Kansa lähti meren ääreltä kohti autiomaata ja sitten kolme päivää etsivät vettä, sitä löytämättä. Heidän ilonsa varmaan oli suuri, kun joku lopulta ilmoitti löytäneensä vettä keitaalta, jolle olivat tulleet. Mutta heti perään tuli suuri pettymys, eihän se vesi ollutkaan juotavaa. Kansa alkoi hermostua ja puhua kärsimättömästi: "Mitä ne nyt juomme?"
Heidän päällikkönään ollut mies rukoili Herraa, ja rukoilija sai vastauksena erikoisen ohjeistuksen ja osoituksen: puunoksan, joka piti heittää veteen. Ehtiköhän siinäkin välissä joku jo katkeraan sävyyn marmattaa, että mikä rukousvastaus tämä nyt muka on? Mitä ihmettä puukalikan heittäminen veteen muka tekisi, eihän se mitenkään voisi vettä muuttaa? Mutta sen ihmeen se teki, Jumalan ihmeen, että vedestä tuli juomakelpoista.
Sen ihmeen jälkeen Jumala kehotti heitä kuuntelemaan häntä tarkasti, ja noudattamaan saatuja ohjeita, jolloin he myös pysyisivät terveempinä. Jumala lupasi olla heidän parantajansakin. Myöhemmin he saapuivat Eelimin keitaaalle, jossa oli 12 vesilähdettä. Mielenkiintoinen luku, sillä siinähän oli sitten ikäänkuin kullekin sukukunnalle omansa. Keitaalta löytyi myös 70 taatelipalmua....
(Vapaasti muisteltu tapahtuma perustuu kohtaan: 2. Moos. 15:22-27)
Kun eilen aamulla niitä jakeita luin, huomioni kiinnittyi myös mm. siihen seikkaan, että Raamatussa on useita kohtia, joissa ollaan vettä vailla, mutta sitä lopulta saadaan. Sekin oli tuossa kansan vaelluksessa, että oikeastaan he vaelsivat vaikeudesta toiseen, ja pettymyksiä ja takaiskuja tuli. Jumala armahti, kun uskon mies rukoili.
Jos luetaan Raamatusta tuo mainittu jakso, niin huomataan jakeessa 26, että Jumalan vaatimus on täydellinen ja ehdoton. Ja itsestämmehän me sen jo tiedämme, että olemme siinä suhteessa mahdottomia; rikomme ohjeita aivan varmasti.
Mutta Jumala oli armollinen meitä kohtaan. Tarvittiin, ja myös järjestettiin, meitä varten parempi uhri, kuin jokapäiväiset uhrit olivat olleet. Tarvittiin kertakaikkinen uhri, jolla synnit sovitettiin, ja Jumalan oma Poika suostui siihen osaan, täydelliseksi uhrikaritsaksi, uhriksi jota ei tarvitse toistaa. Se oli täydellinen armoteko meitä rikkoneita kohtaan. Tie ja ovi taivaaseen on auki jokaiselle, joka sen lahjan ottaa vastaan. Omilla töillä sitä ei pystytä ostamaan, niin kallis se on.
Ristillä Jeesuksen kanssa ollut roisto ei pystynyt tekemään mitään enää, mutta pyysi vain, että Jeesus muistaisi häntä. Ja niin tapahtui, ruhtinaallisemmin, kuin mies osasi odottaa. Tähän taitaakin sopia sanonta: "Niin kauan kuin on elämää, on toivoa." Viimeiseen asti, ja kaikki synnit koriinsa keränneenäkin, saa vielä pyytää Jeesusta elämäänsä. Ei todellakaan tarvitse ruveta kursailemaan, että enhän minä nyt voi, kun en ole ikinä... ja olen tämmöinen.... Jätä vain se kori, ja ne puheet, ja pyydä siekailematta Jeesusta armahtamaan!
Hänhän lupasi, että "... ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." Johanneksen evankeliumi 6:37
