaan alakulmalle, portin kohdalle odottamaan. Kun itse menin kaupalle, kurvasin oman potkukelkkani siihen Salen päätypuolelle sillä ajatuksella, että poistuessani voin lähteä siitä oikopolkua pitkin kotia kohti. (Oikopolun paikalla on nykyisin ihan vartavasten tehty tie kävelijöille, ym. ilman autoa liikkuville.)  Ehdin siinä sitä kelkkaa parkkeeratessani miettiä, että kauppaostosten kanssa se voi olla kyllä aika raskas lasti lykättäväksi.

Kun heräsin, mielessäni oli heti se kelkka. Lapsuudessani meillä oli kaksikin potkuria. Tänne maan toiselle laidalle kulkeutui niistä toinen, ja siitä oli meille täällä huvia. Mutta siitäkin on jo monta vuotta, kun se rikkoutui käyttökelvottomaksi. Eikä taida kumpikaan niistä kahdesta muustakaan  kelkasta olla enää käytettävissä, joita meillä täällä vielä jokin vuosi sitten käytettiin. Mutta se lapsuuteni kelkka - se hajonnut, se sai miettimään, kuinka murenevaa kaikki lopulta on.

Joten näihin "kelkallisiin" ajatuksiin ei sovi kuvitukseksi muu, kuin se kyseinen kelkka:)

Kaikinpuolin hyvää päivää sinulle!

Jos tahdot nähdä lisää kelkkakuvia, on niitä tässä viiden vuoden takaisessa jutussa:
Potkukelkkoja ja -kelkkailijoita

Lähdin vain muurahaispesää katsomaan

Isäntä tuli sisälle ja kertoi yhdesta muurahaispesästä, jossa oli vilske. Siinä oli joku käynyt hommissa ja muurahaiset nyt touhusivat niissä koloissa. Ryntäsin sitten uteliaana sitä katsomaan, vaikka just vähän ennen olin torpannut ehdotuksen lähteä toisen tyttären kanssa ulos... kun oli mielenkiitoinen kirjontahommakin meneillään, eikä innostanut mihinkään ulkovarustuksiinkaan ruveta sonnustautumaan. No, nytpä en varsinaisesti sonnustautunut. Laitoin vain pitkän talvitakin päälle, pipon päähän ja kumisaappaat jalkaan. Ja pitelin sitten takin ja pitkän hameeni helmoista kiinni, pidellen samalla myös kännykkää näpeissä metsään mennessäni. Kallioille päästyäni rupesin etsimään sitä kyseistä pesää. Näin kyllä kaksi muuta pesää, mutta en sitä, mitä olisi pitänyt. Palailin jo takaisinpäin, kun näin jonkun elukan jätöksiä maassa, mutta en niitä sentään ruvennut kuvailemaan. Heti niiden jälkeen näin jotain kiinnostavaa, sillä joku lintu oli menettänyt kivelle kaikki sulkansa - ja varmaan samalla kaiken muunkin... Palailin sitten kotiin ja sanoin isännälle, etten löytänyt sitä etsimääni pesää. No, hänpä innostui vielä uudelleen lähtemään ulos. Menimme samaa reittiä, jota minäkin olin mennyt, ja siinähän se pesä oli aivan polun vieressä, mutta jotenkin siinä oli puita vissiin niin edessä, etten sitä ollut huomannut. Siinä pesässä kävi kuhina edelleen, kun korjasivat pesäänsä. Minä sitten  sen nähtyäni palailin taas sisälle ja isäntä jäi vielä metsään.